Kirjautuminen

Kerran elämässä - osa l - Lohta Kanadassa

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Toinen päivä, Nitinat River

 

Aamiainen 06.15. Tämän päivän kalastimme rannalta Nitinat joella, jonne matka oli ehkä hiukan lyhyempi, mutta vastaavasti paljon kuoppaisempi. Vaan, ne ähkityt töyssyt ja montut olivat sen arvoiset! Joen vesi oli matalalla ja siksi kalastus keskittyi muutamiin pooleihin, eli luonnon muokkaamiin pieniin ”altaisiin”, johon lohi jää nousun aikana hetkeksi lepäämään. Reilu tunnin mittaisen röykytyksen jälkeen saavuimme perille. Veden vähyyden vuoksi oli paikalla oltava ajoissa ja pidettävä pientä kiirettä, jos aikoi päästä parhaille pooleille kalastamaan. Kiireesti kahluuhousut päälle ja kamat kainalossa kohti jokea. Jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen Kallen, Teron ja Kenzien kera joen ylityksen jälkeen suuntasi alemmas jokea. Antti, Nick ja minä suuntasimme ylävirtaan kahlattuamme yli virran. Ikävä pieni yllätys oli, että oikea sukka kahluuhousuissani vuosi. Onneksi vedessä ei tarvinnut juurikaan päivän mittaan seisoskella, koska joenpinta oli todella alhaalla ja penkkaa mitä kulkea riitti silmän kantamattomiin. Välineet joita käytimme, olivat samat kuin San Juanilla, nyt vain syöttinä käytettiin liitsiä. Kohtuullisen syvässä, mutta rauhallisessa virrassa se heitettiin virtaan kohon ja liukupainon kannattelemana. Homma tuntui olevan todellista myrkkyä lohille, jos tuota sanontaa voi käyttää? Kalaa nimittäin tuli ja mikä parasta, aivan järjettömän kokoista kuningaslohta oli tuon tuosta siiman päässä. Egg-Sucking Leech, tuo taianomainen täky, sai melkoista kyytiä, kun se virran kuljettamana lohen nenän eteen osui.

 

Päivämme Nitinatilla oli uskomaton! Toki televisiosta, sekä dvd:ltä katsellut ohjelmat olivat luoneet jonkinlaisen kuvan siitä mitä kalastus voisi olla parhaimmillaan, mutta tästä hommasta tuntui olevan välillä aivan järki pois. Pelkästään jo se, ettei kumpikaan ryhmä vaihtanut päivän aikana kertaakaan poolia kertonee jo jotain kalatulosta, mutta miksi vaihtaa, kun jokaisen ennätyksiä joko kirjattiin, tai sivuttiin tuon tuosta. Antti ja minä kalastimme pienehköä, noin 2-3-metriä syvää, alle 15-metriä pitkää, jokeen poikittain kaatuneen valtavan tukin taakse aikojen saatossa muodostunutta allasta. Joki virtasi edessämme käsittämättömän kirkkaana oikealta vasemmalle, kun taas sivuilla ja takanamme oli kuivaa kivistä joenpenkkaa millä tepastella kalaa väsytellessä.

 

Oma settini oli nipussa ennen Anttia ja kysyin Antilta, saako heittää? Siitä vaan, kuului vastaus. Homma oli kuin Bond-leffasta kävellessäni ladattu virveli vedenrajaan. Ensimmäinen heitto kohon kanssa meni harjoittelun piikkiin, kuten myös toinen, mutta kolmas alkoi olla jo sinnepäin. Heittopituuksilla ei voi kehua, kun siimassa on kiinteälle korkeudelle, reilun pari metriä leechistä säädetty koho, painon ollessa 20 – 30-grammaa. Heiton pituus ei ollut kuitenkaan se pointti, vaan pikemmin sen lyhyys. Matkaa takapenkkaan ei ollut kymmentäkään metriä ja hommaa vaikeutti vielä toinen, pitkittäin pohjassa makaava tukki. Heiton oli osuttava joko tukin etureunalle, tai metrin levyiselle kaistaleelle tukin taakse. Vastapäisestä penkasta ulospäin törröttävä oksisto teki heittämisestä vieläkin vaikeampaa. Heittämisen filosofiaa ja tekniikkaa piti todellakin opetella, jos mieli tupsunsa tuonne takaränniin tiputtaa. Tärpin, eritoten ujomman sellaisen havaitsemiseen meni myös hetki pari. Itse asiassa pääsin jujusta kiinni vasta Nickin opastuksella, kun hän kysyi minulta, miksen ollut tehnyt vastaiskua kalalle? Kun tuon virrasta poikkeavan ”tärpin” oppi huomaamaan, loppupäivä menikin ”Fish On” huudellessa.

 

Antti ei tainnut ehtiä yhtään heittoa heittää, kun kajautin ensimmäisen kerran FISH ON, johon lisäsin muutaman sekunnin kuluttua, Maybe? Siima sojotti edestäni pillisuorana etuviistoon, täysin paikallaan kiinni pohjassa. Ehdin jo tuomita kyseessä olevan pohjatärppi, kun tarjosin vavalle painetta sen verran kuin uskalsin. Takakahva nivusiin tuettuna ja kaksin käsin vetäessäni, liikkeelle lähtevän kalan voima ja energia yllättivät meikäläisen totaalisesti!

 

JUMALAUTA, MIKÄ KALA, HÄLYYTYS!

 

Aivan käsittämättömän tuntuinen voima vei siimaa kelalta kohti poolin oikeaa takakulmaa, meikäläisen seistessä totaalisen hämmästyksen lamaannuttamana, pidellen vain käsissäni nyökkäilevää vapaa. Nickin huuto Watch out the log sai minut lisäämään puolalle painetta ja se auttoi, hetkeksi. Kala nimittäin kääntyi myötävirtaan ja ryysi pohjaa pitkin alas poolista Antin todistaessa tapahtumaa videokamera käsissään. Hyvin nopeasti sain, tai jouduin huomamaan, ettei kalaa tulisi päästää myötävirtaan, vaikka jokea olikin käytössä hiukan erimalliin kuin vaikkapa Kymillä. Siimaa katosi puolalta enemmän kuin laki ja asetukset sallivat. Vapa nitisi ja natisi korkkeja myöden, kun peukalo puolalla yritin epätoivon hiipiessä puseroon hillitä lohen menoa, joka jossain hevonkuusessa liitsiin tarttuneena sinkoili.

 

0

 

Tanssii lohien kanssa

 

Tukahtunut napsahdus, vavan oikeneminen ja tilanne oli ohi. 1 – 0 lohet johtivat. Huomattavasti keskitasoa kookkaamman VI***UKSEN vallatessa mieltäni kelailin siimat takaisin kelalle, todetakseni, että perukesiima oli katkennut.

 

Siinä sitoessani uutta egg-suckeria siiman päähän, pähkäilin kokemaani keskustellen Nickin kanssa. Kelaa suurentamalla saisin lisää siimatilavuutta, mutta se ei toisi tietä onneen, vaikka se voisikin hetken pidentää kalan pitelyä. Samalla kookkaamman kelan käyttö näin kevyillä heittopainoilla tekisi hommasta erityisen vaikean, kuten olin saanut huomata jo San Juanilla. 200-Curadon vaihtaminen 400-Calkutan tilalle helpotti huomattavasti heittämistä. Vavan luokituksen muuttaminen suurempaan voisi tuoda jotain itsevarmuutta lisäävää tullessaan, mutta samalla se vaikeuttaisi entisestään heittämistä, mutta eritoten yli tiukka vapa veisi viimeisenkin tuntuman tapsin kestävyyden rajasta. Pehmeä vapahan toimii myös eräänlaisena sulakkeena, eli ohut tapsi kestää pehmeällä vavalla paremmin. Nickin ja Kenzien kertoman mukaan tapsin paksuus oli myös suoraan verrannollinen tärppien määrään, eikä heidän kertomansa mukaan sekään olisi onneen tai autuuteen auttava detalji yli 20-kiloisen Chinookin kanssa. Pienellä, tai pikemmin valtavalla onnella on enemmän vaikutusta noiden mörköjen kanssa mutta, jos valtava lohi tarttuu jostain muualta kuin kielestään, niin rannalta kalastettaessa tulos oli jo etukäteen arvattavissa, kuten tulimme seuraavina päivinä karvaasti kokemaan.

 

Siinä tukilla istuskellessani Anttikin oli päässyt kalastuksen makuun. Samoin kuin minulla, meni hetki ennen kuin Antti, vapa, dööri ja pooli olivat jotenkin symbioosissa. Kuin liiallista itsevarmuutta karsiakseen, kala ja joki tarjosivat uusinnan edellisestä, kala kiinni, minuutti pari pitelyä ja siimat poikki! Spontaani ilmaus PERKELE kertonee parhaiten Antin tuon hetkisistä tuntemuksista. Poolin pienuuden vuoksi heittäminen kaverin kalaa väsytellessä oli mahdotonta. Ei ollut mitään takeita siitä mihin suuntaan lohi milloinkin oli uimassa. Uusi liitsini oli uimassa lähes heti, kun tilanne Antin osalta oli ohi. Toiseen uittoon tärähti ja luokillaan oleva vapa nyökkäilyineen ilmoitti kalan olevan kiinni. Hetimiten kävi selväksi, ettei tämä ollut samaa kokoa kuin edellinen, mutta silti ilmeisen kookas. Väsytystä kesti kymmenisen minuuttia kalan pysyessä kiltisti poolissa uiden sitä vuoroin ylös ja alas. Nickin neuvomana kävelin taaksepäin joen penkkaa ja sain siten lohen pysymään alueella, mutta siirtymään alavirran reunassa olevaan matalaan altaaseen. Tämä mahdollisti optimaalisen väsyttelyn ja haavituksen, sekä myös sen, että toinen pystyi taas heittämään poolia. Harmiksi tuo tarkoitti myös sitä, että kuvaaminen jäisi vähäisemmäksi, kun ymmärrettävästi kalaanhan olimme tulleet, emmekä kuvaamaan. Näin jälkikäteen tämä huomio kyllä harmittaa!

 

No, lohi oli kuitenkin saatu pois riskialttiilta alueelta ja jatkoin sen väsytystä Nickin odotellessa haavin kanssa polvia myöden jokeen kahlanneena. Lohen väistellessä haavia monen monituista kertaa, naureskelin mielessäni, ettei pojasta ainakaan tennistähteä olisi tullut, sen verran huonolla prosentilla homma näytti onnistuvan. Lopulta lohi lipui hitaasti haaviin ja kevyt huokaus pääsi huuliltani. Kello 9.15 pitelin käsissäni Nitinatin ylle nousevan auringon valossa 18-paunaista kuningaslohta. Elämä hymyili ja tunne oli hieno, kun vapautin reilu 8-kiloisen lohen jatkamaan matkaansa kohti synnyinseutujaan. Vanha uskollinen kalamatkakumppanini, Jeegerillä täytetty, tinainen taskumatti käsissäni istahdin pikkusikarin sytyttäen tukille katselemaan Antin heittelyä. Taisin hymyillä enemmän kuin Mona ja Lisa yhteensä.

 

Enpä saanut sikaria poltettua, kun Antti kiekui tuota kalaa tarkoittavaa, televisiostakin tuttua huudahdusta FISH ON! Dööri suti ja vavan pää naputti kuin morsetus avain Antin yrittäessä päästä jollainlailla tilanteen herraksi. Pakko sanoa, että ainakin sivusta katsojan silmin Antin tilanne vaikutti epätoivoiselta, ellei jopa katastrofaaliselta. Lohi vei miestä kuin litran mittaa pitkin poolin reunaa, eikä se totellut mitään kuria, tai voimaa, jota Broakback-Antti yritti sille tarjota kotosuomesta mukanaan tuomalla setillä. Dööri, vapa ja kahvoissa takakenossa nojaava Antti olivat kuin statisteja lohen pitäessä pinnan alla yhden kalan showtaan. Sukkulointi joenrannalla jatkui ja jatkui, kunnes naureskellen lausahdin kannustavan lauseen, jota käytettiin useastikin läpi reissun. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalaan, virnuilin Antille. Ota ja ota! Helvetti, helpommin sanottu ku tehty, kuului tiukka vastaus kireiden huulien lomasta. Samoilla metodeilla kuin aiemmin väsyttelemäni kala, Antinkin lohi saatiin paremmille paikoille haavitusta varten, jossa Nick jatkoi enemmän surviaisia kuin lohia pyydystävää haavimistaan.

 

Tulevien päivien aikana saimme huomata, että maltti oli valttia kalan ollessa lähietäisyydellä rannasta. Vaikka lohet näyttivätkin olevan jo pyrstöstä nostettavissa, oli niissä virtaa tallella vaikka muille jakaa. Liiallinen itsevarmuus kostautui välittömästi, joko kymmenien metrien ryysäyksellä virtaan, tai pahimmassa tapauksessa karkuutukseen, ellei jopa siimojen katkeamiseen. Onneksi näin ei käynyt tämän kalan kanssa. 9.25 naama kuin Hangon keksi Antti pönötteli kameralle reilu 10-kg kunkkua. Samoihin aikoihin alapoolilla Kalle oli saamassa päätökseen päivän ensimmäistä väsytystään. Kristallin kirkkaassa vedessä kikkojaan esitellyt, juuri merestä noussut krominen n. 9-kiloinen mamma päätyi kaikkien ihasteltavaksi. Kuvaamisen jälkeen sekin laskettiin takaisin jatkamaan sukua. 15 minuuttia ja kolme lähes 10-kiloista lohta! Voiko enempää pyytää, tai toivoa? Voi, tietysti voi! Kello oli kulkenut reilun tunnin, joten 7 tuntia olisi vielä edessä, eikä ollut aikomustakaan viettää niitä vain unelmoiden.

 

Seuraavan tunnin aikana tuli tutuksi tuo poolin yläpäässä oleva poikittainen tukki. Ei ollut yksi tai kaksi kalaa jotka ampuivat sen alta, katkoen sen jälkeen siimat! Kalastamiseen tuli sellainen muutos, että heti tärpistä oli syytä ottaa ripeät ristiaskeleet 15-metriä vasemmalle ja toivoa parasta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun jarrut tapissa, peukalo puolalla yrittää vavan nitistessä liitoksistaan pidellä vastavirtaan pyrkivää lohta. Vielä vaikeampaa on loihtia sanoiksi sitä vitutuksen määrää ja tunnetta, kun taas kerran lohi oli sinne tukin taakse päässyt ja katkonut siimat! Tuskaa lisäsi vielä se, ettei tuolle asialle ollut juuri mitään tehtävissä, paitsi vaihtamalla paikkaa, tai lopettamalla kalastus. Noista kumpikaan ei ollut potentiaalinen vaihtoehto, joten sidoimme uusia perhoja, tai liitsejä siimaan ja jatkoimme kalastusta. Toinen toimiva täky oli egg-sucking leechin ohella sinkkukoukun ympärille sidotut, 1 – 3 kpl mätimunaa muistuttava pallukkarykelmä. Tuollainen viritys täkynä kampesin itseni taas kerran poolin rantaan ja heitin sen lohien ihmeteltäväksi.

 

Antti oli juuri käyttänyt reilu 7-kiloisen kuivilla, kun ensimmäiseen heittooni sanan täydessä merkityksessä paukautti kiinni. Helvetillinen veivaaminen poolin alapäässä ei ottanut laantuakseen. Lohi vain veivasi kahdeksikkoa silmieni alla, vilauttaen välillä valtavaa kylkeään auringonvaloa vasten. Vaikka lohella oli voimaa, ei sillä ollut aikomustakaan lähteä ylös-, tai alaspäin, se vain temmelsi poolissa kuin raivopäinen. Olin aivan varma, että se oli tarttunut kyljestä, koska kiemurat olivat pienellä matkalla ja sitä luokkaa. Yllätys oli melkoinen, kun kala kävi pienen hetken näytillä ja perho pilkisti melkoisen kokoisen lohen suupielestä. Nyt alkoivat melkoisen jännät paikat, olihan päässä varmasti ennätysloheni ja suusta tarttuneena.

 

Näin, viikko reissun jälkeen olen mietiskellyt, että pistimme ehkä liikaakin painoa tuolle suu- / kylkikala asialle. Vaikka kylkkäri on tuollakin päin maailmaa ”foul hooked”, niin aivan yhtä hyvin olisi voinut nauttia jokaisesta kalakontaktista täysillä, oli se sitten suusta tai kyljestä tartutettu. Nyt kylkikalasta pyrittiin vain pääsemään eroon mahdollisimman pikaisesti, jotta pääsisi kalastamaan oikein tartutettua lohta. Suurta tyhmyyttä näin jälkikäteen ajateltuna. Ensikerralla teen varmasti toisin, vaikka asia onkin kaksiteräinen. Osa meistä ei arvosta kylkikaloja ollenkaan. Kallea lainatakseni: Nautinto on tärkein ja jokainen määrää itse haasteensa. Silti, on pakko myöntää, että valtavan kuningaslohen pitely on hieno kokemus, oli se suusta, tai kyljestä tarttunut. Eikä kukaan meistä tietoisesti tai tahallaan pyrkinyt tartuttamaan lohta ulkoapäin ja olihan kirjoittamaton sääntö se, ettei kylkkärin kokoa edes arvioitu, saati puhuttu sanelimelle.

 

Kiinni oleva lohi ei tosin antanut aikaa moisille filosofisille jaaritteluille, kun se pamautti itsensä toista metriä ilmaan, tehden loikan aikana vielä komean voltin läsähtäen pyrstö edellä takaisin jokeen. Meno jatkui matalassa vedessä melkoisella viiletyksellä kalan näkyessä alle puolimetrisessä vedessä kokoajan. Siimaa katosi puolalta ja taas kerran tuo ikävä tunne hiipi puseroon. Kohta kala olisi kaukana ja siiman, sekä virran tuoman paineen summana se kiertäisi keskellä jokea nököttävän oksiston. Vasen käsi vavan aihiolla yläkahvan yläpuolella, oikea alakahvalla ja peukalo puolalla yritin hillitä lohen menoa, yllättäen onnistuen siinä. Virta taittoi lohen kulkusuunnan pois takarännistä tuoden sitä kokoajan vasemmalle, kohti tuota muistoa, joka tulvien seurauksena irvisti harmaana keskellä jokea. Onnekseni siimaa oli ulkona vain sen verran, että kalan kulku tapahtui minun ja oksiston välistä. Nick oli haaveineen juossut lähes 100-metriä alavirtaan odottelemaan lohta saapuvaksi. Ainoa tapa jolla sain kalaa itseäni kohti, oli kävellä takaperin pitkin joenpenkkaa vetäen kalaa hitaasti kohti rantaa. Hitaasti, mutta varmasti kala lähestyi rantaa, meikäläisen kukkuessa parhaimmillaan reilut 20-metriä rantaviivasta. Melkoisen pitkä väsytys oli tehnyt tehtävänsä myös vastapelurissa. Lohi lipui haaviin melko rauhallisesti ja Nick toi sen rantaan hämmästeltäväksemme. 25-paunainen, eli reilut 11 kiloinen laxu sylissä oli helppo hymyillä kameralle. Myös Teroa lykästi samoihin aikoihin alapoolilla, kun ympäri vesistöä loikkinut 8-kiloinen lohi tipahti Kenzien tarjoamaan haaviin.

 

0

 

Nick hommissa taas kerran

 

Meno oli toden totta huimaa, ei mennyt montaakaan minuuttia, ettei jotain tapahtumaa ollut menossa, joko kylkikalan tai karkuutetun muodossa. Kuvaa tilanteen hektisyydestä antanee se, että normi kalapäivänä juon litran kannullisen kahvia. Tämän päivän aikana sitä meni puoli kuppia! 11.00 kirjoiteltiin taas kerran ennätyksiä uusiksi, kun tuskallisen (johtuen helteestä) ja pitkällisen taistelun jälkeen Antti paistatteli kameralle n. 17-kiloista kuningaslohta! Tuo oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme läheltä ihastelemaan noita siimoja katkovia monstereita. Lohet eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta korkeutta sekä paksuutta on taas sitäkin enemmän. Suuren, elävän ja vapautettavan lohen kuvauttaminen ei ole aivan helpoimpia asioita. Vaatteet olivat melko epäesteettisessä hapessa kalapäivän jälkeen, mutta emmehän olleetkaan joelta palattuamme menossa treffeille, joten ilman isompia hienosteluja kamerat laukkuun ja virppa kourassa joenrantaan uutta kalaa koukuttamaan.

 

Kellon lähestyessä puoltapäivää ilma alkoi olla tuskaisen kuuma. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään ja aurinko paistoi täydeltä terältä niin, että poltin huomaamatta niskanikin. Tuo tunti 12 -13 oli melkoisen huima. Joku vellikello kilahti lohiyhteisössä ja kalaa oli kiinni aivan koko ajan. Heti tunnin alkuun kirjautin uudeksi lohiennätyksekseni 14-kiloa, mutta parempaa oli tulossa, sillä toisen päivän ehdottomia kohokohtia oli Antin väsyttelemä kunkku, joka valtavalla prosentilla onnistui monen monituista kertaa välttelemään virrassa haavin kanssa odottelevaa Nickiä. Valtava kala piteli Anttia todella tiukoilla parisenkymmentä minuuttia, tehden kalamiehen elämän jo epätoivoa huokuvaksi. Antin seistessä 30-metriä penkan puolella ja Nickin taas kohta 100-metriä alavirrassa, oli heidän välillään ilmaan pingottunut auringon valaisema kuitusiima kuin pyykkinaru ilman kuivattavaa. Voitte muuten uskoa, että tämä Nick-poika sai liikuntaa, ravatessaan kahluuhousuissa pitkin jokea matalassa virrassa, yrittäessään samalla haavia siiman päässä sinkoilevaa lohta. No, niin vain onnellisesti kävi, että tuo valtava konna päätyi haaviin ja sitä myöden myös rannalle kuvattavaksi. Selästä ruskea, kyljistään ja vatsasta punainen, reilut 20-kiloa painava lohi sylissään Antti oli enemmän kuin hymyä. Se oli ehdottomasti yksi reissun suurimmista saaduista lohista.

 

Samoihin aikoihin alapoolilla Tero käytti kuvauksessa 9-kiloisen mamman, vain päästäkseen kuvaamaan Kallen väsyttelemää mörköä. Alemman poolin kalat eivät olleet läheskään niin hanakoita lähtemään alueelta, vaan sinkoilivat pitkin ja poikin edessä avautuvaa allasta, johtuen kenties siitä, että alempi pooli oli hieman isompi ja ennen kaikkea syvempi, 4-5-m syvimmillään. Muutama toki häipyi tonteilta, kuten asiaan kuului, eikä niiden suhteen ollut muuta tehtävissä kuin todeta, että olipa helvetillinen kala. Kalle kuitenkin selviytyi voittajana tästä(kin) koetuksesta ja pönötteli yli 17-kiloista lohta voittajan elkein Terolle, joka Kallea kuvatessaan opiskeli samalla järkkärillä kuvaamista.

 

0

 

Kallen momentumin jälkeinen moment

 

Kalarikasta päiväämme piristi kummasti muutama mustakarhu, jotka kävivät meitä katselemassa kummallakin poolilla. Toisen mulkoilu varsin lähietäisyydeltä häiritsi Antin loppupäivän keskittymistä jopa siinä määrin, että tuulen irrottamat vaahteranlehdetkin kuulostivat Brokebacin mielestä karhun askelilta. Kookkaamman nallen vierailu alakerran poppoon tykönä sai aikaan taas sen, että Tero yritti lopun aikaa kehittää silmiä myös takaraivon puolelle, huonolla menestyksellä tosin. Hänen loppupäivä meni kalastuksen ohella yli olan mulkoiluksi. Itselläni oli melko rauhallinen ja luottavainen olo.

 

0

 

Karhut teki bänät

 

Vaikka olimmekin silmäkkäin villin ja varsin kookkaan (250 – 450-paunaa) pedon kanssa, niin päivittäin joella liikkuvat oppaamme eivät kuljettaneet tuliaseita mukanaan, vaan heittelivät karhuja hirmuisesti meluten kookkailla kivillä, jos tilanne sitä vaati. Antin kysymykseen, mitäs sitten, jos karhu tulee siitäkin huolimatta kohti, Nick vastasi naureskellen, että kannattaa juosta ja katsoa ettei ole viimeisenä jonossa. Myös Teroa huoletti karhun läsnäolo sen verran, että hän kysyi Kenzieltä, pitäisikö jotain tehdä? Kenzien ehdotus oli, että Tero voisi lähteä juoksemaan, niin he saisivat hyviä kuvia.

 

Iltapäivän kalat olivat selvästi kookkaampia kuin aamupäivän aikana saadut. Se saattoi johtua myös siitä, että karkuutusprosentti pieneni sitä mukaa, kun opimme käyttämään välineitämme niiden sallimissa rajoissa. Montaa alle 10-kiloista ei iltapäivän aikana tullut, sitä vastoin reiluja kympin ylityksiä oli useita. Kolmen jälkeen Tero kirjautti ennätyksekseen 14-kiloa, mutta se ei pysynyt voimassa kuin reilun vartin, nimittäin 15.30 oli kuvauksen kohteena auringon polttama punanaama, sylissään 14,5-kiloinen chinook.

 

0

 

Kultakäsi Tero ja Kunkkulaxu

 

Kuin viimeisenä silauksena päivälle, meikäläinen landasi melko lyhyen taistelun jälkeen Nickin avustuksella uuden lohienkkani, sen painaessa 35-paunaa, eli hiukan alle 16-kiloa. En muista, että olisin koskaan lähtenyt niin vastahakoisesti pois kalasta, kuin tuona päivänä. Tuntui järjen vastaiselta jättää syövät suurlohet ja lähteä pois kellon ollessa vasta 16.00!

 

Töyssyt ja kuopat eivät paljoa vaivanneet matkalla kohti lodgea. Iloinen puheensorina täytti auton, kunkin meistä kertaillessa päivän kohokohtia. Kalle jo kokeneempana Nitinatin kävijänä hymyili tyytyväisyyttään, kun hänen etukäteen kertomat tarinat olivat olleet vain laimeaa valmistelua tulevaan kuin liiallista hehkutusta lohenkalastuksesta Kanadassa. Kolmannen päivän kalastuskohdetta ei oltu etukäteen päätetty, vaan se oli tarkoitus päättää vasta tämän toisen päivän jälkeen. Kalle ilmoitti, että päätös tehtäisiin suljetun lippuäänestyksen tuloksena eikä hän tulisi ottamaan siihen osaa, koska halusi meidän ensikertalaisten tekevän päätöksen. Suljettua, eikä avointakaan äänestystä tarvittu, kun alle minuutissa oli selvää, että tulisimme kalastamaan viimeisen lohipäivän Nitinat joella. Ilta ruokailuineen meni mukavasti turistessa ja vaikka menimme yöpuulle vasta reilusti 21 jälkeen, niin seuraavakin yö meni kelloa tuijotellessa. Vihdoin ja viimein numerot ilmaisivat, että olisi aika nousta ja pomppia suihkun kautta aamupalalle. Kello oli 04.45.

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt