Kirjautuminen

Kerran elämässä - osa II - Sampea Kanadassa

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Matkailua Vancouver Islandin lohijoilta kohti sampivesiä lauttamatkoineen perjantairuuhkassa kesti matkaan nähden hyvin kauan. Matkoja ei tuollapäin muutenkaan mitata pituuksissa, vaan aikayksiköissä, koska matkantekoa haittaavat niin ruuhkat, tietyöt ja tiestön sijainti vuoriston seassa. Iltapäivästä sitten saavuimme Harrison Hot Springs nimiseen kylään Harrison Laken rannalle.

 

.

 

Pakko on myöntää, ettei lähtö lohien parista sampikalaan ootto-ongelle napannut sitten lainkaan. Olimme Antin kanssa lähes valmiit jäämään lohien pariin siksi aikaa, kun Kalle ja Tero olisivat onkineet sampensa. Saapuminen Harrisoniin ei tuota ajatusta vähentänyt yhtään. Nähdyn perusteella, kuva erähenkisestä kalastuksesta keskellä villiä luontoa ja vuoristoa saivat aikamoisen kolauksen. Edessä ja ympärillä avautui näkymä, joka muistutti jotain mini-Teneriffaa, tai muuta vastaavaa lomanviettokohdetta hoidettuine kivetettyine jalkakäytävineen, puhumattakaan postikorttimaisesta hiekkarannasta. Iltapäivän polttava aurinko lämmitti jalkakäytävillä kuljeksivia pariskuntia sekä rannan tuntumassa aikaansa viettäviä perheitä meidän siirtyessä hiukan sekavin miettein tien päässä sijaitsevaan ”majataloon”. Tämä majatalo ei toden totta ollut samaa luokkaa kuin se, missä vietimme ensimmäiset kalapäiviemme väliset yöt. Amerikan meiningillä väsätty monikerroksinen hotelli auloineen sekä aulakahviloineen imaisi meidät liukuovista sisuksiinsa. Respakuvioiden päätteeksi raahauduimme aulaa reunustavien liikkeiden välistä hisseille ja viidenteen kerrokseen huoneisiimme. Oven auettua näkymä oli juuri, kuten arvata saattoi, kuin hotellissa yleensä! Ehkä yhden hengen(???) king-size bunkat (ja tyynyt!!) kummallekin olivat hiukan ylimitoitetut? Olipahan ainakin tilaa makoilla, heh. Tyynyn kanssa en päässyt ikinä koskaan sopuun ja loppujen lopuksi tein tyynyn sopivasti viikatuista pyyhkeistä (suosittelen).

 

Näkymä, joka avautui viidennen kerroksen parvekkeeltamme, sai muutaman päivän erämaassa asustelleen mieshenkilön nieleskelemään. Pillisuoraan allamme sijaitsivat hotellin, tai siis tämän kylpylän, Harrison Hot Springss Resort uima-altaat, joissa tietysti lutasi jos jonkinlaista vastakkaista sukupuolta edustavaa henkilöä, altaan reunalla istuskeluun sopivissa varusteissa! Siinä taisi hetki poikineen vierähtää hiukkasen kutsuvia näkymiä hämmästellessä.

 

Kamat kun oli saatu purettua oli aikaa tutustua itse kylään, vaikka pojat ilmoittivatkin olevansa taas kerran nälkäisiä. Kallen opastamana liikahdimme viiden minuutin kävelymatkan päässä sijaitsevaan pubiin ravitsemaan helvetillisen raadannan ryydyttämää kroppaamme. Autossa istuminen saattaa olla rasittavaa, varsinkin Kanadassa. Oluet ja pihvit nautittuamme pääsimme sitten todenteolla tutustumaan Harrisonin tarjontaan. Homma oli hoidettu siinä samassa viidessä minuutissa, jonka pubiin kävely oli vienyt. Katu, jonka varrella oli jokunen ravintola, muutama turistihaavi sekä toinen majoitusliike, oli nopeasti nähty. Kohta istuimme siis yhteen monista jalkakäytävän kupeelle istutetussa penkissä rupattelemassa mukavia ja ihailemassa vuorten väliin sijoittuvaa järvimaisemaa. Samoihin aikoihin aivan hotellin edessä olevaan laituriin palaili katettuja alumiiniveneitä joiden Kalle kertoi olevan samoja joihin huomenissa astuisimme. Siinä istuskellessa jaksoimme vieläkin spekuloida Antin kanssa olisiko ollut järkevämpää jäädä Lohijoelle kuin tulla tänne aurinkorannalle kalastelemaan. Kalle jaksoi vain uskoa asiaansa sanoen, että josko nyt katsoisimme ensin päivän pari ja sitten päättäisimme oliko homma sen väärtti? Loppuilta meni pubissa odotellessa, että unijukka huhuilisi untenmaille. Antilla ja Terolla ongelmaa unen saamisen suhteen ei näyttänyt olevan koko reissun aikana, hemmot nukkuivat lähes aina, kun siihen vain tarjoutui mahdollisuus. Kallen kanssa katseltiin vielä pitkään luukkua ja heräsimme aamupalalle tavoille uskollisena ennen kellonsoittoa.

 


Neljäs päivä, Pat, Harrison River – Fraser River, aamupala 07.00


Aamiainen hotellissa pelasi vähän erilailla kun kotona on totuttu. Ravintolan ovella päivysti naishenkilö joka ohjasi meidät pöytään. Seuraavaksi tuli toinen daami tiedustelemaan kahvia vai teetä, jonka jälkeen mimmi toi ja kaatoi pyydettyä ja jätti termarin pöytään. Nyt sai lähteä keruulle. Turha kai mainita, että aamupala oli rasvainen ja ravitseva, vaikka tarjolla olisi ollut kevyempääkin vaihtoehtoa. Aiemmista päivistä oppineena tiesimme, että oli syytä tankata. Nakkia, paistettuja perunoita, munaa, munamakkaraleipä, paistettua leipää marmelaatia päälle, pekonia. Vielä pari paahtoleipää sekä mehut ja tarvittava oli pöydässä. Tämä toistui jokaisena aamuna hotellilla. Kahtena viimeisenä päivänä ymmärsimme kysyä, josko saisimme seuraavaan aamuun asti lainaksi yhden termarin, tarkoituksena tankata se aulan kahvilassa. Yllätykseksemme termari toimitettiin pöytään täytenä! Siinä oli jo riittävästi perustetta tipille, jota tuollapäin pidetään itsestään selvyytenä lähes kaikesta mihin liittyy palvelua. Aamupala tietysti kuului majoituksen hintaan, mutta lippua aamupalasta piti vilauttaa joka aamu ja viimeisenä aamuna hoideltiin sitten tippi. Näin toimittiin myös kaikkien oppaiden ja Alfredin kanssa. Ruokailun jälkeen oli reilu vartti pukeutua tulevan päivän koitoksiin. Sääproffa telkkarissa kertoi, että tulossa oli kuuma ja aurinkoinen päivä, eikä sateesta ollut tietoakaan. Kamerat ja reput matkaan ja menoksi.

 

07.55 kävelimme hotellilta tien yli laiturille, eikä kauaa tarvinnut laiturilla seisoskella, kun erään paatin kippari huusi ”Hey guys, are U from Helsinki?” ”Jees jees” kuului vastaus kuin yhdestä suusta. Esittely, johon oppaamme Pat keskittyi nimiemme suhteen huomattavalla intensiteetillä, tapahtui veneeseen astuttaessa. Antin esitellessä itsensä, ympäröivä kuoro ilmoitti ”He’s called Brokeback!” Patille piti tietysti selvittää, mihin moinen nicki liittyi. Oppaamme sääti vielä hetken jotain pakollisia kuvioita, ennen kuin irrotti veneen laiturista ja väänsi avaimesta. V-8 murahti keskikopan alla käyntiin, se on vaikuttava ääni kalastusveneessä. Kauempaa katsottuna veneet eivät näytä kovinkaan kummoisilta, mutta sisään kun sohvalle istahti, niin hämmästyksen laannuttua tuli jokaiselle mieleen, miten ideaali kalastusvene se olisi ja mitä tuollainen paatti maksaisi suomessa. Suihkuturbiini työnsi venettä pitkin tyyntä järvenpintaa melkoisen murinan kaikuessa konehuoneesta. Matka taittui ja maisema vaihtui, kun Pat kiiruhti kohti kalapaikkoja. Meidän osa oli istuskella lokoisasti katteen alla kahdella vastakkain ja pitkittäissuunnassa olevalla ”sohvalla”, joihin kummallekin mahtui kolme ukkoa vierekkäin istumaan. Kalle kertaili asioita ja rutiineja joita tulisimme seuraavien neljän päivän aikana kohtaamaan.

 

Pat pysäytti veneen ja jäi aprikoimaan, mihin meidät veisi, koska tuuliolosuhteet ovat lähes ainoat, mitkä voivat haitata sammen kalastusta. Jo pelkkä veneen ankkurointi pitävästi kovaan virtaan on hankalaa. Veneen tulisi myös pysyä mahdollisimman paikallaan keulasta laskettavan ankkurin alla, eikä sivutuuli, varsinkaan voimakas ole hyväksi. Tuota sivuttain driftaamista pidettiin kurissa ajoankkurilla melkoisen onnistuneesti. Kalle kertoi Patille, että ihan sama minne hän menisi, mutta Duncan’s Rockilla pitää käydä. Äijä oli melkoisen hämmästyneen näköinen moisesta toiveesta ja ilmoitti siis ajavansa suoraan sinne. Reilu parikymmentä minuuttia lähdöstä ankkuroimme Kallen toiveesta hänen edellisillä reissuilla hyväksi koetulle paikalle. Onget veteen ja odottelemaan jättisammen tärppiä, tai, ei se ihan noin mennyt, eikä mene...

 

Pieni perehdytys lajin saloihin voi auttaa tulevan tarinan sisäistämistä. Käytettävät kelat ovat 20 – 30 luokiteltuja hyrräkeloja taistelujarrulla, pakattuna 100 – 150-lbs punotulla ”siimalla”. Kelat on istutettu yksiosaisiin 8-jalkaisiin varsin jäykkiin vapoihin (Shimano Technium 8’ sturgeon rod).

 

0

 

4 x Shimano

 

Syöttinä käytettävä lohen mäti sukkahousunpalaan pussitettuna, lohen vatsapala, tai paikallinen ankerias tarjoillaan sammella 6/0 väkäsettömällä koukulla. Myös muitakin syöttejä käytetään, riippuen vuodenajasta, mm lohen kiduskaaret ovat sammen herkkua. Vahvassa virrassa syötin pysyminen paikallaan pohjassa varmistetaan 12 – 18-unssin painolla (1-oz = 28.35gr). On aika ymmärrettävää, ettei Patt antanut minun heittää syöttiä veteen, kun sitä häneltä kysyin. Maybe tomorrow? oli hänen naurahtaen antamansa vastaus. No, heittäminen (vaikka vain 15-metriä) tuollaisella setillä on hankalaa, varsinkin, jos päässä on painoa 500-grammaa. Mistäpä herra Pat olisi voinut tietää meikäläisen kyvystä, tai kyvyttömyydestä virpomisen suhteen. Ukko siis koukutti 4 settiä ja ruiskaisi ne jokeen odottamaan sammen paikalle löytämistä.

 

Syötin tarkoitus ja toimivuus perustuu hajuun ja syöttien tuottamaan hajujälkeen, mitä pitkin sampi toivottavasti saapuu aterialle ja popsii sen. Vavat ovat ns. numeroitu 1 – 4 vasemmalta oikealle ja aluksi jokainen meistä vahti omaa nimikkovapaansa. Arvoimme vavat ajomatkan aikana ja meikäläiselle sattui kolmonen. Vavat siis sojottavat vapatelineissä ja kalamiehet tuijottavat herkeämättä vavankärkeä, joka kevyellä, virran rytmiin sopimattomalla tavalla nyökätessään ilmaiseen sammen haistelusta, tai maistelusta. Oppaan ilmoittaessa esimerkiksi: ”Number one, set, set the hook!” Kyseisen vavan mies, tai lähinnä olevan piti tempaista vapaan todella painava vastaisku repäisemällä vapa ylös pitkittäin halkeavasta ja avautuvasta vapatelineestä. Jos kala saatiin tartutettua, vavan haltija hyppäsi puikkoihin ja muut siimat kelattiin viereltä pois tieltä väsytyksen, dokumentoinnin ja vapautuksen ajaksi.

 

Onnistuneen tapahtuman jälkeen äskeinen saamamies joutuisi jäähylle ja hänen viereinen kalastaja sai vahdittavakseen kaksi vapaa. Seuraavan kalan jälkeen olisi jäljellä 2 miestä joilla kummallakin 2 vapaa. Seuraavan kalan jälkeen enää yksi kalamies vahtisi jokaista neljää vapaa. Näin taattaisiin jokaiselle kalatapahtumia, ainoa mitä ei voitaisi taata, oli kalojen koko. Pat oli juuri selvittelemässä noita perusasioita, kun hän karjaisi ”NUMBER TWO, SET, SET, SET!”

 

Tero loikkasi niiltä sijoiltaan ja tempaisi vavastaan sen paremmin ymmärtämättä kuinka, tai miten se tulisi oikeaoppisesti suorittaa. Vapa kohti taivasta, mutta kärki jäi sojottamaan kohti jokea, Teron tuijottaessa kärkeä ihmeissään oliko siellä jotain vai ei? ”U’ve GOT IT, NICE WORK” kehui Pat ja neuvoi meitä kelaamaan muut siimat ylös. Hetkessä vene oli täynnä melskettä ja toimintaa, kun kaikki touhusivat minkä kerkisivät, Teron istuessa pehmustetun konekopan päällä pidellen kaksinkäsin vavasta. Neuvoa sateli joka suunnasta, niin suomeksi kuin englanniksi, Teron yrittäessä päästä vasta sinuiksi tuon valtavan kelan, sekä lyhyen, mutta lähes kaksinkerroin olevan vavan kanssa. Teron ensimmäinen yritys pumpata kalaa kohti venettä antoi tulokseksi sen, että sampi päätti äänestää pyrstöllään moista toimintaa vastaan. Se lähti ja lähtikin kauas! Neljä silmäparia tuijotti kelaa ihmetyksen ja hämmästyksen vallassa, Kallen hymyilessä muikeasti tietäen mitä siellä on.

 

Siimaa katosi puolalta tasaiseen tahtiin sekunti toisensa perään, eikä loppua tuntunut olevan. Jarrun ollessa keski- eli tartutus asennossa, siimaa ei käsivoimin saa vedettyä ulos, ja jarruvipua eteenpäin siirrettäessä puola ja siima ja vapa ovat uskomattomalla koetuksella, vapaa pitelevästä miehestä puhumattakaan! ”Prepare for a good fight” naureskeli Patt, taputtaen Teroa selkään. Joku, ilmeisesti Kalle tarjosi Terolle vapavyötä, jonka hän kiitollisena antoi kiinnittää vyötäisilleen. ”Tässä ei ole sitten mitään henkilökohtaista” varmisti Kalle kietoessaan kätensä Teron ympärille vyötä asettaessaan. Tarranauhat selän puolelta kiinni, takakahva kuppiin ja kello 08.45 Tero oli valmis koitokseen Fraser-joen sammen kanssa.

 

Sammen ryysiessä alavirtaan ei kalamiehen osaksi jää kuin pidellä vavasta ja odottaa, että se pysähtyy hetkeksi ja silloin on se hetki, kun mitataan onko ruista ranteessa, pitoa sormikoukussa ja vääntöä kropassa. Tuo on ainoa hetki, kun kalan kulkusuuntaa voi muuttaa ja se tulee tehdä päättäväisesti. Jarru työnnetään tappiin ja sitten alkaa pumppaus, ei käsivarsia koukistaen, vaan kaksinkäsin vapaa pidellen ja koko vartalon painolla taaksepäin nojaten. Kun selkä, lähes koskettaa alla olevan konekopan kantta, on aika siirtää oikea käsi kelan kahvalle ja eteenpäin keventäen kelata ne voitetut muutamat metrit nopeasti kelalle ja uusia äsken tehty taas ja taas ja taas ja taas..(tätä kestää ainakin vartin, jos pääsee helpolla). Sampi oli vienyt kelalta siimaa varmasti 100-metriä ja jatkoi uintiaan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Tero istui takakenossa nojaten, pidellen puhisten vavasta, meikäläisen kuvatessa tapahtumaa videolle, Kallen taas zoomaillessa lähikuvaa poskipäille nousevasta punasta. Tuona hetkenä kaipuu lohijoelle oli poissa. Nähty oli aivan, siis niin totaalisesti ihan jotain muuta kuin kukaan osaa etukäteen kertoa, tai kuvailla. Vavan kärki alkoi nykimisellä ilmoitella kalan menohalujen hidastumisesta. Peukalo hetkeksi puolalle, jarrun vipu tappiin etuasentoon ja siitä alkoi Tero vääntää hitaasti 100-kiloisella, yli 190cm pitkällä kropallaan sampea venettä kohti.

 

On vielä kerran pakko muistuttaa, että Tero oli meistä se, kenellä on vähiten kalastustaustaa ja sekin vähäinen on pienemmän puoleisista kaloista. Tekniikka, rytmi ja niiden sulavuus eivät olleet aivan itsestäänselvyys hänelle. Äijä teki duunia naama punaisena. Oli jotenkin epäuskottavan näköistä, kun sellaiseen vääntämiseen kala juuri ja juuri antoi muutaman metrin siimaa takaisin kelalle. Viisi minuuttia kun oli kulunut, Tero ähisi jo tuskissaan. Jalat reelingillä voimaa hakien mies istui taaksepäin nojaten, saaden tukea vain siimasta, joka sojotti vielä jonnekin kauas alavirtaan.

 

0

 

Kultakäsi touhussa

 

Antti naljaili Terolle, että tee nyt jotain, johon Tero puhisi, että mitä v**tua tässä voi muka tehdä.

 

Kallella taisi olla käsitystä siitä millaisen monsterin kanssa olimme tekemisissä. Kun Tero sai sitten vihdoin ja viimein sammen lähelle venettä, ainakin siiman kulmasta päätellen, aloimme Antin kanssa ilmoitella voiton varmoina, että väsyy jo. Kalle totesi siihen, että se lähtee vielä ja voi olla, että lähtee pariinkin kertaan. Silmät tuskasta suljettuina, hampaat irvessä Tero veti vavasta kaksin käsin niin kovaa kuin pystyi. Hän lisäsi voimaa vetoon vielä yrittäen oikaista hiukan koukussa olevat jalkansa, mutta kala ei hievahtanutkaan! Sen verran, että Tero hiukan löysäsi painetta siimalle, valittaessaan ääneen TÄÄ EI HEILAHDAKAAN, sampi sai käännettyä itsensä ja lähti lupaa kyselemättä. Shimano rutisi ja supisi siiman juostessa puolalta taukoamatta, jarrun ollessa lähes tapissa. Siimaa katosi puolalta lisää ja lisää, eikä kalalla tuntunut olevan aikomustakaan pysähtyä. Ei helvetti! Katsoimme Antin kanssa toisiamme epäuskoisina, Kallen naureskellessa ilmeitämme. Mähän sanoin, että näissä on voimaa, muistutti Kalle etukäteen kertomistaan jutuista. Pat oli myös todennut tilanteen olevan melkoisen toivoton, joten hän nosti ankkurin ja lähti sammen perään. Nyt Teron homma helpottui huomattavasti, koska hänen piti vain kelata löysät pois. Vaan mitä teki sampi? Se lähtikin vastavirtaan ja taas kela suti Teron käsissä, meidän huutaessa Patille, että siimaa lähtee puolalta, niin että savu vaan nousee laakereista. Olimme olleet kalastamassa sampea kaikki 20 minuuttia ja jokainen noista minuuteista oli ollut tuhatkertaista siihen verrattuna mitä olin uskaltanut kuvitellakaan.

 

Kerran pääsimme jo lähietäisyydelle kalan kanssa, mutta taas se otti hatkat ja kauas! En usko, että Terolla on paljoakaan muistikuvia noista minuuteista Fraser-joella, sillä niin tiukille hän joutui sammen ja meitä kuljettavan virran kanssa. Kun kamppailua oli käyty reilusti yli 20 minuuttia, näytti siltä, että Tero tulisi selviytymään voittajana tuosta taistelusta. Kala oli ja pysyi jo lähellä, eikä ryysinyt enää kuin satunnaisia kymmeniä metrejä. Pinnalle ilmestyvät kuplat ovat selkeä viesti kamppailun loppumisesta ja kun nuo kuplat tulivat pintaan, antoi Tero vavan Antille pukeakseen itselleen kahluuhousut ylle. Veneen vieressä pariin kertaan vilahtanut kala oli valtava, tai pikemmin suunnattoman kokoinen sampi. Sen saaminen veneeseen olisi täysin mahdoton tehtävä, joten Pat ajoi veneen rantaan, jossa hän ja Tero poistuivat veneestä, dokumentoidakseen ja vapauttaakseen sammen rannalta käsin. Kuulostaa helpommalta kuin se oli. Rannalta ison sammen kelaaminen matalaan ei ole mikään läpihuutojuttu, varsikin, jos kalamies on niin sippi, etteivät mitkään raajat enää toimi. Pakko myöntää, että Teron kyykkäily rannalla oli varsin koomisen näköistä, kun hän yritti jotenkin pysyä jaloillaan Patin huudellessa neuvoja ja komentoja kalan saamiseksi matalaan. U HAVE TO REEL MAN, kuului Patin suusta, kun hän samalla yritti siimasta vetäen saada kalaa luokseen. Kun vihdoin ja viimein niin tapahtui ja Patt sai otteen sammen suusta, oli Tero kaatua rantaan polvilleen, niin totaalisen loppu mies oli. Oikean käden ranne oli yhtä puuta kyynärvarren kanssa ja kelaaminen onnistui vain kyynärtaivetta käyttäen. Tärpistä kättelyyn meni tasan 30 minuuttia ja koko tuon ajan Tero oli tehnyt duunia lepäilemättä.

 

Patin pyynnöstä Kalle puki kahluuhousut ylleen ja toimitti dokumentointiin tarvittavat välineet rantaviivaan. Oppaiden tulee dokumentoida kaikki saadut sammet. Ensin kala skannataan sirulukijalla ja jos kala on aiemmin sirutettu, eli tägätty, tuo numerosarja kirjoitetaan saalispäiväkirjaan kera pituuden ja ympäryksen. Pituus mitataan lyhyintä reittiä päästä pyrstön v:n keskikohtaan, ei siis pyrstön päähän, ympärys otetaan etuevien takaa, eikä kalan paksuimmasta kohdasta. Näin mittaustulosten tulisi aina olla hyvin todenmukaiset verraten edellisiin tietoihin kyseisestä kalasta. Jos kala on ns. neitsyt, se sirutetaan injektioneulan kaltaisella neulalla, jolla siru istutetaan nahan alle pääpuolelle selkää. Ennen vapautusta uusi siru skannataan ja todetaan toimivaksi, jonka jälkeen tuo numerosarja lähtee päiväkirjan mukana tutkijoille. Kalojahan ei myöskään punnita, vaan pitkäaikaisen dokumentoinnin tuloksena kalojen paino voidaan arvioida n.10-paunan (4,5-kilon) tarkkuudella. Sampi on aina C&R kala, joten suurimpien yksilöiden punnitseminen olisi muutoinkin mahdotonta.

 

Reissun ensimmäinen sampi meni siis Terolle ja heti ensikalalla meni maaginen 7-jalan raja rikki.

 

0

 

7-jalkaa rikki

 

Valtavan sammen pituus oli 219-cm ja ympärys 104-cm, taulukon mukainen painoarvio on 192-lbs, eli 88.4-kiloa. Onnellinen mutta väsynyt Tero astui ja istui veneeseen, otti oluen coolerista todeten tölkki huulillaan, HUH, HUH, VOI PERKELE!

 

Tero oli tietysti aivan loppu ja jäi mielellään jäähylle, mutta me muut olimme taas aivan liekeissä nähdyn perusteella. Pat parkkeerasi veneen takaisin samoille sijoille josta olimme lähteneet Teron sammen perään. Ai mistäkö tiedän, että just samaan paikkaan? No, oppaat irrottavat ankkurin ja heittävät narun päähän poijun. Paikka on helppo löytää ja se pysyy ns. varattuna. Montaa minuuttia ei mennyt, kun syötit olivat taas pyytämässä, Antin vahtiessa nyt kahta, Kallen ja minun omiamme. Erona aiempaan oli vain se, että nyt jokainen pienikin heilahdus vavankärjessä aiheutti melkoista loikkimista veneessä. Jokainen oli vuoronperään tai samaan aikaan vavallaan, valmiina vetämään vastaiskua satakiloiselle sammelle. Vaan, ei tullut oikeita tärppejä. Minuutit muuttuivat kymmeniksi ja siitä kohta tunniksi, eikä kala syönyt, vaikka vaihtelimme paikkaa aina 20 minuutin kuluttua. Pari tuntia oli kulunut Teron kalasta ja aurinko alkoi paistaa jo tuskastuttavan kuumana taivaalta, meidän kärvistellessä sitkeästi vapojen lähellä. Nyt vavoissa näkyi selkeästi tärpin tapaisia, varovaisia sellaisia ja vuoronperään milloin missäkin vavassa. Antti alkoi käydä selvästi jo ylikierroksilla, kun riittävää niiausta ei vavankärkeen tullut. Silmää räpäyttämättä Brokeback tuijotti vapojaan ja tulihan se sieltä, vapa niiasi syvään ja takaa kuului SET IT, SET IT!

 

Räps ja vapa oli taipuneena Antin käsissä. Hetki pitelyä ja ilmassa kajahti FISH ON! Ylimääräiset vavat pois tieltä ja oli Antin vuoro kokeilla kuntoaan tuollaisen jokihirviön kanssa. Kala tuntui vain olevan pieni, jopa niin pieni, että Antti tuomitsi sen Gretzkyksi, eli 99cm tai alle. Vähätellen vapavyötä hän kelaili kalaa, joka liikkui hitaasti kohti veneen vasenta sivua, jääden kohta pohjaan venkoilemaan. Antin lisätessä kalalle painetta ja lähtiessä nostamaan sitä irti pohjasta, saimme jokainen muistutuksen siitä, ettei näiden voimaa tulisi aliarvioida. Siiman juostessa puolalta kelpasi Antillekin jo vapavyö. Puolta tuntia ei tämän yksilön kanssa kuitenkaan saatu menemään, vaan homma hoitui mukavasti noin vartissa. Kello 11.15 Antti paikkautti omaa ennätystään elämänsä ensimmäisellä sammellaan lukemiin 151-cm/60-lbs, eli 27-kiloa.

 

0

 

Pat & Brokeback

 

Kallen ja meikäläisen kummankin vahtiessa kahta vapaa alkoivat todennäköisyysprosentit olla kohdallaan. Kalle tartuttikin hyvän kalan, mutta siima katkesi heti alkumetreillä? Hyvin mahdollista, että siima oli vioittunut edellisten kalojen temmellyksessä, tai sitten sammen selässä ja kyljessä olevat rustopalat leikkasivat siiman. Ko. rustopalat ovat varsinkin pienissä sammissa veitsenterävät mutta isossa kalassa rustopalat ovat myös huomattavan terävät. Seuraava kala, joka iski myös Kallen vapaan, jäi kuitenkin kiinni ja kävi myös veneessä asti. Tämä 131-senttinen 17.5-kiloinen sampi ei paljoa kokenutta sammenkalastajaa hätkäyttänyt, joten sampi takaisin jokeen ja ukko jäähylle muiden siellä jo olevien sekaan kellon ollessa 13.45. Olin siis yksin vahtimassa neljää vapaa ja jännitys alkoi olla lähes sietämätöntä. Koska, koska olisi minun vuoroni? Minuutit matelivat eikä mitään tapahtunut. Aurinko porotti sietämättömän kuumana taivaalta, mutta luonto ei antanut periksi lähteä kauas vapojen luota. Vihdoin kärsivällisyys palkittiin, kun paukautin vastaiskun kolmosvapaan. Pettymys vain oli valtava, kun aivan selvästi tunsin kalan, mutta siinä ei ollut minkäänlaista painoa mukana. Ilman isompia eleitä hinasin ilmeisesti eilispäivänä syntyneen sammen veneen vierelle, josta Pat kaappasi sen kehtoon mitattavaksi. Kaunis, tai ehkä pikemmin nätti sammenpenikka, mittaa huimat 101-senttiä ja painoa kaikki 8-kiloa.

 

0

 

Metrikala

 

Siitä oli hyvä lähteä parantamaan. Tuon kalan myötä myös heput vapautuivat jäähyaitiosta ja olivat taas mukana tapahtumissa, mutta loppupäivä meni vain paikkoja vaihdellessa. Yhtään tapahtumaa ei ennen 16.00 saatu, joten seuraavana aamuna olisi joka ukko valmiina kalansaantiin.

 

Ilta menikin ruokailun ja jutustelun parissa pubin puolella, juotuamme ensin hotellilla Teron tarjoamat kaato-oluet. Äijä oli vieläkin aika hehkuissaan. Iltaisin iso ongelma oli pysyä hereillä riittävän myöhään, jotta unta toivottavasti jatkuisi mahdollisimman lähelle herätystä. Onneksi kalapäivät olivat yleensä niin tapahtumarikkaita, että juteltavaa ja spekuloitavaa riitti moneksi tunniksi. Oppaamme Pat ei ollut vakuuttanut varsinkaan Teroa ja Anttia ja hänen toiminnastaan virisikin vilkas keskustelu. Rupattelun ohessa huomasimme, ettei oppaamme ollut missään vaiheessa opastanut meitä homman saloihin, vaan kohteli meitä enemmän kuin jotain miljonäärejä jotka eivät osaa edes sanoa kala. Voi olla, että Kallen kertoessa olevansa kolmatta kertaa sampikalassa, heppu mielsi meidän kaikkien olevan vanhoja tekijöitä. No jotain kuitenkin oppineena ja kokeneena painuimme pehkuihin ilta 9 jälkeen.

 


Viides päivä, Pat, Harrison River – Fraser River, aamupala 07.00


Kuin neljä iloista rosvoa kuljimme ala-aulan pahvikurat mukeissa kadun yli hotellilta laiturille kellon ollessa hiukan vajaa aamukahdeksan. On melkoisen koominen olo lähteä ihan oikeissa kalatamineissa hotellilta muiden normivieraiden seasta ja kävellä ylisiistin miljöön ja sitä reunustavien jalkakäytävien läpi reilut 50-metriä ollakseen kalassa. Joku ei sopinut kuvaan, mutta onneksi tuota tunnetta kesti vain siihen asti, kunnes hiekkaranta katosi näkyvistä, kun kaarroimme veneellä järveltä joen puolelle. Antti ilmoitti, että oli päättänyt olla vetämättä kertaakaan vastaria, ennen kuin opas niin kertoi. Hän oli saanut eilen tarpeekseen Patin ”Wait, wait, wait, U’ve should hit it” kommenteista. Vene laskeutui plaanista lähes samoille sijoille, mistä edellinen päivä oli alkanut, joten nopeasti mätipussit ja lohenpalat veteen houkuttelemaan sampia. Pikkusikke huulessa samalla kahvia nautiskellen jäin muiden ohella tuijottamaan vapoja ja niiden värinää.

 

Kahvit ja sikari jäivät vähän kesken, kun vapani niiasi kerralla niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Aamun kankeudesta ei ollut tietokaan, kun tempaisin vavan telineestä huitaisten sillä kohti taivasta. FISH ON! Spotti oli todellakin sen arvoinen kuin Kalle sen oli muistanut. Kumpanakin aamuna oli tuskin ehditty istua persiilleen, kun ensimmäinen kala oli jo kiinni. Nyt näytti siltä, että minäkin saisin vähän kokeilla sammen kanssa mittelöä, koska koukuttamani kala ei varmasti ollut Gretzky kokoa. Väsytys ei kuitenkaan sisältänyt mitään kummempaa draamaa tai kohokohtia. Sampi poistui muutaman kerran jokusen kymmentä metriä, mutta palasi sopuisasti aina veneelle, jumpaten sitten oman aikansa veneen alla, kunnes lopulta Patt nosti sen dokumentoitavaksi. Kehto, johon sammet nostettiin, muistuttaa kovasti punnituspussia, mutta pituutta sillä riittää koko veneen leveyden verran, kannattimien ollessa parituumaista puuta ja yltäen reilusti yli laitojen. Sinne sampi siis tupsahti päästäkseen mukaan palaksi historian kirjoittamista.

 

0

 

Nuoria poikia viiksekkäitä

 

Enkat paukkuivat 08.45 kun pönötin 48-paunaista, lähes 22-kiloista ja 140-senttistä sampea kameralle.

 

Tuskin kala oli saatu takaisin, niin Pat huomasi sivusilmästään Antin vavassa liikettä. ”Number ONE, SET; SET!” ja Antti teki työtä käskettyä. Naps ja kala oli kiinni, mutta pettymys oli valtava, kun yksilö oli kovin, kovin pieni sampilapsi. Kummoisia manööverejä ei tarvittu tuon kalan nostamiseen, koska 93-senttinen, reilu 6-kiloinen sampi ei ihan paini käyttämiemme välineiden sarjassa. Hauska juttu tuon kalan kohdalla oli se, että se oli jo aiemmin tägätty, joten se pääsi jatkamaan kasvamistaan hyvin nopeasti. Pahinta kaikessa oli se, että Antti joutui jäähylle. Tästä virisikin keskustelu, joka myöhemmin johti siihen, ettei Gretzkystä joutunut enää tuon jälkeen jäähylle.

 

Vielä pari kalaa pitäisi tulla, niin pääsi takaisin kalastamaan. Päivän ensikalan saaneella on pitkä aika odotellessa ja kahvia juodessa. Kalle ja Tero päivystivät onkiaan, Antin ja minun yrittäessä pysyä positiivisina. Onneksemme tuota odottelua ei kestänyt kovinkaan pitkään, koska klo 10 maissa alkoi tapahtua. Tero tartutti kalan ja veneessä oli taas hetken säpinää, hepun mitellessä toista kertaa elämänsä aikana sammen kanssa. Kokemus tuo itsevarmuutta, sen näki heti Teron otteista. Illan aikana esiin tulleet pienet epäkohdat hänen pumppauksessa ja vavan pitelyssä olivat poissa. Tero piteli tätä kalaa käsivarret suorana puristamatta kuitenkaan kahvasta sormet valkoisena. Rauhallisesti taaksepäin nojaten mies taltutti kuin tuosta vain 133-senttisen, 18-kiloisen sammen. Homma oli kuin toisinto aamusta, sillä tuskin vavat olivat saatu pyytämään, kun Kalle raapaisi kaikkien yllätykseksi vastaiskun yhteen vavoista. ”Fish On, or is it? Yes, fish on, but this is a Gretzky”. Sampi oli pienin tuota lajia saatu yksilö, eikä se ollut kuin 71-senttiä pituudeltaan. Taulukot kuitenkin kertovat, että sen paino olisi 6-kilon kantturoissa, varsin uskottavaa...

 

Pienestä sammesta oli suuri ilo, koska me muut pääsimme boxista. Kello ollut vielä puolta yhtätoistakaan ja jokaisella oli jo yksi tapahtuma, tästä oli hyvä lähteä kohti iltapäivää. Tuntiin ei kuitenkaan tapahtunut mitään ja oli aikaa syödä oppaan tuomat eväät. Pahviloota piti sisällään pientä purtavaa täytetystä sämpylästä kakkupalan kautta hedelmiin ja coolerista löytyi janojuomaa, jolle tuossa kelissä oli todellakin tarvetta. Aurinko paahtoi edelleen kirkkaalta taivaalta, kuten se oli tehnyt jokaisena aiempanakin päivänä. Toisena päivänä Fraserilla tuuli teki oppaamme elämästä melkoisen ikävän. Venettä oli hyvin vaikea saada pysymään sivusuunnassa paikallaan ja vaihtelimmekin paikkaa melko tiheään. Tulos oli vain aina sama, niin tuulen kuin kalojen suhteen, vene heijasi poikittain joessa, eikä kala syönyt.

 

”Number three, watch it, watch it”, katkaisi tylsyyden veneessä. Tuskin Pat oli saanut lauseensa sanotuksi, kun hän jatkoi ”SET, SET IT!” Tero tempaisi sydämensä kyllyydestä ja kala oli kiinni, eikä mikään kirppu, kuten muutamat aiemmat. Vyö ympärille ja väsytys alkoi. Hyvin voimakas ja eloisa kala venkoili pinnan alla ja kun siima alkoi nousta kohti pintaa, Patt huusi: ”It’s going to jump!” Puolitoistametrinen kala loikkasi ilmaan koko mitallaan, painuen takaisin virtaan ja syvyyksiin. Vaikka Tero olikin eilisestä jotain oppinut, niin oppi näytti hiukan unohtuneen. Kämmenet kiertyivät taas puristuksiin yläkahvan ympärille käsivarsien ollessa koukussa. Tuo yhdistelmä saa aikaan aivan helvetilliset poltot käsivarsissa ja pitely muuttuu hetki hetkeltä yhä tuskallisemmaksi. Teron ravistellessa vuoroin oikeaa ja vasenta kättään ilmassa, Antti heitti ilmoille legendaarisen ”Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalaan” lauseen. Teron ilme oli paljon puhuva, vaikka sanoja ei käytettykään. Reilu vartti tärpistä nousi veneeseen Teron kolmas sampi, ei ennätys, mutta kaunis ja komea kala, joka kirjattiin muistoihin 150-senttisenä ja 26-kiloisena yksilönä. 12.35 Tero oli taas jäähyllä, mutta ei kovinkaan masentuneen oloisena.

 

Tämän jälkeen homma meni ajeluksi ja satunnaiseksi kalastamiseksi, sillä tuuli ei juuri antanut meille mahdollisuutta ankkuroimiseen siten, että kalastus olisi ollut mielekästä. Sivuttain perässä raahautuvat syötit eivät olleet optimaalinen tapa tarjota niitä sammille. Tärpin havaitseminen sivuttain liikkeessä on myös lähes mahdoton, ellei kala suorastaan ahmaisisi täkyä kitusiinsa. Fraseria pitkin kurvaillessamme ohitimme paikallisen venerampin. Voin vakuuttaa, että kalastamisen mahdollisuutta ei ainakaan vaikeuteta Kanadan maalla! Ramppi parkkialueineen oli ainakin täysikokoisen fudiskentän kokoinen, ellei jopa suurempi. Eipä ollut ketjulla, tai puomilla tukittavaa, vain kerhon jäsenille tarkoittua veneenlaskuränniä, vaan sadan metrin levyinen luiska laskeutui suoraan parkkipaikalta jokeen. Ihan sai itsekseen päättää mistäpäin halusi venhonsa veteen laskea ja ajaa pick-uppi trailereineen muutaman metrin päähän parkkiin, kuten jokusen kymmentä kalamiestä oli tänäkin aamuna näemmä tehnyt. Tuonne voisi muutamat rannikkokusipäät mennä ihmettelemään sitä, miten asiat on myös hoidettavissa.

 

Rampille mallia

 

Rampin mallia

 

Seuraavaa kalaa saatiinkin sitten odotella ja etsiä. Kellon lähestyessä kolmea alkoi epätoivoa jo hiipiä puseroon. Kolmatta tuntia oli vaihdeltu paikkoja ja syöttejä, mutta mitään ei tapahtunut. Antti vahti, tai oli vahtivinaan kahta vasenta vapaa, Kallen ja minun kytätessä kahta muuta. HOP, kuului Antin suusta ja hän loikkasi valmiusasentoon vavan vierelle, ollen valmiina toimimaan oppaan käskystä, mutta mitään ei tapahtunut. Kohta viereistä vapaa käytiin naputtamassa, mutta naputus siirtyi siitä lähes heti Kallen ja minun vapoihin. Näky olisi ollut varmasti komia, jos tuota sinkoilua olisi voinut seurata lintuperspektiivistä. Jokainen kukkui vuoronperää kiinni vavassaan, perääntyen kohta takaisin istumaan. Antin vavankärki viesti taas kerran jostain muusta kuin virrasta. Ennen kuin Pat ehdi komentoaan karjaista Antti tempaisi vastaiskun, mutta joko liian aikaisin, tai liian myöhään? Lie kuinka monennen kerran Patt opasti sanomalla ”You should wait.” Antilla meinas palaa aivot tuohon lauseeseen, sen näki miehen ilmeistä, kun hän asetti vavan takaisin telineeseen. Katsomatta vapoja Antti alkoi suomenkielisen spekuloinnin aiheesta ”Sun piti, sun ei pitänyt”. Juttu vain katkesi kuin seinään Patin kuuluttaessa ”NUMBER TWO, SET, SET THE HOOK!”

 

Antti tempaisi sumeilematta kakkosen telineestä niin, että pienempi kala olisi lentänyt veneeseen asti. Koukkuun tarttunut ei kuitenkaan ollut pieni, eikä edes keskikokoinen kala. Muutamassa sekunnissa selvisi, että kokoa löytyi, siiman kummastakin päästä. Tuskin vapavyötä oli saatu paikalleen, kun kala lähti ja lähtikin vauhdilla ja kauas! Tuntuu järjenvastaiselta katsella puolaa, joka vain pyörii ja pyörii sutiessaan siimaa ulos, eikä loppua siitä tunnu tulevan. Vavat olivat poissa tieltä, kun Kalle ja minä todistimme tapahtumaa kameroillamme, Kalle stillinä ja minä videolle. Kalle sai nopeammin kameransa esille, ollen vielä onnekas, kun Canonin kennolle tallentuivat tuon valtavan sammen hypyt.

 

0

 

Yli kaksimetrisen hyppy on vaikuttavaa nähtävää

 

Sanalla sanoen, Antti oli totaalisesti statistin roolissa, kala vei ja Antti vikisi, tai pikemmin ähisi. Olimme aiemmin siirtyneet Harrison Riverin puolelle ja Kallen kertoman mukaan kalastaminen tuolla oli veden kirkkauden vuoksi huomattavasti palkitsevampaa. Harrisoniin virtaa jäätikköjärven sulamisvedet ja läpinäkyvyys joen turkoosissa ja kirkkaassa vedessä on melkoinen, varsinkin Fraserin saven ja mudan kyllästämään veteen verrattuna. Kalastimme kapeikossa kallionkupeessa, jossa virran voima ja veden syvyys olivat huomattavasti suuremmat kuin muualla. Nämä seikat yhdistettynä selkeästi valtavaan sampeen tekivät Antin tilanteen melko tukalaksi. Näytti myös olevan niin, ettei Pat lähtenyt kalan perään heti, vaan antoi vapamiehen väsyttää kalan. Vasta tilanteen mennessä todella tukalaksi ankkuri nostettiin ja lähdettiin kalan perään. Ensiminuuttien aikana oli muutenkin vaikea arvioida oliko koukussa 40- vai 80-kiloinen sampi.

 

Ei voi olla korostamatta vielä kerran sitä asiaa, että voimaa ja tarvittaessa nopeutta noissa vedenelävissä on!

 

Sampi pyyhkäisi huolimattoman oloisesti kelalta toistasataa metriä siimaa pihalle. Antin ilmeet kertoivat paljon, hänen yrittäessä pidellä coolia ilmettä kasvoillaan.

 

0

 

Ota nyt se kala pois kuleksimasta, ett pääsee muutkin kalastamaan

 

Väkisin hymy vääntyi irvistyksen puolelle, kun oma elopainokaan ei tahtonut riittää kalan liikuttamiseen. 10-minuuttia tärpistä oli Teron vuoro käydä ilkkumassa Antille ”No, ota nyt se kala pois kuljeksimasta, että muutkin saavat kalastaa. Yritä edes.” Ainoa kuultu ja tulkittava vastaus oli ”Peerrkele”, sanonko mä!” Muilla veneessä olijoilla riitti hauskaa Antin ähellystä katsellessa. Näytti päivänselvältä, ettei tuota sampea nostettaisi veneeseen, niin voimakas se oli. Pat vain istui tyynenä ja katseli kuinka Antin käy. Sammen ryntäilyt ensiryysäyksen jälkeen jäivät lähemmäksi. Antti oli pääsemässä tilanteen herraksi ja vartti tärpistä näimme kalan kunnolla ensikerran. Se oli ISO! ja saattoi olla jopa yli 2-metrinen, joka tapauksessa suurin Antin koskaan saama kala! Yllätykseksemme Patt päätti nostaa sammen veneeseen, eikä rantauttaa sitä, kuten Teron kalan kanssa oli tehty. Peti esille ja ukot alkoivat valmistella sammen nostoa. Antin homma oli tuoda sampi veneen vierelle Patin ulottuville. Pat neuvoi Teroa (joukon noviisia) ottamaan sylipainiotteen sammen takapäästä, kun hän alkaisi nostaa sitä veneeseen suusta laidan yli vetäen. Pulssi nousi Teron sisällä ja varsinkin varoitukset sammen kupeita koristavista terävistä rustoista kaikuivat pääkopassa kuin tuomiopäivän kellot...

 

Antti sai hinattua kalan veneen viereen ja Patt tunki viiltohanskalla verhotun kämmenensä sammen suuhun. Samalla, kun hän ohjeisti Teroa kuinka tarttua kalasta, Kalle ja minä kuvasimme tapahtumaa omilta sijoiltamme ja saimme todistaa sitä, kun jotain meni pieleen, siis jotain meni pahasti pieleen! Ensinnäkin, sampi oli paljon kookkaampi kuin kukaan oli tajunnut, varmasti yli maagisen 217-cm, joten paino keikkui lähellä 100-kiloa. Toiseksi, ei juuri kukaan kykenisi tuollaista kalaa luiskauttamaan yli laidan. Kolmanneksi, elävä ja pakokauhuinen sampihan pisti pystyyn pienen voimannäytöksen Teron tarttuessa sitä selkäevän takaa, joten itsesuojeluvaisto käski Teron päästää se irti otteestaan. Puolittain veneeseen tulossa ollut 100-kiloinen sampi lähti karmean melun ja huudon saattelemana Patin käsistä takaisin jokeen. Äijän kommentit Teron kyvyttömyydestä kalankäsittelyssä olivat melko luokaton ele, kun hän vieritti tapahtuneen asiakkaansa niskoille. Onni onnettomuudessa, kala oli edelleen kiinni väkäsettömässä koukussa ja ui nyt raivoissaan kohti alavirtaa. Ennen kuin Pat oli saanut ankkurin nostettua, oli Shimano jo luovuttanut ennätysmäärän siimaa ulos. Kala oli kuitenkin jo kerran väsytetty, joten tilanne saatiin hallintaan melko nopeasti. Antti antoi vavan minulle ja ryhtyi pukemaan kahluuhousuja ylleen Patin suunnatessa kohti vastarannan kivikkoriuttaa.

 

Erittäin kovan virran ylitys suurta sampea vavalla hinaten ei ole aivan kevyimpiä juttuja. Oli yksinkertaisesti mahdotonta pidellä tuon kokoista kalaa aisoissa ja niinhän siinä kävi, että ojentaessani vavan takaisin nyt jo joessa kahlaavalle Antille, kala oli taas toistasataa metriä kalastajasta. Nyt ei lähdettäisi perään, vaan homma hoidettaisiin pelkällä voimalla ja tekniikalla. Eipä käynyt Anttia kateeksi, kun hänen voimisteluaan rannalla katseli, T-paitakin taisi olla jo liikaa iltapäivän helteessä. Jokainen voi uskoa, että mies oli poikki, totaalisen katki poikki ja väsynyt, kun Patt kaappasi sammen suusta huostaansa, mutta se ilme! Ilmeestä nimittäin näki, että jokainen minuutti oli ollut sen arvoinen. Kamerat lauloivat, kun kello 15.30 Antti mittaili Patin kanssa elämänsä kalaa, jonka huimat mitat olivat 220/86-cm, 192-lbs ja 86.4kiloa! Toisen kerran tuo 7-jalan raja oli rikottu!

 

0

 

Three some with Pat, Antti and 7-feet Sturgeon

 

Meillä oli vielä pieni hetki aikaa kalastaa, mutta jäljellä olevat minuutit eivät tuoneet lisätapahtumia. Kello 16 oli aika hyvästellä Pat ja kiittää häntä huolenpidostamme, koska seuraavat kaksi päivää olisimme toisen oppaan huostassa. Patin tavoissa tehdä työnsä saattoi ehkä olla meidän näkökulmastamme toivomisen varaa, mutta tosiasia on se, että hän vei meidät hyville kalapaikoille ja mahdollisti siten mahdollisuudet suurkalan saamiseen. 10 sampea, joista 2 kpl yli 7-jalkaisia ei ole aivan tavanomainen kahden päivän saldo.

 

Ilta alkoi muodostua jo rutiiniksi. Kaato-oluet suurimmalle kalalle, tarjoajana onnellinen saamamies, siitä huoneen kautta vauhtia hakien syömään ja turisemaan pubiin. Takaisin palattuamme piti pari minuuttia katsella daisareita parvekkeelta ennen kameroiden tyhjentämistä ja valmistamista seuraavaan päivään. Viimeinen puolituntinen ennen valojen sammuttamista meni television katselun merkeissä.

 


Kuudes päivä, Yves, Harrison River, aamupala 07.00


Hyvin ravittuna ja reput selässä saavuimme viileässä aamussa laiturille, jossa uusi oppaamme Yves otti meidät hyväntuulisena vastaan, toivottaen tervetulleeksi on the board. Venho oli hiukan erilainen kuin Pattilla oli, mutta tilaa oli tässäkin laivassa. Vinkkeli hörähti käyntiin ja kuudes kalapäivämme oli alkanut. Ensimmäinen stoppi tehtiin jo ensimutkassa. Yves selvitti, että hyvin harvoin tarjoutui mahdollisuus kalastaa tuossa kohdassa. Tästä hetkestä alkoi oppaamme arvonnousu meidän silmissä. Yves oli hyvin puhelias ja perusteellinen nuori mies. Venehän ei edes irronnut laiturista ennen kuin olimme näyttäneet kalastuslupamme, ei sillä, ettei niitä olisi hankittu, vaan, että ne olivat varmasti mukana. Ennen kuin ankkuri tipahti pohjaan, heppu ajeli hetken pari ankkuri puolivedessä, kasvot kiinni kaiussa, etsien jotain? Kun se joku löytyi, lähti ankkuriketju kolisemaan keulasta. Varsin vaivaton tapa ankkuroida verrattuna Pattin manuaaliseen versioon, nuo ankkurit kun eivät ole kovin keveitä nostella. Syötteinä Yves käytti myös mätiä ja lohen vatsaa, mutta nyt saimme kuulla perustelutkin valinnoille. Hän piti aina yhdessä vavassa lohen vatsapalaa, koska pienemmät sammet eivät juuri ottaisi siihen ja samalla se oli kuulemma suuren sammen herkkua, kun taas mätipussia kävivät sampien ohella imeskelemässä paikalliset pikkukalat, kuten Squawfish ja Bullhead. Pubikeskusteluissa kovasti kritiikkiä saanut lohen vatsapala sai syöttinä aivan uutta arvoa.

 

0

 

Squawfish

 

0

 

Bullhead

 

Aamu oli edellisiä hiljaisempi. Paikka toisensa jälkeen todettiin tyhjäksi ja kalastus alkoi tuntua välillä pelkältä matkailulta. Vaikka siirtymät olivatkin lyhyitä, niin jokaiseen paikanvaihtoon kului ”arvokasta” kalastusaikaa. 8 tuntia on kuitenkin lyhyt aika, kun alitajunnassa tiesi tämän ihanuuden olevan ohi huomisen jälkeen, ehkä jopa ikiajoiksi. Oppaammekin alkoi selvästi olla huolissaan päivän menestyksestä ja sen huomasi spoteille annetuista minuuteista. Paikkaa kokeiltiin maksimissaan 10 minuuttia ja taas mentiin. Pienenä kuriositeettina voitaisiin mainita tapa, millä Yves piti venettään virrassa paikallaan. Veneen perässä oli 9-heppainen, sähköstartilla ja – trimmillä varustettu 4-tahti Yamaha. Kovassa virrassa herra parkkeerasi itsensä veneen perään ja pakki päällä ohjaili veneen sivuttaisliikettä. Negatiivista tuossa tavassa oli se, että oikealla oleva vapa oli tiellä ja se piti nostaa pois pyytämästä. Systeemiin saatiin kuitenkin ratkaisu, kun vapatelinettä siirrettiin kaiteessa taaksepäin ja taas oli 4 vapaa pyytämässä sampea.

 

Vihdoin, lähes parin tunnin yrittämisen jälkeen saatiin tärppi ja tartutus Kallen settiin. Sampi piteli Kallea hetken pilkkanaan, kun se mennä jumputteli kuin vuoristoradassa veneen takana vuoroin vasemmalta oikealle ja taas takaisin, kuitenkaan tulematta yhtään kohti venettä. Todella pirteä lajinsa edustaja oli siimassa. Huomattavasti kokeneempana sammenkalastajana Kalle hoiteli tilanteen ammattimaisella varmuudella ja vaikka väsytystä kestikin melkoisen tovin, tuntui siltä, että tilanne oli yllättävän pian dokumentointia vaille valmis. Tuollainen normi 20 – 40-kiloisen sammen väsytys kesti 5 – 15 minuuttia riippuen virrasta ja veden syvyydestä, ja totta kai samankokoisissa kaloissakin oli eroja. Kalan lipuessa veneen vierelle, Yves väläytti taas palan kokemuksestaan. Ennen kuin hän nosti sammen veneeseen, hän heitti kolme ylös nostettua vapaa takaisin pyytämään. Nyt oli aika nostaa kala kyytiin ja rauhallisesti, kun kaikki tarvittava oli esille otettuna, hän muljautti sammen matkapetiin makoilemaan. Skannaus, mittaukset ja valokuvat ennen vapautusta. Kivuttoman näköistä toimintaa, joka oli ohi hetkessä. Päivän ensimmäinen sampi 159/65-cm, 71-lbs, 32kg tuli siis Kallelle. Tuskin Kallen kala oli saatu vapautettua, kun Antti hihkui vapa pystyssä kalan olevan kiinni.

 

Näytös oli lähes toisinto edellisestä, tosin Kallen kala viihtyi pidempään veneen vierellä syvässä. Oivan vartin tarjosi myös Antin kala, kun mies sitä pumppaili venettä kohti. Antti jopa tuomitsi ensisekunneilla kalan Gretzkyksi, mutta joutui sitten perumaan puheensa, kun siimaa alkoi juosta puolalta. Sampi ei kuitenkaan ollut niin valtava, että ankkuria olisi sen vuoksi nostettu, joten Antin osaksi jäi kalan toimittaminen Yvesin ulottuville. Tuollainen puolitoistametrinen sampi järjestää aikamoiset rallit, kun se pyörii veneen alla. Senttiäkään pohjasta nousematta se juoksuttaa kalamiestä ympäri veneen perää. Veneen alta pyrkivä sampi aiheuttaa tunteen, että nyt kala vie miehen yli laidan, tai vapa ainakin menee menojaan. Vartti noita temppuja Antti pääsi todistamaan, ennen kuin päivän toinen sampi kirjattiin Antille lukemin 155/52-cm, 64-lbs, 28.8kiloa. Loistava alku tähänkin aamuun ja kokematon sammestaja kuvitteli jo hetken, että sampiahan tulee kuin haukea suomesta, milloin vaan, mistä vaan ja millä vaan J. Vielä vartin tuota spottia ongittuamme Yves päätti vaihtaa aluetta.

 

Seuraavat tunnit menivät kuten aamun ensimmäiset. Ikäväksemme saimme todeta, ettei voimakas tuuli antanut mahdollisuuksia kaikkien paikkojen kalastamiseen. Yksi monista spoteista antoi kuitenkin yhden, ihan mukavan tapahtuman. Nyt oli meikäläisen vuoro kiekua kala kiinni. Olin jo melkein unohtanut kuinka mukavaa on kisailla reilumman sammen kanssa, varsinkin kun se esittelee voimiaan veneen lähellä. Tätä hauskaa kesti ehkä reilut kymmenen minuuttia, kunnes veneessä kävi kääntymässä 134-senttinen, 19-kiloinen sampi.

 

Yves suuntasi puoli kahden jälkeen takaisin Harrisonille. Lyhyitä kokeiluja tehden matkasimme vastavirtaan, päätyen jonkun vedenottamon kupeeseen ankkuriin. Syötit eivät vanhentuneet vedessä paria minuuttia pidempään, kun kultakäsi Tero tartutti Yvesin opastuksella syöttiä mutustelleen sammen. Hetkessä ylimääräiset virpat olivat poissa tieltä ja jäimme jännittämään, millainen kala Terolla oli. Ja sehän oli, ainakin menosta päätellen, taas aivan helvetillinen otus! Yves istui alas kuskin pukilleen syömään eväitään ja naureskeli sieltä käsin meidän touhuja veneen perässä. Joskus tuntui sille, että kippari ymmärsi suomea, kun keskenäiseen irvailuumme hän osasi naureskellen ottaa osaa? Tero oli kuin lastenlaulun pienen pieni veturi, joka pihisi, puhisi ja yski, Teron tosin tehdessä nuo tuskissaan. Tämä väsytys ei ollut mitään leikkiä, kuten eivät aiemmatkaan, mutta nyt otettiin todella miehestä mittaa. Jo väsytyksen alkuvaiheessa Tero siirsi vavan kyynärtaipeeseen, leväten hetken vain kalaa pidellen. Yves ei antanut yhtään armoa, vaan kyseli ”Do we have also ladies fishing on a board”, ja kuin vakuudeksi hän kysyi vielä ”Do U want me to cut the line?” Johan löytyi Teroonkin energiaa ja toiminta jatkui. Puolituntia, ei yhtään vähempää, väänsi Tero sammen kanssa, pidellen kaksin käsin vavasta. Tiukimmat paikat koettiin, kun sampi raivosi veneen alla ja näytti siltä, että joko vapa, tai siima katkeaa juuri tuolla sekunnilla. ”Bubbles” kuului kuin yhdestä suusta, kun tiedotimme Yvesille kuplien tulleen pintaan. Sampi alkoi väsyä ja olla valmis otettavaksi. Sammen tullessa pintaan vatsa edellä, emme olleet uskoa kokoa, se oli valtava, selkeästi yli 2-metrinen otus.

 

Hetken tilannetta tuumailtuaan Yves päätti hinata sammen toiselle puolen jokea ja taas Teron käsivarret saivat tuta tuskaa ja poltetta, kun hän ranteet kipeinä yritti pidellä kalaa veneen lähellä. Jo tutuksi tulleen dokumentoinnin päätteeksi saimme taas yhden näytteen Yvesin ammattitaidoista, kun hän opasti Teroa kuinka pönöttää sammen kanssa. Kaiken kukkuraksi hän vielä kyseli kuvaajilta minne päin me haluaisimme kalaa esiteltävän. Muutamien seikkaperäisten ohjeiden jälkeen Teron 209-cm pitkä ja 74-kiloinen sampi oli pinnan päällä Yvesin ja Teron polvien päällä meidän kaikkien ihailtavana.

 

0

 

Ensimmäinen kunnon sampipönö ja kukapa muu kuin Tero the Kultakäsi

 

Samalla, kun saimme ensimmäiset todella loistavat fotot isosta sammesta kalamiehen kanssa, tuli suru puseroon, kun muistelin millaisia kuvia Pattin kanssa oli isoista kaloista saatu. Kalaanhan toki olimme tulleet, mutta muistoja on hyvä olla muutenkin kuin verkkokalvoilla ja muistissa. Kello löi 14.30 kun lausahdin, No, oppia ikä kaikki...

 

Seuraava puolitoistatuntinen meni sitten aivan käteen, tai ainakin Yvesin mielestä. Hänellä oli kai jokin korkeampi suunnitelma ja se sijoittui varsin lähelle kotirantaa. Ikäväksemme vain tuuliolosuhteet pilasivat ne pari kolme yritystä ankkuroitua, mitä Yves yritti. Oli pikapalaverin paikka ja heppu ehdotti seuraavaa: Koska päivä oli jo näin pitkällä, ei ollut järkeä palata alajuoksulle, koska aikaa tuhraantuisi enemmän ajamiseen kuin itse kalastamiseen. Yves ehdotti, että lopettaisimme tältä päivältä ja hän korvaisi menetetyn tekemällä huomenna muutaman ylimääräisen tunnin, sekä kaivelemalla jo tänään pakastimen pohjalta erikoisherkkuja sammelle. Ehdotus kuulosti hyvältä ja järkevältä, joten näin päätettiin toimia. Hypättyämme veneestä, sovimme tapaavamme laiturilla seuraavana aamuna 07.30.

 

Tuona iltana ei puheenaiheista ollut pulaa, mutta ensin oli Teron taas kerran tarjottava oluet, ennen kuin pääsimme suihkuun ja vaihtamaan vaatetusta.

 


Seitsemäs ja viimeinen kalastuspäivä, Yves, Harrison River, aamupala 07.00

 

Enpä vielä tiennyt, että olin herännyt loppuelämäni ensimmäiseen päivään.

 

Aamupala hoideltiin pikana, joten olimme lämpimästi pukeutuneina viileässä aamussa laiturilla jo 07.30. Ensilumi oli satanut yönaikana vuoristoon ja päivälle oli myös varmuudella ennustettu sadetta. Hyväntuulinen Yves lupaili tuulen ja sääennusteen perusteella loistavaa kalapäivää ja kuten hän oli luvannut, oli hänellä syötti-coolerissaan erikois-spesiaali herkkua sammille. Matalalla roikkuvat pilvet verhosivat ympäröiviä vuoria siirtyessämme kohti Harrison Riveriä. Ensimmäiset pari spottia eivät antaneet tapahtumia, joten siirryimme hiukan alemmas jokea, ankkuroiden hyvin kauniin ja idyllisen lahden reunamille. Näky oli huikaiseva, kun tuhannet lohet rikkoivat selkäevillään ja pyrstöillään tyyntä vedenpintaa. Rannalla kotka valmistautui aamupalalle, tepastellen kuolleen, rantaan ajautuneen lohen äärelle. Ajattelin, että tämä oli saatava kuvatuksi, joten kaivoin videokameran esille ja ryhdyin kuvaamaan näytöstä. Kuvausta kesti vain jokusen sekunnin, kun Kalle ilmoittaa kuuluvalla äänellä FISH ON!

 

Luontokuvaukset saivat hetkeksi jäädä ja suuntasin kameran Kalleen ja hänen tekemisiinsä. Ei jäänyt epäilystäkään, ettei kalassa ollut kokoa, kun se otti ensimmäisen lähtönsä. Toisin kuin Patt, Yves halusi, että räikkä olisi päällä kalaa väsytettäessä, näin hän pystyisi koko ajan olemaan tilanteen tasalla ja tietoinen mitä kalan kanssa tapahtui. Oli huikaisevaa kuunnella käsittämättömän pitkään, yhtämittaisesti pärisevää kelaa, siiman kadotessa metri toisensa perään jonnekin joen syvyyksiin. Sammen hypätessä pari kertaa ilmaan koko pituudeltaan tiesimme, että Kalle piteli hänen suurinta kalaa tällä reissulla.

 

Väsytys oli kuin oppikirjasta mitä kaikkea sisältyy suuren sammen väsytykseen, varsinkin jälkeenpäin videolta katsottuna se on rankkaa katseltavaa. Toivottavasti noista 4.n tunnin videoista saadaan jotain julkaistua muillekin katseltavaksi. Tuskaisimmat tilanteet koettiin taas kerran kalan lähtiessä kohti keulaa ja siitä veneen alitse. Vääntömomentit noissa hetkissä on lähes mahdoton selittää.

 

0

 

Kalle ja sinkkumiehen arkea

 

Kovasti on puristettava ja pidettävä vavasta kiinni ja samalla kiire tulee kalan liikkeitä ja reittejä myötäillessä ja näin Kalle teki, meidän muiden väistellessä tarpeen mukaan. Kuten jo tiesimme, oli Kallella iso sampi kiinni ja väsytyksessä meni aikaa. Monsterin vältellessä menestyksekkäästi venettä Yves naureskeli Kallelle, että homma voisi jotenkin onnistua, mutta ”U are fighting like a girl”. Pääsin väsyttelyn lomassa myös kuvaamaan loppuun sen mitä olin alkanut kuvata, nimittäin sen kotkan ruokailun. Homma meni vain aivan puuhasteluksi Kallen jumpatessa veneessä, keikutellen laivaa niin, ettei lintua ruokineen meinannut löytää zoomattuna kuvaruutuun. Lopputulos tuosta ”avara luonto” jaksosta näyttää kuin jurrisen kuvaamalta, vaikka Kalle lupasikin pyynnöstäni yrittää olla hetken paikallaan.

 

Kuten aiemmat, tämäkin taistelu kääntyi kalamiehen voitoksi. Emme muuten karkuuttaneet yhtään yli minuutin kiinni ollutta sampea. Kala kun saatiin veneen vierelle, Yves päätti kokeilla, josko hän saisi sen nostettua veneeseen! Veneeseen tuli hetken hiljaisuus, sillä olimmehan jo kerran olleet todistamassa sitä, miten tuossa voi huonoimmillaan käydä. Yves oli myös hiukan epäileväinen onnistumisensa suhteen. Kohteliaasti hän sanoi minulle, että minun olisi ehkä syytä sulkea kamera noston ajaksi. Edellistä kokemusta Pattin seurassa muistaen se oli ymmärrettävää, joten lopetin videokuvaamisen noston ajaksi. Jo edellisenä päivänä Yves oli esittänyt hyvin vakuuttavia otteita kaikessa hänen osaamisessa ja tekemisessä, mutta nyt näkemämme veti koko ryhmän hiljaiseksi. Aivan turhaan mies pyysi minua lopettamaan kuvaamisen, sillä sampi tuli veneeseen käsittämättömän nopeasti ja ennen kaikkea vaivattoman näköisesti.

 

0

 

Harvinainen, yli 2-metrisen vene-etukenopönö

 

Valtava, lähes veneen leveyden mittainen sampi oli yhden miehen toimesta veneeseen! Kalle sivusi ennätystään, kun 203/75-senttiä, 148-lbs -> 66.6-kiloa sampea lepäsi edessämme ihmeteltävänä ennen vapautusta.

 

Kymmenisen minuuttia kalastettuamme tuloksetta tuota paikkaa, siirryimme toiselle puolelle rautatiesiltaa, kohtaan jossa Harrison ja Fraser yhtyvät. Vedessä aivan selkeästi näkyvä raja ei ole häilyvä, vaan vesi on joko täysin kirkasta ja syvän vihreää, tai täysin maitokahvin väristä puuroa. Yves kurvaili tavoilleen tyypillisesti hetken, etsien kaiusta joko sammen valtavaa hahmoa, tai kohtaa mihin ankkuroida. Kalle jäähyllä jäimme odottamaan tärppiä. Teron ja Antin ykköstä ja kakkosta, minun kolmosta ja nelosta oikealla vartioiden odottelimme jotain tapahtuvaksi. Samalla seurailimme hotellilla asuvien Englantilaisten perhokalastelua veneessä vastarannan puolella. Heppujen eilen kokema sadan pinkkilohen päivä näytti saavan jatkoa, kun haavia käytettiin tuon tuosta. Tilanne kääntyi hetkessä päinvastaiseksi ja engelsmannit pääsivät todistamaan melko historiallista tapahtumaa Harrison Riverillä!

 

Tapahtumat vastaiskuni jälkeisistä hetkistä eivät unohtune keltään, kuka sai tuota hässäkkää omin silmin todistaa. Tempaisin siis vastaiskun kevyeen vavan nyökkäykseen sillä seurauksella, että sain kuuluttaa kalan olevan kiinni. Tero loikkasi viereeni kelaamaan nelosta ylös Antin tehdessä samoin kakkoselle ja Yvesin ykköselle. Sekunti tuosta ja Antti huutaa ”Täällä on muuten kala koukussa” johon Tero komppaa vierestä ”Niin on muuten täälläkin”! FISH ON! TRIPLE BITE! Nyt oli veneessä toimintaa ja Yvesillä hymy herkässä. Engelsmannit unohtivat hetkeksi, miksi olivat vesillä, kun he jäivät opasfirmamme pomon kipparoimana pällistelemään menossa olevaa härdelliä. Myöhemmin Yves kertoi, ettei hän ollut kuullut kenenkään kertovan tripla-tärpistä, ainakaan Harrisonin puolella, mutta tuplatärppejä koettiin satunnaisesti. Moisen tapahtuman todennäköisyyshän on lähes olematon, koska sampi ei ole parvikala ja tartutuksen tapahduttua muut syötit kelataan pois vedestä, mutta näin oli nyt tapahtunut ja kolmoistärppi oli tosiasia.

 

Heti ensisekunnilla minun ja Teron siimat menivät ristiin, kun taas Antin kala lähti keulaa kohti ja pyrki siitä veneen alle, yrittäen viedä Antin, tai ainakin vavan keloineen mukanaan. Kalle oli napannut videokameran ja tallensi tapahtumaa neuvoen samalla Anttia ”Vavan kärki alas, Vavan kärki alas!” Antti teki työtä käskettyä ja ryynäsi pitkin veneen laitaa, yrittäen pitää siiman irti veneestä, Teron ja meikäläisen kikkaillessa välttääksemme siimojen sotkeutumisen. Hetken tilanne muistutti kaukaa katsottuna varmaan katastrofilta sampiveneessä ja sitä se kyllä olikin. Kallen jokaiselle meille tekemä pika-galluppi selvitti, että kaikilla oli ainakin kookas, ellei jopa iso sampi siiman päässä. Nyt vain piti selvittää, missä järjestyksessä niitä yritettiin saada veneeseen. Ankkuria ei tietenkään voitu nostaa, koska kalat uiskentelivat mikä minnekin ja homma olisi siis levinnyt käsiin heti alkuunsa. Nyt siis vain väsyteltiin ja katsottiin mikä ja missä järjestyksessä olisi sen tulos. Positiivinen painajainen jatkui jatkumistaan Harrisonilla, Teron, Antin ja minun vaihdellessa paikkaa keskenämme. Oma kalani oli ampunut suoraan alavirtaan ja raivosi jossain hevonkuusessa. Antin ja Teron kalat pörräsivät taas veneen alla ja se tuotti välillä todellista päänvaivaa kaikille. Oppaamme Yves vain hihitteli seuraillessaan tekemisiämme.

 

0

 

The opas Yves Bisson

 

Näillä eväillä mentiin hetki ja toinenkin, kunnes Teron pitelemä kala oli kypsää kalaa nostettavaksi. Kalle kirjurina Yves pisti pystyyn pienimuotoisen liukuhihnan. Kala pedille vasemmalta, skannaus, mittaukset, sirutus, kuvat ja oikealta veteen ja näkemiin. Teron kala oli 159/60, 70-lbs, 31.5kg. Hetken päästä noussut Antin väsyttämä kala olikin jo seuraavassa kokoluokassa sen rikkoessa 100-paunan rajan lukemin 178/69, 102-lbs, 46kg, kun taas meikäläisen kala oli samanpituinen kuin Teron, eli 159-senttinen reilu 30-kiloinen viiksekäs veitikka. Tilanteista tuona aikana tuli mukavasti dokumenttia kuvallisessa muodossa, mutta parasta peeärrää tapahtunut oli kaiketi käyttämällemme firmalle BC Sportfishing Groupille. Toivoa vain sopii, että saisimme itsekin nähtäväksi kuvat, mitä tuon firman pomomies otti meistä putkellaan. Vene oli täynnä iloisia ilmeitä poikain suhautellessa tölkkejä ja Yvesin virpoessa uusia täkyjä veteen kaikkien ollessa taas mukana ”kisassa”. Meillä oli muuten leikkimielinen pisteytetty kisa parin ensipäivän aikana, mutta se peruttiin (ONNEKSI) yhteisellä päätöksellä. Huomasimme, että hommasta oli kadota kaikki hohto ja nautinto, vaikka pisteitä saikin vain päivän ensimmäisestä ja suurimmasta kalasta.

 

Syötit ehtivät liota n.15 minuuttia, kun meikäläisen vavassa näkyi liikettä sen verran, että tempaisin vavan telineestä ja hyvällä tuloksella, ”FISH ON” kuului kaikkien kuultavaksi. Yves oli ilmoittanut, että hän katkaisee seuraavan siiman, jos joku meistä tuomitsee kalan heti kättelyssä Gretzkyksi ja se osoittautuisi hyväksi kalaksi. Tämä oli tietysti huumorimielessä heitetty protesti tuota vapapuntarointiamme kohtaan. Yves oli nähnyt niin monta ”pientä” kalaa, jotka olivatkin minuutin kuluttua melkein vieneet miehen välineineen laidan yli, eikä vain halunnut sitä, että pelkän tärpin ja hetken pitelyn perusteella ”mittasimme” kalat ”vain” Gretzkyksi. Sampi oli sampi ja niitä oli tultu pyytämään. Kokoa kun ei voi valita, olisi silti syytä olla tyytyväinen, kun kalaa tulee. Ihme juttu, tuota asiaa on niin monen monta kertaa tullut kelailtua ja päätettyä, että just noin ja silti, aina tulee päivä, kun mikään ei riitä...

 

Olin lähes vakuuttunut, että pitelin todella pientä sampea, mutta varoin sanomasta tuota maagista nimitystä ääneen. Suomeksi taisin pojille sanoa, että tää on pieni. Ja niinhän se oli, ei reissun pienin, mutta poikanen alle metrinen (94-cm) hoideltiin nopeasti takaisin kasvamaan. Uusitun säännön mukaan olin geimeissä mukana, koska alle metrin kalasta ei enää joutunut jäähylle. Olikohan poikanen kunnolla ehtinyt veteen, kun Kalle kajautti englanninkielisen ilmoituksen kalasta joka oli kiinni. Juuri, kun syötit oli saatu veteen, ne kelattiin taas kerran ylös. Oppaammekin alkoi olla ihmeissään kalan määrästä tuossa spotissa, mutta sehän oli meille kaikille vain hyvä. Hyvin yleistä on, että parin kolmen kalan jälkeen lähde ehtyy ja on aika jatkaa matkaa. Kymmenisen minuuttia meni Kallelta ja homma oli hoidettu. 152-senttinen, 27-kiloinen sampi kirjattiin kalapäiväkirjaan ja reissuraporttiin (puhuttiin sanelukoneelle huom.). 5 sampea puoleen tuntiin! Kello ei ollut yhtätoistakaan ja kuusi kalaa oli käynyt veneessä, yksi niistä yli 2-metrinen! Yves oli aistinut säämuutoksen tuomat mahdollisuudet oikein. Tietysti jatkoimme vielä hetken kalastusta samassa paikassa, mihinkäs meillä oli kiire, kun tuulikin antoi meidän olla itseltään rauhassa.

 

Kellon lyödessä yksitoista, meikäläisen syöttiä maisteltiin taas. Kipparin kannustamana vedin notkahdukseen vastarin. Jotenkin tuntui uskomattomalta ymmärtää todeksi se, että taas oli kala kiinni! Mukavan kokoinen kala huiteli hetken menemään elinympäristössään eikä tuona aikana meikäläiselle jäänyt muuta osaa kuin myötäillä menoa kulkien veneen perässä laidasta laitaan. Kokoonsa nähden, 154-cm, kala väsyi kuitenkin melko nopeasti, joka taas tarkoitti sitä, että se oli nopeasti myös dokumentoitu ja vapautettu. Hiukan alle 30-kiloinen sampi lisättiin päivän saldoihin.

 

Sitten tapahtui jotain odottamatonta. Kalle oli puhunut ns. jokeri-kortista, jota voitaisiin ehkä reissun jossain vaiheessa käyttää. Kalle ilmoitti, että hän antaa sen minun käyttööni. Kellon ollessa vartin yli 11, oli mahdollista, että olisin jäähyllä loppureissun. Olin myös ainoa, joka ei ollut rikkonut 2-metrin rajaa ja se oli myös Kallen pointti. Pakko myöntää, että mielessä oli käynyt ”se oli kai sitten siinä”, mutta tilanteet vaihtelevat dramaattisesti, jopa hetkittäin! Yves oli myös silminnähden tyytyväinen tähän ratkaisuun. Syötit likoamassa, istuimme aurinkoisen aamupäivän auringossa ja elämä hymyili, parin minuutin kuluttua hymyili muuten leveästi, minulle!

 

”Number THREE, SET, SET, SET IT!” Loikkasin vavalle ja tempaisin sen telineestä. Siima kireänä pidin vapaa taipuneena kohti pohjaa. Kyllä! Uskomatonta, mutta totta, meikäläisellä oli taas kala kiinni! Ensituntuma kertoi, että nyt oli kalalla kokoa. Sampi pysytteli hetken veneen lähellä, mutta sitten kun se lähti alavirtaan, alkoi homman todellinen luonne ja se, miltä tuntui pidellä todella suurta kalaa, valjeta minullekin. Tuntui kuin olisi yrittänyt nostaa pohjaa vavalla, kun kala ei liikahtanutkaan kohti venettä. Vavan kärki vain myötäili kalan liikkeitä, kun seisoin koko painolla taaksepäin nojaten, tai oikeastaan roikkuen jarrut tapissa olevaan settiini. Räikän narskahtelut kertoivat, että kala ui kokoajan kauemmaksi veneestä, joten Yves päätti nostaa ankkurin ja antaa virran viedä meitä lähemmäksi sampea. Vieläkin, veneen kulkiessa virran mukana, sampi vei lisää siimaa kelalta. 10 minuuttia kun oli kulunut, sampi pysähtyi hetkeksi, tai niinhän me kuvittelimme. Yrittäessäni taas kerran pumpata sitä kohti venettä alkoi räikkä laulaa. Kasvot irvistyksessä yritin vetää kalaa ja sotkea sen uinnin, mutta tuloksetta. Nyt alkoi aiemmat väsytykset tuntua käsivarsissa ja oli pakko laskea vapa vasempaan kyynärtaipeeseen ja pitää oikealla kiinni vasemmasta ranteesta. Sampi veti meitä perässään, uiden nyt jo Fraserin puolella. Muutama ohi kulkenut vene jäi lähelle seuraamaan näytöstä. Yhdessä vaiheessa meinasi tulla kylmät, kun säikähdin, että sampi karkasi. Vapa paukahti yhtäkkiä pillisuoraksi ja melkein parku pääsi, kunnes tajusin, että kala oli pyörähtänyt kerran akselinsa ympäri ympärille kiertyneen siiman vuoksi. Hetkessä oli painetta vavassa ja vasen käsivarsi huusi hoosiannaa, mutta olin päättänyt, että periksi en anna. Loppuun asti katson riittääkö papu vai ei?

 

Matka jatkui virran ja kalan hiljakseen kuljettamana, kunnes 15 minuuttia tärpistä kala pysähtyi ja aloin saada siimaa takaisin kelalle. Sampi ei oikeastaan pysähtynyt, vaan ankkuroitui pohjaan. Siiman lähtiessä aivan pillisuoraan alas vavankärjestä kohti pohjaa, pistin kaiken peliin, mitä nyt reilu 80-kiloisesta kropasta saa apuja.

 

0

 

Pumppaa, yritä edes

 

Sampi vain ei noussut senttiäkään, vaan jatkoi pohjassa makoiluaan muina sampina. Virta oli kuljettamassa venettä suoraan kalan yli, joten Yves käynnisti hetkeksi koneen ja jokainen voi arvata mitä siitä seurasi. Kala sai sellaiset kilarit, että oksat pois. Käännyin kohti kuskia ja sanoin, että teit muuten tuon tahallasi. Meni pieni hetki ja onneksi kala rauhoittui sen verran, että Antti veikkaili meidän näkevän sen jo kohta. Tuskin lause oli päättynyt, kun sampi jatkoi matkaansa, ja voin vakuuttaa, että oli hyvin, hyvin lähellä, etten luiskahtanut tuossa hetkessä yli laidan. Tuollaisessa kelassa jarrun ollessa aivan tapissa ja vavan ollessa kaksinkerroin, on kitkakerroin niin valtava, että kitkan voittamiseen tarvitaan valtava voima. Sitä voimaa tuntui koukun jatkona olevan, sillä taas kerran räikkä lauloi ja minä pihisin tuskasta vavan varressa. 20 minuutin kohdalla Kalle kysyi katkaistaanko siima, johon Antti lisäsi, että hänellä olisi veitsikin ihan ulottuvilla. Just, just vastasin ja jatkoin jumppaani.

 

Ettei tapahtuma käynyt tylsäksi, niin sampi oikeasti ankkuroitui pohjaan, tai pikemminkin se ui siten, että ilmeisesti puntti jäi johonkin kiven koloon, eikä sitä ihmisvoimin saatu irrotettua. Ainoa mahdollisuus oli vetää koneella ja katsoa mistä kohdasta kuuluu naps. Kalle seisoi takanani varmistamassa, etten lennä jokeen, kun kierrokset konehuoneessa alkoivat nousta. Samalla, kun irtosimme läheltä rantaviivaa, jouduimme todella kovaan virtaan. Siima irtosi kuin irtosikin pohjasta ja kala oli vielä päässä. Kone muristen hinasimme sampea väkisin perässä yli virran, kohti paikkaa, jossa sen voisi rannalta käsin mitata ja vapauttaa, kun aika olisi kypsä. Vastarannalle päästyämme annoin vavan hetkeksi pois ja puin ylleni kahluuhousut. Ensimmäistä kertaa tällä reissulla oli ylläni kahluuhousut jotka pitivät vettä. Vapa takasin omiin käsiin ja Yvesin kanssa rannalle kalaa landaamaan. Reilu puolituntia tärpistä paukkui meikäläisen enkat, kun kamerat tallensivat kuvaruuduilleen Yvesin, minut ja 235 pitkän, 105-kiloisen sammen.

 

0

 

100-kiloa rikki

 

Muutamista kuvista näkee, ettei tunnelmasta ollut puutetta, kun kalaa vapautettiin. Nimesin sen muuten vapautuksen yhteydessä Johnnyksi.

 

0

 

Hetken ilmassa oli tunnetta ja tunnelmaa

 

Olo kuin voittajalla kiipesin takaisin veneeseen. Antti ojensi kättään ja lausahti ”Sä muuten olet sitten niin jäähyllä kuin jäähyllä voi olla.” Enpä pistänyt hanttiin, vaan tyydyin valittelematta osaani ja siirryin tankkauksen pariin. Jano oli karmiva!

 

Kello oli hiukan yli puolenpäivän ja olimme saaneet 8 sampea, joista 7 samasta spotista. Yves kysyi palaisimmeko takaisin tuohon kohtaan jokea, johon vastasimme, että miksikäs ei. Mitään hävittävää ei enää olisi, sillä tämä aamu oli todellakin tehnyt reissusta täydellisen. En tiedä, johtuuko paikallisesta kulttuurista, vai mistä, mutta paikka jossa olimme kalastaneet, oli vapaana. Sampiveneitä kuitenkin oli lähistöllä, joten kaikki ilmeisesti tietävät, että kalan perään lähtenyt vene palaa kohta takaisin, joten kukaan ei mene siihen spottiin. Niin, tai näin, Yves tiputti ankkurin ja heitti syötit sampien ahmittavaksi, meikäläisen ottaessa hyvän asennon katoksen alla. Kalastukseni tällä reissulla taisivat olla kalastettu, sillä tarvittiin pieni ihme, että vielä 3 kalaa kävisi veneessä. Oikeastaan, tarvittiin vain kaksi enää, koska kultakäsi-Tero tartutti lähes heti sammen. Äijällä oli niin maaginen, lähes yliluonnollinen kosketus! Kymmenen minuuttia tehokasta toimintaa ja 152-senttinen, hiukan alle 30-kiloinen sampi oli kuvattu Teron sylissä. Nyt peukut pystyyn Antille ja Kallelle, että he saisivat vielä kalat ennen kuin tämä kaikki ihanuus olisi auttamattomasti ohi.

 

Tuossa päivässä näyttivät vain kaikki taivaankappaleet olevan juuri oikeassa järjestyksessä meidän kaikkien suhteen. Puoleen tuntiin Kalle ja Antti käyttivät veneessä 158-cm 31-kg ja 123-cm 14-kg sammet, joten olimme puoli kahdelta taas jokainen vapojen vartijoina. 11 sampea reilussa viidessä tunnissa! Jumalat olivat todellakin suosiollisia ja puolellamme tänä reissun viimeisenä kalapäivänä. Yves virnuili meille ja totesi, että hänhän lupasi kaivella pakastimen pohjia täksi päiväksi. Syöttien koostumuksen ym. suhteen hän näytti olevan hyvinkin tarkka ja pidempään päivää jatkui, sen vähemmän sammen kalastus alkoi olla vain tuuripeliä. Teron taika, tai tuuri oli sitten jo korkeampaa matematiikkaa, tai astrologiaa, mutta niin uskomattomalta kuin se kuulostaa, ei äijä ollut vavanvartijana kuin muutaman minuutin ja taas hänellä oli kala kiinni! Veneessä alkoi aiheesta sellainen pulputus ja taivastelu ettei mitään rajaa. Toisena päivänä, kun Tero oli ollut jäähyllä suhteettoman kauan, Antti päätti testauttaa tuon Teron maagisen kosketuksen. Hän antoi Terolle toisen vavoistaan viideksi minuutiksi käyttöön, katsoakseen saako Tero sillä kalan. No, ei saanut, mutta minuutti tuosta viidennen umpeutumisesta Antti sai juuri kyseisellä vavalla sen 220 pitkän sampensa! Päivän 12. kala oli pituudeltaan 143-senttiä ja painoi reilut parikymmentä kiloa. Kellon ollessa 13.30 oli Tero taas kerran jäähyllä...

 

Pari viimeistä kalaa olivat tulleet jo uusista spoteista. Toinen spotti antoi 8 sampea ja sitten se hiljeni. Jokaisella meistä oli varsin hyvä ja rauhallinen mieli, eikä mitään suorituspaineita tuntunut enää olevan. Aurinko paistoi edelleen, mutta pilviä alkoi kasaantua vuorien väliin. Sääprofeetan mukaan sateen uhka oli lähes varmuudella 100 %. Päivää oli kuitenkin jäljellä, koska Yves oli luvannut tänään korvata edellisen tynkäpäivän. Pari tuntia kalaa etsittyämme alkoi kuitenkin tuntua, että olimmehan saaneet aivan yltäkylläisyyteen asti sampia ja jokainen meistä oli rikkonut 2-metrin rajankin.

 

Joku empaattisuus, tai vastaava iski meikäläiseen, kun minusta tuntui vain sille, ettei ollut reilua, että Tero istuisi jäähyllä viimeiset kalastushetket. Aiheesta jäähyt ja niiden kesto kävimme iltana parina melkoisenkin kiivasta keskustelua pubin puolella. Kaverin numeron poistaminen kännykästä ei kylläkään ollut vielä lähellä, mutta sovittelevia sanoja jouduimme Antti ja minä keskenämme muutamat vaihtamaan. Kaksi huru-ukkoa väsyneenä kiistelemässä, ei hyvä, mutta hyvä, että asiat ja erimielisyydet saivat selvyyden vielä saman illan aikana. Ilmoitin kuitenkin, että käytän jotain aiheeseen liittyvää korttia ja annan toisen vavoistani, eli nelosen Teron käyttöön.

 

Antti ja Kalle naureskelivat, että sehän oli ihan oma päätökseni, jos niin haluaisin tehdä, mutta kannattaisi muistaa kuinka Antin meinasi käydä pari päivää aiemmin ja vielä lähes samassa kohtaa jokea. ”Päivät eivät ole veljeksiä” naureskelin takaisin. Niinpä, päivät eivät ole veljeksiä, eivätkä edes kiveksiä, nimittäin tänään Tero ei tarvinnut kuin kolme minuuttia tuossa spotissa, kun kala oli kiinni! Helvetti! En voinut uskoa näkemääni todeksi! Miten tuollainen oli mahdollista? Ensin istutaan kaksi tuntia, eikä mitään tapahdu ja ukko kun vain koskettaa vapaa, niin parissa minuutissa siellä on kala päässä. Kaiken kukkuraksi tämä sampi oli huomattavan suuren tuntuinen. Videokameran levyt olivat jokainen täynnä, koska päivälle oli ollut kuvattavaa jo tähän mennessä enemmän kuin kolmena aiempana yhteensä, joten se sai pysyä laukussaan Teron väsytellessä kalaa. Antti ja Kalle muistivat minua lempeillä lauseilla, irvaillessaan että mitäs annoin vapani Terolle. Viimeinen niitti hommaan oli se, että Yvesin oli nostettava ankkuri ja lähdettävä kalan perään, eli hänkin mielsi sammen kokoluokkaan 7-jalkaa, tai jopa enemmän! Siinä kohdassa meikäläiseltä meinas kyllä rööki mennä väärään kurkkuun sitä pureskellessa.

 

No, vaikka tapahtuma oli ehkä hiukan traumaattinen minulle, olin silti aidosti iloinen siitä, että iso kala oli tartutettuna. Tietysti jokainen haluaisi saada isoja kaloja aina kun mahdollista, mutta parempi näin kuin se, että Tero olisi istunut tyhjän panttina näin hienon reissun loppuajan. Jonkun mielestä tuo saattaa kuullosta mer’selitykselle, mutta vakuutan, että olen edelleen aidosti tuota mieltä asiasta, vaikka lopputulos väsyttelylle olikin melkoinen. Tulin tuon väsytyksen aikana taas kerran ihmetelleeksi sitä, miltä tuntuisi väsyttää tuollaista kalaa 3 varttia täydessä kaatosateessa? Kallehan kertoi reissulle valmistauduttaessa, että Vancouverissa sataa syksyllä lähes varmasti ja kun sataa, niin vuorten välissä sataakin sitten kunnolla. Sateessa väsyttely jäi näkemättä, kun yli puolentunnin vääntämisen jälkeen Tero kahlaili Yvesin kanssa rantakivikolla mittailemassa 215 pitkää sampea. Toisen kerran Yves opetti Terolle kuinka nostaa iso sampi kuvaajalle kuvattavaksi.

 

80.5-kiloinen sampi polvellaan Tero yritti maitohapoiltaan väläytellä hymyä joessa.

 

0

 

Helppo on hymyillä, vaikka sylissä on 80-kiloa kalaa

 

Niin oli 4 päivää sampijoella kulunut. Kello oli 15.50, kun ensimmäiset sadepisarat reissumme aikana alkoivat tipahdella taivaalta. Yvesin työntäessä veneen irti kivikkoiselta rannalta alkoi kahdella tavalla luvattu sade. Se sääprofeetan tavalla luvattu, eli sadetta tulisi ja Kallen tavalla luvattu, kun sataa niin sitten sataa kunnolla, tosin alku oli tietämättämme vain harjoittelua sille, mitä oli tulossa. Yves hyppäsi veneeseen ja kysyi ratin takaa ”Kokeilemmeko vielä vartin, ennen kuin lähdemme rantaan?” ja sehän tietysti sopi meille kolmelle, koska nyt Tero oli niin jäähyllä, kun vain jäähyllä voi olla! Vene parkkiin äskeiseen spottiin ja syötit houkuttelemaan sampea viimeiseksi vartiksi. Olimme pakotettuja pysymään katteen suojissa tarkkailemassa vapoja, koska sade piiskasi jo todella kovaa. Katekaan ei aina auttanut, kun sade tuli puuskissa lähes vaakasuorassa päällemme. Sääproffan käyttämä ”shower” oli niin täydellisesti osuva sana tuolle sateelle. Kaikki kamat, eritoten kamerat oli pakko siirtää aivan keulapiikkiin, etteivät ne saisi kylpyä.

 

Onnistumisprosentit olivat kohdallaan, kun meikäläisellä oli vavat 3 ja 4 käytössä nuo ikimuistoiset viimeiset minuutit. Oikeampi tapa ilmaista asia on kai, että viimeiset minuutit käytössäni oli nelos-vapa. Vartista oli jäljellä viitisen minuuttia, kun nelonen niiasi ja syöksyin sateeseen, tempaisten vavan kaksinkäsin telineestä kohti harmaata taivasta. Pitkälle se ei tullut, vaan vapa jäi luokilleen, indikoiden, että siiman päässä oli kala. FISH ON raikui meikäläisen kuuluttamana Kanadan jokimailla. Antin toisen kerran uhoama 14. kala oli kiinni. Teron saaman sammen jälkeen Antti ilmoitti, että yksi on saatava, ettei jäädä kolmeentoista kalaan. Näinhän oli tapahtunut myös lohijoella. Sampi oli siis kiinni ja tämä olisi viimeinen koitos, kävisi sen kanssa miten tahansa.

 

Muutamia yksityiskohtia lukuun ottamatta tämän ”Viimeinen taistelu Harrison Riverillä” kuvaus on kokonaan mahdotonta ja ehkä turhaakin? Jos joku on jaksanut lukea tämän sammenkalastuksesta kertovan ”lyhyen” kuvaelmani kokonaan, niin hänellä saattaa olla pienoinen aavistus ja ehkä myös jotenkin ymmärtää ja käsittää mitä koin seuraavan reilun tunnin aikana, kun siimani päässä oli ELÄMÄNI KALA!

 

Kuinka kertoa taistelusta valtavan kalan kanssa, kun kaikki superlatiivit ja muut laatusanat on jo käytetty moneen kertaan ja jokainen niistä olisi kuitenkin vain laimea tuulahdus kaivatusta sanasta? On myös lähes mahdotonta antaa kuvausta tuntemuksista, tai veneessä vallinneesta kaaoksen kaltaisesta sekasorrosta, kun vedenalainen, täysin pitelemätön voima vain lähtee kohti veneen keulaa ja sieltä veteen laskeutuvaa ankkuria vavan takakahvan korkkeja myöden nitistessä ja natistessa, siiman kirskuessa tiheään istutetuissa vaparenkaissa, kunnes äärimmilleen kiristetty 30-luokan Shimano Torsa nöyrtyy ja alkaa sirisevällä äänellä säestäen antaa kalan vaatimia siimametrejä puolaltaan. Miten kertoa ajatuksista siinä hetkessä, kun kauhuskenaario siitä, että jättisampi kiertää ankkurin ja siima jää ankkuriketjuun, tulee todeksi?

 

En taida edes yrittää moista, mutta kerronpa, että oppaamme Yves Bisson jatkoi vakuttavaa tekemistään. Täysin tyynenä, hän nosti ankkuria kerran pari, saaden siiman näkyville. Mitä siiman ja ketjun suhteen tapahtui, minulla ei ole aavistustakaan, mutta kohta kala ui hetken vastavirtaan ilman ketjun tuomaa haittaa. Siinä roikkuessani puoliksi yli laidan kaatosateessa, yrittäen pitää siiman irti veneen kyljestä, alkoi sampi voimallaan kääntää veneen perää kohti vastavirtaa. Voima millä se minua ja välineitä kokeili, oli valtava, suorastaan ällistyttävä! Siiman suunnasta pystyi huomaamaan, että sampi oli muuttanut suuntaa ja kulki nyt alavirtaan. Yritin pidellä kiinni vavasta, kun samalla tungin vavankärkeä niin syvälle veteen kuin mahdollista, tarkoituksena pitää siima pois veneen pohjasta ja moottorista. Vihdoin, kun siima taas kulki pystyssä olevasta vavasta kohti sampea, alkoi todellinen näytös...

 

Vancouverissa satoi vettä kahdessa tunnissa 35mm juuri väsytyksen aikana, joten nyt tiesin miltä tuntui taistella suursammen kanssa kaatosateessa, mutta uskokaa tai älkää, eipä sade paljoa haitannut, pikemmin jopa piristi? Sammen toinen lähtö oli uskomaton! Se oli kuin kaikki aiemmat yhteensä. En tullut koskaan kysyneeksi kuinka paljon kelassa oli siimaa, mutta oli varsin erikoinen fiilis seistä kaatosateessa, pidellä vavasta kaksinkäsin kiinni ja nojata koko painolla taaksepäin siitä lähtevään siimaan, jota vain sirinän säestämänä katosi ja katosi puolalta, eikä mitään voinut! Taistelun aikana alkoivat päivän aiemmat tapahtumat vaatia veroa. Sormet ja käsivarret olivat kuin tulessa, eikä kelaaminenkaan ollut helppoa. Hammasta purren kieltäydyin tarjotuista avuista, vaikka kerran oli jo hyvin lähellä, etten pyytänyt jotakuta toista hetkeksi vavan varteen.

 

Tunti saattoi tulla täyteen, ennen kuin näimme kalan ensikerran. En muista kuka (taisi olla Kalle?) piteli vapaa sen aikaa, että sain kahluuhousut ylleni ja hyppäsin jokeen. Vartin yli viisi Yves sai otteen sammen suusta ja raahasi sen rantaviivaan. Vettä satoi edelleen ja reilusti. Videointihan oli loppunut jo Teron edellisen kalan aikana, mutta nyt sade oli sotkea kuvien ottamisen. Kalle verhosi Canoninsa muutamalla pyyhkeellä ja alkoi kuvailla Yvesin ja minun touhuja. Muistan hyvin elävästi sen hetken, kun tajusin minkä kokoinen sampi oli jalkojeni juuressa.

 

0

 

The Hugg

 

Pelkästään sen vedenpinnasta pilkistävä pää oli samankokoinen kuin ne kivet, jollaisilta poikavuosina ongittiin kutulahnoja vanhankaupunginlahdella. Mittasimme kalan kahteen, ellei jopa kolmeen kertaan ja pituudeksi saatiin 270-, tai 269-senttiä, joka jäi viralliseksi pituudeksi. Ympärystä sammella oli tasan metri! Taulukoiden mukaan sen paino oli n.362-lbs mikä tekee kiloissa 163-kg! Olin hetken aikaa aivan mykistynyt, tuijottelin vain sampea haltioissani.

 

Yvesin pyynnöstä Tero puki myös kahlurit päälleen ja tuli auttamaan meitä kuvausten ajaksi. Teron ja Yvesin opastuksella sekä avustamana saimme tuon valtavan kalan pinnan päälle Kallen kuvattavaksi.

 

0

 

Sadetta pidellessä, mutta hymy herkässä

 

Kuten asiaan kuuluu, tietysti joku asetus oli nenällään kamerassa ja kaiken kukkuraksi vielä muistikortti tuli täyteen. Pyysin Kallea ottamaan muutaman kuvan myös minun kamerallani, ihan vain varmuuden vuoksi. Nyt tiedämme, että kummaltakin kameralta jäi talteen loistavia kuvia myös tuosta sammesta, joka vapautettaessa sai nimekseen Irmeli. Iloiset ylävitoset Yvesin ja Teron kanssa joessa ja kiipesimme takaisin veneeseen. Matkasta hotellin laiturille en juuri muista mitään muuta kuin sen, että aamulla Yvesille tuomamme Jekkupullo oli päätynyt juuri oikealle miehelle. Laiturilla vuolaiden, mutta aitojen kiitosten ja kohteliaisuuksien päätteeksi Kalle sujautti Yvesille hänen todella ansaitsemansa tipit. Poistuessamme laiturilta katsoin vielä kerran erkanevan sampiveneen perään. Samalla, kun mielessäni kiitin kaikkia sukulaisia, ystäviä ja kavereitani uskomattoman hienosta ja ikimuistoisesta syntymäpäivälahjasta, haikein mielin käänsin katseeni kohti hotellia ja ymmärsin kalareissun olevan ohi.

 

Osoitteesta http://kalle.kuvat.fi/kuvat/Kalastus/Kanada+2009/ voi käydä katselemassa lisää kuvallista antia. Kaikki kuvat eivät vielä ole siellä, mutta varsin kattava otanta reissustamme.

 

Tarkoitus olisi myös saada jakso tai kaksi kalamies-televisiota editoiduksi yli 3 tunnin pituisesta videomateriaalista. Amatöörien kalakiimassa kuvailemista pätkistä ei voi paljoa luvata eikä siten myös odottaa, mutta jotain kuitenkin.

 

Tällainen siis oli pähkinänkuoressa syksyinen reissumme. Yksi, tai pikemminkin kaksi sanaa riittänee tähän loppuun. Suosittelemme lämpimästi!

 

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt