Kirjautuminen

Siikaa, harjusta ja kasinoa

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Otteita vaeltavan perhokalastajan päiväkirjasta

Kesän saapumisen myötä kaipuu pohjoisen ruuhkattomille ja luonnonkauniille kalavesille herää jossain sielun syövereissä. Jo perinteeksi muodostunut jokakesäinen pohjoisen reissu suuntautui menneenä suvena erääseen vesistöön, jossa esiintyy niin siikaa kuin harjustakin.

 

.

 

1.7.


Vihdoinkin olimme perillä siellä, missä aurinko ei kesällä laske ja missä erämaa alkaa heti tien vierestä. Nukuimme hetken verran autossa pahinta matkaväsymystä pois, olimmehan sentään ajaneet etelästä koko yön. Tai oikeastaan Eki oli ajanut minun nukkuessa. Aamu ei kuitenkaan pitkälle päässyt kun me jo vedimme kantolaitteet selkään ja valmistauduimme edessä olevaan hikoilusavottaan. Reilun 15 kilometrin etappi ei sinänsä ole paha rasti edes liki 30 kilon taakka selässä, mutta ensimmäinen vaelluspäivä on aina hieman tuskainen. Vierähtää tovi ennen kuin ruumis tottuu taakkaan ja liikkeellä olemiseen.

 

Vaelluskeli oli mitä mainioin, aurinko paistoi kevyen usvan takaa ja pieni tuulenvire piti pahinta räkkää loitolla. Koko päivän kiipesimme nousevassa maastossa. Saavuimme hyvissä ajoin järvelle, jonka rantaan pystytimme teltan. Pieniä tirrejä kävi silloin tällöin järven pinnassa napsimassa hyönteisiä, mutta meidän perhomme eivät niitä kiinnostaneet. Ajomatka ja vaeltaminen vaativat kuitenkin omansa ja pian vetäydyimme makuupusseihimme keräämään voimia seuraavaa päivää varten.

 

Leiripaikka harjusjärven rannalla

 

Ensimmäisen yön leiripaikka

 

2.7.

 

Seuraava aamu valkeni poutaisena. Kiipeämistä jatkui vajaan kymmenen kilometrin verran, kunnes tunturin selän vihdoin taittuessa laskuun pääsimme näkemään ensimmäiset vilaukset kohteestamme. Jäljellä oleva matka vaikutti kovin lyhyeltä vaikka totuus olikin aivan toinen, olimme hädin tuskin päivän etapin puolivälissä. Laskeutuessamme kohti jokea huomasin jalkojani hieman pakottavan. Kun matkaa oli jäljellä enää muutama kilometri, pakotus oli muuttunut kivuksi ja pian jouduin jo ehdottamaan Ekille leiripaikan löytämistä pikimmiten. Eki ei kuitenkaan ottanut vikinääni kuullakseen vaan puhui hekumassa joesta ja miten sinne oli vain lyhyt matka jäljellä. Taivuin kohtalooni ja Via Dolorosa jatkui. Jalkoihin sattui yhä enemmän vaellusmoraalini rippeiden jäädessä jonnekin taaksemme. Leiripaikkamme oli kuitenkin yhä lähempänä ja hitaasti mutta varmasti saavuimme perille.

 

3.7.

 

Heti aamusta oli tarkoituksena kalastaa siikaa mutta tuuli oli kanssamme eri mieltä. Suvannon pinta oli kauttaaltaan rikki eikä pintakäyntejä näkynyt. Kävimme pienen sivujoen suvannolla harjuksia kiusaamassa ja saimmekin ruokakaloiksi harjuksen ja taimenen. Mitään jälkikasvulle mainittavaa ei tänä päivänä tapahtunut, joskin Eki väitti nähneensä elämänsä isoimman harjuksen eräässä pienessä sivuojassa. Minähän en tuota kalaa kuitenkaan nähnyt joten koko havainto meni satuilun piikkiin. Päivän merkittävimmäksi tapahtumaksi nousi kovan luokan korttipelitaitoni, ei luistanut tunturitoverini Kasino tänään.

 

Kasinoa tunturissa

 

Pintakäyntejä väijyessä pelataan korttia

 

4.7

 

Siikasuvannon kalat pysyivät kiitos kovan tuulen pinnan alla joten me pelasimme korttia. Olin taas voitolla, kyllä tunturiin kannattaa tulla Kasinoa pelaamaan. Iltapäivästä kävelimme ylävirran sivuhaaralle harjuksen toivossa. Eki ryhmittyi hetimiten parhaaseen paikkaan ja sai 49-senttisen harjuksen. Minä menin ylävirtaan, jossa kalastin tarkkaan ja antaumuksella saamatta ensimmäistäkään kalaa. Palasin alavirran suuntaan, jossa Eki miehitti vieläkin samaa loppuliukua, mietin olikohan hänelle kasvanut juuret? Ei ollut kuulemma kala nakertanut.

 

Harjus lentää

 

Ruokakala ei halua haaviin

 

Poistuin alavirran suuntaan. Erään kosken alapuoliseen suvantoon ei tuuli osunut. Jäin hetkeksi kyttäämään peilikirkasta vedenpintaa, ja kyylääminenhän palkittiin. Hitaasti kulmikas selkäevä nousi pinnan yläpuolelle painuakseen taas yhtä hitaasti pinnan alle. Tuolla tavalla pintoo vain yksi kala, siikahan se siinä! Heitin hieman tuikkikohdasta ylävirtaan ja annoin perhon valua alaspäin. Kala nousee hitaasti perhoani kohti mutta hylkää sen. Uusi heitto ja sama toistuu. Kolmas heitto epäonnistuu perhosiiman kaatuessa äänekkään läiskähdyksen saattamana veteen. Ja suvanto hiljenee.

 

Siirryin alavirran suunnassa olevaan koskeen jossa heitin isoa Adamsia kosken kivien taakse, koukuttaen tuon tuosta harjuksia ja pieniä taimenia. Erään kiven takaa isomman kalan kylki rikkoi kuohut sen tavoitellessa perhoani, siinä kuitenkaan onnistumatta. Toistan heiton ja nyt pamauttaa kiinni. Iso harjus vie parin minuutin verran kalamiestä miten haluaa vuolaassa virrassa, mutta pikkuhiljaa sen voimat hiipuvat. Lopulta kala makaa haavissa, pulska tasan viidenkymmenen sentin mittainen harjus nostaa hymyn huulilleni. Leiriin palatessani aurinko on jo yhtä korkealla kuin mielialanikin.

 

Harri haavissa

 

Mistä on unelmat tehty?

 

5.7

 

Olimme siikasuvannolla tuikkiväijyssä. Siiat napsivat aina silloin tällöin päivänkorentoja pinnasta. Meidän perhomme kiinnostivat niitä useamman tärpin ja yhteensä neljän karkuutuksen verran. Lopputulos oli kuitenkin meidän kohdallamme puhdas nolla. Sitten tuuli nousi ja me läksimme telttaan pelaamaan Kasinoa.

 

6.7

 

Siikasuvannon pinnan rikkoi tuuli, hyönteisiä ei pintakalvossa näkynyt eikä siis siikojakaan. Kun tuuli ei osoittanut laantumisen merkkejä laahustimme ylävirran sivu-uomaan harjuskalaan. Harjus oli syönnillään ja pari 45-senttistä purppuraevää siirsivät nälkäkuolemaa eteenpäin.

 

Harri matkalla takaisin

 

Liian kaunis kattiloitavaksi

 

7.7

 

Siikasuvannolla kävi vaahtopäät. Siirryimme ylävirran suuntaan harjuskalaan. Siellä oli muutama niska ja loppuliuku, joita päätimme kalastaa. Erään kosken niskalta perhoani viedään astetta päättäväisemmin pinnan alle ja minulle käy saman tien selväksi että nyt on isompi kala kiinni. Harjus menee koskeen ja yrittää siellä parhaansa mukaan irti mutta muutamaa ilmalentoa myöhemmin saan sen uitettua haaviin. Eki ottaa kuvia ja minä mittoja. Harjus on hyvässä lihassa, sillä 53 sentin pituuteen suhteutettuna se painaa paljon, 1,75 kiloa.

 

Minun elvyttäessäni kalaa Eki ronkki kosken loppuliukua. Hän palasi tyhjin käsin mutta sanoi tiputtaneensa elämänsä harrin. Joopa joo. Ylävirrasta sain vielä noin 45cm mittaisen ruokaharrin ja Eki karkuutti jo toisen elämänsä harrin samalle päivälle.

 

Harjus 1.7 kg, 53 cm

 

1,7 kiloa Lapin taikaa

 

8.7

 

Auringonpaiste ajoi minut teltasta ulos. Eki oli jo hereillä. Laitoimme aamiaista ja huomasimme samanaikaisesti että tuuli oli hävinnyt. Joko tänään olisi siikapäivä? Puoliksi juoksimme siikasuvannolle ja kyllä, sen pinta oli peilityyni ja siellä täällä risteili isojen siikojen selkäeviä! Pian olimme jo heittoasemissa katsellen tuikkien perään. Siellä! Ei ottanut. Taas! Nousee perhoon, mutta hylkää sen. Tuolla! Nousee, mutta ottaa perhon vieressä kelluvan päivänkorennon. Nyt! Nousee ja ottaa perhon, pari potkua ja irti. En osaa. Ekin voimasanojen käytöstä päätellen hänkään ei osaa. Kunnes hän yhtäkkiä huutaa että kala on kiinni ja tuntuisi pysyvän. Eikä hetkeäkään kun siika on jo haavissa.

 

Heti perään minun perhoni katoaa siian suuhun, ja nyt pysyy minullakin. Väsytykseen ei paljonkaan dramatiikkaa mahdu ja pian mittailemme kala-vainajia rannalla. Molemmat kalat mahtuvat 40 ja 45 senttimetrin haarukkaan, ihan kivoja siikoja siis.

 

Pyhä Kolminaisuus: Parachute Adams, Hardy ja siika

 

Musta Parachute Adams koossa 14 maistui siialle

 

Eki painuu takaisin suvantoon, minä jään rannalle fiilistelemään. Eikä hetkeäkään kun Eki ääntelee taas sen mukaisesti että kala on kelpuuttanut hänen perhonsa. Tällä kertaa vastustaja on selkeästi eri kokoluokkaa kuin edelliset kalat ja pian nousee suorastaan järkyttävän kokoinen siika haaviin. Kuvien, olantaputuksien ja mittausten jälkeen ihailemme hetken verran 2,2 kiloista, 58 sentin pituista siikaa, josta on tuleva einestä niin paistinpannulle kuin kalasoppaankin. Kiire suvantoon, jossa siiat yhä pintovat, on kuitenkin kova. Paria tärppiä, karkuutusta ja kirosanaa myöhemmin selkiemme takana alkaa kuitenkin jyrisemään siihen malliin, että siikasessio saa äkkilopun. Salamoiden räiskyessä juoksemme leiriin sadesuojaa hakemaan. Ukkosen jälkeen keli jäähtyy ja tuuli nousee, joten loppuilta kuluukin Kasinon ja Stroh Romin merkeissä.

 

Siika, tunturista

 

Siika ja saamamies

 

9.7

 

Viimeinen kalastuspäivä. Minun herätessäni Eki oli lähtenyt teltalta jo ties minne. Omassa, hitaassa tahdissani valmistin kahvit ennen kuin lähdin ylävirran suuntaan, kohteenani pieni sivujoki, josta ounastelin löytyvän taimenta. Pikkujoki oli kaunis kuin kuvakirja, koskiosuuksien väleistä löytyi suvantolampia joiden vesi oli smaragdinvihreää ja pohja pelkkää hiekkaa ja pyöreitä pikkukiviä. Erään suvannon akanvirrassa seilasi kaikenlaista kuollutta ötökkää ja näitä ötököitä kävi joku syömässä. Mittasin siimaa ja heitin, annoin perhon vaeltaa virran mukana kohti syövää kalaa. Pian perhoni olikin jo kadonnut pinnan alle ja kaunis purotaimen taivutti vapaani parhaansa mukaan. Sain kalan ylös ja vapautin neljättäkymmenettä senttiä olevan kalan takaisin kotiinsa. Heti perään sain toisen, hieman ensimäistä isomman kalan ottamaan, mutta se ei muutamaa potkua kauemmin kiinni pysynyt.

 

Pikkuhiljaa vatsani alkoi viestittämään tarpeesta ruokailla, joten lähdin takaisin leirin suuntaan, jossa Eki jo oli siikakeiton kimpussa.

 

Taimenjoki

 

Taimenjoki

 

 

Taimenjoen taimen

 

Taimenjoen asukki

 

Loppuillasta rakensimme vielä saunakiukaan kivistä, lämmitimme sen ja vedimme sen päälle mukana raahaamamme saunateltan. Saunaa lämmittäessämme nousi ukkonen. Saunoimme ja uimme salamoiden singahdellessa taivaalla ja ahtauduimme vasta pikkutunneilla makuupusseihimme, puhtaina miehinä.

 

10.7

 

Kotiinlähdön aika. Purimme leirin, heitimme hyvästit joelle ja lähdimme vaeltamaan. Pelkäsin tulomatkalla kipeytyneiden jalkojeni puolesta mutta turhaan. Vaellettuamme noin seitsemäntoista kilometriä kivusta ei ollut tietoakaan, joten päätimme vielä jatkaa matkantekoa. Mielessäni valmistauduin jo vaeltamaan autolle asti yhteen menoon, eihän sinne ollut kuin kolmisenkymmentä kilometriä matkaa jäljellä. Vaelsimme hyvän tovin, kunnes Ekin vauhti alkoi hiipua. Sattui kuulemma, ja väsytti. Eikä tehnyt enää mieli jatkaa. Itse olin kohtalaisen hyvässä hapessa ja innokas jatkamaan, joten pohdin että Ekille pitäisi nyt keksiä joku porkkanan kaltainen. Ehdotin hänelle, että soittaisimme Ylläksen yöpuun pitäjälle eli Heinäkengälle, joka on tuttumme, ja kysyisimme saisiko häneltä saunan, olutta ja mökin yöksi? Tämä sai mieheen uutta puhtia. Soitto lähti parhaan palvelun Yöpuuhun, josta meidät toivotettiin tervetulleiksi, ja reilun 15 kilometrin pikavaelluksen kuluttua olimmekin jo autossa, matkalla kohti Yllästä, jossa lämmin sauna ja kylmät oluet jo odottivat.

 

Jalkoihin, polviin ja selkään sattui ja paljon, mutta onnistuneen reissun päätteeksi autossa istui kaksi elämäänsä hyvin tyytyväistä miestä.

 

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt