Kirjautuminen

Brokeback Mountain - tunturitangon jatkokurssi

Käyttäjän arvio:  / 2
HuonoinParas 
Share

Käsivarren harjus

Uutiset ja sää


Aamun uutisissa kerrottiin, että Tampereen ja Suomenperseen välinen rataosuus oli poikki. Aamun ja aamupäivän aikana junavuorot Tampereelle korvattaisiin linja-autoilla. Mikeyn olisi tarkoitus saapua Tampereen juna-asemalle klo 19:45.

MTV3 kertoi Timo Soinin kravatin olleen vihdoinkin oikean pituinen. Toinen suuruutinen oli se, että Salmelan kultamitali oli sittenkin pöllitty. Miettiessäni insinöörikoulutukseni suomilla kyvyillä kuinka huiman korkealta nuo suuruutiset ylittivätkään uutiskynnyksen alkoi jotenkin tuntua taas siltä, että ei tule sivistystä suuremmin ikävä... Sen sijaan ikävä oli Käsivarren siikaa, harjusta ja taimenta...

.

Päivän pääuutinen oli se, että Jari Räsänen ja Pekka Vähäsöyrinki narahtivat valehtelusta epo-piikit perskannikassa törröttäen ja verenvaihtoletkut olkavarresta roikkuen. Päävalehtelijalle vuosi ja vähemmän totuutta muunnelleelle 8 kuukautta ehdollista. STT:n aiemmin syylliseksi tuomittu uutisankka voi jälleen tepastella tyytyväisenä ympäri uutisnurmikkoa saatuaan nimensä vihdoinkin puhdistettua.

Etelässä oli hellesää. Lämpö lähenteli kolmeakymmentä. Täsmäsää kertoi Enontekiössä olevan mainion vaellussään: vettä paistaa. Tuuli olisi oletetun saapumisajan aikoihin nollissa. Sääskillä tulisi olemaan helppoa. Toisaalta, Käsivarren sääennustuksiin ei ole ennenkään tullut luotettua. Hellesää vaihtuu siellä räntäsateeksi ihan omia aikojaan välittämättä Forecan tai Ilmatieteenlaitoksen nettisivujen hienoista aurinkoikoneista. Enontekiö, Scorchio!

Mies shortseissa ja T-paidassa painoi 77,6 kg ja rinkalla lisättynä 100,7 kg ilman voita, pekonia ja juustopakettia. Ei kovinkaan pahalta painolta tuntunut, kevyt 23.1 kg. Siihen tulisi vielä pari-kolme kiloa lisää ennen selkäänlaittoa. Tunturitangon etuna on, että yhteisiä tavaroita pystytään jakamaan tangopartnereiden rinkkoihin tyyliin 'ota sää toi nimmää otan ton'.

Lastasin tavarat auton sikaosastoon ja parkkeerasin kärryn juna-aseman maksulliseen parkkipaikkaan ilmaiseksi. Kauaa ei tarvinnut odotella. Taisi olla juna ajoissa...

Päätimme ajaa Käsivartta kohti kovaa mutta surutta. Totesimme hyväksi strategiaksi sen, että apukuski nukkuisi varastoon sillä aikaa kun kuski ajaisi etukäteen. Koska olin hyvässä ajovireessä, päätin yrittää ajaa pitkään päästäkseni yöksi nukkumaan. Ajovuoron vaihduttua totesin, että eihän siitä nukkumisesta mitään tullut. Nukuin tunnin ennen keskiyötä ja kolmisen tuntia aamuneljän jälkeen. Ja ajoin lopun matkaa aamusta silmäluomien vaatiessa työajan päättymistä.

Parkkeerasin lopulta auton P-paikalle ja päätimme lyhyen strategiapalaverin päätteeksi ottaa kunnon tirsat ennen tangoonlähtöä. Totesin ratintakuumakuupaikan liian tukalaksi, joten kömmin sikaosastoon röhnöttämään rinkkojen päälle.

Päivä 1, 1.7.2011

Kello oli kymmenen eikä Peeran majalla ollut ketään. Se siitä aamukahvista. Paskahuussi onneks oli auki. Sen käyttö maksoi 50 senttiä mutta oli ilmaista niille, jotka käyttivät Peeran palveluja. Todettuamme wc-pöntön olevan Peeran ainoa toimiva palvelu vedimme sen kahdesti maksamatta.

Varmoina siitä, että meitä ei oltu nähty ja epävarmoina siitä, että oliko paikka edes auki päätimme odottaa vielä hetken. Odotusjuomina toimivat Pilsner Urquel sekä Velkopopovický vaaleana versiona. Viinerin kanssa molemmat ovat aika lyömätön yhdistelmä. Ehkä perusuomalainen lagerikin olisi viinerin kyytipoikana mennyt. Paitsi Lapin Kulta. Perussuomalaisuus oli muutenkin kovassa huudossa. Jytkyt oli jo tältä päivältä hoidettu ilmaisessa palvelussa.

Palasimme P-paikalle, joimme aamumehut ja tuhosimme muutkin syötäväksi kelpaavat ainekset auton jääkaapista. Paluujuomat jätimme sinne lämpiämään.

Vaellussäiden jumalatar taisi olla mieltynyt yksinäisiin vaeltajiinsa. Marssisää ei olisi voinut olla parempi: taivas täyspilvessä, 10 astetta, ennusteen vastainen kevyt tuuli hätistämässä sääsket horisonttiin eikä auringon esiintulosta ollut pelkoakaan.

Ikinä ei ole vaellus ollut näin helppoa. Viimeksi vastaavan reitin tallustelu kesti liki tuplat siitä mitä nyt. Liekö syynä talvikauden kuntotreenit vaiko rinkan painoa lisäävien sääskien vähempi määrä? Joka tapauksessa pääsimme puolimatkaan reippaassa etuajassa. Toki me kumpikin jouduimme myöntämään, että jaloissa hieman jo tuntui tuo kaikki tallustaminen. Jalkapohjia pisteli, kantapäitä jomotti, polvitaipeet taistelivat notkahtamista vastaan.

Kuolleita sopuleita osui etenevien jalkoihinsa tuijottelijoiden näköpiiriin tuon tuostakin. Mikä lie niitä tappanut? Ennusteethan olivat povanneet pientä sopulitsunamia etenkin Käsivarren puoleiselle Lapin tundralle. Jokunen eläväkin sopuli osui harhailevaan näkökenttään mutta Disney-studioiden White Wilderness-elokuvasta tuttua massaitsemurhaa hautovaa sopulilaumaa ei odotuksista huolimatta näkynyt.

Itsemurhan tehnyt tunturisopuli

Tunturisopuli oli tehnyt itsemurhan

Työnjako oli selvä: Mikey kokkaisi pekonia ja vettä. Löysin helposti tasaisen ja untuvanpehmeän telttapaikan ja ankkuroin jalaksettoman punaisen siirtomajan sille paikalle.

Ruokailun jälkeen metsästimme harjuksen tuikkeja viereiseltä järveltä. Natiaisharjuksia kävi perhoa tukistamassa tuon tuostakin mutta paistiksi asti emme kaloja saaneet. Marssiminen toki painoi mielessä ja halu päästä patjaa painamaan vähensi hieman kalastusintoa.

Niinpä viritimme nuotion, nautimme kuumat kaakaot 80-volttisella Strohilla maustettuna ja pelasimme pari kierrosta kasinoa. Univelka muistutti molempia olemassaolostaan, joten siirryimme telttaan pelaamaan. Pelijuoma hupeni pelikierrosten myötä uhkaavasti. Onneksi univelka sulki pullonkorkin ja päästi rauhan laskeutumaan tunturimaastoon...

Huonosti naamioitu teltta tunturijärven rannalla

Huonosti naamioitu teltta tunturijärven rannalla

Päivä 2, 2.7.2011

 Hemmetin sopuli! Pois siitä teltan liepeestä rapisemasta!

Iso rinne näkyi edessä. Pitkä rinne. Maanmittausinsinöörin koulutusta vaillaolevana en pystynyt nousun pituutta tarkasti arvioimaan, mutta pitkä se oli. Ja kaukana sen huippu näkyi. Kartasta katsottuna siihen menisi puoli päivää. Vaellussää oli onneksi paras mitä voi toivoa: viileä tuuli, puolipilvinen. Aurinko ei päässyt porottamaan eivätkä sääsket kuppaamaan. Tuulen ainoa vika oli se, että se oli sivutuuli.

Linnunpesä ja käenmuna

Viisi aitoa ja yksi kopio?

Rinteessä oli pieni nyppylä, joka näytti huipulta. Sitä kohti talsiminen ei etenkään alkuvaiheessa tuntunut yhtään mieltäylentävältä. Aivan kuin se olisi paennut meitä sitä mukaa kun matkamme eteni. Kun lopulta pääsimme lähemmäksi, totesimme, tietenkin, että eihän se mikään huippu ollut, vaan pahainen pikkunyppylä rinteen puolivälissä. Vaan eipä sekään tullut kummallekaan minään yllätyksenä. Ja matkaa huipulle oli kartan mukaan vielä älytön määrä. Onneksi matkan varrella oli useampi puropahanen, joten lyhyitä taukoja oli mukava pitää kylmän veden kera. Mutta lopultakin se varsinainen huippu oli näkyvissä. Mikey lähti taukopaikalta talsimaan huippua kohti liukkaasti. En ehtinyt oikein mukaan. Jaloissa painoi enkä halunnut ryhtyä kipakkaan kiipeämismarssitahtiin. Mikey mumisi jotain outoja 'en mä voi kävellä liian hitaasti' jupinoita ja katosi horisonttiin pieneksi tikuksi.

Sopuli kirmasi karkuun. Se luikahti ison kiven vieressä olevaan kuoppaan. Loikkasin kiven vierelle ja huomasin, että kuopassapa ei ollutkaan sopulille mitään pakotietä. Paitsi pieni kolo kiven alla kuopan siinä päässä, jonne sopulilla oli pisin matka. Ja sinnehän sopuliparka jännäkakka housuissaan vilisti. Kolo vaan oli niin pieni, ettei hyvinsyönyt sopuli mahtunut sinne kokonaan. Paksukainen sai itsensä ahdettua koloon mutta takapuoli jäi kolon ulkopuolelle. Tökkäsin paksukaista kevyesti kävelykepilläni ja naureskelin itsekseni kotona ruoka-aikaan olemisia. Jätin raukan paksukaisen rauhaan ja jatkoin patikoimista.

Viimeiset viisisataa metriä huipulle meni kuin lentäen. Mikey piti siellä jo taukoa. Otin rinkan hetkeksi pois selästä ja asetin itseni tuuleen kuivumaan. Hien hävittyä tunturiin jatkoimme rauhalliseen tahtiin laskeutumista alaspäin. Törmäsimme suureen porotokkaan. Poroja oli nopeasti laskettuna tuhat, virhemarginaalin ollessa +/- 3 Einstein-sarvipäätä.

porotokka

Osa poroista

Viimeiset viisi kilometriä oli tuskaa. Jalkoja poltti. Hartioita kivisti. Mikey selkeästi kärsi olotilastaan. Jalat kuulemma täysin epäkunnossa. Mikey alkoi ehdottelemaan helppoa lyhyttä reittiä alavirran suuntaan. Väitin vastaan ja yritin pitää pääni ja kertoa, että se meidän pääteasema on tuolla ihan lyhyen matkan päässä ja että olisi ihan älytöntä mennä alavirtaan ja seuraavana päivänä taas talsia pitkä matka. "Jos tuonne alavirtaan mennään niin huomenna on pelkkää suota edessä, tästä kun mennään niin päästään perille kovaa maata pitkin". Kaikeksi onneksi Mikey päätti seurata perässä. Kaikessa hiljaisuudessa. Mutta kaikki tuo tuska unohtui kun kohdevesi välkkyi edessä. Vaikkakin välissä ollut suo latisti maanittelupuheeni ja vei maineeni todenpuhujana.

Noustessamme pienen kukkulan laelle, josta tuleva telttapaikkamme näkyi, petyimme molemmat korvinkuultavasti. Puolijoukkuetelttahan se siinä, meidän telttapaikalla! No, eihän siinä auttanut kuin mennä porukan kanssa jutulle. Hetken telttaväen kanssa turistuamme selvisi, että heillä on seuraavana päivänä klo 11 lento pois täältä. Myhäilimme tyytyväisinä ja päätimme etsiä leiripaikan hajuetäisyydeltä B-luokan sijaistelttapaikan ja tulla heti aamulla jonoon pystyttämään teltta välittömästi sen jälkeen kun helikopteri pojat pois noutaisi.

Alavirran suunnassa vajaan sadan metrin päässä oli tunkkaisessa pöpelikössä telttapaikka, jonka ainoa haittapuoli oli suunnaton pusikko. Pusikko, joka tarkoitti yhtä paljon hyttysiä. Mutta eipä tuo asia ollut sillä hetkellä ajatuksissamme, tärkeintä oli saada jälleen makuupaikka kuntoon sekä navan nurkille täytettä. Pystytin teltan Mikeyn valmistellessa reissumiehille pekoni-juustonäkkäri-välipalaa.

Teltta pöpelikössä

Ja tottakai mieli paloi kalalle. Lähimpään paikkaan, eli teltan viereen, kosken loppuliukuun vierekkäin ahtauduimme. Takaheittotilaa ei suuremmin ollut, mutta kättä lähemmäksi taivasta kohden ojentaen ja lyhyellä siimalla tahtia heiluttaen heitot jotensakin onnistuivat välttämään takana parveilevat jättiläistunturipajut. Harreja oli kyllä paikalla. Siikakin iski Mikeyn perhoon mutta se epäonnistui täysin yrityksessään.

Viklolla oli rannassa pesä tai poikaset

Viklolla oli pajukkorannassa pesä tai poikaset

Palasimme pikaisesti kuitenkin leiriin laittamaan pupanahkat päälle, suunnitelmissa päällimmäisenä oli siianmetsästys, näyttäytyneen siian nostattaessa kuumetta. Tuuli oli luoteesta. Koko siika-alue oli pelkkää tyrskyä. Perhonheitto olisi aivan turhaa. Mikey kahlasi toiselle puolelle. Se olikin ainoa fiksu liike tässä tuulessa. Mutta ei sielläkään mitään ollut.

Siirryin takaisin leirikoskelle ja kahlasin loppuliu'un kiville ronkkimaan alavirtaa. Kaiken kävelemisen jälkeen seisominen ei ollut herkkua, joten istahdin kivelle. Yksi kala kävi tönäisemässä perhoa kiinni kuitenkaan jäämättä. Ja tynnyrikannen kokoinen tuikki näkyi aivan rannassa. Siirryin viereiseen pöpelikköön ronkkimaan tätä tynnyrinkansituikkaajaa. Mikey oli saapunut viereen ja ronkki virranvieruskaloja ja saikin lopulta juuri mitallisen harrin. Sashimiharri siitä tuli.

Jokin kävi tiukasti kiinni perhoon. Liekö ollut taimen... Jalat olivat aivan soosissa. Ne huusivat kuorossa vapautusta kannattelutehtävistään.

Peliväsymys iski. Makuupussi piti sulkea loppuun asti. Kuolema itikoille!

Päivä 3, 3.7.2011

Selkään sattui. Lapoja jomotti. Lonkat olivat tulessa. Jalkapohjia ei sentään enää kirvellyt.

Ilma tuntui tyyneltä teltan läpi aistittuna. Lojuimme vielä tovin. Tovia pidemmän hetken jälkeen kaivauduimme lopulta esiin teltasta. Ulkona oli viileää, pilvistä ja tyyntä. Eikä itikoita. Söimme aamupalan sen suuremmin kiirehtimättä ja raahasimme kaiken päätteeksi tavarat uudelle leiripaikallemme odottamaan vapauttavaa helikopteria.

Juttelimme kyytiä odottavien 'etelänmiesten' kanssa mukavia odotellessamme kopterin saapumista. Olivat kalojakin saaneet, mutta veden korkeuden ja sään hekin joutuivat suurempien saaliiden puuttumisen syyksi esiin nostamaan. Aivan kuin se olisi tullut meille minään yllätyksenä. Kopterin lähdettyä painolasteineen pystytimme teltan, kaivoimme voille jääkaapin hiekkarinteeseen ja laadimme siinä sivussa päivän kalastusstrategiaa.

Mukavan tyynessä ilmanalassa läksimme ylävirtaan toiveenamme löytää sekä siikoja että suuria harjuksia. Luotsasin Mikeyn suon halki ensimmäiseksi paikkaan, jossa oli aina ollut harjuksia. Ja olihan niitä siellä nytkin. Komensin Mikeyn kahlaamaan parhaaseen paikkaan ja siirryin itse viitisentoista metriä ylemmäksi ja kahlasin jääkylmään veteen polviani myöten. Mikey onnistui heti tartuttamaan jonkinlaisen harjuksen. Koska tiesin, että Mikey oli paalupaikalla, jossa niitä kaloja oli yleensä parvena ja muualla tuskin ollenkaan, päätin lähteä lyhyen kalastuksen jälkeen jo ylemmäksi. Koukutin sieltä lyhyen yrityksen jälkeen liki puolimetrisen harjuksen ja väsytin sitä hetken kunnes se päätti irtautua ja lähteä pois. Mikey ohitti minut ja siirtyi ylävirtaan koskelle. Sanoin seuraavani hetken päästä perässä, ja että kohteena tulisi olemaan sivuojan väijymisosuus.

Seurasinkin tuloksettoman kalastelun jälkeen hetken päästä perässä. Siirryimme samantien sivuojalle väijymään harjuksia. Koivun kohdalla tuikkasi. Seisoin koivun kohdalla olevan kapeamman osan jälkeisellä levennyksen kohdalla ja tuijotin veteen. Kalan pyrstö osui silmiini. Ja pää. Iso harjus, menossa alavirtaan, hitaasti. Ennenkuin se ehti ohittaa minut se kääntyi keskelle ojaa ja katosi. Kätteni vapina lakkasi vasta tovin päästä...

Palasimme vielä pääuomalle, jossa tuikki edelleen. Menetin hermoni koskenaluskalan ja parin muun kalan kanssa. Tuntui kuin olisin heittänyt tuhat heittoa ja kaikki likipitäen sinne missä kalan piti olla, mutta perho ei vaan kelvannut. Sain kosken alimmaisen kiven yläpuolelta sentään koukutettua nelikymppisen jalokalan mutta sekin karkasi. Tämä ei ollut minun päiväni.

Mikey oli jo mennyt. Palasin leiriin ja kalastelin koskea kevyesti. Ensimmäisestä paikasta ei tullut mitään. Laskeuduin aivan leirin kohdalle. Katselin tympääntyneenä koskea. Missään ei näkynyt mitään - ei kalaa, ei ötököitä, ei vesiperhosia eikä päivänkorentoja. Ei tuikin tuikkia. Sivu-uoma oli silti houkutteleva. Heittelin sen kohdalla leppoisasti pintaperhoa ylävirtaan. Samassa siihen iski tulisesti harri. Liki ruokakalakokoa. Pidin kalaa niin tiukoilla, että lopulta se pääsi irti. Toivottavasti sen suu ei revennyt...

Tyydyin jälleen seuraamaan veden kulkua koskessa. Keskellä koskea tuikkasi kala. Pyrstö näkyi. Rauhallinen tuikki päävirran sivussa olevan kiven takana. Kahlasin hieman keskemmälle. Perho oli pakko uittaa keskivirran toiselle puolelle ja senhän tietää miten siiman silloin käy, virran vetäessä siiman keskiosaa alavirtana voimalla, joka saa perhon siiman päässä kiitämään hetken veden pinnalla luonnottomasti ja sitten uppoamaan veden alle jatkamaan luonnotonta kiitämistään. Onnistuin kuitenkin heittämään perhon kalan näyttäytymispaikalle yllättävänkin vaivattomasti. Ja samassa oli kala kiinni. Ja kala irtosi sen hypätessä jännäkakkahypyn suoraan päävirtaan. Taimen...

Ruokakalaa ei ollut vieläkään.

Päätimme yhdessä Mikeyn kanssa käydä katsomassa alapuolisen kosken, josko siellä olisi vaikkapa siikoja syönnöksellä. Tuuli oli kevyttä ja koskenalunen oli kiihottavan tyyni. Kauempana tuikki kala. Toinenkin. Kahlasimme mutapohjaiseen veteen killuttimiamme myöten. Veden pinta oli täynnä päivänkorentoja, eläviä, kuolleita ja kuolevia. Täällä ne olivat olleet eivätkä koskella. Edessäni tuikki kala, samoin yläpuolellani, aivan rannassa. Sitten tuuli syntyi sekunnissa ja tappoi kaiken elämän.

Kävimme tuulesta suivaantuneina katsomassa vielä alavirran mutkan ja kahlasimme. Siellä ei ollut merkkiäkään mistään muusta kuin aalloista. Palasimme leirin kohdalle, Mikey lähti ylävirtaan, minä alavirtaan koskea ronkkimaan. Jospa sieltä saisi edes yhden ruokakalan kokoisen...

Ronkin samaa aluetta pitkän tovin saaden vain kaksi sinttiä. Sitten perhoon iski kaunis 33-senttinen harjus. Näläntunteestani huolimatta laitoin sen kuitenkin kasvamaan. Se oli selkeästi liian pieni näin suurikokoisille nälkäisille marssijoille. Siirryin reippaasti alemmaksi koskella ja huomasin jo kaukaa loppuliu'un vieressä tuikkivan kalan. Vesiperhosia se taisi siellä napsia? Viritin sille siiman päähän kohteeksi vesiperhosta etäisesti muistuttavan tekeleen ja kohdistin heiton häviävän tuikkirenkaan suuntaan. Hetken päästä haavissa kimalsi 38-senttinen purje-eväinen hyönteissyöjä.

Palasin leiriin keräämään polttopuita, eli siis risuja, ja siinä risunkeräyksen sivussa jahtasin sopulia ajaen sen teltan luota polkua pitkin pöpelikköön. Vikinä oli aikamoinen karvapullukan yrittäessä vimmatusti karistaa suurta valkoista metsästäjää kannoiltaan.

Nautimme paistettua harria chiliä ilman ja myös sen kanssa. Kumpaakaan versiota ei olisi jäänyt jaettavaksi vaikka jakajana olisi ollut viiden leivän ja kahden kalan mies Galileasta. Harjuksen lisämausteena oli riisi-juures-katkarapu-muhennosta eikä siitäkään jäänyt jyvääkään tähteeksi.

Ruokailun jälkeen oli vuorossa peli-ilta - pahat vastaan hyvät. Pahat hävisivät pahuuttaan ja molemmat osapuolet vaipuivat tiedottomaan tilaan.

Päivä 4, 4.7.2011

Aurinko elää!

Aamupuuro ja sotasuunnitelma: alavirtaan siikajahtiin, eväät tietenkin otettaisiin mukaan. Edessä oli suokävelyä pidemmän kaavan mukaan.

Siikataivas oli täynnä aaltoja. Tuikkeja oli aivan turha etsiä. Jatkoimme matkaa alavirrassa olevalle koskelle. Kalastimme sitä paremman puutteessa. Kolme mulkunmittaista koskiharjusta tukisti perhoa. Mikey papitti yhden pentusarjalaisen, siinä kolmenkymmenenviiden sentin mittaisen. Päätimme pitää lounastauon sekä keskipäivän teehetken kosken rannalla.

Siikoja ei näy

Siiat ovat tiessään

Kalamies koskenniskalla

Perhokalastaja kosken niskalla

Tunturikeittiö

Tunturin parhaan ravintolan keittiö

Lounaan ja teehetken jälkeen nousin niskan yläpuolelle tyveneen väijymään siikoja. Mikey jäi jonnekin lounasalueen nurkille ronkkimaan. En päässyt edes kunnolla liikkeelle kun parinkymmenen metrin päässä nousi suuri selkäevä pinnan yläpuolelle. Sama kala nousi uudestaan pintaan napaten jonkin ötökän suuhunsa. Sydämenlyönnit kiihtyivät kahlatessani tyynessä mutarannassa kohti heittoasemaa. Pääsin hyvälle paikalle ja jäin siihen tutisemaan seisonta-asennon ollessa hieman epävakaa mutapohjasta tunnustelemalla löytämäni kiven päällä. Ryhdyin kaivamaan siimaa esiin kelalta ja valmistauduin heittämään. Samassa tuuli päätti lopettaa siian ruokatauon. Tämä jos joku syö perhokalastajaa. Kirosin niin, että tunturit tärisivät.

Perhokalastaja yrittää hämätä harjusta

Liekö harjuksen pesässä yhtään pentua paikalla?

Rämmin ja kahlailin, kalastelin aina siinä välissä, kunnes olin jo leirissä. Päätin jatkaa ylävirtaan samantien ja löysin paikasta, jossa Mikey oli ronkkinut edellisenä päivänä siikoja, muutaman kalan pintomassa. Paikasta päätyi koukunmutkaan pelkästään 33-senttinen harjus ja se siitä paikasta. Rämmin kiitomarssia siikasuoralle.

Hiki päässä saavuin paikalle. Tuuli haittasi täälläkin, muttei vienyt itikoita pois. Jouduin rasvaamaan itseni taas kerran. Sitten kala tuikkasi. Lopetin rasvaamisen ja hiivin hitaasti ylävirtaan, valmiina kahlaamaan.

Vesiperhonen

Vesiperhosia oli liikkeellä, hyttysten lisäksi

Kaksi siikaa! Jumankauta! Isoja! Pahuksen siiat tuikkivat hitaasti, terävä selkäevä nousi kuin tappajahain selkäevä, mutta paljon hitaammin. Ja perho lensi kohti tuikkirengasta... Ja perho sai kellua aivan rauhassa. Sitten tuuli pilasi kaiken. Ilma oli taas täynnä kirouksia. Kaukana pohjoisessa Halti painautui niiden voimasta kolme metriä matalammaksi. Odottelin selvitellen siimaa ja vaihtamalla perhon. Onneksi tuuli piti lepotauon myös, eikä pelkästään perhonvaihtamisen aikana. Siiat aloittivat taas tuikkimisen. Heitin perhon niiden nenän eteen. Ei minkäännäköistä tapahtumaa. Vaihdoin hetken päästä taas perhon. Astetta pienempi, musta. Edellinen oli ruskea. Mittasin siimaa ja roiskaisin. Ohi meni. Ja kirkkaasti. Kirosin tuulen katsoessani perhon leijailua viisi metriä ohi maalitaulun. Kirosin tuulen vielä kun perho putosi veden pinnalle, paikkaan joka ei ollut edes normaalissa näköpiirissäni. Sitten roiskahti. Kala oli ilmassa. Taimen!

Sain väsytettyä taimenen suhteellisen helposti. En kertonut sille väsytyksen aikana, että sille tulisi viimeiselle matkalleen matkakumppaneiksi wasabi sekä soijakastike.

Siiat katosivat. Jätin kalavehkeet valmiusasentoon ja kiersin kauempaa siikojen tuikkipaikan yläpuolelle tarkoituksenani mennä juomaan mukillinen, pari kylmää tunturivettä. Matkalla juomapaikalle kuului jaloista rääkäisy. Sopuli. Siinä se uhitteli jalkojeni juuressa, eikä edes yrittänyt paeta minnekään. Laitoin jalkani kevyesti yhteen ja sinnehän se jäi, ärisemään. Selässäni roikkuva haavi löysi paikkansa kädestäni ja yllättäen sopuli oli perhohaavissa. Ja rääkyminen jatkui. Laskin paksukaisen vapaaksi ja palasin alkuperäiseen suunnitelmaan, jääkylmän tunturiveden juomiseen.

Tunturisopuli

Tunturisopuli ei antanut periksi vaan yritti äristä jättiläisen jalat karkuun

Tunturisopuli

Tunturisopuli ja pelottavat torahampaat

tunturisopuli haavissa

Oikeastaan tunturisopuli on aika nätti ötökkä

tunturisopuli

Tunturisopuli, mokoma nappisilmä

Siiat eivät koskaan palanneet. Pari pientä harjusta valtasi paikan. Toinen niistä sai perhosta kuonoonsa.

Palasin leiriin, jossa vuorossa oli tunturiravintolamestarin paistettua chiliharria, sashimitaimenta sekä jälkiruoaksi tunturisumppia. Ukkonen ohitti meidät ja yllätti eteläisessä jokilaaksossa tutisevat turistit. Uhkasipa tuo ukkospilvi meidänkin päälle tulla. Eipä tullut mutta pilasi täydellisen kalailman nostamalla tuulen. Siirryimme telttaan ja kortti lensi.

Karvaan pelitappion jälkeen oli jälleen suunnattava kalaan. Sopuli meinasi jäädä jalkoihin. Se piti jumalatonta meteliä jalkojeni välissä. Säikähdyksestään pörheänä se pyrki julmetusti mutta kömpelösti pakoon. Mutta kalamiehen refleksit estivät paon jälleen. Sopuli oli haavissa. Kuljetin piruparan joelle haavissa sen pitäessä koko lyhyen matkan ajan samaa jumalatonta älämölöä. Päästin sopulin vapaaksi todettuani ensin, että se osaa uida todella huonosti. Tai oikeammin hitaasti mutta huonosti. Sen uintitaito ei todellakaan ollut niin hyvä kuin yleensä muiden jyrsijöiden. Ei todellakaan siis ihme jos niitä hukkuu jokiin ja järviin vaelluskiihkossa. Siihen rannalle se jäi paikalleen ruohojen alle piiloon. Yhtäkkiä se kääntyi minua kohti ja aloitti saman jumalattoman metelin. Pakenin paikalta. On se pelottava jyrsijä...

Mikey jäi aloituskohtaan nähtyään tuikkeja. Siikasuorallakin tuikki. Sain heti heitettyä perhon suoraan harjuksen näköpiiriin. Pinnassa kävi pieni pyörähdys ja vapa oli samantien kaarella. Yksi hyppy ja sitten juromista pohjassa. Ja tietenkin se onnistui jumittamaan siiman pohjakiveen. 0.16 mm siima oli nyt tosi koetuksella. Tunsin sormissani kuinka siima narisi ja odotin, että kohta napsahtaa. Onneksi harjus kuitenkin veti siima itse pois kiven luota. Huokaisin helpotuksesta. Siimanaarmusta huolimatta pidin kalan tiukoilla ja onnistuin liu'uttamaan 49-senttisen harrin haaviin. Haavin puntari halusi sanoa kalan painavan 1400 g.

Tuikki

Tynnyrinkansituikki

Harri harjus c&r

Harjus elpyy

Mikey kävi ylävirrassa, palasi tovin kuluttua ja kirosi. Vannoi, ettei ikinä enää mene sinne.

Kaloja kävi pinnassa enää harvakseltaan ja nekin, jotka kävivät, eivät välittäneet perhostani. Palasin leiriin.

Vuorossa oli peli-ilta. Stroh-kaakao maistui pelijuomana. Hieman vahvanoloista kaakaota oli tunturibaarimikko sekoittanut. Odotettavissa oli rankka aamu... Laitoin kupin nurin teltan ulkopuolelle puulusikoineen ja sammuin.

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt