Kirjautuminen

Käsivarren karvaisempi puoli

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Enontekiö. Käsivarsi. Yliperä. Ajatus Suomi-neidon räpylään reissaamisesta oli muhinut mieleni perukoilla jo parin vuoden ajan. Pakkomielteeksi se jalostui talven 2010-11 pimeinä iltoina, ja ketterästi kehitelty strategia jalkautettiin kymmenenä heinäkuisena päivänä 2011.

 

.

 

Edellinen kesä oli mennyt kolutessa eteläisemmän Lapin jokiuomia. Suomut, luirot ja ounasjoet - lukuisista pikkupuroista puhumattakaan - ovat kyllä oivallisia kalapaikkoja, vaan jostakin syystä veri veti vielä pohjoisemmaksi. Halusin nähdä vielä vähemmän muita kalamiehiä, vielä koskemattomampaa luontoa ja vielä vapaampana virtaavia vesiä. Suomun matka tyssää Tuuloman altaisiin; Luiro lähtee Lokan altaasta ja päätyy Kitiseen, joka nykyään makaa mahona, patojen turvoksiin hakkaamana; Ounasjoki laskee Kemijokeen, jota edelleen uutterasti rakennetaan. Vaan Yliperän enot ja niiden latvavedet - ne jatkavat taivaltansa vielä toistaiseksi kepulaisen energiapolitiikan ahnaiden kourien ulottumattomissa.

Koko pitkän talven marinoin aivojani LCD-näytön kelmeässä lepatuksessa. Reittisuunnitelma ja kohde alkoivat hahmottua. Työpäivät jaksoi huomattavasti reippaammin mielin, kun välillä hypisteli hieman kartansyrjää. Kaksi asiaa kävi hyvin pian selväksi: tästä tulisi yksinvaellus, ja nimenomaan vaellus. Yksinvaellus lähinnä pakottavista syistä johtuen: ystäväpiirini koostuu sen verran herraskaisista vaappuloordeista, että jo viiden tunnin pikapisto 60 kilometrin päähän Stadista alkaa heistä tuntua extreme-urheilulta. Vaellus - erotuksena helikopteroinnille ym. - taas siitä syystä, että tuntui hieman epäkunnioittavalta sekä itseäni että luontoa kohtaan lähteä ensimmäiselle Käsivarren-reissulle Wagnerin Valkyyrioiden tahtiin. Toki myös Hart Sport, purovesi ja Laphroaig, joilla omaa konettani ruokin, olivat hieman edullisemmissa hinnoissa kuin lentokerosiini.

Kenties vaellusajatuksessa oli mukana  myös ripaus heikon lihansa koettelemista l. masokismia. Intin jälkeen (vuonna miekka & kypärä) kun ei juurikaan ole tullut pidempiä jotoksia luonnon helmassa liikuttua. Parin-kolmen päivän reissut alle kymmenen kilometrin tallusteluilla taisivat olla tuohonastinen maksimisuoritukseni.



Esivalmistelut


Esivalmisteluista voitaneen todeta, että kuten ehkä usein aloittelevan harrastajan on tapana, pakkasin minäkin rinkkani liian täyteen. Repun tavoitepaino oli 25 kg, mutta siihen ei nyt päästy: loppupunnitus kertoi kantolaitteen sisältävän tavaraa 32 kilon edestä. Suurin osa ylipainosta kertyi ruoasta. Olin laskeskellut reissuun kymmenen päivän ruoat, mutta aika liberaalilla laskukaavalla. Ajatus siitä, että ruoka loppuisi keskellä erämaata ja jäisin järsimään rinkan irtohihnoja ja perhovavan korkkikahvaa, oli yksinkertaisesti liian kauhistuttava. Niinpä päivän sapuskapussin sisältö oli tyypillisesti seuraava: kuivamuonapussi (Blå Band oli testaamistani kolmesta merkistä omaan suuhuni sopivinta), pari levyä nuudeleita tai pikkupussukka perunamuusijauhetta, soijarouhetta, pähkinöitä, rusinoita, liemikuutio ja muuta pikkusälää. Kuten arvata saattaa, jo vähäinenkin kalantulo ja suhteellisen kevyet päivämatkat takasivat sen, että suuri osa ruoasta palasi selässä vielä kotimatkallekin.

Lisäksi mukaan lähti teltta, makuualusta, makuupussi, kaksi 5-6 luokkaista perhovapaa vapaputkineen, kaksi kelaa siimoineen, kahluuhousut ja -kengät, kaasukeitin ja kaksi kaasupatruunaa (250 g ja 450 g - ihan vain varan vuoksi...). Näiden lisäksi oli tietenkin pakattava vielä sadeviitta, "telttavaatekerta", alusasuja, sukkia plus perholiivi. Jaloissa oli uunituoreet Nokian Retki Plus -saappaat, jotka osoittautuivat kalastusvaellukselle paljon paremmin sopiviksi kuin varsinaiset vaelluskengät.

Varavavan aion kantaa mukana jatkossakin, mutta vapaputket olivat ehkä hätävarjelun liioittelua. Kerran lensin suossa rinkka selässä ns. turvalleni, mutta todennäköisesti vavat olisivat säilyneet ehjänä ilman putkiakin. Samoin oli liioittelua toinen kaasupatruuna, sillä pienempi 250 gramman pänikkä riitti hyvin vedenkeittoon ja kalanpaistoon koko kymmenpäiväisen reissun ajan. Kahluuhousuille ja -kengille olisi saattanut olla tarvetta, jos sääolot olisivat olleet toisenlaiset. Perholiivi oli totaalisen turha, käyttämäni takki runsaine taskuineen ajoi hyvin saman asian. Sadeviitta oli ehkä painonsa puolesta turhake, mutta toisaalta vähensi huomattavasti vitutuksen määrää pahimpina sadepäivinä, kun kusellakaan ei voinut käydä kastumatta läpimäräksi.


 

Kaikki valmiina junamatkaa varten!

Päivä 1


Matka kohti pimeyden sydäntä alkoi Kilpisjärven Luontotalon pihasta harmaatihkuisena iltapäivänä. Kopterin säksätys kantoi korviin jostakin pilvi- ja sumupeitteen tuolta puolen. Varusteiden viimeinen pikatarkistus, ja sitten töppöstä toisen eteen.

Alkumatkan kuljin pitkin hartaasti tampattua reittipolkua, joka on syönyt Kilpisjärven jo entuudestaan karuun luontoon vielä karumman uran. Rapautumisen paljastamien kivenjärkäleiden seassa sai hyppiä kieli keskellä suuta, mikä teki etenemisestä tuskaista. Massiivinen rinkka ja siitä taivaalle törröttävät vapaputket takertuivat tuon tuosta tunturikoivujen oksistoon. Pian kuitenkin helpotti, ja maisema muuttui melko totaalisesti tunturilaakson reunalle päästyäni. Kasvillisuus oli matalaa varvikkoa, eikä hankalasta rakkakivikosta ollut tietoakaan. Matka eteni kohtuullisen jouhevasti, joskin kartan ja kompassin kanssa tuli oltua melko tarkkana. Erityisistä maastonmuodoista johtuen eksymisvaaraa ei sinänsä ollut, mutta reittiä ja omaa kulkuaan olisi vaivatta pystynyt vaikeuttamaan poikkeamalla liian kauaksi sopivasta kulku-urasta.

 

 

 

Sinne jäi tuokin tunturi!


Ensimmäinen etappi ei ollut järin pitkä, noin 15-17 km, mutta sain siihen tärväytymään kuusi tuntia. Kun ensimmäisen leiripaikan maamerkkinä toimiva autiotupa häämötti horisontissa, askel alkoi kummasti kantaa jälleen kipakammin - kunnes se tyssäsi jostakin esiin työntyneeseen soistuneeseen notkelmaan. Notkelma oli tuulelta suojassa, ja niinpä ilma yht'äkkiä olikin oli sakeanaan hyttysiä ja muuta pien-elämää. Ne tunkeutuivat ruumiinonteloihin, joiden en edes kuvitellut olevan alttiina, ja viettivät verisiä bakkanaalejaan ihoni jokaisella neliösenttimetrillä. "Ei vittu, onko tämä tällaista jokivarressakin?" Kuin ihmeen kaupalla pääsin soistuneelta alueelta takaisin kuivalle maalle, ja samalla tuulikin virisi uudelleen. Painajaismainen hyönteispilvi pyyhkäistiin kulmiltani muutamassa minuutissa.

Sivulauseessa mainittakoon, että tuo ensimmäisen vaelluspäivän notkelma oli oikeastaan ainoa tilanne tai paikka, jossa oli tarvetta Offille. Muina päivinä sääolosuhteet pitivät ilmavoimat maassa.

Päästyäni tuvalle jatkoin vielä hiukan eteenpäin ja lysähdin maahan. Vaikka olin käynyt kevään mittaan pari kertaa Nuuksiossa testailemassa samanmittaista matkaa 25 kilon kantamuksilla, pisti aidon kokemuksen totaalisuus puuskuttamaan ja puhaltelemaan. Palautin jalkojeni toimintakyvyn viskimoukulla, jonka jälkeen pystytin teltan, keittelin iltaruoan ja kävin yöpuulle. Kurkistin vielä kelloa ennen kännykän sammuttamista: klo 1.30.

 

 

 

Aurinko laskee selkäni taa.

 

Päivä 2


Teltan seinien läpi suodattuva auringonpaiste pyyhki unet silmistä. Kömmittyäni ulos kohtasin henkeäsalpaavan näyn: aurinko oli juuri aloittamassa taivaltaan tunturien rajaaman järven itäpäästä. En ollut nukkunut seitsemääkään tuntia, mutta oloni oli täysin virkeä. Ei rakkoja jalkapohjissa, ei lihaskipuja, ei julmettua kankkusta. Kyllä maalla on mukavaa!

Päivästä oli selvästikin muotoutumassa kaunis, joten ajattelin käyttää sen kalastukseen sen sijaan, että siirtäisin leiriäni alkuperäisen suunnitelman mukaiset noin 10 km idemmäksi. Pakkasin kevyeen päiväreppuun keittimen ja kuivaruokaa, heitin kalastuslaukun olalleni ja lähdin loikkimaan kivikkoista polkua kohti itää. Mahtavat maisemat! Mahtava keli! Mahtava lento-olioiden puute!

Järvi puski itäpäästään vetensä ulos pieniin, kivikkoisiin uomiin, jotka suikertelivat karussa maastossa aina välillä toisiinsa yhtyen ja jälleen eroten. Pikku hiljaa uomat muodostivat isompia, syviä lompoloita, jotka jälleen hajosivat koskenpätkiksi ja joenpoikasiksi. Lopulta pienet uomat yhdistyivät isommaksi virraksi, jossa oli jo selvästi oikean joen näköä. Tänään minua kiinnostivat kuitenkin nuo pienet virrat ja lompareet.

 

 

 

Pienistä puroista kasvaa keskisuuri virta.


Kokeilin - oikeastaan enemmän mielenkiinnosta ja hetken huvituksesta kuin varsinaisella kalastustarkoituksella - uittaa pintaperhoa jalkojeni juuressa virtaavassa puropahasessa, jonka reitillä sattui seistä jököttämään useamman kuutiometrin kivipaasi. Kun perho pääsi kivipaaden kupeeseen, tarrasi siihen paaden suojista pieni, parikymmensenttinen harjus. Elämää täällä siis oli, nyt olisi vain löydettävä pikkuveijarin isommat sukulaiset.

Etelälounaasta kuuluva jyrähdys keskeytti kalastelupuuhani. Ukkospilvi lähestyi tunturijonon takaa kovaa vauhtia, ja ajoi edellään vimmaista saderintamaa. Pistin vavan pakettiin ja istuuduin kivelle odottamaan. Sade iski selkääni, mutta ukkonen tuntui edelleen kiertelevän kauempana. Ehkä se ei tulisi päälle, vaan jatkaisi matkaansa Norjan suuntaan...

 

 

 

No nysse myrskyn lykkäsi.


Ilma näyttikin kohta kirkastuvan ja sade laantui, joten virittelin pyyntini uudelleen kuntoon ja hipsin jokivarteen. Ehkä noin 15 minuuttia ehdin vispata, kunnes sama kuvio toistui. Hiilikuituvavan kanssa ei tehnyt mieli ottaa riskejä, joten vapa kokoon ja puuskan väistymistä odottelemaan. Ja niinpä vain jälleen ilma kirkastui pienen vuottelutuokion jälkeen, ja pääsin jälleen jokirantaan. Koska keli näytti nyt todella poutaantuvan, kävelin virransyrjää alaspäin, pienehkön lompolon rantaan. Vastarannalle oli matkaa ehkä nelisenkymmentä metriä, eikä lompolo vaikuttanut erityisen syvältä. Harjukset pintoivat, aina välillä seassa kävi suurempikin mossahdus.

Kokeilin heitellä ja uitella pientä pintapörhöäni tuikkipaikoille, mutta tuloksetta. Ulottuvuutta haittasi hiukan se, etten ollut aamulla viitsinyt vetää kahluudongareita jalkaan, vaan pompin rantakivikossa vihreillä nokialaisilla. Lopulta, oikeastaan harhaheiton tuloksena, tärppäsi! Harmikseni näin jo kaukaa, että kyseessä oli alamittainen vempula, juuri ja juuri 30-senttinen. Kelailin purjeselän nopeasti rantaan, vapautin koukusta ja virvoittelin rantavedessä useamman minuutin ajan, ennen kuin traumatisoitunut kalaparka lähti uimaan takaisin kotikoloonsa.

Jatkoin pyytämistä, sillä pintakäyntien perusteella tiesin seassa olevan suurempiakin yksilöitä. Hetken aikaa heiteltyäni huomasin, kuinka veden pinnan alla, kenties noin 10 metrin päässä minusta, lipui hiljakseen hallava varjo. Hetki oli kaikessa yksinkertaisuudessaan maaginen. Pään päällä avautui jo hieman sinertävä taivas, ympärillä ruohikkoinen smaragdinvihreä lakeus, näkökentän reunoilla siniharmaat jyrkät tunturipahdat ja tuossa, aivan edessäni, lainehti lammikko kristallinkirkasta vettä. Ja sen pohjaa kiersi kohtuukookas harjus, selvästi ruoanhakutarkoituksissa!

Tärisevin käsin tälläsin pintaperhoa tuon harmaan haamun reitille. Tässä vaiheessa täytyy mainita, etten ole mikään mestariheittäjä. Natiaisena tuli harrastettua perhokalastusta muutamia vuosia, ja nyt kypsemmällä iällä perhostelureissuja on tullut tehtyä ehkä kymmenkunta kolmen vuoden aikana. Ankaran sähläyksen jälkeen sain pinturini tipautettua kalan rintamasuuntaan nähden kello 11 paikkeille, ehkä noin metrin-puolentoista päähän kalan sijainnista. Jännityksen huuma terävöitti aistit, sekunnit tuntuivat venyvän minuuteiksi. Hetken aikaa näytti siltä, että tarjoukseni ohitetaan. Sitten varjo kääntyi, yllättävän äkkinäisesti, ja kohta perhoa vietiin. Kala vikuroi vastaan melko lailla, vaikka sitä käskyttämässä olikin kärkitoiminen kuutosluokan vapa. Harjus esitteli komeimmat ja korkeimmat ilmalentonsa, ja pelkäsin perhoni irtoavan millä hetkellä hyvänsä. Kokeilin painaa vavan kärkeä veden pintaa kohti kokeilumielessä - jospa se rauhoittaisi kalaa hieman. Samalla silmäilin sopivaa nostopaikkaa. Haavi oli unohtunut reissusta viime metreillä, joten väsytyksen päätepiste täytyisi harkita tarkkaan. Lopulta paikka löytyikin, ja pitkällisen suostuttelun jälkeen sain harjuksen sen verran seesteiseen olotilaan, että se oli mahdollista nostaa vedestä käsin.

Samalla huomasin, että vesi (tai ehkä innostukseni) oli vääristänyt kalan kokoluokkaa melkoisesti. Se, mikä oli hetki sitten näyttänyt (ja tuntunut!) puolta metriä lähentelevältä superyksilöltä, paljastuikin mittanauhan ankaran katseen alla vain himpun verran yli 35-senttiseksi. Mutta silti -- mitallinen, ensimmäinen semmoiseni näiltä selkosilta! Ajoituskin oli mitä sopivin: ukkonen alkoi jälleen jyrähdellä ja sadepisarat rikkoivat lompolon pintaa. Perkasin kalan pikapikaa ja lähdin kulkemaan takaisin kohti leiriä. Ilmojen haltija leppyi matkalla, joten pystytin keittimeni järven rantaan ja pistin harjuksen pannulle tirisemään. Ruoan jälkeen kelpasi makoilla kankaalla, katsella järven pinnasta heijastuvaa käänteismaailmaa ja kuunnella luonnon ääniä.

 

 

 

Sopulipopulan takia mietin aluksi purovetten keittämistä, vaan eihän näin kaunista

H2O:ta viitsinyt liialla lämpöliikehdinnällä pilata

Päivä 3


Yöllä uni ei juurikaan maittanut, sillä ukkoskuuro imeytyi lopulta leirini päälle. Teltta teutoi ja lepatti ukonvaajojen jytistessä sen ympärillä ja tuulenpuuskien takoessa sen kylkiä. Koska tämä oli ensimmäinen reissu uudella teltalla, olin myrskyn ajan jatkuvassa valmiustilassa sen varalta, että liki vaakasuorassa toisinaan tuleva vesisade läpäisisi sekä ulko- että sisäteltan pintamateriaalin. Hieman huoletti myös teltan vaarnojen pito pahimpien tuulispäiden aikana. Pari tuntia makoilin patjallani täysvarustuksessa, kamat siirtovalmiudessa, mutta teltta osoittautui kelpo majoitteeksi. Kun tuon parituntisen jälkeenkään ei kosteutta sisätiloissa näkynyt, uskaltauduin torkahtelemaan. Jossakin vaiheessa myrsky loppui, ja syvä uni otti vallan.

Aamulla oli jälleen hieno keli, ja mieli teki jokivarteen. Tänään oli kuitenkin myös pakko siirtää leiriä, mikäli mielisin päästä lähellekään matkasuunnitelmani kala-apajia. Kompromissina lähdin hiissaamaan rinkkaani itäänpäin, ajatuksena taittaa puolet jäljellä olevasta matkasta tänään ja loput huomenna.

Matka meni melko mukavissa tunnelmissa. Sää oli mainio, ja jotoksella riitti ihmeteltävää piekanoiden pesimäkalliosta alkaen. Ihmettelyä herätti myös vastaan tullut venäläisjoukkue, jonka jokaisella jäsenellä sojotti rinkasta vähintään yksi metrin-puolentoista mittainen vapaputki. Poikittain. Lisäksi kantamuksissa näkyi olevan aurinkotuoleja ym. Liekö veikkosilta pudonnut helikopteri huonossa kelissä johonkin lähistölle... Väistin suurta kunnioitusta tuntien kapealta kalliopolulta, kunnes retkue oli ohittanut meikäläisen.

Lopulta löin rinkkani maahan ja teltan pystyyn aurinkoisessa, joskin melko tuulisessa säässä. Olin päässyt noin kuuden kilometrin päähän lähtöpaikaltani. Tuuli kävi etelälounaasta ja puhalteli edellään suuria valkoisia pilvenhattaroita. Uudessa leiripaikassa ei enää kännykkä kuulunut, joten tein vielä toisen kuuden kilometrin lenkin ihan vain sen takia, että voisin ilmoittaa huoltojoukoille seuraavan yhteydenottoni takarajan.

 

 

 

Suomi-neidon muhkeita muotoja ihaillessa teltta nousi pystyyn kuin itsestään.


Päivä oli mitä hienoin, mutta toivottoman tuulinen perhokalastukseen, ainakin kaltaiselleni diletantille. Koska yöunet olivat jääneet huomattavan vähiin myrskyn tuoman jännitysmomentin takia, keittelin sapuskaksi nuudeleita ja marinoitua soijarouhetta, minkä jälkeen vetäydyin telttaan nokosille. Tuuli jatkui samanlaisena loppupäivän, joten kalastuksen tein retkiä leirin ympäristössä, lämmitin vielä Blå Bandin pussimuonan ja painuin pehkuihin. Seuraavana päivänä olisi tarkoitus siirtää leiriä vielä seitsemisen kilometriä itään ja pysähtyä sitten kalastelemaan kunnolla.


Päivä 4


Herättyäni huomasin, että tuuli oli tyyntynyt. Teltan ovet avattuani huomasin myös sen, että se oli viime tekosinaan puskenut päälleni sade- ja sumurintaman. Aamusella näkyvyys teltan oviaukolta oli vielä joitain satoja metrejä sumun sekaan, mutta iltaa kohti mentäessä näköetäisyys lyheni tuosta huomattavasti. Satoi jatkuvasti, pääosin pientä tihkua, mutta välillä myös rapsakampia kuuroja. Eipä tehnyt mieli alkaa leirinpurkuoperaatioihin kosteassa ilmanalassa, saati sitten hyppimään rinkka selässä pajukkokivikossa kohti itäistä ihmemaata. Taivas - se mitä siitä näkyi - oli tasaisen harmaata joka puolella. Hyvänä puolena oli, ettei kehnoon keliin sisältynyt ukkosta ja myrskytuulta.

 

 

 

Usvaa vapaputkessakin.


Kävin hakemassa ruokakalan leirini läheisestä lompolosta. Huonosta kelistä huolimatta se tärppäsi lompoloon laskevan pikkukosken loppuliu'usta jo toisella heitolla. Aika tismalleen 36-senttinen, vaikka jälleen olisi etelän mies voinut kuvitella toisin kalan tappeluhalujen perusteella. Käsipelillä tapahtunut nosto sujui jo rutiinilla, samoin paistamis- ja nautintaoperaatio, vaikka jatkuva tihkusade hieman jälkimmäistä latistikin.

 

 

 

Sumuisten vuorten harjus valmiina tirisemään pannulla.

 

Loppupäivän lähinnä haahuilin leirin ympäristössä, piippua poltellen ja syntyjä syviä mietiskellen. Myös muutamia viskipaukkuja kului.

 

Päivä 5


Heti herättyäni tarkistin ulkomaailman tilanteen oviaukosta, vaikka olisi sen voinut kyllä arvata teltan pintaan papattavasta tasaisesta nakutuksesta. Sumua riitti, ja sadetta riitti. Tuulta ja ukkosta ei edelleenkään näkynyt, mutta sitkuttelin teltasta lähtöä siihen saakka kunnes oli pakko käydä täydentämässä juomavesivarastoja ja laskemassa pilssivettä pellolle. Kenkkumaisin puoli vallitsevassa säätilassa oli se, että kastuneita vaatteita oli aika helvetin vaikea kuivattaa. Maapuuta (tai -pensasta) ei näillä selkosilla juuri näkynyt, tai lähinnä riittävien määrien keräämiseksi olisi käytävä läpi melkoiset läänit maata. Teltan molemmat absidit olivat sinänsä kuivia, mutta aika kehnosti niihin mytätty ulkoiluvaatekasa kuivui. "Leirivaatteitani" pyrin pitelemään kuin lapsen silmää, enkä pistäytynyt niissä ulkosalla edes pakottavasta tarpeesta. Parempi hipsiä joko kalsareillaan, tai sitten märissä kalastusvaatteissa.

Jatkuva kosteus oli myös syynä siihen, ettei kahluuhousuja tullut soviteltua jalkaan. Niiden kuivaaminen olisi mahdoton tehtävä sadesäällä, ja toisaalta märistä kahluuhousuista tavallaan ikään kuin puuttuu pointti...

Kävin heittämässä perhoa muutamaan otteeseen, mutta ahti oli pihillä päällä. Kokeilin paria erinäköistä pinta- ja uppoperhoja, hieman eri syvyisistä vesistä, vaan vesiperän vedin. Kiitti riitti. Tällä kelillä en edelleenkään uskaltaisi suunnata kivikkoon rinkan kanssa. Vetäydyin siis telttaan pohtimaan elämän tarkoitusta ja sitä, jäisikö maalimaisema saavuttamatta keliolosuhteiden vuoksi.

Päivä 6


Aamulla huomasin tuulen jälleen virinneen. Se puhalsi jälleen etelälounaasta, ja pilviverho näytti olevan hälvenemään päin! Puolen päivän aikaan näkyi jo sinitaivastakin harmaan pilvimassan seasta. Ehkä tässä päästäisiin taas kalastelupuuhiin.

Toisin kävi.

Tuuli yltyi puhureiksi, jotka riepottivat telttaani aikalailla. Päädyin kasaamaan raskaita kiviä vaarnojen painoksi, siinä määrin tiukka myräkkä matalan majani ympäristössä toisinaan kävi. Illan saadessa taivas oli jo pääasiassa sininen, pieniä pilvenhattaroita ja jokin pidempi lonka seilasi aika haipakkaa vauhtia lounaasta koilliseen. Samalla tuuli muuttui yhä puuskaisemmaksi: melko navakasti puhaltavan "baselinen" seassa oli todella tiukkoja purskeita, jotka meinasivat keikauttaa jopa allekirjoittaneen turvalleen kivikkoon, kun seisoskelin mäennyppylän päällä kuvaamassa maisemia.

Teltassa ollessani noiden pikku myrskynpoikasten lähestymisen kuuli selvästi. Kivirakan ja varvuston seassa etenevän tuuli-impulssin ääni toi mieleen lentokoneen suihkumoottorin jylinän, jonka taajuus kasvoi lähestyessään. Jossakin vaiheessa kuvittelin pystyväni tuon taajuusmuutoksen perusteella ennakoimaan sen, menisikö tuulirintama "ohi" (ts. teltta ei heilahtaisi) vai tulisiko se päälle. Tuulen vinkka tuntui muuttuvan kimakaksi vihellykseksi juuri ennen telttaan osumista. Oli miten oli, vaan voin vakuuttaa, että teltta nytkähteli ja nyökkäili aika nöyrästi noiden kohdalle sattuvien tuulispäiden paineesta. Onneksi sade oli laannut.

 

 

 

Ja keskellä virtaa joki.


Kalastus oli pitkälti pois kuvioista. Veden pinta oli kaikkialla rikki, pirstana, tuhannen säpäleinä, ja tuulenpuuskat tarttuivat sekä vapaan että heittonaruun ikävällä intensiteetillä. Oli melko vaikeaa saada perho pysymään vedessä...

Turhautuneena pistin kalastusvälineet pakettiin, kaivoin piipun taskusta ja lähdin kävelemään leiriltä itään. Tarkoitus oli hieman kartoitella maastoa, ihan vain siltä varalta, että leirin sijaintia olisi päässyt vielä muuttamaan. Aika alkoi kuitenkin käydä tiukille, olin ilmoittanut ottavani yhteyttä "perusleiriin" kymmenennen päivän aamuna. Se tarkoitti sitä, että minulla oli vain reilut kolme päivää aikaa tehdä mahdolliset lenkkini ja palata nykyisen leiripaikkani länsipuolelle kännykkäkenttien ääreen.

 

 

 

Kuu paistaa heleästi, aika loppuu keveästi.

 

Päivä 7


Armoton myrskytuuli jatkoi riehumistaan. Tein päiväretken entistä idemmäksi. Otin mukaan vapani, mutta pääasiassa homma meni kuvailuksi. Joen rannat olivat erittäin hankalakulkuiset pitkän matkaa sisämaahan päin, ja omat puutteelliset heittotaitoni tekivät kalastuksesta sangen haasteellista.

 

 

 

Ei vettä, rantaa - rakkaa vaa'.


Runsaasti riekkoja ja sopuleita näkyi tällä reissulla, samoin mystinen löytö eroosion aiheuttaman kuopan pohjalta: kaksi valkoista, karvaista, noin puoli metriä pitkää pötkylää - aivan kuin pätkät poron koipea, siististi vierekkäin aseteltuna. Valitettavasti ei tullut otettua kuvaa, enkä löytänyt paikkaa enää myöhemmin.


Päivä 8


Tuuli tuiverteli edelleen, joten päätin aloittaa paluumatkan. Pystyttäisin vielä yhden leirin, samoille sijainneille kuin tulomatkallakin, ja ennättäisin ehkä käydä ruopaisemassa leiripaikan pohjoispuolella olevaa pikkujärveä. Järvelle olisi hankala päästä, joten kelin olisi oltava kuiva - vaan sepä ei ollut tämän hetken murhe. Pakkasin kimpsut ja kampsut ja lähdin askeltamaan länttä kohti.

"Uudella" leiripaikalla lähinnä varustehuoltoa, ei merkittäviä kalatapahtumia.

 

 

 

"Ihan tossa noiden takana ois rautujärvi..."


Päivä 9


Aamusta sateli jälleen. Sepä siitä rautujärvireissusta, en viitsinyt lähteä toikkaroimaan yksinäni sateiden rasvaamaan kivkkoiseen kuruun. Myöskään leiripaikkani rannasta avautuvalla järvellä ei tullut kokeiltua kalaonnea, vaikka joku muu matkalainen sieltä näyttikin piirun verran alle 40-senttisen harjuksen virvelivälineillä nostavankin. Aivot olivat jotenkin jo paluumoodissa.

Fiilikset olivat hiukan ristiriitaiset. En ollut päässyt sinne saakka, minne olin pyrkinyt. Neljänä peräkkäisenä päivänä sää oli ollut aika kehno, joten reissun kalastuksellinen osuuskin oli jäänyt verrattain vähäiseksi. Viivan alla oli vain kaksi mittakalaa sekä kourallinen alamittaisia, kasvamaan päästettyjä harrinpoikasia.

Toisaalta reissu oli kokonaisvaltaisesti arvioiden ollut kokemuksena mitä mahtavin. Kuvia oli tullut näpsittyä (auttavat kummasti kestämään toimistotalven), sopuleita, piekanoita, kettuja, riekkoja sun muita eläväisiä bongailtua, ja ennen kaikkea oli tullut liikuttua mahtavan avarissa maisemissa täysin eristyksissä ihmiskunnan tuottamasta ääni- ja valosaasteesta. Tuntui siltä, että tämän matkan ansiosta akuissa riittäisi jälleen virtaa ensi kesään saakka. Ja nythän olisi taas pitkä talvi aikaa suunnitella ensi kesän rientoa, sen ajoitusta ja mahdollista jaksotusta, sekä yrittää taas hieman harjaantua perhonheiton salatieteessä.

Tähän lopputulemaan päästyäni keskityin kuivattelemaan vaelluskamppeitani sekä tuhoamaan jäljellä olevia ruokavaraintojani. Ruokaa jäi silti kotiin kannettavaksi arviolta puolet alkuperäisen määrästä. Ensi reissulla voinee annostella murkinaa mukaan hieman rauhallisemmin.

 

 

 

Poikamiesboksi viimeisenä iltana.


Päivä 10


Kello 5.15 sain leirini kasaan ja aloitin paluumatkani viimeisen etapin. Keli oli sopivan puolipilvinen, lämpötila juuri passeli vaeltelulle. Kello 9.15 saavuin Luontotalon pihaan, saapastelin Kilpishallin kakkoskerroksen terassille parille kylmälle keskioluselle ja hyppäsin etelää kohti kulkevaan Eskeliseen. Mieliala oli korkealla, vaikka sen Täydellisen Käsivarren-kalastusreissun tekeminen jäikin vielä ensi kesään...

 

 

 

Haikeat hyvästit itäiselle ilmansuunnalle.




 

Kotimatkalla kuljettiin pää pilvissä.

 

Käsivarren karvaisempi puoli

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt