Kirjautuminen

Kerran elämässä - osa l - Lohta Kanadassa

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Kolmas päivä, Nitinat River

 

Aamupala 05.00. Aamu toi tullessaan pikku yllätyksen, nimittäin 660.tkm hyvin palvellut pikkukuormuri ei suostunut käynnistymään. Starttari oli saanut eilisen maastoajelun aikana tunnit täyteen, joten matkaan lähdettiin perheen paremmalla kiesillä. Oikeastaan, matkaan lähdettiin kahden auton voimin, koska lodgelle oli edellisiltana saapunut myös isä ja poika jenkkilästä. Meitä oli siis kaiken kaikkiaan oppaat mukaan lukien lähdössä 9 ukkoa. Sovimme, että Antti menisi Kallen kanssa alapoolille ja Tero liittyisi minun seuraan ylemmäs jokea. Puoliltapäivin vaihtaisimme Kallen kanssa keskenämme pooleja, jos niin onnellisesti kävisi, että pääsisimme samoja paikkoja vielä kalastamaan. Jenkit matkaisivat ensin alemmas jokea ja kalastelisivat siellä.

 

Yhdeksän kalamiestä kamoineen rytisteli aamun sarastaessa ryteikön läpi joenrantaan ja siitä edessä kulkevan vuolaan virran yli. Ujo piipitykseni aiheesta voisinko saada ns. vedenpitävät kahluuhousut, oli noteerattu, joten itsevarmoin elkein astuin uusissa kahluuhousuissa, kamerat ja vapa käsissäni jokeen. Muutos housujen suhteen oli dramaattinen, nimittäin huonompaan. Nyt ei vuotanut vain oikea sukka, kummatkin jalat kastuivat heti. Oikeastaan oikea ei vuotanut, vaan pikemmin imi itseensä vettä ja tämä kostautui varsin ikävällä tavalla virran syvimmässä ja vuolaimmassa kohdassa. Vettä täynnä oleva oikea jalka ei askelluksessa suuntautunutkaan normaalisti eteenpäin, vaan lähti virran mukana sivusuuntaan. Nyt alkoi olla kusiset paikat! Kädet täynnä kannettavaa, varsinkin vasemmassa oleva, sisällöltään tuhansien arvoinen kameralaukku ei saanut uida. Vaikka järki oli vielä päässä, niin ajatus kahluuhousuissa käsipohjan uiminen ei yhtään hymyilyttänyt. Oikea ja vasen jalka kulkivat aivan eri aikataulussa veden alla ja kahlaaminen alkoi näyttää enempi Fred Astairen steppailulta kuin kalamiehen joen ylitykseltä. Perseellenihän mä sinne ojaan tuiskahdin, yrittäen samalla nostella vasemmassa kädessä roikkuvaa kameralaukkua kohti korkeuksia. Yllättävän monta kertaa ehti käydä mielessä tarinat kahluuhousuissa jokeen kaatuneista ukoista. Helvetillisen kikkailun tuloksena pääsin jaloilleni ja siitä vastarannalle. Irvileuka kaverit väänsivät vitsiä pohjalta, ettei tonne kai nyt niin kiire ole, että tarttee ihan juosta joen yli. Ei paljoa huvittanut ottaa osaa aiheeseen, ihan muutenkin vitutti kuin pientä oravaa tämä kahluuhousujen karma. Oikea käsi verta vuotaen tarkistelin kameralaukun tappiot, joita onneksi ei ollut. Homma klar ja tulta päin siis.

 

Lits läts tyylillä laahustin Nickin ja Teron perässä kohti kakkospoolia. Perille päästyämme riisuin mokomat kurahousut yltäni ja jätin ne kuivumaan yhteen oksanhaaraan. Taaskaan en pääsisi väsyttämään lohta jokeen, saati saisi pönöjä kaloista veden puolella seisten, voihan tappio! Siinä kohtaloani surressa tuli kasattua kalavehkeetkin ja olin ennen Teroa valmiina taistoon lohien kanssa. Kohteliaasti kysyin Terolta, saaks jo heittää, johon hän vain naurahtaen viittasi kädellään, odotellen, että Nick saisi hänen settinsä iskuun. Montaa heittoa ei tarvittu, kun sain kajauttaa aamun ensimmäisen FISH ON tiedotuksen ilmoille.

 

Edellisen päivän oppi oli mennyt perille, ei pitänyt jäädä kiville seisoksimaan, vaan ottaa ripeät sivuaskeleet vasemmalle. Väsyttelin lohta aivan poolin alarajalla, eikä noissa minuuteissa ollut minkäänlaista hädän häivää. Lohi kiemurteli tehden kikkojaan aivan silmieni alla, kunnes se oli haavissa liitsin irrotusta ja kuvausta varten. 08.00 pitelin käsissäni kutuasuista 9-kilon chinookia. Lohta vapauttaessa eivät mieltä juuri painaneet aamun kommellukset. Loistava aloitus päivälle. Vanha totuus vain on, etteivät päivät ole veljeksiä, eivät edes kiveksiä, kuten Kalle tapaa tuohon viisauteen lisätä.

 

0

 

T-paitakelissä rannalla oli helppo hymyillä

 

Harmiksemme jouduimme tuon taas kerran kokemaan. Yli yön jatkunut valtava palo ja polte joelle saivat vettä niskaansa lohien haluttomuuden muodossa. Kalat eivät yksinkertaisesti reagoineet mihinkään ärsykkeeseen, makasivat vain pohjassa kuin propsit pinossa. Joku satunnainen muutaman sekunnin mittainen tapahtuma ja kylkkäri pitivät jotenkin mielenkiintoa yllä, mutta siinä kaikki. Kotosuomessa noistakin olisi ollut aivan tyytyväinen, mutta edellisen päivän tapahtumat olivat nostaneet riman melkoisen korkealle. Kello kymmeneen mennessä olin juonut jo kolme mukia kahvia, kun edellisenä päivänä tuskin maltoin eväitä syödä, saati kahvia juoda.

 

Tietysti kävi moneen otteeseen mielessä, miten ykköspoolilla menee? Vuorten välissä normi kännykällä ei ole mitään käyttöä, ainakaan soittamiseen liittyen. Ainoa tapa oli käydä kävelyllä ykkösleirillä, mutta leiriä ei ollut syytä jättää, koska todennäköistä olisi, että joku kalastaisi paikkaa takaisin palatessamme. Nick oli sitä mieltä, että hän voisi käydä pikaisesti kävelyllä, jos pärjäisimme Teron kanssa tuon aikaa. Samoihin aikoihin meitä lähestyi kolmen kalamiehen joukko ja Nick neuvoi meitä kalastamaan poolia siten, ettei siihen selvästikään mahtunut muita sekaan. Tulijat olivatkin Amerikan kalaemput ja heiltä saimme kuulla, että meno oli ollut samaa myös joen alajuoksulla, ei juurikaan tapahtumia. 9.40 Kallen saama vajaa 13-kiloinen oli aamupäivän ainoa merkittävämpi tapahtuma. Puoleenpäivään mennessä kävi alakerrassa vielä yksi lohi irrotettavana, kun Kalle jallitti 10-kiloisen kunkun 10.40.

 

Puolenpäivän maissa Nick ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa, varsinkin jos syönti ei ala? Olimme Teron kanssa yhtä mieltä siitä, että katsotaan puolituntia ja mietitään sitten mitä tehdään. Nyt Nick päätti lähteä käymään alavirran puolella kysymässä isältään mitä hän olisi mieltä loppupäivän kuvioista. Nickin lähdöstä reilu 10-minuutin kuluttua jotain kalamiehiä kulki ohitsemme, mutta eivät olleetkaan jäämässä seuraamme, katselivat vain Teron väsyttelyä, mutta jatkoivat matkaansa Teron karkuutettua kalansa. Pienessä hetkessä alkoi poolissa tapahtua. Kaloja oli vähän väliä kiinni, mutta joko ne karkasivat, tai uivat tuon perkeleen (näin voi jo sanoa) tukin alta ja katkoivat sitten siimat. Yksi kuitenkin näytti pysyvän kiinni ja Tero sai sen pidettyä pois yläpään vaara-alueesta. Koska Nick ei ollut paikalla, olin minä haavimiehenä. Voin myöntää, että hetken jopa harkitsin kahluuhousujen pukemista, mutta tyrmäsin ajatuksen heti. Vedin vain kahluukengät jalkaan ja päätin kastella lahkeeni, olihan kaunis ja lämmin aurinkoinen päivä. Teron jumpatessa liki kympin kalan kanssa, meikäläinen sai makua Nickin ongelmista kalan haavimisesta joessa. Homma oli uskomattoman hankalaa! Aivan jalkojen juuresta kulkevan lohen kyky väistää haavia oli käsittämätön, sillä melko monta kertaa olin aivan varma, että nyt jää, eikä puhettakaan. Lohi vain sai jotenkin uitua ohi haavin. Haavi oli tosin ns. C&R havaksella, hyvin tiheällä sellaisella, joten sen nopeasti liikuttaminen vedessä ei oikeastaan ollut mahdollista, vaan kalan piti lähes itsekseen valahtaa haaviin. Reilu vartti puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan kun 10-kiloinen laxu tipahti haaviin, Nick ilmestyi näkyviin kulman takaa.

 

Joimme kahvit Teron lohelle ja istuimme puunrungolle kuulemaan mitä alakerrasta oli kuulumisia. Kuultu ei ollut mitenkään mukavaa kuultavaa, sillä ykköspoolillakaan ei ollut syöntiä. Nick ehdotti, että lähtisimme ylävirtaan kokeilemaan muita pooleja. Ehdotin Terolle, että katsotaan nyt vielä puolituntia, kun kerran jotain tapahtumia oli ollut. Tämän kerroimme Nickille, joka tyytyi asiakkaiden toiveeseen ja istui alas nauttimaan kupillista kahvia. Päätöksemme oli viisas, sillä vellikellot kilahtivat joessa soimaan tuossa 12.30 maissa. Käsittämätön muutos kalan aktiivisuuteen oli silmin nähtävissä ja vavoilla koettavissa. Lohia oli kiinni joka heitolla, muutamilla heitoilla jopa kaksikin, jos ensimmäinen pääsi heti vastaiskusta irti. Onneksi kahvit oli juotu, sillä nyt ei ollut aikaa istua kahville. Tero ja minä piiskasimme jokea vuorotahtiin, milloin Teron, milloin minun huutaessa FISH ON, FISH GONE!

 

Poolissa silmiemme alla tapahtui mielenkiintoinen tapahtuma. Nopeassa syklissä poolin alapäästä alkoi hyppiä kaloja sinne tänne. Alavirta näytti hetken jopa kalasuihkulähteeltä, kalojen sinkoillessa sinne tänne. Nick selvitti, että lohet pyrkivät eroon parasiiteistä. Käsitystäni, että pooliin olisi tullut huomattavan kokoinen uroslohi ja sen häätäneen muut liikkeelle Nick piti myös uskottavana vaihtoehtona. Joka tapauksessa lohien koko oli huomattavasti kookkaampaa kuin eilen Antin kanssa kalastellessa. Menetimme peräkkäin 5 – 6 valtavaa lohta tuon moneen kertaan mainitun tukin alle! Myös ykkös-rastilla oli alkanut samoihin aikoihin tapahtua. Antti oli Teron tapaan väsytellyt rannalle 10-kiloisen lohen. Karanneiden määrä oli heilläkin melkoinen, mutta ennen kello yhtä Kalle jallitti 14-kiloisen ja Antti päivän ensimmäisen + 40-paunaisen lohen. 18-kiloa lohta sylissä ei voi olla hymyilemättä ja sen näki Antista.

 

0

 

Antti ja melkoisen suuri kuningaslohi

 

Vaikea aamupäivä ja sen tuoma ikävyys oli pois pyyhitty.

 

Meikäläisen iltapäivä olikin varsin ikimuistoinen, ei saatujen kalojen, vaan katkottujen siimojen määrässä. Ei ehkä kukaan muu, kuin paikalla olleet voi ymmärtää sitä, kuinka valtavia lohia saimme pidellä ja kerta toisensa jälkeen todeta jääneemme kakkoseksi kalan ja tuo helvetin tukin kanssa. Seuraava kertonee jotain meikäläisen iltapäivän menosta. Tämä on episodi, kun meikäläinen tartutti ilmeisen suuren lohen, joka vain juroi pohjassa liikkumatta mihinkään. Tilannetta kesti jokusen minuutin, kunnes se päätti lähteä alavirtaan! Sekunnissa kauhuskenaariot vilistivät silmillä, kun näin tuon, ilmeisen jättimäisen lohen pääsevän virran vietäväksi. Nick loikkasi haaveineen kalan oletetulle kulkuväylälle, joten konna päätti sittenkin kääntyä. Siinä editseni uidessaan, tuo aivan uskomattoman kokoinen, ehkä jopa yli 30-kiloinen punakylkinen lohi teki kuin näytöksenä toista metriä korkean, varsin vaivattoman hypyn, kadoten taas hetkeksi pinnan alle jatkaen matkaa kohti tukkia, jonka alle aiemmat lajitoverit olivat katkoneet siimoja. Sekunti pari tuosta ja se hyppäsi uudestaan, mutta tuon virrassa poikittain virrassa olevan tukin yli kuin esteratsu! Nyt tuli, varsinkin Nickille kiire! Kahluutamineissa, +30 asteen helteessä juokseminen kivisellä joenpenkalla oli tuskaisen näköistä hommaa, kun herra kiirehti askeliaan minun ja lohen eteen, yrittäen estää sen pääsyn vastarantaa koristavien tukkien oksistoihin. Kaksi ensimmäistä Nick selvitti arvosanalla 100+, mutta kolmas oli jo sitten liikaa! Kuten kolme aiempaa pitelemääni suurta lohta, tämäkin katkoi siimat. ”Kuuluu lajin luonteeseen” yritin takellellen todistella itselleni.. Tero oli kuitenkin onnekkaampi, hän kuvautti hienon 35-paunaisen (15.7-kg) lohen klo 14 aikoihin. Samoihin aikoihin Antti sai menestyksekkäästi päätökseen kuningasluokan väsytyksen, kuningasluokan kokoisen kuningaslohen kanssa. Brokeback landasi toisen 40-paunaisen lohensa saman päivän aikana. Jätkä olisi hetken sopinut vaikka mihin amalgaami-, vai mitä karieksia ne nyt on, mainokseen, sen verta oli hymy herkässä! (en ole katkera, mutta kuitenkin..)

 

Viimeistä egg-sucking leechiä sitoessani totesin Nickille meillä olevan Big Problem! Viimeinen lähti siiman jatkoksi nyt, että mitäs keksitään? Olihan meillä niitä mätiä muistuttavia perhoja, mutta nyt näytti munan-imijä toimivan. Nick päätti hakea niitä lisää Kenzieltä. Ilmeisesti herra piti kiirettä yllä, koska reissuun ei juurikaan tuhlaantunut aikaa ja kohta meillä oli 12 kpl liitsejä lisää hukattavaksi. Päivän käsikirjoitus ei miellyttänyt minua yhtään. Tero saa kaloja ja meikäläinen katkoo siimoja. Kyselin Nickiltäkin, olisiko jotain tehtävissä toisin, johon hän vastasi, etten ainakaan hänen mielestä tee mitään väärin, tai että itse aiheuttaisin siimojen paukkumiset. Kalan koko yksinkertaisesti oli vaan niin valtavaa. Onneksi Tero sentään oli onnekas, tai taitava? 14.20 Nick toi haavissa päivän kolmatta yli 40-paunaista kuningaslohta. Kädet väsytyksestä täristen Tero yritti pidellä 43-paunaista, yli 19-kiloista lohta. Kookkaan miehen käsissä moni pienempi kala kadottaa kuvatessa kokonsa, mutta tuon kokoinen lohi oli edelleenkin kunnioitettavan kokoinen. Viimeinen kaksituntinen oli ollut täysin käsittämätöntä kalastusmatkailua parhaimmillaan, mutta kelloa katsoessa kävi selväksi, että muutaman tunnin kuluttua tämä ihanuus olisi ohi.

 

Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en itse onnistunut päivän mittaan muutamaa kylkkäriä lukuun ottamatta kuin pitelemään jumalattomia lohia karkuutukseen tai siiman katkeamiseen. Samaan kykeni myös Tero, mutta hän sentään onnistui välillä landaamaankin jokusen lohen. Olihan sekin kieltämättä mukava, ellen sanoisi, jopa huikea tunne, kun rannalta kalastellessa saa väsytellä yli 20-kiloisen lohta. Kokonaismäärästä tapahtumien suhteen ei kukaan pystynyt pitämään kirjaa, mutta ylös saatujen myötä olimme oppineet melko hyvin arvioimaan oliko koukussa hyvä, iso, valtava, vai aivan helvetillinen lohi. Tero sai myös kerran tuta, miltä tuntui, kun kalassa oli kokoa enemmän kuin rahkeet riittäisivät. Olin sitomassa taas kerran uutta munan-imijää tapsiini, kun rannalla seisova kalamies teki vastaiskun vavan jäädessä tutuksi tulleella tavalla luokilleen jännitykseen, siiman pistäessä sisään joenpinnasta kuin pitkä injektioneula. Lohen kajahtaessa paikalleen poolin alareunaan se juroi pohjassa liikkumatta minuutin verran. Teron sanojen mukaan nyt oli kiinni ihan jotain muuta kuin juuri äsken vapautettu 7-kiloinen lohi.

 

Tämä väsytys tulee myös säilymään meidän kolmen muistoissa pitkään, sen verran kaikkea omituista siihen sattui. Tero tuomitsi alkuinnostuksen laannuttua liitsin olevan pohjassa, joten Nick lähti vavan kanssa keskelle virtaa koukkua irrottamaan. Tämä oli toinen kala, minkä opas varmisti kesken koukun irrotuksen kalaksi. Sama oli tapahtunut Terolle jo eilen Kenzien seurassa. Tuskallisten, minuutteja kestäneen joenrantaa ”edes takas vapapystyssä” kulkemisen jälkeen veteen katoava siima ilmaisi lohen lähteneen liikkeelle Teron juuri ollessa aivan poolin yläpäässä. Meikäläisen käyttäessä ristiaskel-tekniikkaa, Tero käytti tasaloikkia nopeassa siirtymisessään poolin reunalla oikealta vasempaan. Homma muutenkin näytti vekkulilta, koska siima oli liitsin väkäsettömyyden vuoksi pidettävä kireänä eikä riittävän nopea kelaaminen ollut mahdollista. Tanssi lohien kanssa suoritettiin kuin sektorin kaarta pitkin, eikä pitkin rantaa suoraviivaisesti oikealta vasemmalle kulkien. Tero loikki kuin Neil A aikoinaan kuussa, pidellen vavastaan kuin arvokkaimmasta aarteestaan, kiristäen jarrua vielä vähän, sen verran kuin uskalsi. Tasaisen varmasti siimaa vain suti puolalta ulos, ukon puhistessa tuskaa iltapäivän +30 asteisessa helteessä. Ei vittu, ei voi mitään, sinne se taas menee! puhisi mies kasvot kireinä, siirtyen aivan rantaan poolin alapäähän.

 

0

 

Oli hetkiä, kun kättä ei tarvittu veivillä

 

Lohi totteli kerrankin voimaa ja kaartoi kulkusuuntaansa oikealle ja siitä etummaista rantaa viistäen kohti alavirtaa. Nähtyäni tuon kalan pystyin vakuuttamaan Terolle hänen pitelevän pitkälle yli 20-kiloista lohta. Terolla vain ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan, koska nyt hän tanssi lohen kanssa loikkien vaihteeksi vasemmalta oikealle, Nickin kiiruhtaessa haaveineen poolin juurelle pelottelemaan lohta. Sitten tapahtui jotain mistä olin vain kuullut juttuja, lohi parkkeerasi itsensä uudestaan virran pohjaan ja jäi sinne makaamaan liikahtamatta. Tero teki aivan kaikki kikat ja manööverit mitä nyt mieleen saattoi meille kolmelle tulla, mutta lohi ei heilahtanutkaan paikaltaan. Nyt ei ollut kenellekään epäselvää millaisen monsterin kanssa oltiin tekemisissä!

 

Tarinat kertovat ja olen itsekin kerran kokeillut, tosin valtavalle hauelle, ”kirjeen” lähettämistä kalalle. Siimaan napsautetaan kookas lappu tai jokin muu vastaava, jonka virta vie kalan silmille ja kalan pitäisi sitä säikähtää ja lähteä liikkeelle. Ennen kuin tuo juolahti mieleeni, päätti Nick minuutteja kestäneen patti tilanteen tuloksena heittää lohen ylle kahden nyrkin kokoisen kiven ja hetken päästä vielä toisen! Mitä vittua? mietin mielessäni, mutta näin kai täällä oli tapana tehdä? Pakko myöntää tavan olevan tehokas, lohihan sai samanlaiset säpsyt kuin paarman purema hevonen. Taas mentiin pinnan alla, kuten myös rannalla, lohen ja Teron vaihdellessa paikkaa, tosin lohen ehdoin. Hetken näytti kuin veijarit olisivat leikkineet hippaa keskellä olevan, näkymättömän puuntaimen ympärillä. Leikki loppui siihen, kun lohi lähti päättäväisesti kohti legendaariseksi muodostuneen tukin vastarannan puoleista päätä ja jonne se vastusteluista huolimatta itsensä väänsi. Oli sekuntien kysymys, päättyisikö leikki tähän.

 

Lohi kääntyi vielä kerran alavirtaan, mutta vain ottaakseen volttilähdön, paukauttaen itsensä takaisin haluamaansa suuntaan. Tilanteelle mitään mahtamatta Tero ja välineet jäivät auttamattomasti kakkosiksi, kun konna hujautti itsensä tukin alta, jatkaen matkaa pitkin joen takalaitaa. Calcutta suti siimaa pihalle lisää ja lisää, mutta siima ei katkennutkaan? Oliko käynyt niin onnellisesti, ettei lohi ollutkaan mennyt tukin ali? Nick loikki ylävirrassa, kahlaten vaarallisen syvällä kahluuhousuineen, nähden lohen joka oli pyrkimässä tulvan tuoman, pitkittäin joenpenkkaa koristavan puun alle. Heppu huiski ja hosui haavilla vettä, yrittäen säikytellä oksistoon pyrkivää lohta. Melskaaminen tuotti tulosta ja lohi väisti virrassa seisovaa kummajaista. Ilmeisesti lohi oli väsymässä, koska se ei enää jatkanutkaan uintia ylävirtaan, vaan kääntyi ympäri ja palasi silmiemme alta takaisin pooliin vetämään ”henkeä”, tai niinhän me luulimme! Lohi ei todellakaan ollut rauhoittumassa, vaan päinvastoin, nyt se oli päättänyt päästä eroon sitä riivaavasta hidasteesta. Teron pidellessä jarru tapissa siiman päässä vikuroivaa lohta, näytti vavan pää valtavalta pilkkivavan kärjeltä, sen nyökkäillessä lähes puolimetrisiä pompautuksia ylös alas. Jokin hommassa ei kuitenkaan täsmännyt, vaikka kala reuhasi aivan silmiemme alla, emme nähneet siitä edes vilausta?

 

Samaan aikaan, kun melko kaukaa vasemmalta kuului valtava molskahdus, vapa ja siima löystyivät sen merkiksi, että lohi oli voittanut kisan. Ihmetellessämme tapahtumien kulkua Tero kelaili siiman, jota oli hämmästyttävän paljon ulkona, takaisin kelalle ja samalla selvisi, että lohi oli kuin olikin mennyt ensin tukin alta ja palannut takaisin poolin tukin yli. Ei siis ihme, että kuvittelimme kalan olevan lopussa aivan poolin yläpäässä, vaikka se itse asiassa veti siiman poikki jo pois poolista uineena. Vittu, olihan muuten iso kala, totesi Tero naurahtaen istuen samalla tukille odottamaan, että Nick sitoisi hänelle uuden taikakalun siiman päähän.

 

Alakerrassa oli samaan aikaan pidetty myös hiukan lystiä, kun Kalle oli saanut nöyrtyä valtavan lohen voiman edessä muutamaan otteeseen, taistelun silti jatkuessa. Alapoolin ongelmana ei ollut tilan ahtaus, kulkusuunnan katkaiseva puu, tai voimakas alavirta kuten kakkosella oli. Alueen tila, sen syvyys ja sitä reunustavat haot tekivät kalamiehen elämästä varsin ikävän, varsinkin jos vastapelurina oli yli 15-kiloinen kuningaslohi. Muutenkin auringonvalolle herkkänahkainen Kalle jumppasi lähes parikymmentä minuuttia näkymättömän, mutta voimakkaan lohen kanssa. Lohi kävi moneen otteeseen kiusallisen lähellä, jopa haavin ulottuvilla, mutta palasi takaisin joen pohjalle temmeltämään lajitovereidensa pariin. Sivustaseuraavan on vaikea olla antamatta neuvoja kalaa pitävälle kalamiehelle, koska vierestä katsottuna näyttää välillä siltä, että nyt menee lepäilyksi. Neuvojen kuuleminen voi välillä käydä hermon päälle. Ihan kuin siinä ei jokainen pyrkisi parhaimpaansa. Jokaisella meistä kävi varmasti muutamaankin kertaan mielessä neuvoa neuvojaa pitämään radiota vähän pienemmällä ja istua vaikka kahville. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalastamaan, kuului Kallen takaa. Nyt vittu turpa kiinni, oheisti Kalle Anttia ja jatkoi väsyttelyä. Hikisen iltapäiväjumpan palkinnoksi, upouudelle Canon 5D Mk II:lle tallentui jokunen ruutu Kallesta, sylissään 39-paunainen, 17,5-kiloinen lohi.

 

0

 

Kallen reissun suurin Chinook

 

Kallen palautuessa koettelemuksen tuomasta nestehukasta, sekä auringon aiheuttamista palovammoista, (vaikka olikin voidellut itsensä 4:jän miljoonan suojakertoimilla) Antti kiipesi vasemmalla olevan ikipuun rungon päälle ja tarjoili sieltä liitsiään pohjaa vasten näkyville lohille. Kolmannella uittokerralla egg-suckeri sattui häiritsevän lähelle yhtä noista sadoista lohista. FISH ON, AND THIS IS NOT A SMALL ONE, kuului tukilta alas peippailevan Antin suusta. Antti oli huomaamattaan ottanut tavakseen tukea vavan takakahvaa vasempaan reiteensä kalan väsyttelyn aikana. Edellisten päivien tuottama, parin kämmenen kokoinen mustelma sai lisää verta pakkiin, kun herra Brokeback hattu päässään yritti päästä tilanteen herraksi Kenzien myhäillessä loistavaa kalapäivää. Vartti tärpistä oli Kallen vuoro antaa isällisiä neuvoja Antille. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalastamaan, naureskeli Kalle kamera kourassaan, tunkien samalla optiikkaa lähes kiinni Antin irveessä olevaa naamaa, tallentaen ilmeitä muulle maailmalle ihmeteltäväksi. Kenzien napattua lohen haaviin selvisi se, että Antin hattutemppu oli tosiasia, hänen päivän kolmas 40-paunainen kävi kuvattavana klo 15.15, Kenziekin ihmetteli ja pyöritteli epäuskoisena päätään kalojen koolle.

 

0

 

Hat-Trick

 

Olimme Teron kanssa puhuneet pitkään, että hän kokeilisi miltä Curado tuntuisi hänen käteensä. Mies kun tiesi jo varmasti ostavansa hyrräkelan, kunhan vain saisi siihen mahdollisuuden. Vaihdoimme settejä ja minä alempana jokea heitin ensimmäisenä. Teron liitsi ehti tuskin koskea vedenpintaa, kun ilmoilleni kajauttama FISH ON pakotti hänet kelaamaan siimansa pois. Karmani näytti vain pitävän pintansa, koska kala karkasi lähes saman tien. Kiroillen kelasin liitsin ylös ja odottelin Teron uiton päättymistä päästäkseni taas heittämään. Plups ja 30-grammainen lyijypaino tipahti vastarannan tuntumaan, lähtien kuljettamaan kohoa kohti oletettua lohien sijaintia. Nyt Tero ei ehtinyt edes heittää, kun tempasin vapani pystyyn vastaiskun merkiksi ja jäin katsomaan vavan kärkeä olisiko siiman päässä liikettä, mutta harmikseni ei ollut ja yksi viimeisistä munanimijöistä oli jumissa jonkun kiven, tai kannon takana. Hetken tuloksetta nyittynäni ja revittyäni ojensin vapani, tai itse asiassa siis Teron vavan Nickille ja hän kahlasi virtaan kallisarvoista liitsiä irrottamaan. Munia myöden jokeen kahlanneena Nickin yritti kevyesti riuhtoen ja välillä vetäen irrottaa liitsiä, mutta yhtäkkiä hän kiristi vavan paikalleen, pitäen sitä taipuneena kohti pohjaa. Hetken katseltuaan kärkeä herra ilmoitti minulle hiukan ivallisesti ja hymyssä suin there’s a fish, kahlaten takaisin rannalle ja ojentaen vavan takaisin minulle.

 

Toisen kerran elämässäni joku muu kertoi minulle siimani päässä olevan kala. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut reilut 20 vuotta, mutta vieläkin tuo ”nolo olo” tunne oli muistissa. Turha kai mainita, että tämäkin lohi katkoi siiman ja meni menojaan! Molo otsassa alkoi olla kohtuullisen pitkä, kun istahdin ties monenneko kerran sille harmaalle tukille sitomaan, tai sidotuttamaan uutta liitsiä tapsiin. Olin nimittäin tietysti jo kyseenalaistanut käyttämäni solmut sekä solmuntekotaitoni ja antanut myös Nickin sitoa liitsejä kiinni, mutta sekään ei näyttänyt tuovan ratkaisua ongelmiin. Nyt, kun olin kokenut saman myös Teron setillä, en voinut kyseenalaistaa kuin omat taitoni lohien saamiseksi rannalle asti. Menetettyjen liitsien määrässä olimme kuitenkin melko fifty – sixty tilanteessa, joten joku muu hommassa mätti? Siinä istuessani huomasin karmaisevan asian mikä oli jäänyt huomaamatta hektisen kalastuksen tiimellyksessä. Tapsini oli pikkuhiljaa lyhentynyt kerta kerralta niin, että siitä oli jäljellä ehkä kolmannes verrattuna Teron vavassa olevaan. Tuon asian havaitseminen ei kalastettaessa ole aivan selviö, koska liitsin ja kohoon välinen matka oli se, mitä tuli tarkkailtua. Olin siis kalastanut liian syvältä ja liian lyhyellä perukkeella. Eipä ihme, että tapahtumia oli ollut vähänlaisesti ja harvakseen! Jätän kirjoittamatta tuntemuksiani kuvaavat laatusanat, mutta ne eivät olleet millään lailla iloisia, tai positiivisia. Yhtälö sai vakuuden, kun palautin Terolle hänen oman settinsä sitoakseni itselleni uuden perukkeen. Mies ei ehtinyt uittaa kohoaan kuin viitisen metriä, kun lohi oli taas siiman päässä! Perkele, puoli päivää oli mennyt aivan käteen, siltä minusta juuri silloin tuntui.

 

Teron vääntö lohen kanssa päättyi kuten niin moni muukin, tukin alle ja naps! Päivän trendi alkoi naurattaa jo Teroakin, kun hän naureskellen siimanpäätä näytellen totesi, Kahden kilon siika. Hymy alkoi kuitenkin hyytyä kummaltakin, kun herra Nick ilmoitti tukilta, se on sitten enää kaksi egg-suckeria jäljellä! Reilu puolituntia peliaikaa ja kaksi luottopeliä oli jäljellä. Samaan aikaan, kun heitin omani virran vietäväksi, Kalle tartutti alapoolin takareunasta hyvän kalan, jonka väsyttämistä jatkui vartin verran. Tuon vartin aikana meikäläinenkin pääsi myös jutun juonesta kiinni, kiitos uuden pitkän tapsin. Toisistamme tietämättä väsyttelimme Kallen kanssa kalojamme, kumpikin vielä menestyksekkäästi. Samoihin aikoihin kävi kaksi lohta rannalla näytillä, Kallen 17-kiloinen puna-ruskea murjaani ja meikäläisen reilu 11-kiloinen lähes yhtä ”kirkas” mamma. Pakko myöntää, että vaikka kalaa olikin tullut enemmän kuin uskalsi toivoa, putosi pieni apina selästä tuon kalan myötä. Kallea ei hänen kalansa niinkään lohduttanut, vaikka se olikin huomattavan kokoinen lohi. Miestä nimittäin korpesi koko loppureissun valtava lohi, joka sananmukaisesti hyppi, tai hyppäsi karkuun. Yleisen käsityksen, sekä saatujen näköhavaintojen perusteella Kallelta karkasi lähes varma maailmanennätys Coho siinä samalla. Kalan taistelu oli ollut täysin, siis aivan täysin erilainen kuin Chinookin ja samalla kuin suoraan kirjasta miten Coho taistelee. Kenzien arvio taistelun aikana nähdyn perusteella oli selvästi yli 30-paunaa, ehkä 40...

 

Jekkuhuikan jälkeen palasin Teron viereen penkalle odottelemaan, että hän kelaisi siimansa ylös. Heitimme liitsit virran vietäviksi todeten, että kohta tämä ihanuus olisi ohi ja se olisi sitten siinä. Juuri tuolla hetkellä tuli tärppi, nimittäin tupla sellainen. Kumpikin piti ilmeisen isoa kalaa ihmetellen, mitäs nyt tehdään? Lohet päättivät puolestamme, sillä Teron kala pyrki alavirtaan, kun meikäläisen taas tietysti kohti tukkia. Välillä siimat ristissä steppailimme pitkin penkan pyöreitä kiviä, kertoen samalla toisillemme kumman siima oli päällä, kumman alla. Nick muistutti tuomaria painimolskilla, joka tapahtumaa seuraten yritti päättää mihin suuntaan lähtisi. Nickin ei tarvinnut lähteä kumpaankaan suuntaan, koska homma päättyi mini-katastrofiin. Kumpikin kala karkasi ja tekivät sen juuri siten, kuten päivä oli opettanut, Teron alavirtaan ja meikäläisen tukin alle ja kummatkin tietysti katkaisivat siiman! Viimeiset egg-sucking leechit sidottiin käyttöön kymmenen minuuttia ennen viimeistä heittoa, jonka aika olisi kello 16.00 Kanadan aikaa.

 

0

 

Egg-sucking leech

 

Tero oli taas kerran mies maagisella tatsillaan. Toinen heitto viimeisellä liitsillä ja taas oli kala kiinni ja valtava sellainen! Hurmaa vain kesti hetken pienen, kun kala karkasi, mutta onneksi jättäen liitsin siiman päähän. Nickin taivutellessa Teron, tai siis lohen vääntämää koukkua takaisin alkuperäiseen muotoon, tuli liitsiini tärppi jonka olisi sokeakin havainnut. FISH OON! hihkuin, loikkien rannalla kuin Pitkämäki konsanaan, lohen ravistellessa päätään aivan kuin olisin pidellyt kengurupalloa. Taisin ottaa tämän kalan vähän varmankin päälle, vaikka mitäänhän ei olisi ollut tehtävissä, jos laxu olisi päättänyt ryysiä joko ylös, tai alaspäin. Hetki hetkeltä kamppailu näytti kääntyvän voitokseni ja vaikka lohi lähtikin vielä muutaman, reilu 50 metrisen syöksyn käyttämältämme haavipaikalta, niin loppujen lopuksi Nick haavi sen ja toi rantaan ihailtavaksi. Tuo 38-paunainen uros oli todella lyhyt, mutta korkea ja paksu yksilö. Se oli samalla myös viimeinen saamamme lohi Vancouver Islandilla.

 

0

 

Eye of the salmon

 

Muutaman heiton jälkeen oli tullut aika niputtaa kamat ja suunnata autoille.

 

Niin vain kävi, ettemme Kalle ja minä saaneet 40-paunaa rikki. Antin purkaessa päivän tapahtumia hän totesi päivän olleen heikompi kuin edellisen, katsoi Kenzie Anttia hetken, ihmetellen miehen lausumaa. Kun Kenzie kertoi, että hänellä on asiakkaita jotka vuodesta toiseen ovat käyneet kymmenenkin vuotta Nitinatilla kalassa, eivätkä ole saaneet 30-paunaista chinookia. Kenzie ei ymmärtänyt miksi Antti sanoi niin, olihan hän saanut päivän aikana 5 lohta joista 3 oli rikkonut 40-paunan rajan. Samalla minullekin valkeni, ettei oma 38-paunainen, siis reilu 17-kiloinen kuningaslohi ollut sittenkään ihan pieni kala, mutta nälkä kasvaa syödessä. Olimme vain olleet hyvin onnekkaita kaikkien olosuhteiden, niin säiden, kalojen koon kuin niiden nousun suhteen ja se vei meiltä kaikilta suhteellisuuden tajun, mutta eihän meillä ollut mitään mihin verrata, vaan NYT ON!!!

 

Haikein mielin heitimme hyvästit Nitinatille, jokaisen luvaten hiljaa mielessään palaavansa vielä takaisin. Ilta meni Kenzien kanssa rupatellessa ja kalapäiviä kerratessa. Hän vakuutti ja tähdensi sitä, että olimme olleet hyvin onnekkaita monen asian suhteen. Vaikka olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset ison kalan haaviin asti saamiseksi, arvio niin tekemisistämme kuin saaliistamme oli: U Guys Did Extremely Good!

 

Seuraavana aamuna 09.00 poistuimme kiitollisina, mutta hiljaisina miehinä Kytin, Nickin ja Kenzien hoivista. Alfred nosti matkalaukut kyytiin ja matka kohti Harrison Hot Springsia alkoi. Siellä meitä odottivat Harrison- ja Fraser River jopa 1000-paunaisine (450kg) sampineen!

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt