Kirjautuminen

Brokeback Mountain - tunturitangon jatkokurssi

Käyttäjän arvio:  / 4
HuonoinParas 
Share

Käsivarren harjus

Uutiset ja sää


Aamun uutisissa kerrottiin, että Tampereen ja Suomenperseen välinen rataosuus oli poikki. Aamun ja aamupäivän aikana junavuorot Tampereelle korvattaisiin linja-autoilla. Mikeyn olisi tarkoitus saapua Tampereen juna-asemalle klo 19:45.

MTV3 kertoi Timo Soinin kravatin olleen vihdoinkin oikean pituinen. Toinen suuruutinen oli se, että Salmelan kultamitali oli sittenkin pöllitty. Miettiessäni insinöörikoulutukseni suomilla kyvyillä kuinka huiman korkealta nuo suuruutiset ylittivätkään uutiskynnyksen alkoi jotenkin tuntua taas siltä, että ei tule sivistystä suuremmin ikävä... Sen sijaan ikävä oli Käsivarren siikaa, harjusta ja taimenta...

.

Päivän pääuutinen oli se, että Jari Räsänen ja Pekka Vähäsöyrinki narahtivat valehtelusta epo-piikit perskannikassa törröttäen ja verenvaihtoletkut olkavarresta roikkuen. Päävalehtelijalle vuosi ja vähemmän totuutta muunnelleelle 8 kuukautta ehdollista. STT:n aiemmin syylliseksi tuomittu uutisankka voi jälleen tepastella tyytyväisenä ympäri uutisnurmikkoa saatuaan nimensä vihdoinkin puhdistettua.

Etelässä oli hellesää. Lämpö lähenteli kolmeakymmentä. Täsmäsää kertoi Enontekiössä olevan mainion vaellussään: vettä paistaa. Tuuli olisi oletetun saapumisajan aikoihin nollissa. Sääskillä tulisi olemaan helppoa. Toisaalta, Käsivarren sääennustuksiin ei ole ennenkään tullut luotettua. Hellesää vaihtuu siellä räntäsateeksi ihan omia aikojaan välittämättä Forecan tai Ilmatieteenlaitoksen nettisivujen hienoista aurinkoikoneista. Enontekiö, Scorchio!

Mies shortseissa ja T-paidassa painoi 77,6 kg ja rinkalla lisättynä 100,7 kg ilman voita, pekonia ja juustopakettia. Ei kovinkaan pahalta painolta tuntunut, kevyt 23.1 kg. Siihen tulisi vielä pari-kolme kiloa lisää ennen selkäänlaittoa. Tunturitangon etuna on, että yhteisiä tavaroita pystytään jakamaan tangopartnereiden rinkkoihin tyyliin 'ota sää toi nimmää otan ton'.

Lastasin tavarat auton sikaosastoon ja parkkeerasin kärryn juna-aseman maksulliseen parkkipaikkaan ilmaiseksi. Kauaa ei tarvinnut odotella. Taisi olla juna ajoissa...

Päätimme ajaa Käsivartta kohti kovaa mutta surutta. Totesimme hyväksi strategiaksi sen, että apukuski nukkuisi varastoon sillä aikaa kun kuski ajaisi etukäteen. Koska olin hyvässä ajovireessä, päätin yrittää ajaa pitkään päästäkseni yöksi nukkumaan. Ajovuoron vaihduttua totesin, että eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Nukuin tunnin ennen keskiyötä ja kolmisen tuntia aamuneljän jälkeen. Ja ajoin lopun matkaa aamusta silmäluomien vaatiessa työajan päättymistä.

Parkkeerasin lopulta auton P-paikalle ja päätimme lyhyen strategiapalaverin päätteeksi ottaa kunnon tirsat ennen tangoonlähtöä. Totesin ratintakuumakuupaikan liian tukalaksi, joten kömmin sikaosastoon röhnöttämään rinkkojen päälle.

Päivä 1, 1.7.2011

Kello oli kymmenen eikä Peeran majalla ollut ketään. Se siitä aamukahvista. Paskahuussi onneks oli auki. Sen käyttö maksoi 50 senttiä mutta oli ilmaista niille, jotka käyttivät Peeran palveluja. Todettuamme wc-pöntön olevan Peeran ainoa toimiva palvelu vedimme sen kahdesti maksamatta.

Varmoina siitä, että meitä ei oltu nähty ja epävarmoina siitä, että oliko paikka edes auki päätimme odottaa vielä hetken. Odotusjuomina toimivat Pilsner Urquel sekä Velkopopovický vaaleana versiona. Viinerin kanssa molemmat ovat aika lyömätön yhdistelmä. Ehkä perusuomalainen lagerikin olisi viinerin kyytipoikana mennyt. Paitsi Lapin Kulta. Perussuomalaisuus oli muutenkin kovassa huudossa. Jytkyt oli jo tältä päivältä hoidettu ilmaisessa palvelussa.

Palasimme P-paikalle, joimme aamumehut ja tuhosimme muutkin syötäväksi kelpaavat ainekset auton jääkaapista. Paluujuomat jätimme sinne lämpiämään.

Vaellussäiden jumalatar taisi olla mieltynyt yksinäisiin vaeltajiinsa. Marssisää ei olisi voinut olla parempi: taivas täyspilvessä, 10 astetta, ennusteen vastainen kevyt tuuli hätistämässä sääsket horisonttiin eikä auringon esiintulosta ollut pelkoakaan.

Ikinä ei ole vaellus ollut näin helppoa. Viimeksi vastaavan reitin tallustelu kesti liki tuplat siitä mitä nyt. Liekö syynä talvikauden kuntotreenit vaiko rinkan painoa lisäävien sääskien vähempi määrä? Joka tapauksessa pääsimme puolimatkaan reippaassa etuajassa. Toki me kumpikin jouduimme myöntämään, että jaloissa hieman jo tuntui tuo kaikki tallustaminen. Jalkapohjia pisteli, kantapäitä jomotti, polvitaipeet taistelivat notkahtamista vastaan.

Kuolleita sopuleita osui etenevien jalkoihinsa tuijottelijoiden näköpiiriin tuon tuostakin. Mikä lie niitä tappanut? Ennusteethan olivat povanneet pientä sopulitsunamia etenkin Käsivarren puoleiselle Lapin tundralle. Jokunen eläväkin sopuli osui harhailevaan näkökenttään mutta Disney-studioiden White Wilderness-elokuvasta tuttua massaitsemurhaa hautovaa sopulilaumaa ei odotuksista huolimatta näkynyt.

Itsemurhan tehnyt tunturisopuli

Tunturisopuli oli tehnyt itsemurhan

Työnjako oli selvä: Mikey kokkaisi pekonia ja vettä. Löysin helposti tasaisen ja untuvanpehmeän telttapaikan ja ankkuroin jalaksettoman punaisen siirtomajan sille paikalle.

Ruokailun jälkeen metsästimme harjuksen tuikkeja viereiseltä järveltä. Natiaisharjuksia kävi perhoa tukistamassa tuon tuostakin mutta paistiksi asti emme kaloja saaneet. Marssiminen toki painoi mielessä ja halu päästä patjaa painamaan vähensi hieman kalastusintoa.

Niinpä viritimme nuotion, nautimme kuumat kaakaot 80-volttisella Strohilla maustettuna ja pelasimme pari kierrosta kasinoa. Univelka muistutti molempia olemassaolostaan, joten siirryimme telttaan pelaamaan. Pelijuoma hupeni pelikierrosten myötä uhkaavasti. Onneksi univelka sulki pullonkorkin ja päästi rauhan laskeutumaan tunturimaastoon...

Huonosti naamioitu teltta tunturijärven rannalla

Huonosti naamioitu teltta tunturijärven rannalla

Päivä 2, 2.7.2011

 Hemmetin sopuli! Pois siitä teltan liepeestä rapisemasta!

Iso rinne näkyi edessä. Pitkä rinne. Maanmittausinsinöörin koulutusta vaillaolevana en pystynyt nousun pituutta tarkasti arvioimaan, mutta pitkä se oli. Ja kaukana sen huippu näkyi. Kartasta katsottuna siihen menisi puoli päivää. Vaellussää oli onneksi paras mitä voi toivoa: viileä tuuli, puolipilvinen. Aurinko ei päässyt porottamaan eivätkä sääsket kuppaamaan. Tuulen ainoa vika oli se, että se oli sivutuuli.

Linnunpesä ja käenmuna

Viisi aitoa ja yksi kopio?

Rinteessä oli pieni nyppylä, joka näytti huipulta. Sitä kohti talsiminen ei etenkään alkuvaiheessa tuntunut yhtään mieltäylentävältä. Aivan kuin se olisi paennut meitä sitä mukaa kun matkamme eteni. Kun lopulta pääsimme lähemmäksi, totesimme, tietenkin, että eihän se mikään huippu ollut, vaan pahainen pikkunyppylä rinteen puolivälissä. Vaan eipä sekään tullut kummallekaan minään yllätyksenä. Ja matkaa huipulle oli kartan mukaan vielä älytön määrä. Onneksi matkan varrella oli useampi puropahanen, joten lyhyitä taukoja oli mukava pitää kylmän veden kera. Mutta lopultakin se varsinainen huippu oli näkyvissä. Mikey lähti taukopaikalta talsimaan huippua kohti liukkaasti. En ehtinyt oikein mukaan. Jaloissa painoi enkä halunnut ryhtyä kipakkaan kiipeämismarssitahtiin. Mikey mumisi jotain outoja 'en mä voi kävellä liian hitaasti' jupinoita ja katosi horisonttiin pieneksi tikuksi.

Sopuli kirmasi karkuun. Se luikahti ison kiven vieressä olevaan kuoppaan. Loikkasin kiven vierelle ja huomasin, että kuopassapa ei ollutkaan sopulille mitään pakotietä. Paitsi pieni kolo kiven alla kuopan siinä päässä, jonne sopulilla oli pisin matka. Ja sinnehän sopuliparka jännäkakka housuissaan vilisti. Kolo vaan oli niin pieni, ettei hyvinsyönyt sopuli mahtunut sinne kokonaan. Paksukainen sai itsensä ahdettua koloon mutta takapuoli jäi kolon ulkopuolelle. Tökkäsin paksukaista kevyesti kävelykepilläni ja naureskelin itsekseni kotona ruoka-aikaan olemisia. Jätin raukan paksukaisen rauhaan ja jatkoin patikoimista.

Viimeiset viisisataa metriä huipulle meni kuin lentäen. Mikey piti siellä jo taukoa. Otin rinkan hetkeksi pois selästä ja asetin itseni tuuleen kuivumaan. Hien hävittyä tunturiin jatkoimme rauhalliseen tahtiin laskeutumista alaspäin. Törmäsimme suureen porotokkaan. Poroja oli nopeasti laskettuna tuhat, virhemarginaalin ollessa +/- 3 Einstein-sarvipäätä.

porotokka

Osa poroista

Viimeiset viisi kilometriä oli tuskaa. Jalkoja poltti. Hartioita kivisti. Mikey selkeästi kärsi olotilastaan. Jalat kuulemma täysin epäkunnossa. Mikey alkoi ehdottelemaan helppoa lyhyttä reittiä alavirran suuntaan. Väitin vastaan ja yritin pitää pääni ja kertoa, että se meidän pääteasema on tuolla ihan lyhyen matkan päässä ja että olisi ihan älytöntä mennä alavirtaan ja seuraavana päivänä taas talsia pitkä matka. "Jos tuonne alavirtaan mennään niin huomenna on pelkkää suota edessä, tästä kun mennään niin päästään perille kovaa maata pitkin". Kaikeksi onneksi Mikey päätti seurata perässä. Kaikessa hiljaisuudessa. Mutta kaikki tuo tuska unohtui kun kohdevesi välkkyi edessä. Vaikkakin välissä ollut suo latisti maanittelupuheeni ja vei maineeni todenpuhujana.

Noustessamme pienen kukkulan laelle, josta tuleva telttapaikkamme näkyi, petyimme molemmat korvinkuultavasti. Puolijoukkuetelttahan se siinä, meidän telttapaikalla! No, eihän siinä auttanut kuin mennä porukan kanssa jutulle. Hetken telttaväen kanssa turistuamme selvisi, että heillä on seuraavana päivänä klo 11 lento pois täältä. Myhäilimme tyytyväisinä ja päätimme etsiä leiripaikan hajuetäisyydeltä B-luokan sijaistelttapaikan ja tulla heti aamulla jonoon pystyttämään teltta välittömästi sen jälkeen kun helikopteri pojat pois noutaisi.

Alavirran suunnassa vajaan sadan metrin päässä oli tunkkaisessa pöpelikössä telttapaikka, jonka ainoa haittapuoli oli suunnaton pusikko. Pusikko, joka tarkoitti yhtä paljon hyttysiä. Mutta eipä tuo asia ollut sillä hetkellä ajatuksissamme, tärkeintä oli saada jälleen makuupaikka kuntoon sekä navan nurkille täytettä. Pystytin teltan Mikeyn valmistellessa reissumiehille pekoni-juustonäkkäri-välipalaa.

Teltta pöpelikössä

Ja tottakai mieli paloi kalalle. Lähimpään paikkaan, eli teltan viereen, kosken loppuliukuun vierekkäin ahtauduimme. Takaheittotilaa ei suuremmin ollut, mutta kättä lähemmäksi taivasta kohden ojentaen ja lyhyellä siimalla tahtia heiluttaen heitot jotensakin onnistuivat välttämään takana parveilevat jättiläistunturipajut. Harreja oli kyllä paikalla. Siikakin iski Mikeyn perhoon mutta se epäonnistui täysin yrityksessään.

Viklolla oli rannassa pesä tai poikaset

Viklolla oli pajukkorannassa pesä tai poikaset

Palasimme pikaisesti kuitenkin leiriin laittamaan pupanahkat päälle, suunnitelmissa päällimmäisenä oli siianmetsästys, näyttäytyneen siian nostattaessa kuumetta. Tuuli oli luoteesta. Koko siika-alue oli pelkkää tyrskyä. Perhonheitto olisi aivan turhaa. Mikey kahlasi toiselle puolelle. Se olikin ainoa fiksu liike tässä tuulessa. Mutta ei sielläkään mitään ollut.

Siirryin takaisin leirikoskelle ja kahlasin loppuliu'un kiville ronkkimaan alavirtaa. Kaiken kävelemisen jälkeen seisominen ei ollut herkkua, joten istahdin kivelle. Yksi kala kävi tönäisemässä perhoa kiinni kuitenkaan jäämättä. Ja tynnyrikannen kokoinen tuikki näkyi aivan rannassa. Siirryin viereiseen pöpelikköön ronkkimaan tätä tynnyrinkansituikkaajaa. Mikey oli saapunut viereen ja ronkki virranvieruskaloja ja saikin lopulta juuri mitallisen harrin. Sashimiharri siitä tuli.

Jokin kävi tiukasti kiinni perhoon. Liekö ollut taimen... Jalat olivat aivan soosissa. Ne huusivat kuorossa vapautusta kannattelutehtävistään.

Peliväsymys iski. Makuupussi piti sulkea loppuun asti. Kuolema itikoille!

Päivä 3, 3.7.2011

Selkään sattui. Lapoja jomotti. Lonkat olivat tulessa. Jalkapohjia ei sentään enää kirvellyt.

Ilma tuntui tyyneltä teltan läpi aistittuna. Lojuimme vielä tovin. Tovia pidemmän hetken jälkeen kaivauduimme lopulta esiin teltasta. Ulkona oli viileää, pilvistä ja tyyntä. Eikä itikoita. Söimme aamupalan sen suuremmin kiirehtimättä ja raahasimme kaiken päätteeksi tavarat uudelle leiripaikallemme odottamaan vapauttavaa helikopteria.

Juttelimme kyytiä odottavien 'etelänmiesten' kanssa mukavia odotellessamme kopterin saapumista. Olivat kalojakin saaneet, mutta veden korkeuden ja sään hekin joutuivat suurempien saaliiden puuttumisen syyksi esiin nostamaan. Aivan kuin se olisi tullut meille minään yllätyksenä. Kopterin lähdettyä painolasteineen pystytimme teltan, kaivoimme voille jääkaapin hiekkarinteeseen ja laadimme siinä sivussa päivän kalastusstrategiaa.

Mukavan tyynessä ilmanalassa läksimme ylävirtaan toiveenamme löytää sekä siikoja että suuria harjuksia. Luotsasin Mikeyn suon halki ensimmäiseksi paikkaan, jossa oli aina ollut harjuksia. Ja olihan niitä siellä nytkin. Komensin Mikeyn kahlaamaan parhaaseen paikkaan ja siirryin itse viitisentoista metriä ylemmäksi ja kahlasin jääkylmään veteen polviani myöten. Mikey onnistui heti tartuttamaan jonkinlaisen harjuksen. Koska tiesin, että Mikey oli paalupaikalla, jossa niitä kaloja oli yleensä parvena ja muualla tuskin ollenkaan, päätin lähteä lyhyen kalastuksen jälkeen jo ylemmäksi. Koukutin sieltä lyhyen yrityksen jälkeen liki puolimetrisen harjuksen ja väsytin sitä hetken kunnes se päätti irtautua ja lähteä pois. Mikey ohitti minut ja siirtyi ylävirtaan koskelle. Sanoin seuraavani hetken päästä perässä, ja että kohteena tulisi olemaan sivuojan väijymisosuus.

Seurasinkin tuloksettoman kalastelun jälkeen hetken päästä perässä. Siirryimme samantien sivuojalle väijymään harjuksia. Koivun kohdalla tuikkasi. Seisoin koivun kohdalla olevan kapeamman osan jälkeisellä levennyksen kohdalla ja tuijotin veteen. Kalan pyrstö osui silmiini. Ja pää. Iso harjus, menossa alavirtaan, hitaasti. Ennenkuin se ehti ohittaa minut se kääntyi keskelle ojaa ja katosi. Kätteni vapina lakkasi vasta tovin päästä...

Palasimme vielä pääuomalle, jossa tuikki edelleen. Menetin hermoni koskenaluskalan ja parin muun kalan kanssa. Tuntui kuin olisin heittänyt tuhat heittoa ja kaikki likipitäen sinne missä kalan piti olla, mutta perho ei vaan kelvannut. Sain kosken alimmaisen kiven yläpuolelta sentään koukutettua nelikymppisen jalokalan mutta sekin karkasi. Tämä ei ollut minun päiväni.

Mikey oli jo mennyt. Palasin leiriin ja kalastelin koskea kevyesti. Ensimmäisestä paikasta ei tullut mitään. Laskeuduin aivan leirin kohdalle. Katselin tympääntyneenä koskea. Missään ei näkynyt mitään - ei kalaa, ei ötököitä, ei vesiperhosia eikä päivänkorentoja. Ei tuikin tuikkia. Sivu-uoma oli silti houkutteleva. Heittelin sen kohdalla leppoisasti pintaperhoa ylävirtaan. Samassa siihen iski tulisesti harri. Liki ruokakalakokoa. Pidin kalaa niin tiukoilla, että lopulta se pääsi irti. Toivottavasti sen suu ei revennyt...

Tyydyin jälleen seuraamaan veden kulkua koskessa. Keskellä koskea tuikkasi kala. Pyrstö näkyi. Rauhallinen tuikki päävirran sivussa olevan kiven takana. Kahlasin hieman keskemmälle. Perho oli pakko uittaa keskivirran toiselle puolelle ja senhän tietää miten siiman silloin käy, virran vetäessä siiman keskiosaa alavirtana voimalla, joka saa perhon siiman päässä kiitämään hetken veden pinnalla luonnottomasti ja sitten uppoamaan veden alle jatkamaan luonnotonta kiitämistään. Onnistuin kuitenkin heittämään perhon kalan näyttäytymispaikalle yllättävänkin vaivattomasti. Ja samassa oli kala kiinni. Ja kala irtosi sen hypätessä jännäkakkahypyn suoraan päävirtaan. Taimen...

Ruokakalaa ei ollut vieläkään.

Päätimme yhdessä Mikeyn kanssa käydä katsomassa alapuolisen kosken, josko siellä olisi vaikkapa siikoja syönnöksellä. Tuuli oli kevyttä ja koskenalunen oli kiihottavan tyyni. Kauempana tuikki kala. Toinenkin. Kahlasimme mutapohjaiseen veteen killuttimiamme myöten. Veden pinta oli täynnä päivänkorentoja, eläviä, kuolleita ja kuolevia. Täällä ne olivat olleet eivätkä koskella. Edessäni tuikki kala, samoin yläpuolellani, aivan rannassa. Sitten tuuli syntyi sekunnissa ja tappoi kaiken elämän.

Kävimme tuulesta suivaantuneina katsomassa vielä alavirran mutkan ja kahlasimme. Siellä ei ollut merkkiäkään mistään muusta kuin aalloista. Palasimme leirin kohdalle, Mikey lähti ylävirtaan, minä alavirtaan koskea ronkkimaan. Jospa sieltä saisi edes yhden ruokakalan kokoisen...

Ronkin samaa aluetta pitkän tovin saaden vain kaksi sinttiä. Sitten perhoon iski kaunis 33-senttinen harjus. Näläntunteestani huolimatta laitoin sen kuitenkin kasvamaan. Se oli selkeästi liian pieni näin suurikokoisille nälkäisille marssijoille. Siirryin reippaasti alemmaksi koskella ja huomasin jo kaukaa loppuliu'un vieressä tuikkivan kalan. Vesiperhosia se taisi siellä napsia? Viritin sille siiman päähän kohteeksi vesiperhosta etäisesti muistuttavan tekeleen ja kohdistin heiton häviävän tuikkirenkaan suuntaan. Hetken päästä haavissa kimalsi 38-senttinen purje-eväinen hyönteissyöjä.

Palasin leiriin keräämään polttopuita, eli siis risuja, ja siinä risunkeräyksen sivussa jahtasin sopulia ajaen sen teltan luota polkua pitkin pöpelikköön. Vikinä oli aikamoinen karvapullukan yrittäessä vimmatusti karistaa suurta valkoista metsästäjää kannoiltaan.

Nautimme paistettua harria chiliä ilman ja myös sen kanssa. Kumpaakaan versiota ei olisi jäänyt jaettavaksi vaikka jakajana olisi ollut viiden leivän ja kahden kalan mies Galileasta. Harjuksen lisämausteena oli riisi-juures-katkarapu-muhennosta eikä siitäkään jäänyt jyvääkään tähteeksi.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa peli-ilta - pahat vastaan hyvät. Pahat hävisivät pahuuttaan ja molemmat osapuolet vaipuivat tiedottomaan tilaan.

Päivä 4, 4.7.2011

Aurinko elää!

Aamupuuro ja sotasuunnitelma: alavirtaan siikajahtiin, eväät tietenkin otettaisiin mukaan. Edessä oli suokävelyä pidemmän kaavan mukaan.

Siikataivas oli täynnä aaltoja. Tuikkeja oli aivan turha etsiä. Jatkoimme matkaa alavirrassa olevalle koskelle. Kalastimme sitä paremman puutteessa. Kolme mulkunmittaista koskiharjusta tukisti perhoa. Mikey papitti yhden pentusarjalaisen, siinä kolmenkymmenenviiden sentin mittaisen. Päätimme pitää lounastauon sekä keskipäivän teehetken kosken rannalla.

Siikoja ei näy

Siiat ovat tiessään

Kalamies koskenniskalla

Perhokalastaja kosken niskalla

Tunturikeittiö

Tunturin parhaan ravintolan keittiö

Lounaan ja teehetken jälkeen nousin niskan yläpuolelle tyveneen väijymään siikoja. Mikey jäi jonnekin lounasalueen nurkille ronkkimaan. En päässyt edes kunnolla liikkeelle kun parinkymmenen metrin päässä nousi suuri selkäevä pinnan yläpuolelle. Sama kala nousi uudestaan pintaan napaten jonkin ötökän suuhunsa. Sydämenlyönnit kiihtyivät kahlatessani tyynessä mutarannassa kohti heittoasemaa. Pääsin hyvälle paikalle ja jäin siihen tutisemaan seisonta-asennon ollessa hieman epävakaa mutapohjasta tunnustelemalla löytämäni kiven päällä. Ryhdyin kaivamaan siimaa esiin kelalta ja valmistauduin heittämään. Samassa tuuli päätti lopettaa siian ruokatauon. Tämä jos joku syö perhokalastajaa. Kirosin niin, että tunturit tärisivät.

Perhokalastaja yrittää hämätä harjusta

Liekö harjuksen pesässä yhtään pentua paikalla?

Rämmin ja kahlailin, kalastelin aina siinä välissä, kunnes olin jo leirissä. Päätin jatkaa ylävirtaan samantien ja löysin paikasta, jossa Mikey oli ronkkinut edellisenä päivänä siikoja, muutaman kalan pintomassa. Paikasta päätyi koukunmutkaan pelkästään 33-senttinen harjus ja se siitä paikasta. Rämmin kiitomarssia siikasuoralle.

Hiki päässä saavuin paikalle. Tuuli haittasi täälläkin, muttei vienyt itikoita pois. Jouduin rasvaamaan itseni taas kerran. Sitten kala tuikkasi. Lopetin rasvaamisen ja hiivin hitaasti ylävirtaan, valmiina kahlaamaan.

Vesiperhonen

Vesiperhosia oli liikkeellä, hyttysten lisäksi

Kaksi siikaa! Jumankauta! Isoja! Pahuksen siiat tuikkivat hitaasti, terävä selkäevä nousi kuin tappajahain selkäevä, mutta paljon hitaammin. Ja perho lensi kohti tuikkirengasta... Ja perho sai kellua aivan rauhassa. Sitten tuuli pilasi kaiken. Ilma oli taas täynnä kirouksia. Kaukana pohjoisessa Halti painautui niiden voimasta kolme metriä matalammaksi. Odottelin selvitellen siimaa ja vaihtamalla perhon. Onneksi tuuli piti lepotauon myös, eikä pelkästään perhonvaihtamisen aikana. Siiat aloittivat taas tuikkimisen. Heitin perhon niiden nenän eteen. Ei minkäännäköistä tapahtumaa. Vaihdoin hetken päästä taas perhon. Astetta pienempi, musta. Edellinen oli ruskea. Mittasin siimaa ja roiskaisin. Ohi meni. Ja kirkkaasti. Kirosin tuulen katsoessani perhon leijailua viisi metriä ohi maalitaulun. Kirosin tuulen vielä kun perho putosi veden pinnalle, paikkaan joka ei ollut edes normaalissa näköpiirissäni. Sitten roiskahti. Kala oli ilmassa. Taimen!

Sain väsytettyä taimenen suhteellisen helposti. En kertonut sille väsytyksen aikana, että sille tulisi viimeiselle matkalleen matkakumppaneiksi wasabi sekä soijakastike.

Siiat katosivat. Jätin kalavehkeet valmiusasentoon ja kiersin kauempaa siikojen tuikkipaikan yläpuolelle tarkoituksenani mennä juomaan mukillinen, pari kylmää tunturivettä. Matkalla juomapaikalle kuului jaloista rääkäisy. Sopuli. Siinä se uhitteli jalkojeni juuressa, eikä edes yrittänyt paeta minnekään. Laitoin jalkani kevyesti yhteen ja sinnehän se jäi, ärisemään. Selässäni roikkuva haavi löysi paikkansa kädestäni ja yllättäen sopuli oli perhohaavissa. Ja rääkyminen jatkui. Laskin paksukaisen vapaaksi ja palasin alkuperäiseen suunnitelmaan, jääkylmän tunturiveden juomiseen.

Tunturisopuli

Tunturisopuli ei antanut periksi vaan yritti äristä jättiläisen jalat karkuun

Tunturisopuli

Tunturisopuli ja pelottavat torahampaat

tunturisopuli haavissa

Oikeastaan tunturisopuli on aika nätti ötökkä

tunturisopuli

Tunturisopuli, mokoma nappisilmä

Siiat eivät koskaan palanneet. Pari pientä harjusta valtasi paikan. Toinen niistä sai perhosta kuonoonsa.

Palasin leiriin, jossa vuorossa oli tunturiravintolamestarin paistettua chiliharria, sashimitaimenta sekä jälkiruoaksi tunturisumppia. Ukkonen ohitti meidät ja yllätti eteläisessä jokilaaksossa tutisevat turistit. Uhkasipa tuo ukkospilvi meidänkin päälle tulla. Eipä tullut mutta pilasi täydellisen kalailman nostamalla tuulen. Siirryimme telttaan ja kortti lensi.

Karvaan pelitappion jälkeen oli jälleen suunnattava kalaan. Sopuli meinasi jäädä jalkoihin. Se piti jumalatonta meteliä jalkojeni välissä. Säikähdyksestään pörheänä se pyrki julmetusti mutta kömpelösti pakoon. Mutta kalamiehen refleksit estivät paon jälleen. Sopuli oli haavissa. Kuljetin piruparan joelle haavissa sen pitäessä koko lyhyen matkan ajan samaa jumalatonta älämölöä. Päästin sopulin vapaaksi todettuani ensin, että se osaa uida todella huonosti. Tai oikeammin hitaasti mutta huonosti. Sen uintitaito ei todellakaan ollut niin hyvä kuin yleensä muiden jyrsijöiden. Ei todellakaan siis ihme jos niitä hukkuu jokiin ja järviin vaelluskiihkossa. Siihen rannalle se jäi paikalleen ruohojen alle piiloon. Yhtäkkiä se kääntyi minua kohti ja aloitti saman jumalattoman metelin. Pakenin paikalta. On se pelottava jyrsijä...

Mikey jäi aloituskohtaan nähtyään tuikkeja. Siikasuorallakin tuikki. Sain heti heitettyä perhon suoraan harjuksen näköpiiriin. Pinnassa kävi pieni pyörähdys ja vapa oli samantien kaarella. Yksi hyppy ja sitten juromista pohjassa. Ja tietenkin se onnistui jumittamaan siiman pohjakiveen. 0.16 mm siima oli nyt tosi koetuksella. Tunsin sormissani kuinka siima narisi ja odotin, että kohta napsahtaa. Onneksi harjus kuitenkin veti siima itse pois kiven luota. Huokaisin helpotuksesta. Siimanaarmusta huolimatta pidin kalan tiukoilla ja onnistuin liu'uttamaan 49-senttisen harrin haaviin. Haavin puntari halusi sanoa kalan painavan 1400 g.

Tuikki

Tynnyrinkansituikki

Harri harjus c&r

Harjus elpyy

Mikey kävi ylävirrassa, palasi tovin kuluttua ja kirosi. Vannoi, ettei ikinä enää mene sinne.

Kaloja kävi pinnassa enää harvakseltaan ja nekin, jotka kävivät, eivät välittäneet perhostani. Palasin leiriin.

Vuorossa oli peli-ilta. Stroh-kaakao maistui pelijuomana. Hieman vahvanoloista kaakaota oli tunturibaarimikko sekoittanut. Odotettavissa oli rankka aamu... Laitoin kupin nurin teltan ulkopuolelle puulusikoineen ja sammuin.


Päivä 5, 5.7.2011

Herätys ja aamupuuro. Olo oli karmea. Kotihiiremme oli innostunut asemastaan ja päättänyt järsiä puulusikkaani puumerkkinsä. Mokoma vilistäjä...

Kävimme kutistamassa sukukalleudet tunturikoskessa. Olo parani kummasti. Paitsi että väsymys oli kauhea. Aurinko porotti. Mikey otti makuualustansa ja makuupussin ja meni ulos nukkumaan. Uhmasin auringon porotusta ja menin telttaan. Uni tuli samantien...

makuupussi

Unta palloon taivasalla

Heräsimme uudelleen jonkin ajan päästä. Minkäänlaista hajua ei ollut ajankulusta. Nälkä kuitenkin oli, joten ryhdyin lihasopan valmistukseen. Lihaliemikuutio, merisuolaa valmiiksi keittoastiaan. Toiseen astiaan turpoamaan kaikenlaista kuivaa: kuivattuja Pirkka keittojuureksia, kuivattua Pirkka peruna-sipulisekoitusta, kuivattua Pirkka jauhelihaa, kuivattua Pirkka sipulia, kuivattua Pirkka purjoa, kuivattua Pirkka porkkanaa sekä kuivattuja Pirkka suppilovahveroita. Tuhdisti kutakin ainesta. Jätin ainekset imemään itseensä kaiken kattilassa olevan Pirkka keittoveden.

Kiiruhdimme alavirtaan vavat notkuen. Kalastelimme tuulessa kevyesti odotellen tyynemmän sään saapumista. Tunturin sääjumala jopa lupaili siikalahdelle tuikkikarnevaaleja tyynnyttämällä hieman tuulta. Mutta se jäi vain lupaukseksi.

Jatkoimme heittelemistä ja onnistuimme molemmat karkuuttamaan siian. Tuikkeja ei näkynyt joten heittelimme sokkona ja toivoimme sydämentykytyksiä. Onnistuimme toistamiseen molemmat karkuuttamaan siian mieheen lyhyen väsytyksen jälkeen. Siika 4, tunturikalastajat 0.

Kuppikuuman ja näkkäreiden jälkeen painuimme telttaan ratkaisemaan hyvän ja pahan paremmuuden. Hyvä oli ylivoimainen. Enää oli jäljellä unimaa ja uniin kirmaavat istarikirjolohet...

Öinen tunturikoski

Öinen tunturikoski

Päivä 6, 6.7.2011

Heräsimme välillä kuumuuteen mutta jatkoimme silti unia.

Laskemattoman ajan päästä edessä oli aamupuuro ja perään sumppia. Olimme jo eilisen rämpimisen päätteeksi sopineet, että tänään pidetään lähikalastuspäivä. Mikey meni aivan kosken alle. Jäin siitä noin 15 metriä alemmaksi ja kahlasin veteen hakemaan viilennyshoitoa. Värjäytin munani sinisiksi ja sain siitä palkaksi 44-senttisen harjuksen, joka haaviin pullahtaessaan sanoi tahtovansa graavikalaksi. Haavi väitti kalan painoksi suunnilleen 700 grammaa. Pitkän yrittämisen jälkeen Mikey onnistui koukuttamaan H46 paistikalaksi.

harri harjus

Graavia vailla oleva harjus

Kalat tuikkivat koko ajan ja olivat ärsyttävän valikoivia. Oli vähemmän riemastuttavaa katsoa ison harjuksen uivan perhoa kohti, vilkaisevan sitä ja jatkavan tylysti matkaa.

Pidin pienen tauon ja suolistin leirissä molemmat kalat. Mikey tuli ja fileoi ne samalla kun keitin teetä. Teen nauttimisen jälkeen menimme jälleen pettymään ärsyttävien harjusten kanssa.

Lumikko tuli metrin päähän kuikkimaan. Mustat silmät kiiluivat sen tarkkaillessa vapaa pitävää ja hyttysten peittämää kalamiestä. Tuikkimisten lomassa söimme puoliksi Blå Bandin kuivamuonapussin. Kovasti oli porkkanaa seassa.

Jatkoimme kalastusta erittäin laihoin tuloksin. Kalat tuikkivat koko ajan eivätkä edes noteeranneet perhojamme.

Keräsin suuren määrän ajopuita, joita tulva oli roiskinut rantapajuihin ja sytytin nuotion. Päätimme syödä sen paistikalaksi halunneen harrin nälkäämme. Mikey päätti yllättää insinööritaidoillaan väkästämällä puusta halsterin, jonka päällä kaksi harrifilettä olisi tarkoitus paistaa. Yllätys onnistui liki täydellisesti harjuksen kärventyessä hiilten päällä kypsäksi eikä kumpikaan pudonnut nuotioon - ei harjus eikä halsteri. Paiston lomassa pelasimme tietenkin pari kierrosta tunturikasinoa.

Puinen halsteri

Puuinsinööri Mikey ja puinen halsteri

puinen halstari

Tillin tallin tulkku, hyvin paistuu harjus

Sammutettuamme nuotion suunnistimme kohti alavirran koskia. Matkan varrella saalistimme sopulin yhteispelillä sen jäätyä ensin jalkani alle ja Mikeyn laitettua haavinsa sopulin kuonon eteen suoraan sen pakoreitille. Hetken tutkiskelun jälkeen sopuli sai vapautensa ja pelotimme palleron vielä julmalla karjaisulla kiitolaukkaan.

Kalastimme kosken läpi. Laitoin hammasta purren siiman päähän pienen streamerin. Parin alamittaisen tirrin jälkeen pikkustriimeriäni tukisti nelikymppinen harri. Furled-peruke oli mennyt solmuun, joten haavin harjuksen suht nopeasti haaviin ja jätin sen siihen elpymään siksi aikaa kun yritin aukoa perukkeen tuulisolmua. Tuskaisen räpistelyn jälkeen sain vihdoin solmun auki. Harjus oli sillä aikaa elpynyt ja poistunut paikalta...

Ronkin vielä kosken loppuun asti saaliina elämäni pienin perholla saatu harjus. Pituutta sillä oli 8 senttiä. Ahneita ne ovat jo noin pieninä...

Seuraavalla koskella ajattelin ronkkia vain loppuliu'ut. Vedin siimaa esiin ja roiskasin mitään ajattelematta perhon veteen parin hassun metrin päähän. Samantien oli harjus kiinni. Väsyttelin sitä jonkin aikaa näkemättä koko kalaa ja juuri kun olin vetämässä haavia esiin se päätti palata koskeen.

Mikeyn jäädessä ronkkimaan ylemmän kosken loppuliukua vetäydyin telttaan pettyneenä kalantuloon mutta muuten hyvin tyytyväisenä kalassa vietettyyn aikaan.

Päivä 7, 7.7.2011

Nousin yhdeksältä auringon kärventäessä telttaa saunaksi. Herätyksen meille varsinaisesti tarjoili hätääntynyt viklo tanssien pariinkin otteeseen teltan katolla. Liekö kettu tai haukka lähistöllä...

Nousin ylös Mikeyn jäädessä telttaan. Saamattomuuden puuskassa kävelin rantaa pitkin ylävirtaan huomatakseni ettei siellä ollut muita kuin ystävämme myyrä. Palasin leiriin ja laitoin puurovedet kiehumaan. Puurot syötyäni palasin telttaan. Taivas oli liki täyspilvessä joten pieni lisälöhöily ei tekisi pahaa...

Pakkasimme reppuihin pussilliset kuivamuonaa, palan voita minigrip-pussiin sekä keitto- ja ruokailuvälineet. Lisäksi vielä foliota kalan paistamista varten.

Kahlasimme yli leirin yläpuolisesta matalasta koskesta ja aloitimme suokävelyn. Päästyämme koskelle Mikey jäi sen niskalle. Koski oli niin matalanluonteinen, että siirryin suosiolla sen loppuliu'ulle. Mikey hihkui hetken päästä vapa vääränä. Kohta kuului mittahuuto: viiskytkolme! Ei huono aloitus tälle tesettikeikalle...

harjus 53 cm cr

Harjus elpyy jälleen

Ajattelin näyttää, että kyllä minäkin osaan. Loppuliu'usta sain ensin 32-senttisen tirriäisen, joka veti kuin hevonen. Sitten iski iso kiinni. Pari julmaa jumputusta ja perho suussaan karkasi se.

Tajusin, että se 32-senttinen oli hevostellut siiman ruvelle kiviin. Vaihdoin perukkeen kärjen, samalla siirryin paksuudesta 0.16 paksuuteen 0.18. Jatkoin saman loppuliu'un ronkkimista vielä jonkin aikaa saaden vielä toisen 32-senttisen, edellisen kopion sekä pari miniharria. Sen suurempaa tämä koski ei minulle tänään tarjonnut.

Läksimme kävelemään seuraavalle koskelle, joka on mielestäni alueen kaunein koski. Sen parhaat kalastuskohdat ovat päävirta sekä rantaa nuoleva sivuvirta. Näistä Mikey valitsi päävirran kohteekseen, ja lähti samantien koivikon kautta sinne rymyämään.

Minulle jäi sivu-uoma. Kahlasin altapäin kohti virran uomaa ja heitin samalla perhoa tarjolle. Aivan perhon vieressä hyppäsi iso harjus kokonaan ilmaan. Ryhdyin tarjoilemaan sille syötävää. Ehdin heitellä jonkin aikaa kunnes iso pää ilmestyi veden pintaan ja hotkaisi perhon suuhunsa. Ja parin sekunnin päästä se iso pää karkasi perhoni suussaan...

Kalastimme vielä jonkun aikaa kunnes päätimme käydä katsomassa olisiko sivu-uomassa siikoja. Saavuttuamme paikalle siellä oli hiljaista. Jäimme seisomaan paikoillemme ja yhtäkkiä vedenpinnassa, viiden metrin päässä edessäni, näkyi suuri selkäevä. Se hävisi veden alle niin tutun ärsyttävän hitaasti... Yritimme tarjota sille purtavaa ja vielä kahdesti se kävi edessäni jotain pinnasta näykkimässä. Sitten siitä ei kuulunut eikä näkynyt mitään. Väsyimme pitkähkön seisomisen jälkeen odottamaan ja päätimme mennä viereiselle pikkuharjulle nauttimaan herkullista kuivamuonaa ja pelaamaan parit erät korttia. Laisto ei tänään luonnistunut...

Tauon jälkeen päätimme nousta sivu-uomaa ylöspäin, menemättä Jussi-metsän kautta. Kiersimme risukoita pitkin pääuoman koskille. Päätimme ottaa näiltä koskilta kaksi 35-45-senttistä kalaa, toisen graaviksi, toisen paistokalaksi. Mikey otti niska-alueet haltuun, minä läksin loppuliu'ulle. Hakkasin tyhjää. Tuuli nousi kovaksi joten jouduin jälleen hammasta purren siirtymään pikkustreamerin käyttöön. Mutta ei silläkään mitään tullut. Jos ei lasketa muutamaa nippanappa kolmekymppistä harria.

Mikey piiskoi niskaa myös aivan turhaan, saaden pelkkiä pieniä. Laskeuduttuan alemmaksi hän osui montun kohdalle, jossa perheen väki oli paikalla: 45- ja 35-senttiset harjukset pääsivät pelastamaan epäonnisten kalamiesten päiväreissun. Siirryimmekin nuotion viritykseen samantien.

Voi oli sulanut nestemäiseksi mutta folion sisällä se ei haitannut. Harjuksen fileviipaleet folioon, päälle suolaa ja chiliä ja koko paketti tulikuumalle risuhiillokselle. Joku on joskus sanonut, että näillä seuduilla ei kannata leiriytyä polttopuun vähyyden vuoksi. Sanonpahan vaan, että nuotion syttyminen on viitseliäisyydestä kiinni. Ja hetken päästä söimme maukasta chiliharjusta. Päälle joimme teet ja pelasimme parit kierrokset korttia. Vieläkään ei mennyt hyvin...

Seuraavista alavirran koskista löytyi paljon pientä kalaa. Kolme isompaakin tarttui mutta jokainen niistä pääsi irti väsytyksen aikana. Ei ollut meikäläisen päivä tämä...

Kyllästyin veden piiskaamiseen tuulen jatkaessa samalla voimakkuudella. Lähdin laskeutumaan alaspäin ja kävelin rantaa pitkin sen suuremmin kiirettä pitämättä. Yhtäkkiä puusta räpiköi alas pikkulintu. Poikanen, se ei osannut lentää ollenkaan. Se laskeutui mätkähtäen varvikkoon. Ympärillä emot pitivät 'dyi-dyi' meteliä hätääntyneinä. Samassa huomasin mistä poikanen oli lennähtänyt. Koivun haarassa silmieni korkeudella oli pieni pesä. Sen laidalla nökötti huojuen pieni poikanen. Siihen se oli jäänyt toisen poikasen säikähdettyä ohi kulkenutta satunnaista kalamiestä.

Linnunpesä

Viimeinen yksinäinen linnunpoikanen pesässään

linnunpesä

Poikanen pesässään

Samassa huomasin alavirrassa tuikin. Kas kas, siellähän taitaa olla kala syönnillä. Siirryin koivun takaa katsomaan että minkähänlainen kala siellä nyt oli. Tuikkaaja piti sellaista liikettä, että se ei taatusti ollut kala. Samassa tajusin sen olevan saman pesän poikanen, ilmeisesti juuri se, joka oli pesästä äsken alas räpiköinyt. Nyt se räpiköi henkensä edestä koettaen pysyä pinnalla. Näytti siltä, että se tuskin selviäisi elossa rantaan, matkaa oli sille liian pitkä matka, viitisen metriä. Pikkulinnut harvoin tuossa iässä osaavat kunnolla uida, paitsi jos niille on kehittynyt jo kyky lentää edes vähän matkaa. Pesään jäänyt poikanen ei ollut lähelläkään lentokykyä. Ajattelin varmistaa, että poikanen pääsee kuivalle maalle. Syöksyin rannalle ja aloin kahlata. Ranta oli kuitenkin syvä ja mutainen enkä päässyt heti poikasen luo. Juuri ennenkuin pääsin ottamaan sen käteeni se laski väsyneenä päänsä veteen ja jäi liikkumatta kellumaan...

kuollut linnunpoikanen

Liian myöhään, mitään ei ollut tehtävissä...

Hyttysten saattelemina palasimme leiriin. Tunturien päällä jyrähti. Leiriin päästyämme söimme graaviharjusta näkkärin kera. Muutama vesipisara ajoi meidät jatkamaan ruokailua telttaan. Jatkoimme telttailua lyhyen ulkoilmavierailun jälkeen ja pelasimme korttia Stroh-kaakaon vauhdittamina.

Päivä 8, 8.7.2011

Aamupuuron jälkeen vaihdoin kalsarit. Nälkää piti vielä siirtää graaviharjuksen ja teen avulla. Hyvin onnistui.

Siirryimme siikaa väijymään alavirran suuntaan. Kalat siellä jopa tuikkivat mutta eivät välittäneet tekohönninkäisistämme vaan siirtyivät kauemmaksi tuikkimaan. Tai siltä se ainakin tuntui.

Sitten iso harjus tuli kohti. Pohjaa se kyyläsi, valtava kala. Aivan vierestä se valui ohitseni. Se oli aivan liian lähellä, en pystynyt heitttämään sille, heittoliike taatusti karkuuttaisi sen Markkinaan asti. Seisoin samoilla jalasijoilla pitkään välttäen kalan säikäyttämistä. Se hävisi jonnekin ja pääsin vaihtamaan jalansijoja. Jalkani olivat jo puutuneet. Päätin lepuuttaa koipiani ja siirtyä maalle ja samalla kahlata hieman alemmaksi.

Kahlasin ja samalla suoraan edessäni näkyi suuri tuikki! Mittasin siimaa ollessani vasta matkalla veteen. Perho mätkähti suoraan siian näköpiiriin. Hetken väsytyksen jälkeen haavissa köllötti 43-senttinen siika. Jonkin ajan kuluttua Mikey sai haavittua 41-senttisen siian.

Pidimme pienen tauon jonka jälkeen palasin kahluupaikalle Mikeyn säätäessä vielä rannalla. Ohitseni mateli pohjaa myöten valtava siika. Käteni vapisivat enkä uskaltanut heittää peläten sen kaikkoavan kaukaisuuteen. Sen mentyä ohitseni heitin perhon varovasti sen kulkureitille. Kiinni! Oliko se se iso? Ainakin se tuntui siltä! Tunne oli mieletön ja siika varmasti tunsi kuinka vapisin pitäessäni vapaa ylhäällä ja kelaten varovasti. Jonkin ajan päästä jumputukset loppuivat ja 57-senttinen painava siika valui haaviin.

siikahan se siellä, kahen kilon siika

Mahtisiika

Ukkonen varoitteli tulostaan. Palasimme leiriin juuri ennen ukkosen ja sateen paikallesaapumista. Mikey meni telttaan, minä jäin käkkimään sateeseen koe-eläimeksi: akubra-lätsä, pack-lite gore-tex takki ja kahluuhousut pääsivät kenttätestiin. Uhmasin sadetta, joka oli todella rankka. Vettä tuli kuin tunturi-Esterin perseestä. Ja kaikkia vitutti. Ei se vesi vaan se, että Mikey kuorsasi ukkosen ja rankkasateen keskellä. Ja minä tein töitä: vesi uhkasi telttaa. Kaivoin koivunoksalla ojia teltan ympärille, jotta vesi valuisi pois teltan kohdalta. Tehtävä oli toivoton... Tunturi-Esterin takapuoli on tuplat suurempi kuin etelän serkkulikan persvärkki. Mutta Akubra-pack-lite-kahluuhousu -combo kesti. Hiukan harmitti se, että ukkonen hieman kiersi meitä. Olisi ollut mukavaa kuunnella ja täristä pelosta ja jännityksestä. Vavat olimme toki jo laittaneet vaaka-asentoon maata vasten.

Sateen jälkeen oli vuorossa nuotio ja paistettu siika pottumuusiin upotettuna. Maakotkakin oli kateellinen sen liitäessä lokin takaa-ajamana kohti ohitsemme jo ajat sitten menneitä ukkospilviä.

Pelasimme muutamat kierrokset korttia ja läksimme plägässä kohti siika-allasta. Siellä oli hiljaista. Jokunen kala tuikki mutta isot siiat olivat jossain. Ja sitten tuuli pilasi plägän. Vastarannalla oli tyyntä ja siellä oli siikoja, joten suunnistimme sinne.

Ötökkää oli vastarannalla enemmän kuin koskaan. Ukkonenko ne oli herättänyt?

Siika-altaassa oli hiljaista. Jokunen harrilta vaikuttava kala siellä roiski mutta siikoja ei juuri heittoetäisyydellä näkynyt. Lompsin hiljaa alaspäin. Liian nopea vauhti kiihotti hyttysiä. Todennäköisesti vain kolme hyttystä jäi saapumatta paikalle kun en hikoillut niiden mielestä tarpeeksi.

Tallustin edellispäiväiseen asemaan jossa siika oli aikaisemmin hakannut tunturikalastajat. Keskellä tuikki ja vastarannalla myös. Oma ranta edessäni oli kuollut. Heitin silti perhon veteen. Tiesin, että siikoja pyöri alueella eikä perhoon ota mikään kala jos perho on kuivilla.

Sitten se iski. Minuutin väsytys oli nopeasti ohi ja siika oli mennyt. Siimat oli pajukossa ja väsytys yksikätisen osaamatonta. Mikey meni ohitseni alemmas valittaen ötököiden määrää. Hetken päästä siika koetti taas maistella perhoani mutta hylkäsi sen viime hetkellä.

Mikey halusi pois ötökkämaasta. Naamaan ei voinut laittaa sääskimyrkkyä kun se kirveli liikaa eikä kalastuksesta tullut mitään. Seurasin perässä jonkin ajan päästä ja pesun jälkeen siirryimme telttaan juomaan viimeiset jäykät viinakset. Kortti luisti kerrankin. Voittajan on helppo kuorsata. Siika 1, tunturikalastajat 3.

Päivä 9, 9.7.2011

Hikihän tässä tulee! Kello oli vasta 7:30 ja ylös piti nousta. Ehkä ajatuksissa painoi viimeisen kalapäivän lyhyys - saunan lämmitys alkaisi joskus iltapäivällä ja siitä lähtien olisi pelkkää saunomista, tavaroiden setvimistä sekä vaatteiden pesua ja kuivatusta.

Keitin aamupuuron yksinäni ja kokeilin ennen sotisovan päällelaittoa paikalliskalojen syöntihaluja. Leirin yläpuolisessa välisuvannossa oli puuronsyönnin aikana tuikkinut joku hieman isompi kala, tai ainakin tuikkirengas oli suuri. Saaliina viiden minuutin kalastuksesta harjus 33 cm ja pari parikymppistä, jotka onneksi sain irrottautumaan itse 'remote C&R' menetelmällä.

Kiireettä viritin uudet perukkeet perhosiimaan ja koteloiduin pupanahkaan. Itikat olivat Mikeyn kanssa teltassa, tuuli vei niiltä ulkona lentohalut. Tuuli rikkoi vedenpinnan eikä kalojen tuikkeja näkynyt. Join mukillisen vettä ja kahlasin joen toiselle puolelle istumaan aamuaurinkoon.

Myyrä ui joen yli. Oli aikaa miettiä asioita. Kuten esimerkiksi, että onkohan sopuli tunturikaikkeuden tyhmin eläin? Tätä olimme jo toki monesti pohtineet ja melkoisen kiistattomaksi mestariksi tuon älyn jättiläisen julistaneet. Ainoastaan poro pystyy sopulille tässä kisassa jonkinlaista vastusta antamaan. Palatessani hillaa täynnä olevan palsasuon kautta kohti leiriä törmäsin taas kahteen vikisijään, joiden molempien ohi olisin kävellyt helposti, jos ne vaan olisivat älynnee pitää kuononsa ummessa. Miten ihmeessä ne ovat säilyneet kuolemasta sukupuuttoon, sitä pitää vain ihmetellä. Kaipa se lukumäärä korvaa laadun?

hillasuo

Punertava hillasuo

Tunturisopuli

Tunturin tyhmin eläin

(video 1, video 2)

Mikey tuli vastaan rantapolulla ollessani jo melkein leirissä. Viimeiset kalastelut oli tunturisällillä mielessä. Näytin tunturisällille hieman mallia siitä kuinka kalastetaan tuikkiva vanhan alamitan juuri ja juuri täyttävä harri. Sen jälkeen erosimme ja siirryin valmistelemaan kalakeittoa. Pesin myös huomista vaellusta varten varakalsarit ja varasukat. Jatkoin joutenoloa kävelemällä ympäriinsä. Sinirinnan poikanen oli vikkelä muttei tarpeeksi. Laskin sen vapaaksi ja poikkesin teltalla. Palasin samaa reittiä ja poikanen oli vieläkin samalla paikalla. Ei tuollakaan strategialla pitkälle pötkitä tunturin selviytymispelissä....

Mikey oli käyny tammukkaojalla. Oli vaan saanut 'tammukoita', ei yhtään taimenta. Suurin 'tammukka' oli 33-senttinen.

Tammukkaoja

"Tammukka"-oja

sinirinnan poikanen

Sinirinnan poikanen

Keitin siikakeiton, joka kelpasi hyvin kaikille läsnäolijoille. Kopterimies kävi kääntymässä, todeten, että telttapaikka oli varattu ja vei uudet tulokkaat takaisin ylävirtaan. Oishan tänne mahtunu, sauna ois maksanu oluen. Tai kaksi. Mieheen.

Sitten vuorossa oli se viikon kohokohta: sauna. Läksin tekemään polttopuita ja keräämään kiviä kiuasta varten. Hiki tuli siinäkin hommassa. Mikey tuli rakentamaan kiukaan ja minä pistin saunateltan pystyyn. Sitten poltimme pienessä palotilassa tunturikoivua ja pelasimme korttia. Ja taas meni sekin päin Tunturi-Esterin vedentuloaukkoa. Vedestä puheenollen, meistä länteen oli menossa ukkosrintama. Kiuasta kypsyttäessämme vilkuilimme huolestuneina vieressä matavia valtavia pylväspilviä ja toivoimme, että saisimme saunoa rauhassa. Ja menihän se päärintama onneksi ohi.

saunan kiuas

Saunan kiukaan kivet kypsyvät pikkuhiljaa

Saderintama iski kuitenkin kohdalle juuri kun saimme kiukaan kivet kypsiksi. Telttasauna oli onneksi valmiina sillä vettä paistoi jo. Saimme teltan vedettyä kiukaan päälle nopeasti ja lukittua paikalleen joka nurkasta yllättävän notkealla yhteistyöllä. Ukkosrintama seuraisi perässä, joten saunateltan kiinnitys maaperään oli nyt prioriteettilistan kärjessä. Kiviä narujen ja liepeiden päälle, eiköhän se siinä pysyisi...

Saimme tiristettyä kolmet löylyt kiukaastamme. Välillä piipahdimme tuikkivan harjuksen kiusaksi uimassa. Selkää halusin uida, tietäen paikalliset pitkäpäät, mutta kaverin ollessa rohkeampi päätin olla erottumatta seurasta. Toki katkaravun koolla oli väliä, yksin en olisi uskaltanut...

Saunoimme kiukaan loppuun - eli hyttysten ryhtyessä siirtymään saunan seinän läpi alastomien saunojien läheisyyteen - siirryimme pimpit vilkkuen pikajuoksua telttaan. Nopein pakenija pääsi kuivaamaan ja pukeutumaan teltan absidiin hitaamman huiskiessa sukukalleuksiaan hyttysenkarkoitustarkoituksessa ulkosalla. Pääsin lopulta telttaan, jossa jatkui ukkosilman peli-ilta. Ja se jatkui...

Päivä 10, 10.7.2011

Niin, se ukkosilma jatkui. Paskat tuli housuun jyräyksen ollessa kohdalla joskus aamuyöllä. Kellonaika ei kiinnostanut, ainoa mikä kiinnosti oli se, että oliko puhtaita kalsareita valniina reissua varten. Se oli tunturihistoriani pisin ukonilma.

Tuplapuuro oli säästetty tätä aamua varten, sillä nyt oli tosi kyseessä. Leiri kasaan ja rinkat selkään. Pidimme tutulla purolla ruokatauon. Saavuimme sovitulle taukopaikalle, jossa päätimme pestä jalat ja vaihtaa sukat. Suunnitelman mukaan viimeistään tällä kohdalla pystytettäisiin leiri. 20 kilometriä oli takana, 15 edessä. Ilmeisesti kilometrejä miettiessään Mikey sai älynväläyksen: jospa soitettaisiin Ylläksen Pehtoorille ja porhallettaisiin yöksi sinne. No, eipä tarvinnut kauaa houkutella. "Selvä, mää oon mukana!"

Soitin Ylläksen pehtoorille ja asia oli sillä selvä. Ärsyttävän järjestelykykyinen äijä, sillä minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan että olisimme leiriytyneet tähän paikkaan. Mikäs siinä sitten, kengät jalkaan, rinkka selkään ja viimeiset kilometrit taapertamaan.

Lyhyin juomatauoin tallustimme autoa kohti, viimeiset kilometrit aivan hiljaa, sanattomina. Mikey oli jossain vaiheessa tarpomisen alkuvaiheessa luvannut juosta rinkka selässä viimeiset sadat metrit autolle. Kovin oli hidas miehen juoksutahti paikan tullen. Ei töppönen noussut enää niinkuin silloin aamulla... Autolle lopulta päästyämme totesimme yhteen ääneen, että jalat olivat nyt muusina. Tärinä. Vapina. Polvitaipeet jumissa. Mutta olo oli jumalainen. Lähdimme samantien ajamaan mutta pysähdyimme hetken päästä levikkeelle oluelle. Olo oli edelleenkin jotain sanoinkuvaamattoman hienoa. Endorfiinihumala. Runner's high. Miehekkäästi sanottuna, ihana tunne!

Ajoimme myyriä täynnä olevaa tietä Ylläkselle kettuja väistellen. Perillä vastassa oli rantasauna, joka, jos se vain olisi voinut puhua, olisi kieltäytynyt vastaanottamasta näin likaisia miehiä. Kylmää oluttakin oli tarjolla ja se vei väsymyksen avustuksella kaiken tiedon mennessään.

Aamulla poikkesimme Ylläksen Pehtoorin kahvipöydässä paljastamassa huonoimmat kalastusvinkkimme kunnon sumppia vastaan. Parhaimmat pidimme tietysti salassa ensi kertaa varten.

Ajoimme reissun päättävälle lakeuden mökkisaunalle syömään viimeisen kerran makkaraa ja nauttimaan olutta...

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt