Kirjautuminen

Pimeyden sydän

Käyttäjän arvio:  / 17
HuonoinParas 
Share

Kuppi nurin

Siellä jossakin, heinäkuun alussa herran vuonna 2012. Katselen suu pyöreänä matkakumppaneideni pakkauksista purkautuvaa tavarapaljoutta: neopreenisukkia, kumisukkia, sukkahousuja, verkkosukkahousuja, ihovoidetta, purkki vaseliinia... Vähitellen tilanteen todellisuus alkaa konkretisoitua. Minut on juuri tiputettu keskelle tundraa kahden ventovieraan ihmisen kanssa. Seuraavat viikot tulisivat olemaan kiihkeää taistelua elämästä, kuolemasta ja kenties vielä kammottavammista asioista.(*

 

 

 

.

 

Maahanlasku

 

Helikopteri lähestyy maalialuetta matalalla, vaarojen kupeita nuoleskellen. Lennämme NATOn tutkien katveessa sakeasta, matalalla roikkuvasta pilvirintamasta johtuen. Rakkakivikko vilistää jalkojen alla. Pilotti riuhtoo ohjaussauvaa vimmaisesti ja onnistuu aina viime tingassa nostamaan kopterin tunturinrinnettä kiipeämään. Vihdoin kukkulan 625(** laelta alapuolellemme avautuu paju- ja vaivaiskoivuviidakon reunustama Nung-joen(** laakso. Kristallinkirkas vesi virtaa petollisen rauhallisesti eatnussa. Joenvarsipensaikon loiseläinten nälkäinen vonkuna tunkee läpi kopterinlapojen jumputuksen ja kuulosuojauksen. Olemme vihamielisessä ympäristössä.

Kiertelemme jokivartta hetken aikaa, kunnes paikallistamme sopivan LZ:n. Kopteri lyö maihin, ympäristö katoaa hetkeksi turvepilveen. Lapojen jauhaessa päämme päällä puramme varusteemme ja heitämme surffilautamme hekon ponttooneista tantereelle. Lopulta everstiluutnantti Kilgore vetää hyrränsä takaisin taivaalle ja sukeltaa sumukerroksiin. Toivottavasti tapaamme vielä.

 

Leiri

 

Erik(** saa punaisenkukertavan ökytelttansa pystyyn ensimmäisenä, Jeanin(** asuinyksikkö ponnahtaa maasta pian sen jälkeen. Itse jään hölmistyneenä aistimaan hiljaista tyhjyyttä, kunnes havahdun ympärilläni vellovaan hyttys- ja mäkäräparveen. Räkkä polttaa ihoa napalmin lailla, vaarnojen kanssa menee sähläämiseksi. Lopulta tilapäismajoite on käyttökunnossa. Heitän romppeet absidiin ja virittelen vavat käyttökuntoon. Muut odottelevat kärsimättöminä, kun nakkisormeni tapailevat unisolmua F-perhon silmukkaan. Vihdoinkin - se on siinä. Siimanoiontakiima ottaa vaistoistamme vallan ja hyökkäämme ylävirtaan.

Leiri kaukana ylävirrassa

Leiri kaukaa alavirrasta

 

Ensipuraisu

 

Kävelemme parisataa metriä joenvartta ylöspäin. Mäennyppylän kupeessa kelpaa tepastella: korkeaa kasvillisuutta ei ole, ja kuiva tanner kantaa askelta joutuisasti. Ilo loppuu kuitenkin lyhyeen: yhtäkkiä edessämme kohoaa iloisenvihreä pajumuuri. Erik, Haukiputaan sitkeä sissi, häviää vihreyteen, kun taas minä ja Jean jäämme pienen koskenpahasen niskalle. Omat heittotaitoni eivät edelleenkään ole sillä tasolla, eivätkä perhorasiani niin täynnä, että uskaltaisin ryteikköön kokeilemaan kaikkein herkullisimman näköisiä akanvirtoja ja syvänteitä.

Hyppelen kumisaappailla kiveltä kivelle, kunnes saavutan kylliksi takaheittotilaa. Tipautan perhon koskenniskalle, liian lähelle ensimmäisiä kuohuja, ja se sujahtaa virran seassa uppeluksiin. Toinen heitto onnistuu hieman paremmin, mutta mitään ei tapahdu. Lypsän siimaa pari metriä lisää ja linkoan siimankärjen uudelleen, vielä ylemmäksi virtaa vasten. CDC-nippu liukuu kosken imussa hetken aikaa, kunnes se otetaan väkivalloin pinnan alle. Kala kiinni, ja kyseessä on vasta kolmas heittoni helikopterin laskeutumisen jälkeen! Leiripaikka alkaa vaikuttaa nappivalinnalta.

Kala vikuroi itseään kohti koskea, ja yritän viekoitella sitä vimmaisesti lähemmäksi asemapaikkaani. Haavi jäi leiriin! Kokemattoman kalamiehen vankalla epävarmuudella säikähdän menettäväni suomukyljen. Pyydän Jeania apuun haavimieheksi. Saan uiteltua kalan lähemmäs kivikkoa, mutta sitten tapahtuu amatöörivirhe: onnistun sähläämään perukkeen kalakaverini liivin vetoketjun ympärille. Siihenhän se jää, ja kohta kuuluukin jo kärkisiimasta tuttu "PING!" Taimena vilkuttaa rasvaeväänsä hyvästiksi. En silti ole pahoillani. Suonissa jutaavan adrenaliinin tilalle valuvat pian dopamiini ja endorfiini. Jälkihehku on euforinen. Kala oli joka tapauksessa sangen kaukana joen alamitasta, joten veteenhän se olisi kuitenkin päätynyt. Tunnekuohussa teen päätöksen: kalastan koko reissun vain pintaperhoilla, tuli mikä tuli.

 

Ensimmäinen ilta

 

Pahimmat kalastuspaineet purettuamme palailemme kuohuvan kosken partaalla sijaitsevalle leirillemme. Jean jää suorittamaan varustehuoltoa, minä ja Erik päätämme vielä suunnata kokeilemaan alavirran suurta suvantoa. Yöllisen auringon kumotuksessa ajantaju alkaa jo hämärtyä, mikä on ainakin itselleni yksi näiden reissujen odotetuimmista tuntemuksista. Arjesta irtaantuminen alkaa toden teolla, lomafiilis hiipii pikku hiljaa soluseinämien läpi.

Erik jatkaa suvannon mutkaan, itse jään kosken loppuliukuun lilluttamaan mustaa klinkkiä. Vispaan tuloksettomasti, ajasta irrallani, kunnes yhtäkkiä huomaan Erikin vavan tempoilun. Lähden katsomaan, kuinka kaverin kävi. Kun pääsen paikalle, haavi on jo käynyt, ja rantatöyräällä möllöttää erittäin pulska siika. Kala on todella muhkea. Hemmetti, mikä paikka! Ensimmäisen illan pikaiset heittelyt, ja saldo on jo tällainen. Aiemmilla reissuillani ei ole käynyt aivan yhtä hyvä tuuri. Kuvaustuokion jälkeen päätämme suunnata takaisin leiriin. Erikin reilun kaupan kangaskassi on yltä päältä siianveressä!

Virittelemme nuotion kuivuneista karahkoista. Savun haju on puhdas, viekoitteleva. Pian valurautapannulla sihisee jo aimo nokare voita ja sen päällä muhevat siikafileet. Paistettu kala ei voisi olla tuorempaa, ja ensimmäisen illan päätös on täydellinen. No, melkein täydellinen - sataprosenttinen täydellisyys saavutetaan vasta, kun vatsalaukkua lämmittää pulskan siikafileen ohessa myös Skotlannin kaukaisilla saarilla tislattu tunturisavu. Ilta - kenties yö - jatkuu pitkään. Savunsekaista puhetta riittää.

 

Ensimmäinen aamu

 

Amatööri!

En ole varma, huusiko joku sanan ulkoa, vai kaikuiko se vain unessani. Herään hengitysilman kostuttamassa teltassa. Olo on kuin lovinoidalla, joka on yön aikana muuttunut loheksi ja käynyt uimasilla Ruotsin puolella Perämerta. Päässä outo paine, hiukset sekaisin. Vihollinen on ilmeisesti yön aikana ruiskinut ilmakehän täyteen Agent Orangea.

Kello lienee paljon, sillä teltan ulkopuolelta kantautuu retkiseurani huhuilu. Ovat lähdössä ylävirtaan. Kauas ylävirtaan. Olosuhteet huomioon ottaen hirvittävän kauas. Kuulen, kuinka kuiva kieleni kolahtelee kitalakeen, lupaa tulla perästä. Kiroan tuon petollisen ruuminosan synkimpiin syvyyksiin ja jatkan horrostamista.

 

Toinen päivä

 

Havahdun uudelleen iltapäivällä ja päätän tarttua härkää sarvista. Kömyän ulos teltasta, vedän kumihousut ja kahluukengät jalkaan, nappaan vavan kantoon ja suuntaan jokea ylös. Alkumatka on uuvuttava: tapaan eilen väliin jättämäni pajupusikon, joka jatkuu loputtomiin. Vihdoin pääsen jäiden runtelemalle niemelle, josta matka jatkuu kahlaten vastapäiseen saareen. Kahlaus on hankalaa, kaikki reitit tuntuvat syviltä ja kohdakkoin virran paine on melkoinen. Saaren hiekkaista syrjää matka taittuu joutuisasti, kohta ylitän jo pienen sivuhaaran takaisin mantereelle. Mannerta riittää. Kulku polvenkorkuisessa vaivaiskoivikossa on helppoa. Mietiskelen, josko pysähtyisin kalastamaan hetkeksi, mutta puuskittainen tuuli ja sadekuurot säröyttävät jokivettä siinä määrin, etten vaivaudu oikaisemaan siimaa. Hilla kukkii.

Hillankukka lumivalkoinen

Syksymmällä tässä suu napsaisi

Jatkan taivallustani sitkeästi, ja jossakin vaiheessa törmään paluumatkalla oleviin kalakavereihini. Vaihdetaan kuulumiset. Ei merkittäviä tapahtumia. Olivat käyneet parin kilometrin päässä aluetta hallitsevasta maamerkistä. Päätän voimieni tunnossa, että jatkan heitäkin pidemmälle - maamerkin huipulle ja sen päätepisteeseen saakka. Jospa säiden haltijat soisivat sateen laata ja tuulen tyyntyä.

Vaan eipä kelejä tänään. Törmään vaelluksellani iäkkäämpään kalamieheen, joka on veljensä kanssa perinnereissulla näillä suunnilla. Mies tähystelee kiikarilla suvannon pintaa, odottaa hänkin tuulta tyyntyväksi. Veljen ponttoonivene on kuulemma jossain ylävirran puolella. Tuuli ei tyynny. Heitän hyvästit, jatkan matkaa.

thing go bump

Nyppyi

Nyppyläkästä

Kaikkialla on hyvin hiljaista, vain iänikuinen tuuli suhisee korvissa. Kiipeän jyrkän rinteen, käsiä ja kasvoja alkaa vähitellen hieman paleltaa. Vinkka on korkealla kovempi, kylmempi kuin alhaalla jokivarressa. Jatkan kapeaa polkua pitkin, kunnes saavutan matkan pään. Katselen jokea kaukaa korkeuksista. Aika toivottomalta näyttää. Joki on ylen suuri ja leveä, virta kiivas; sade ja tuuli tekevät nautinnollisen kalastuksen mahdottomaksi. Ei heittoja tänään. Näppään muutaman kuvan ja lähden tallustamaan takaisin kohti leiriä.

aaboi

Jossakin tuolla on kummallisen kenkkuja järviä...

eatnu

Uoma

Uomaa

Kun pääsen teltoille, on jo myöhä. Väsy painaa jäseniä. Ei kalaruokaa tänään. Pistelen poskeeni pussillisen Turmatia, toivotamme hyvät yöt ja vetäydymme pehkuihin.

 

Kolmas päivä

 

Herään telttakankaan paukahteluun. Pirunmoisia tuulispäitä vyöryy niskaamme luoteen ja pohjoisen suunnasta. Tuulen pureva kylmyys muistuttaa reissumme varhaisesta ajankohdasta ja merestä vuorten takana.

Koko päivän tuulee, tuulee lujasti. Emme jaksa vaivautua joelle. Yhteistuumin keitämme makoisan sopan ja otamme kylkeen pienet punaviiniannokset. Lämmin ruoka tekee saamarin hyvää tällaisella kelillä. Joku kaivaa korttipakan repusta, ja alamme lyödä korttia. Itsehän en yleensä näitä pelejä pelaa, ovat kuulemma vanhan vihtahousun keksintöä. Tämän reissun aikana muodostuneiden kokemusteni perusteella voin yhtyä tuohon tieteelliseen havaintoon täysin rinnoin.

cucks

Viinintumma turistikuksa

Erik vie kasinon aivan 6-0, mutta meikäläinen voittaa tikin aloittelijan tuurilla. Jos olisin tiennyt, kuinka loppureissun korttipeleissä käy, olisin epäilemättä nauttinut voitostani huomattavasti eksessiivisemmin. Nyt tyydyn melko eleettömään tuuletukseen.

H-word

Kortti toi ja kortti vei

Säätila ei ole muuttunut pelisessiomme aikana, ja pohdimme, mitä tekisimme loppupäivän. Päätämme komuta kukkula 625:n laelle kokeilemaan, josko norjalaisten radioaallot siellä löisivät rantaan. Lyöväthän ne. Itse kukin pääsee piinaavan odottelun päätteeksi lähettämään kotiväelle tärkeän tekstiviestin: "vielä hengissä, reissukaverit eivät ilmeisesti ole massamurhaajia."    

Ilta on koti-ilta. Tunnelma on hieman apea. Luulen, että meidän kaikkien persuksissa jäytää pelko siitä, että tämä olisi nyt tällaista loppureissun ajan.

 

Päivä neljä

 

Yö oli kylmä. Todella kylmä. Heräilin tuon tuosta ja pelkäsin lumen alkavan tuiskuta koska tahansa. Aivan niin ikävällä päällä eivät vanhat jumalat olleet, vaan keli pysyi paitsi kylmänä myös kuivana. Aamulla tuuli on edelleen navakkaa, mutta taivas pilvipoutaa täynnänsä. Päätämme lähteä rengaskalaan läheiselle Wänkkijärvelle(**. Jeanille tämä taitaa olla neitsytmatka, noin niin kuin kelluntarenkaalla siis.

kuurankukka

Pakkasukko on purrut telttaa yön aikana

Aluksi vaikuttaa huonolta. Vaikka ilma lämpenee nopeasti, ja pilvet alkavat vetäytyä horisonttiin, ovat tapahtumat vähissä. Erik sentään koukuttaa syömäkokoisen siian.

Kellon viisarin vaellettua lakipisteensä ohitse päätämme telakoitua kimpassa. Pieni tunturijärvi on todella kaunis, ja sen poimuilevalta ääriviivalta löytyy myös oivallinen pätkä valkeaa hiekkarantaa. Rantaa reunustaa vaivaiskoivikko, jonne hiissamme renkaamme kuivumaan. Aurinko lämmittää rantaa ja kumihaalareita mukavasti. Ympärillä luonnon äänet, vain pieni tuulenvire keikuttaa järven pintaa. Ilmavoimatkin puuttuvat. On vaikea kuvitella, että ihmiset lähtevät hakemaan rantafiiliksiä kaukaisiin maihin, kun todella luksuriöösiä, ihmisen koskematonta priimaa hiekkarantaa löytyy myös oman maamme pohjoisrajoilta!

waenkki beach

Nätti ranta, ei kiviä

Tauko paikalla

Evästauko!

Renkaiden verkkopusseista kaivetut oluttölkit sihahtavat, ja kaasukeitin tohottaa vesipakkia lämpimäksi. Pussimuona maistuu taivaalliselta auringonpaisteessa. Ruokailun jälkeen makoilemme rantahietikolla auringonpaisteessa olutta särpien. Pistän piipuksi. Laiskoin elkein käymme kukin vuorollamme heittämässä muutaman kerran rantaa kiertävään pikkusiikojen parveen, tuloksetta.

Tuoreeks terveeks

Pikkusiikaa virpomassa

Erik ja Jean intoutuvat vielä leivänheittokilpailuun tyynellä järvellä, sitten kellumme kukin tahoillemme. Kaverit jatkavat vielä lähemmäksi jokea, soikean saaren ja niemenkärjen väliin. Itse poljen lasku-uomaa pitkin jokea kohti, kunnes löydän uomasta syrjään pistävän pitkän lahdenpoukaman.

Tuuli on palannut, ja epäusko valtaa alaa. Lojun renkaassani keskellä lahdelmaa. Auringon hehku iskee päälleni liki pilvettömältä taivaalta. Kauempana korpit kiertävän järven länsirantaa, niiden rääkäisyt puhkovat hiljaisuutta silloin tällöin. Kellutan jalkoja veden pinnalla, loikoilen renkaassa, imen itseeni piipun läpi savuista taivaansineä. Annan silmieni levätä kaukana siintävissä lumihuippuisissa suurtuntureissa. Näky on kuin myslimainoksesta.

Peace mon

Lahti ja rauha

Muutamia pintakäyntejä silloin tällöin. Yritän ujuttaa uskollisen mustan klinkkini niiden paikkeille aina, kun tuuli tyyntyy kylliksi. Yhtäkkiä huomaan, että olen kulkeutunut huolettomassa mielentilassani jo liki rantaan. Vesi on matalaa, kun yllättäen nappaa. Perho imaistaan pyörteiden sekaan. Yllättyneenä tilanteen saamasta käänteestä suoritan myöhäisen vastavedon ja korjaan istuma-asentoani. Vapa notkuu edelleen. Pentele, sehän on vielä kiinni! Säädän jarrua löysemmälle varan vuoksi, nyt ei ole varaa sählätä - tässä on kalamiehen kunnia kyseessä! Pienen vikuroinnin jälkeen haavin pohjalla möllöttää turpea siika, pikaisella mittauksella yli 40-senttinen. Ensimmäisen leiri-illan paistikala maistuu taas kielellä, ja kun muiden kalaonnesta ei ole tietoa, kolkkaan kalan ja lasken siltä veret, sitten heitän sen kangaskassiin renkaan keulaan.

It's a whitefish, all right

Ensimmäinen kala on haavissa!

Jatkan kalastusta vielä, mutta pintakäynneistä huolimatta uusia tapahtumia ei tule. Parin tunnin kuluttua räpylöin renkaan kohti keväisen jääkauden raatelemaa niemeä ja nousen maihin. Kammottava pajukko niemenkärjen ja leirin välissä odottaa. Hiljaa mielessäni vannon, että ensi kerralla otan mukaan kypäräkameran ja taltioin tämän pajuhelvetin jälkipolville ja innokkaille elämysmatkailijoille. DVD:t menisivät varmasti kuin kuumille kiville. "Koe Lapin todellisuus ihollasi, ilman naarmuja ja räkän nävertämiä rupia! Nyt vain 5,99!"

Leirissä vertailemme säkkiemme sisältöjä. Erik oli saanut erinäisiä siikoja ja kookkaanpuoleisen harjuksen. Laitamme osan maapoteroon huomista keittoa varten, osan pistämme suolaan. Harrin paistamme nuotiolla ja yhden siian veistelemme sashimiksi. Eipä ole näin tuoretta sashimia tullut maistettuakaan. Yksinkertainen, soijasta ja wasabista sekoitettu kastike yhdessä kylmänkuulaan siianlihan kanssa maistuu taivaalliselta, eikä paistettu harrikaan pöllömpää ole.

Näistä tunnelmista on hyvä jatkaa huomiseen. Tuuli on kääntymässä idästä etelään. Taivas on pilvetön, yöstä tullee kylmä. Ehkäpä huomiseksi on kuitenkin lupa odottaa hyvää.

Tarkistan kännykän kellon - ensimmäistä kertaa koko reissulla - kömytessäni makuupussin uumeniin. Kymmenen yli kymmenen. Päivä on ollut reissun paras niin keliensä, tunnelmiensa kuin tapahtumiensakin puolesta. Itse asiassa parhaimpia koskaan reissussa viettämistäni päivistä. Kirjoittaessani tätä raporttia on jo tammikuu, mutta yhä tuon tuostakin ajatukseni kimpoaa pitkien työpäivien aikana Wänkkijärven suuntaan.

Ai niin, tarkemmalla mittauksella siian pituudeksi määrittyi 45 cm, joten sepä olikin kaikkien aikojen "personal best". Ei mitenkään massiivinen, mutta lämmittää kuitenkin mieltä keinokuitupussia tehokkaammin. Kukapa tietää, ehkä raja vielä rikkoutuu toistamiseenkin tällä reissulla. Tunnelmat ovat odottavat, viipyilevät, hyvät unen uidessa tajuntaan.

lepo vaan

Siika

 

Päivä 5

 

morning glory

Aamu käyntiin

Tuulinen, tuulinen päivä. Jean narraa joelta 43-senttisen siian, joka noudattaa vanhaa tuttua pulskalinjaa. Muuten päivä on aika lailla mallia "munat pataan". Erik kokkasi maittavan kalakeiton eilisen pikkusiioista ja Salaisista Ainesosista. Minimalistina suhtauduin hieman skeptisesti Salaisten Ainesosien runsaaseen määrään, mutta turhaan - keitto oli perhanan hyvää! Lukijoita suosittelen ehdottomasti ottamaan reseptin talteen.

Iltapäivästä otsaani ponnahtaa yhtäkkiä pitkä fallos. Everstiluutnantti Kilgore saapuu jälleen tunturien takaa, Wagner pauhaa ja kopteri laskeutuu aivan näköetäisyydelle. Olen juuri ruokkimassa hyttysiä kuopan juurella, kun näen hekon purkavan sisuksistaan melkoisen väkimäärän. Pian poteroni näköetäisyydellä sojottaakin jo puolijoukkueteltan tappi, kohta sen ympärillä on itse teltta sekä teltan vieressä varastoteltta. Tämä joki on miltei 40 kilometriä pitkä. Eikö saapunut retkue todellakaan voinut löytää koko joen matkalta leiripaikkaa, johon majoittuminen ei tuottaisi naapurileirissä kenkutuksen ja ärsytyksen tunteita? Olisipa edes ollut häpyä majoittua näkösuojaan jonkin kukkulan taakse. Nyt joudun etsimään kompostilleni uuden sijainnin.

PJ 0

PJ-telttahan se siellä! Kuvattu leiristämme

Antipatioista huolimatta jutustelemme illalla jokivarressa uusien naapureidemme kanssa. Kuulemma seuraavat kahdeksan päivää ovat seuranamme, joten meidänkin on syytä varautua koko loppureissun kestävään läheiseen tuttavuuteen.

Myöhemmin selvisi, että tuoreet tulijat olivat ilmeisesti saaneet jotakin kautta väärää tietoa poistumispäivästämme. Teltan sijoittelua ei siis voitane lukea ilkeyden tahi tyhmyyden piikkiin, vaan valitettavan väärinkäsityksen syyksi.

 

Päivä 6

 

Aamutaivas avautuu puolipilvisenä. Keli ei ole millään tavoin läpipaska. Päätämme lähteä renkaiden kanssa alavirran puolelle, se suunta on liki täysin kokeilematta.

Meikäläinen ja Jean laskemme ensimmäistä kertaa ikuna koskea renkaissa. Erik oli jo vanha tekijä, kun taas allekirjoittaunut uskaltautuu virran vietäväksi vasta porukan viimeisenä. Saavatpa sitten naarata turvonneen, sinistyneen ruhoni tyrskyistä jos huonosti käy. Alempana virrassa olleet kosket eivät niinkään stressanneet, mutta leirikosken loppulaskut olivat todella kuohuvaiset ja ennen kaikkea kivikkoiset. Huomaamme veden laskeneen kymmeniä senttejä ensimmäisestä päivästä.

Kaikki menee kuitenkin nappiin koskenlaskuosuudella. Koskea seuraa syvä suvanto, täynnänsä samaa sinivihreää kirkkautta kuin kaikki virtavedet näillä suunnilla. Hiekkapohja ja sen muutamat kivet väikkyvät alapuolellani vihreän sävyissä renkaan lipuessa alas hiljaista virtaa. Äänettömään syvyyteen tuijottaminen on hypnoottista, enkä pistä lainkaan pahakseni, vaikka syvyys nietzscheläisittäin tuijottaisikin takaisin. Kuvittelen näkeväni punatäpläisen taimenen suuren kiven takana, pyrstö virrassa laiskasti heiluen, mutta tässä virittyneessä mielentilassa mielikuvituskin saattaa tehdä temppujaan.

Hiljakseen kellumme läpi suvantojen ja pienten koskenpahasten, toisinaan hieman kalastellen. Jean koukuttaa kaksi alamittaista taimenta, joista jälkimmäinen tarjoaa mukavat kyydit uiden suoraan koskeen Jeanin seuratessa sitä renkaallaan. Pakoon pääsi se kala, mutta taistelu oli varmasti jännittävä. Virran rauhalliseen rytmiin sopeutuen jatkamme alavirtaan useamman kilometrin verran, kunnes saavumme lähelle paikkaa, jossa joki kääntyy jyrkästi etelään. Emme seuraa virtaa sen pidemmälle, vaan asemoimme itsemme suuren saaren kylkiin, ronkkien uomaa sen molemmilta puolilta.

riverflows

saarilaita

Saarensyrjää

Saaren kupeet osoittautuvat reissun toistaiseksi parhaaksi harjuspaikaksi. Välillä vihmoo, mutta tuuli on vaimeaa. Pintakäyntejä näkyy runsaasti. Saaren ja mantereen pohjoisrannan välissä virta on hidas ja kapea, oikeastaan yhtä pitkää suvantoa. Vaihdan iänikuisen mustan klinkin laskuvarjoaatamiin, yhteen ensimmäisistä itse tehtailemistani laskuvarjohäkiläisistä. Alta aikayksikön sitä napostelee harjus. Kokemattoman kalastajan hätiköidyin elkein löysään jarrua ja kaivan samalla haavia valmiiksi kainalooni. Kalakaverini ovat näystä epäilemättä huvittuneita. Sählään aikani, kunnes nostan harrin haaviin. Reilut 40 senttiä oli sillä pituutta renkaan mitta-asteikosta katsottuna. Niinkin vaatimattomalla mitalla päästiin jo lähelle henkilökohtaista ennätystäni tämän kalalajin kohdalla.

sh

Pikkuharjus

hs

Harjuspikku

Sitten syönti alkaa toden teolla. Erik kauhoo lyhyessä ajassa haaviinsa 48-, 51- ja 52-senttiset harjukset, ja Jean naruttaa syvänteistä noin 40- ja 45-senttiset. Kun otit taukoavat, rantaudumme saaren ja nousemme sen keskeltä nousevalle mäennyppylälle. Pussilounaat ja kelluntaoluet sujahtavat tuulensuojaan maisemia tähyillen. Viima pitää räkän loitolla, tunnelma on leppoisa. Lounaan jälkeen saan vielä tartutettua saaren virranpuoleiselta osalta yhden 40-senttisen harrin, mutta lopulta tapahtumien määrä hiipuu. Lähdemme paluumatkalle rantoja myöten.

 

suurjus

Muudan Erikin kookkaista

Työlästä. Tuskaista. Taivalta tulee taitettavaksi huomattavasti enemmän kuin mitä renkailla olimme lipuneet. Maasto on hyvin suopitoista pitkälle sisämaahan. Pari kertaa yritämme koukata korkeamman kamaran kautta, mutta lopulta nuo yritykset osoittautuvat turhiksi. Huulta purren puskemme läpi mutaisen jängän, kelluntarenkaat purjeiden lailla selässämme riuhtoen.

Marssi kestää ja kestää. Nestehukka painaa niskaa ja askel käy vaivalloiseksi, mutta viime hetkellä tavoitamme jokivarren ja vastarannalla siintävän leirimme.Väsynein jaloin saattelemme renkaat vielä kerran veteen ja tamppaamme poikki hitaan virran. Leirissä kokoamme vaivaiskoivunkäppyröistä nuotion. Kohta harjus jo tiriseekin pannulla, ja näkkileivät peitellään yltäkylläisesti graavisiialla. Jokaisella ilta-aterialla sitä kuvittelee, ettei mikään enää voisi maistua paremmalta. Ilta illan jälkeen sitä kuitenkin joutuu toteamaan tuon harhaluuloksi.

Hyttyset ja mäkärät ovat osuneet hyvin. Naama ja erityisesti heittokäsi ovat kuin paiseruton runtelemat. Eipä se niin haittaa, kutinaa ei juurikaan esiinny ja auringonkin ahavoittama iho alkaa näyttää vähitellen metsäuskottavalta. Reissun parhaimpia päiviä tämäkin.

 

Päivä 7

 

Lähdimme kelluntakamppeet selässä taivaltamaan kohti ylävirtaa. Kylliksi taaperrettuamme tiputimme renkaat veteen ja valuimme hiljalleen kohti leiriä. Pari paistokalaa matkan varrelta. Lounaasta puhalsi ankara tuuli, piti vedenpinnan rikkinäisenä. Päiväkirjassa vain vähäisiä merkintöjä.

kmc

Bongaa kalamies

Illalla nousimme kukkula 625:lle, josta otimme jälleen radioyhteydet tukikohtaan. Loppuilta kului hauskanpidon merkeissä. Jälkikäteen suorittamani SWOT-analyysi paljastaa, etteivät korttipelit ole vahvuuteni.

 

duottarii

Pohjoiset vuoret

 

Päivä 8

 

"Elämän vesi"? Kitukoon alisissa syövereissä sen nimen keksijä. Kalakaverit kävivät päiväsellä alavirrassa eilisillä paikoilla, mutta saalis oli niukanlainen. Jean sentään oli nostanut oman personal bestinsä, komean 47-senttisen harjaselän. Itse vietin päivän pitämällä leiriä pystyssä. Tutkiskelin hiekkaista harjumaastoa lepopaikkani läheisyydessä, kieräytin kylkeä pistävän moreeninpalan kämmenelleni. "Nähdä maailma hiekanjyvässä ja taivas kedon kukassa, kannattaa kädessään loputtomuutta ja viettää iäisyys tunnissa..." Aqua vitae taisi olla tuttu elementti myös William Blakelle, rauha hänen sielulleen.

kotikosken partaalla

Kotikoski

 

Päivä 9

 

Keli ei ole kummoinen. Päätämme virittää saunan jäiden ruhjoman niemen kärkeen. Urakka on melkoinen: keräämme ensin sopivankokoisia ja -muotoisia kiviä, kaivamme maakuopan ja ladomme arinan. Sitten alkaa puusavotta. Onneksi kevätjäät ovat jättäneet jälkeensä runsaasti kuivaa, irtainta tunturikoivua. Keräämme risua sylyksittäin, käynnissä ovat mottitalkoot talvisodan hengessä.

kiuas

Kiuvas

Kun poltettavaa lopulta on tarpeeksi, lämmitämme kiuasta. Lämmitämme ja lämmitämme. Tuntuu, että pesä imaisee risut hetkessä, eikä niistä juuri lämpöarvoa kiville riitä. Urakka on pitkä ja hikinen, vastaa iltaa vasten pääsemme pystyttämään saunateltan ja kantamaan löylyvettä. Erik käy hakemassa läheisestä pöpeliköstä kolme vastaa.

burnin'

Palava pensas erämaassa

(hedonistista naurua)

Let the games begin!

Hikimajan sisällä on ihmeellisen viileää. Matalassa rakennelmassa joudumme kaikki kyyristelemään kiukaan tuntumassa. Kun ensimmäinen kauhallinen vettä pärskähtää kiville, kylmyyden tunne kaikkoaa kauas tunturiin. Selkänahkaa pistelee vietävästi, korvia kuumottaa. Lisää löylyä, vaikka hengitys salpautuu. Lisää, kunnes kaikki käyttökelpoiset vesiastiat ovat tyhjiä. Pikainen pulahdus noin neliasteiseen jokiveteen, oluttölkin vapauttava sihahdus rantakivillä. Saippuat, shampoot ja hoitoaineet pintaan, perään vielä ihonkuorinta-aineet, ryppyvoiteet sekä kosteuttavat emulsiot. Jean taikoo jostain esille Vaseline-purnukankin. Kumiveneissään saunapaikkamme ohi laskevat turistit katselevat hieman kummeksuen pesuoperaatioitamme. Puhdistautumisriittien jälkeen astiat vielä kertaalleen täyteen vettä ja takaisin löylyyn. Viimeinen pulahdus jokiveteen, vaihto puhtaaseen vaateparteen ja kokka kohti leiriä.

Saunomisen valmisteluun käytetty työmäärä tuntuu rationaalisesti ajatellen melko kohtuuttomalta - semminkin kun huomioidaan, että itse saunomistilanne kesti tuskin puolta tuntia. Niinpä vain kuitenkin on kokonaistuntemus euforinen, jälleen kerran. Reilun viikon aikana iholle kertyneen kuonakuoren luominen on juhlavaa jo itsessään, ja putipuhdas vaatekerta kruunaa tunnelman.

 

Päivä 10

 

Sää on hieno, vaikka tuuli onkin yhä ystävänämme. Päivän saldona pikkusiikaa. Puhuminen, hymyileminenkin sattuu - tuulen ja auringon piiskaamat huulet tuntuvat sangen käytetyiltä. Muuten on kyllä hauskaa. Valmistamme siikaa savustuspussissa, ja hienoisesta ylirapeudesta huolimatta valkea kala maittaa. Suunnittelemme huomenna lähtevämme kohti erästä yllävirran järveä, joka näyttää rispaantuneilla karttalehdillämmekin sangen kiinnostavalta. Reissun suurimmat kalat ovat varmasti vielä edessä päin!

iltakoski

Kotikoski ja ilta-aurinko

Sekalaista kalastelua, kunnes saturaatiopiste saavutetaan. Illalla nautiskelemme kalakeittoa. Perunat, mokomat, ovat kaikki muuttuneet paikallisen pajukon värisiksi. Ajatus solaniinimyrkytyksestä ei houkuttele, joten kala saa kyytipojakseen riisiä. Ihan OK sekin.

 

Päivä 11: siikaeversti Kurtzin tukikohta

 

Yhdentenätoista matkapäivänä tavoitimme vihdoinkin ihmismielen äärirajat; kuljimme rinta rinnan hulluuden kanssa, ja nöyryytys oli ajaa meidät mielipuolisuuden partaalle ja sen ylitse. Kauas ylitse.

Aamutuimaan lähdimme toteuttamaan edellisen päivän suurta suunnitelmaa. Vaelsimme lämpöisessä kelissä jokivartta ylävirtaan useamman kilometrin matkan. Lopulta saavutimme tavoitteena olleen niemekkeen, jonka kyljestä työnsimme renkaat veteen ja polskuttelimme yli vaimean virran. Pieni oja yhdisti kohdejärvemme jokeen. Löimme räpylää vastavirtaan ja suuntasimme lasku-uralle.

Porskuttelimme nilkansyvyisessä vedessä iäisyydeltä tuntuvan ajan. Jokainen polkaisu nosti pintaan metaanilta löyhkääviä kaasukuplia ja sakeaa ruskeaa mutaa. Tuon tuostakin rengas iski pohjan mutavelliin kiinni. Välillä puronliru kävi niin sietämättömäksi, että oli pakko rantautua ja raahata rengasta läpi pöpelikön. Kylläpä meitä paluumatkalla naurattikin, kun huomasimme, että kartalla pirulliselta vaikuttanut järven ja joen välinen kannas olikin lasten leikkiä menomatkan pärskyttelyyn verrattuna...

Yhtäkkiä purosta erkani vielä pienempi, joka virtasi järveltä päin. Pieni puronliru keskellä korkeaa pajukkoa muistutti salaovea jonnekin tuntemattomaan maailmaan. Puro oli matala ja kivinen, joten nostimme renkaat kantoon ja nousimme sitä pitkin haaveksimallemme järvelle. Se avautui laskuojansa suulta eteemme masentavan harmaana. Vesi ylettyi syvimmillään puoleen kinttuun, ja pohja oli synkkää suota. Siellä täällä sentään näkyi tuikkeja, kun tuuli hetkittäin rauhoittui ja järvi tasaantui. Koska tänne asti oli tultu, niin kyllä nyt kuitenkin kalastettaisiin!

Päivän mittaan meno saavutti maaniset mittasuhteet. Joka puolella näkyi tuikkeja, osa niistä todella, todella vauraita. Oli kuin raavaan miehen käsivarsi olisi laiskasti työntynyt vedestä esiin ja sitten sukeltanut kaaressa elementtiinsä takaisin. Monien pinnassa käyneiden siikojen evät olivat kokonsa puolesta kuin kenttälapioita. Kalastajaparan käsien tärinä oli tässä vaiheessa valtaisa. Kelluntarenkaamme ympäröitiin tuikeilla tuulen hetkeksikin tyyntyessä. Kolme miestä, kolme rengasta, kolmella taholla, kolmilla eri perhoilla - vaan eivätpä eväämme tämän taikajärven siioille kelvanneet!

Itse kunkin mielenterveys alkoi horjua sään suunnatessa kohti huonompaa. Synkät pilvet kasautuivat pohjoiselle taivaalle. Puhurit yltyivät ja niiden taajuus kasvoi. Luonto möyri ympärillämme kuin maailmanlopun edellä. Kehnot säät ja ukkonenkin virtasivat järven molemmin puolin, suurtunturit peittyivät sateen harsoisiin sormiin. Kuin ihmeen kaupalla ikävimmät taivaanmuodostelmat kuitenkin kiersivät lähimaastomme. Kaikkialla synkänharmaata, kaikkialla siikojen tuikkeja. Niin saamaristi tuikkeja. Suuria. Nirsoja, ronkeleita, herraskaisia, ylimielisiä tuikkeja. Sorruin kokeilemaan muutamaa uppoperhoakin, mutta tulos ei ollut yhtään pintureita parempi.

Arktisen hulluuden kliimaksissa luulin kuulevani porokellon kilkatuksen eteläisen rannan suunnalta. Ei siellä mitään näkynyt - liekö ollut ikivanhojen kalajumalien pilkkanaurua. Toistamiseen en ääntä enää kuullut, eikä tuoreita jälkiä löytynyt paluumatkalla. Tunnelma oli surrealistinen, kun vihdoin luovutimme ja vedimme renkaat rantakivikkoon. Nautimme pussimuonat järveen pistävän niemekkeen kärjessä, pienen kohouman laella. Toisella puolella oli järvi, toisella puolella jokin matala suolompolo, järven niskavesiä. Silloin tällöin tuotakin matalaa vettä viistivät synkät varjot, ja tuon tuostakin pintaa pitkin kävi v-aalto, kun nämä ronkelit saivojärven kalat pitivät meitä pilkkanaan.

Aterian jälkeen sää oli jo sangen kehno ja vesisade miltei jatkuvaa. Epätoivoissani nyhräsin Goddard Caddikseni karvoitusta äärimmäisen minimalistiseen suuntaan kynsileikkurin avulla, ja heittelin pari kertaa kohti yhä näkyviä tuikkeja. Kun mitään ei kuulunut, päätimme lähteä kohti rantaa ja kotimatkaa.

Rengasta kääntäessäni huomasin, että perhossa oli kala kiinni. Melko vauraskin. Sateen ja tuulen pöllyttämää pintaa vasten en ollut huomannut ottia, vastavetokin oli jäänyt tekemättä. Taistelusta muodostui lyhyt ja antiklimaattinen. Kalan palattua järven aliseen pohjaan mieli synkkeni. Olisi nyt edes yksi näyte saatu tältä ihmeelliseltä, merkilliseltä, hämmentävältä vesialueelta!

Käänsimme renkaidemme keulat kohti kotia jakomielisissä tunnelmissa. Järvi oli merkillisen ristiriitainen paikka, ja sen viekas siikakanta oli jotakin aivan toista kuin mihin olimme tähänastisella reissullamme tottuneet. Lisäksi mokomat kalanlurjukset olivat onnistuneet vohkimaan haavini kellurenkaan kyljestä. Olo oli lyöty.

Ilta sentään piristyi, kun Erik yhytti järven laskuojan ja joen yhtymäkohdasta harjuksen, itse asiassa reissun komeimman. Vaikka olimmekin vannoneet verivalan suurharjusten vapauttamisesta, aiheuttivat siikajärven nöyryytys ja vatsan kurninta yhdessä vertaispaineen kanssa sen, että kala kolkattiin kyselemättä kangassäkkiin.

Laskimme jokea pitkin leiriin. Muutama suurempi koski sattui matkan varrelle, mutta ne menivät jo rutiinilla. Kahluuhousujen vetoketju tosin ei selvästikään ole tarkoitettu koskenlaskutouhuihin.

Iltaruokailun ja pakollisen korttipelisesson jälkeen alkaa vaikuttaa yhä selvemmin siltä, että sateesta on muodostumassa vähintään maakunnallinen. No, teltta kestää puhurit ja vesiryöpyt urhoollisesti ja makuupussissa on lämmin olla. Järvi kiertää mielessä pitkälle yöhön. Päivää ei voi sanoa reissun parhaaksi, muttei huonoksikaan. Oikeastaan moinen yksiulotteinen jako ei toimi tällaisten päivien kanssa lainkaan. Päivä oli, no, käsivartinen, ja sellaisena sieltä parhaasta päästä. Kalamies jäi koukkuun kummaan järveen. Puoliunessa mietin vielä, pitäisikö ensi kesänä suunnata kahdeksi viikoksi pelkästään tuon pikkujärven rantamille...

 

Päivä 12

 

Tapahtumaköyhä päivä. Nousimme puoliltapäivin ja kävimme kukkula 625:llä ottamassa yhteyksiä. Laskeutuessamme rinnettä takaisinpäin spekuloimme, josko alisesta oudonmuotoisesta järvestä löytyisi ruokakalaa. Emme kuitenkaan havainneet merkittävää laskuojaa joen suuntaan, joten päätimme antaa olle.

Ruokailu, jonka jälkeen satunnaista perhonheittelyä. Tuloksena kaksi puihin hukattua perhoa ja pieni siika, jonka päästin jatkamaan matkaansa. Alaleirin asukkaat vyöryivät päälle maalta ja mereltä, ilmavoimien mattopommitukset yltyivät koko reissun väkevimmiksi. Oli pakko paeta leiriin suihkuttelemaan teltoille unohtunutta Offia.

Illansuussa pari tuntia piiskaamista pajukon ja jään raateleman niemen rajapinnassa. Vähäinen saalis, itselleni ei mitään. Leirissä sentään oli tarjolla siikasashimia, ja Jean kipaisi nuoremmuuttaan harjusta graaviharjusta. Pääsimme konsensustulokseen siitä, että tuore graavattu harri on parempaa kuin graavisiika, mutta paremmuus hupenee nopeasti ajan funktiona ja lopulta haihtuu.

Huomenna olisi viimeinen täysi reissupäivä.

harry lime

Deconstructing harri

 

Päivä 13

 

Oudot ajatukset ihmejärvestä olivat varmasti hieroneet itse kunkin alitajunnassa viimeiset pari päivää. Lyhyiden yöunien ja varhaisen herätyksen jälkeen palasimme tuolle ylävirran bermudankolmiolle. Tälläkin kertaa se antoi ymmärtää, muttei ymmärtänyt antaa. Sääkin piti meitä pilkkanaan, jälleen kerran. Tapahtumia oli muutama, mutta yksikään ei johtanut haavitukseen, ja lopulta tuuli painoi meidät joelle. Erik ja minä nappasimme muutamia alamittaisia harjuksia lasketellessamme jokea alavirtaan, Jeanille tarttui sentään mitallinen 43-senttinen. Samoilta holleilta kuin Erikille pari päivää aikaisemmin. Ehkä tähän mutkaan karkoitettiin järven populaatiosta ne tyhmät kalat...

lejr

Leiri vielä kerran

Ilta meni kortinpeluun merkeissä, kunnes vatsan kurniminen ajoi leirinuotiolle. Viimeinen ehtoollinen oli ruhtinaallinen, sillä nyt pataan heitettiin kaikki ylijäämä. Niinpä tarjolla oli kermaista sieni-sipuli-perunamuhennosta, paistettua harria ja jälkiruoaksi lettuja kera mustikkahillon.

Sää on melko hyvä, pilvetöntä joskin tuulista. Kelpaa olla ja miettiä maailman menoa, rauhoittua huomista vastaanottamaan.

lettu

Kiitos letuista


 

Päivä 14 ja paluu

 

Herään malttamattomana kello 4.30. Ajatus ihmisten pariin pääsemisestä ja epäterveellisestä ateriasta alkaa parin viikon reissurupeaman jälkeen kummasti houkuttaa. Keli on kaunis, sinitaivas pilkottaa. Ajattelen nukkua vielä pari tuntia. Kello 13 maissa pitäisi kopterin tulla.

Herään uudelleen kello 7.00 enkä saa enää unta. Joka puolella pilvet raastavat maata, näkyvyys on todella huono. Sade rummuttaa telttaa ja tuulenpuuskat painavat sitä kokoon. Yksi telttakaari on vääntynyt tuulen voimasta. Alkaa kenkuttaa, vaikka olinkin henkisesti varautunut siihen, että täältä ei välttämättä päästä pois aivan päivän tarkkuudella. Muutamassa tunnissa tapahtunut säätilan muutos tuntuu absurdilta, epäreilulta, vaikka johan näihin ailahteluihin olisi pitänyt tottua. Kenkuttaa.

11.30 sama sää jatkuu. Päätämme Jeanin kanssa kipaista kukkula 625:lle kokeilemaan, josko saisimme pilottiin radioyhteyden ja sitä kautta tilannearvion. Kenttä on huono, ja kun puhelu vihdoin onnistuu, se ohjautuu suoraan vastaajaan. Joka puolella pilviä, harmaata, kovia tuulenpuuskia. Yritämme uskotella toisillemme, että vastaajaan ohjautuminen voi olla merkki siitä, että pilotti on keikalla. Teoria ei saa vastakaikua tyhjältä, kylmältä tunturilta.

Kello 13 keli on edelleen kehno, eikä kopterista tietoa. Varmuuden vuoksi puramme 2,5 telttaa, pakkaamme irtokamat ja siirrymme Erikin teltan sadesuojan sisälle läiskimään korttia ja nakertamaan muumiolihaa. Kun kortit on jaettu ja peli alkamassa, koemme kollektiivisen hallusinaation: aivan kuin helikopteri tamppaisi ilmaa jossakin kaukana. Mutta eivät kai ne tällaisella säällä lennä?

Tilanne laukeaa, kun kopterin läpätys alkaa kuulua yhä selvemmin ylävirran puolelta. Lopulta keikkuva silhuetti laskeutuu sumun keskeltä leirinjämien ylle.

air cav

Dyddydyd dyy dyy, dyddydyd dyy dyy, dyddydyd dyy dyy, dyddydyd dyyyyyyyy (kuva: copyright Jean H.)

Loput levällään olevat kamppeet lentävät kasseihin ennätysajassa, ja kömmimme sisään kajuuttaan. Rintalasta resonoi roottorinjytkeen kanssa hetken aikaa, kun lentovehjas tempoo itsensä irti maan vaikutuspiiristä ja ampaisee takaisin sumuun. Ihmejärvi kummittelee edelleen ajatuksissa, ja alla vilistävään maisemaan kiinnittää vain vähän huomiota. Rommat, kaitsat, termikset ja paihkakset sujahtavat ohitse, ja kohta löydämme itsemme Kilpishallista ylenpalttisina notkuvien palautusravinnehyllyjen ääreltä. Reissu on ohitse, ja sangen hieno matka siitä muodostuikin. Kiitos siitä kuuluu kanssakalastajille - tuntemattomien kanssa kopterista hyppääminen olisi voinut päättyä paljon hullumminkin.

 

*) Tarina saattaa sisältää dramatisoituja elementtejä.
**) Nimi muutettu

Erityiskiitos Ylläksen Yöpuun isäntäväelle ensiluokkaisesta kestitsemisestä kuvankauniissa maisemissa.

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt