Kirjautuminen

Ja keskellä virtaa siika

Käyttäjän arvio:  / 11
HuonoinParas 
Share

Taisteluni

 

Herätessämme oli tyyni aamu ja mollukka porotti. Aamupalan jälkeen jatkoimme ylävirran ronkkimisprojektia.

Leirin yläpuolelta sain lyhyessä ajassa 46- ja 52-senttiset siiat, Mikan koukuttaessa myös isompaa kaliperia olleen hyönteissyöjäpedon, jonka jälkeen tapahtumat hävisivät. Jatkoin virtaa ylöspäin.

Siika

Taisteleva siika

Siika
Taistelun hävinnyt siika

Siika

Mutta jälleen kerran on taistelun voittaja armollinen

Siika

Ja siika pääsee takaisin kotiinsa

Siika

Siika

Siika

Siika

siika

Toinen hävinnyt siika

Siika

Ja sotaherra osoitti voittajana jälleen siialle armoa

siika

siika

Aamun tyyni hävisi, kuten niin usein puuttomalla alueella tapahtuu ilman lämmetessä. Tuuli rikkoi pinnan ja harjukset iskivät perhoon. Onnistuin vielä karkuuttamaan pari siikaa. Sitten saapuivat mäkärät. Joimme kahvit ja kirosimme mäkäriä. Niitä oli miljoonittain ja ne tunkivat nenään, silmiin ja kuksaan juomaan kahvia. Joki oli tyyni ja kalat alkoivat näyttäytymään.

Palasimme joelle ja tuuli päätti seurata meitä. Karkuutin tuulesta huolimatta yhden ison siian. Tuuli oli tappanut pintaelämän, onneksi tappaminen tapahtui vain puuskittain. Sitten iski iso siika. Irti...

Päätimme lopulta palata leiriin, koska siellä oli tarjolla teetä ja graavisiikaa. Ohjelmassa oli kevyt elpyminen ja seuraavana ohjelmanumerona paluu takaisin tuuliseen ylävirtaan. Sitten tuuli hävisi. Mika ja Jussi jatkoivat ylävirtaan, minä jäin väijymään paikallisia siikoja.

Rannassa muljusteli iso siika, se liikkui aivan rantaa nuoleskellen, nousi pintaan muutaman metrin välein, piti välillä tauon ja ilmestyi jälleen näkyviin kymmenen, viidentoista metrin päässä edellisestä tuikista. Se näytti kulkevan aina tiettyyn pisteeseen ja tekevän u-käännöksen ja palaavan takaisin samaa reittiä. Heitin aina tuikin etupuolelle, heitto heiton perään, vaan ei siika huomannut perhoani. Jos huomasikin, niin ei pitänyt siitä. Sitten se otti. Tunsin suuren väristyksen kun nostin vavan ylös, kaikkien noiden heittojen jälkeen se otti, vihdoinkin! Mutta sitten se irtosi.... Vaihdoin tuoreen perhon. Nyt siikoja oli  kaksi. Heitänkö tuolle vai tuolle tuikille? Sille, jonka menosuunta paljastui tuikissa? Vai tuolle, joka tuikkasi nenän edessä? Ei, tuolle, se on menossa vasemmalle ja siiman pituuskin sopii! Väristykset tuntuivat vieläkin. Sitten peruke meni heitossa solmuun ja jouduin tekemään uuden. Kädet tärisivät. Ja siiat tuikkivat. Joka puolella. Vaikka siikoja oli vain kaksi.

Jahtasin siikoja. Heitin, yritin, tähtäsin, osuin kohdalle, viisi metriä sivuun, peruke sykkyrällä, siiman nosto, perukkeen oikaisu, uusi heitto... Miksi tuo siika tuikkasi nyt tuossa vaikka se oli menossa tuohon suuntaan? Miksi tuo siika ei enää tuikkinut? Miksi se tuikkasi nyt aivan väärässä paikassa? Miksi se oli mennyt selkäni taakse? Miksei se saatanan ihrainen paksu paistikala ei ota minun perhoani! Nyt perho osui ihan sen kulkureitille... nyt ottaa... nyt... mitä helvettiä? Miksi se tuolla tuikkasi? Sehän oli menossa minun perhoani kohti!!

Hävisin...

Tunnustin tappioni ja palasin leiriin. Se oli paras taisteluni. Ikinä. Ja hävisin sen.

Kärsin tappioni jälkimainingit leirissä hyttysten kera. Mika liittyi seuraani ja otimme tappioni kunniaksi parit näkäräiset. Toisin kuin sodassa tappion hetkellä, olo tuntui hyvältä. Tältä tuntui perhokalastuksen paras anti ja olemus. Tämän vuoksi olen perhokalastaja. Tätä ei voi kokea virveli kädessä, ei jerkkiä viskoessa, ei viehettä vetäessä. Taistelu siikojen kanssa oli huikea tilanne ja pelkkä muisto siitä ajaa minut sinne vielä uudestaan, ja olen valmis kokemaan tappion uudelleen. Vaikka kymmeniä kertoja.

Tänä iltana maailma oli parantunut jo ennenkuin pyrimme sitä edes parantamaan...

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt