Kirjautuminen

Kuoleman joki

Käyttäjän arvio:  / 2
HuonoinParas 
Share

Päivä 1

20.7.2010

 

Viritin kelloihin ja kännyköihin kolmet eri hälytykset. Heräsin yön aikana puolen tunnin välein vaikka olin rättiväsynyt. Viimeisen kerran heräsin kolme minuuttia ennen ensimmäistä herätysääntä. Lastasin kaikki tavarat autoon ja piipahdin Ylläksen pehtoorin luona aamusumpilla. Turkkusesta tuleva tunturitangopartneri pitäisi hakea Rovaniemen asemalta kello 10:41, joten siirryin ajoneuvoon ja komensin sen etelään parisensataa kilometriä.

Juna oli ajallaan paikalla. Kahden kassin sälli seisoi hölmistyneenä laiturilla ja etsiskeli kännykkäänsä. Siirryin sällin taakse seisomaan ja huomattuaan minut hän tyytyi vain äänettömänä morjestamaan. Ujoina miehinä jätimme mieshalaukset väliin.

.

 

Siirryimme välittömästi komentamaan ajoneuvoa pohjoisemmaksi, Ivalon, Kaamasen ja Karigasniemen kautta kohti Finnmarksviddan nyppylöitä. Matkan välissä kävimme Sodankylässä karvakäsipizzalla ja -oluella.

Pääsimme hyvissä ajoin Skoganvarreen, jossa leirinpitäjä ilmoitti mönkijäkuskin tulevan kello 18. Joimme parit lonkerot odotellessamme. Kuski saapuikin kohta paikalle ja vaihdoimme pelivermeet päälle ja piilotimme tanssikengät siviilikassiin. Tunturitangoa varten tanssikengiksi laitoimme jalkaamme maastokengät.

Suunnitelmamme oli alunperin ollut hyvin hanskassa: vesitasolento oli varattu tälle päivälle ja kohteena oli Finnmarksviddanin ylänköalueen järvi, jossa tiettävästi oli rautua ja taimenta. Kävelymatkan päässä oli myös jonkin sortin joki, jossa olisi taimenta. Ja rautua. Hieman pidemmän matkan päässä vielä vesistö, jossa olisi harjusta. Ja kalamiestä ajatus ei muuta kuin kuumotti...

Pari päivää ennen reissua Mikey oli soittanut leirintäalueelle ja kysynyt, että onko kaikki kunnossa. Vesitasossa oli kuulemma jotain potkurin kanssa ongelmia, liittyen katsastukseen. Muutaman varmistussoiton jälkeen selvisi, että lentoa ei ole. Se vesitaso ei lennä. Kunnossa se saattaisi jopa olla, mutta katsastusinsinööri ei ollut antanut lentolupaa. Tai jotain vastaavaa...

Hätäisten mietintätuokioiden jälkeen olimme sopineet, että Mikey kysyy löytyykö vaikkapa korvaava mönkijäkyyditys. Ja sellainen saattaisi jopa löytyäkin, leirintäalueelta oli kerrottu. Kyyditys järjestyisi liki juuri sinne minne olimme menossa. Mutta kannettavaa jäisi. Olimme päättäneet Mikeyn kanssa kaikesta huolimatta ottaa korvaavan tarjouksen vastaan. Ensin autolla jonkun matkaa ja mönkijällä loput. Ja tarvittaessa loput kävellen.

Siispä onnellisina katsoimme autoni viereen parkkeerannutta kärryä, jonka peräkärryssä komeili käytetty, hieman pieneltä näyttävä Hondan mönkijä. Isosta mönkijästä oli kuulemma puhjennut rengas eikä peräkärryä olisi saatavilla. Kuvittelimme kaikki vesitasoon mahtumaan suunnittelemamme kassit tuohon pikkumönkijään. Kuvittelin myös Mikeyn istumassa tuon pikkumönkijän penkille kuskin taakse pitämään kuskia käsillä kiihkeän tiukasti kiinni. Itseäni en enää saanut mahtumaan tuohon matkailuvälineeseen, ja ilmeisesti Mikey ajatteli samoin - ne kamat eivät edes mahdu tuon mönkijän kyytiin!

Vinkkasin parhaalla, jo kauan sitten ruostuneella ruotsillani kuskille, "Fyyra bagaaser". "Ingen problem", vastasi turskanpurija. Tajusin hetken päästä, että eihän kasseja ollut neljä vaan viisi ja korjasin vinkkaustani näyttäen mönkijämiehelle kaikkia vasemman käden sormiani, "Intte fyyra men fem bagaaser". "Ingen problem", sanoi kuski toistamiseen ja kuvitelmissani lisäsin vielä tuon viidennenkin kassin mönkijän telineille. Alkoi olla pikkumönkijässä jo aika korkealla painopiste... Lastasimme tavarat nelivetopakettiauton perähudlariin ja istahdimme itse kärryn kyytiin.

Mönkijä

Pikkuinen mönkijä sumuisessa kuvassa

Pakettiauton kyydissä kuski alkoi yhtäkkiä säätämään, kertoen kaikenlaisia mahdollisuuksia: "Sen sijaan että menisitte tuonne, tuokin suunta olis mahdollinen". Ja sitten tietysti Mikeyn kanssa jouduimme uuden valinnan eteen: mennäkö alkuperäiseen suuntaan vai tähän uuteen? Tuolta oli saatu kuskin puheiden mukaan jokunen päivä sitten kolme- ja nelikiloiset taimenet. Haukeakin löytyisi, samoin harriin voisi törmätä. Harjus meitä molempia kiinnosti ja hauki yleensä tarkoittaa näillä leveysasteilla harjusta, joten kiinnostuimme uudesta vaihtoehdosta samantien.

Palasimme takaisin leirintäalueelle katsomaan karttaa. Ja kartalta katsottuna, kaikki vaihtoehdot huomioonottaen, harjuksetkin, päätimme siirtyä uuteen osoitteeseen. Mikäpäs siinä, kun paikkaa vielä kehuttiinkin, aidon turskanpurijan toimesta. Karhu tosin oli nähty sielläpäin kolme päivää sitten. Kuski ohjeisti laittamaan ruokakassit vaan piiloon eikä telttaan niin kaiken pitäis olla kunnossa. Ja kuskin puheiden jälkeen päätimme mennä juuri päinvastaiseen suuntaan kuin missä se alkuperäinen järvi oli. Kadotimme sen järven näkyvistämme...

Aluksi köröttelimme kärrypolkua, joka hyvin vahvasti muistutti Kalkkoaivin tietä. Maavaraa pakettikärryssä oli silminnähden riittävästi, joten suurempaa ongelmaa etenemisessä ei ollut odotettavissa. Sitten homma varsinaisesti selvisi meille: joutuisimme automatkan jälkeen kävelemään polkua pitkin puolentoista tunnin päässä olevan polun pisteeseen, jossa koski näkyy ja kuuluu. Kuski kertoi sitovansa kassit mönkijään kiinni ja tulevansa perässä, väittäen lisäksi saavansa meidät kiinni puolessa välissä kävelymatkaa. Meidän piti perille päästyämme vain odottaa. Olimme sopineet, että kuski käy vielä tutkimassa mahdollisuuksia viedä kassit edemmäs, lähemmäs järviä, joissa sitä kalaa pitäisi olla. Alueella oli kuulemma satanut aikalailla, joten mönkijäpolun loppuosa saattaisi olla vetistä helvettiä...

Läksimme kevyeltä hölkältä tuntuvalle leppoisalle marssille, Mikeyn pitäessä vauhtia. Puolivälin päästyämme aloimme ihmettelemään että mönkijämiestä ei kuulu. Jatkoimme matkaamme ja kuulimme vuorotellen olemattomia mönkijän ääniä tuulen tuodessa ääniä polun alavirrasta.

  • "Tuo oli ainakin suihkukone eikä mikään mönkijä."
  • "En oo kyllä satavarma mutta tuntu siltä että se oli mönkijän ääni."
  • "Vittu se jätkä juo just ny meirän sauhujuamia!"
  • "Katos näin suomalaista kalamiestä kusetetaan..."
  • "Onkohan se sälli kaatunu sen painolastin alle?"

Tunturitango ja matka tanssilavalle

Tästä se tunturitango alkaa

Pääsimme sovittuun paikkaan kosken kohdalle eikä vieläkään kuulunut mönkijästä mitään. Tunturi-ilmassa oli aistittavissa huolestumisen kaltaista äreyttä. Kiipesin vieressämme olevalle pikkunyppylälle, josta ei näkynyt mitään minnekään suuntaan mutta ainakin saattoi olettaa, että kuuluvuus paranisi. Ja sitten alkoikin kuulumaan ääniä. Mikey alempana ei kuullut mitään.

Kuski saapui paikalle ilmeisen tympääntyneenä, kieltäytyen siirtymästä lastin kanssa yhtään eteenpäin. Olimme mäkisessä koivupöpelikössä eikä yhtäkkiä tuntunutkaan enää yhtään kivalta. Siis me joudutaan kantamaan nuo kassit itse jonnekin leiripaikkaan? Eikä mitään leiripaikan näköistäkään ole missään!

Kiskoimme tavarat pois kyydistä ja huomasin kuskin kantamassa telttapussissa jotain outoa. Oliko siinä telttapussissa reikä? Mainitsin asiasta Mikeylle ja tarkastimme sen samantien. Telttapussi oli nirhautunut rikki. Onneksi telttakepit suojasivat itse telttaa eivätkä telttakepitkään olleet vahingoittuneet. Onneksi Mikeyn juuri äskettäin pinkasta repäisty teltta ei ollut rikkoutunut. Se nyt olisi vielä tästä puuttunut...

Sopimus seuraavasta tapaamisesta lyötiin pöytään: "Sunnuntai, 1. elokuuta, klo 9-10 aamulla, jätätte vaan tavarat tähän samaan paikkaan ja minä haen ne ja tuon leirintäalueelle". Ei mikään kauhean huono suunnitelma. Kuski viskoi tavarat kentälle ja hävisi näkyvistä.

Mönkijä, mies ja Mikey

Kaksi norjalaista ja yksi rantaruotsalainen

Kartan mukaan paikka oli pelkkää koivupöpelikköä. Emme tarvinneet asian todentamiseksi mitään karttaa. Läksimme etsimään pöpelikön seasta leiripaikkaa. Kaikkialla oli alamäkeä. Siellä missä ei ollut alamäkeä oli ylämäkeä. Ja joka paikassa oli koivuja ja sammalella naamioitua rakkaa. Leiripaikkoja löysimme silti kaksi. Ensimmäisessä puro meni parikymmentämetrisen mäen alla, leiripaikan ollessa sen parikymmentämetrisen mäen päällä. Sanoin Mikeylle, että sää sitte haet joka aamu ruokavedet tuolta alhaalta. Toinen paikka oli lupaavampi, veden ollessa vieläkin kauempana. Mutta paikka oli suojaisemmassa paikassa. Tuuli ei sinne edes yltäisi.

Olipa pettymys. Paikalla oli kerrassaan surkea leiripaikkatarjonta. Eikä se perkeleen mönkijäkuski ollut voinut edes kertoa minne päin kannattaa suunnistaa etsimään leiripaikkaa! Voi helvetin helvetti! Tämä söi tunturitangon harrastajaa sillä kuuluisalla kympillä...

Tuskaisina päätimme tutkia tavaroiden sijaintipakasta nähden toisen suunnan. Siellä oli joki lähempänä. Välissä oli pieni joki. Edessä oli ruohoa. Ruohoa! Mikey käveli edellä ja hihkaisi:

  • "Tässä on meidän leiripaikka!"

Saavuin pikkujoen rannalle. Katsoin edessäni aukeavaa näkymää. Tasainen nummi. Koski rannassa, ja oikea kunnon koski. Sen pauhussa eivät pahat möröt pääsisi yöuniin kummittelemaan. Nuotiopaikka kosken rannalla, polttopuita ja risuja pöpelikkö täynnä.. Paras leiripaikka Lapissa ikinä. Naton pataljoona olisi sinne mahtunut sissitelttoineen eikä olisi tila loppunut. Eikä se perkeleen mönkijäkuski olisi voinut edes kertoa, että tänne päin kannattaa suunnistaa!

Palasimme takaisin tavaroiden luokse, joimme rauhoittavan oluen ja ryhdyimme laittamaan kahluuvarusteita päälle ojan ylitystä varten. Kannoimme hiki valuen viidet kassimme alamäkeen ja ojan yli. Selviydyimme urakasta lopulta suhteellisen helposti ja pääsimme valitsemaan telttapaikkoja. Pelkkä ruohon näkeminen sai miehet iloisiksi.

Huojentuneina, kaiken tuskan, ärtymyksen ja hikoilun päätteeksi päätimme harrastaa pekonimakkaran paistoa nuotiolla, maustettuna paskanjauhannalla sekä tuttujen kavereiden parjauksella. Selviydyimme voittajina parjauskisasta, väsymyksen viedessä lopulta meistäkin ylivoimaisen voiton.

Henkilökohtainen makuupussin lämmittäjäni oli ottanut lopputilin...

Telttapaikka

Mikäpäs tällä jalkapallokentällä on telttaillessa

Leirikoski

Mörköjen karkoituskoski

Pekonimakkaraa

Pekonimakkaraa

Päivä 2
21.7.2010

Teltan vieressä kahisi jokin. Oliko se karhu? Olinko jättänyt ruokatavaroita teltan sisälle, joita nallukka hajun kuonoonsa saatuaan oli tullut noutamaan? Vai oliko se tullut noutamaan minut?

Mikey halusi päästä riu'ulle. Leiristä katsoen löytyi parikin suuntaa minne voisi päästellä. Jonkun ajan kuluttua Mikey palasi ilmeisen helpottuneena leiriin. Ensi töikseen hän ilmoitti löytäneensä jotain: vanhan talon tai mökin perustukset. Mökki oli ilmeisesti palanut, tai poltettu, ja jäljellä oli enää läjä sulanutta lasia, hetekan jäänteet, metalliromua sekä myrskylyhtyjä, joissa luki selkeää saksankieltä.

Ihmekös tuo, että paikalla oli tasainen niitty, keskellä pusikoita ja pöpelikköä... Liekö muinaiset miehittäjät raivanneet itselleen hieman lebensraumia... Vieressä jökötti paskahuussi. Huussi oli viimeksi huollettu varmaankin vuonna '45.

PuuCee

Puu-Cee

Kaivoin nuotiopaikkamme viereen kepillä rouhien ruokatarpeille maakuopan. Parinkymmenen sentin syvyydestä löytyi rautanauloja, ikkunalasia sekä joku peltinen rasia. Kaivoin hieman varovammin seuraavat sentit, käsikranaattien pelossa...

Saatuani suojattua voit ja parit oluet lämpimältä ilmalta tähän kaivamaani pienoiskellariin pääsimme itse asiaan. Viritimme kiireettömästi kalavermeet pelikuntoon. Sitten alkoi tutkimusmatkailu ylävirran suuntaan.

Leirin kohdalta hieman ylävirtaan edessä oli korkea köngäs ja sen kohdalla tunturihaukan pesä. Kapusimme korkeaa rinnettä ylös todeten, että virta ennen köngästä oli liian kova. Haukanpesässä ei ollut ketään kotona eikä se näyttänyt siltä, että siellä olisi tänä vuonna kukaan käynytkään. Sääli, sillä sisäinen bongarini oli jo matkalla tutkimaan pesän sisältöä taimenekalastuksen kustannuksellakin. Jatkoimme rinteen päällä hetken todeten, että joko täällä kulkee paljon poroja tai sitten ihmiset ovat tehneet polkuja ja samalla muistimme leirin paskahuussin ja reilun kuudenkymmenen vuoden takaiset tapahtumat. Laskeuduimme pian alas joen varteen. Virta oli sielläkin kiivas ja vettä uomaan mahtui suurempi määrä kuin mitä leirin edessä oleva koski antoi odottaakaan.

Hieman ylempänä oli edessä mahtavannäköinen putous, josta alavirtaan oli pieni sivu-uoma, joka näytti taimenen pesältä. Siinä pääsimme ensimmäistä kertaa koettamaan perhojen toimivuutta. Joku siellä kotona oli ja se joku osottautui pieneksi taimeneksi. Oli siellä joku toinenkin, mutta sekin ilmeisesti pienenlainen taimen.

Mikey ronkkimassa taimenkoskea

Mikey ronkkimassa taimenkoskea

Sivu-uomassa ei ollut kuin pieniä taimenia

Sivu-uomassa ei ollut kuin pieniä taimenia

Tutkimusmatkailijan vietti pakotti kuitenkin siirtymään ylävirtaan. Joki yhtyi juuri ennen putousta ja suurempi jokihaaroista sai meistä seuraajat. Ei tullut mieleenkään mennä siitä kohdasta yli, olisi ollut varma kuoleman paikka.

Jatkoimme ylävirran suuntaan, Mikey jäi hieman alemmaksi ronkkimaan kiventakusia siirtyessäni hieman hätäisesti ylöspäin ronkkien vain parit hyvännäköiset montut. Ainoat nähdyt kalat olivat pienenpieniä taimenenpentuja.

Pocket fishing

Mikey taskukalassa

Edessä olevan suuren putouksen kohdalla oli mahdoton melu. Vesi oli valkoista. Se muuttui värittömästä vitivalkoiseksi sillä sekunnilla kun se osui tuohon putoukseen. Putous oli kapea ja ainakin viisi metriä korkea, ehkä seitsemänkin. Siitä ei menisi mikään kala ylös.

Koski

Valkoisen veden koski

Koski

Sama koski alavirtaan katsottuna

Päästessäni putouksen päälle toivoin näkeväni suvannon. Mutta koskihan se siellä. Hieman leveämpänä joki kuitenkin putouksen yläpuolella virtasi, jakautuen putouksen kohdalla kahteen uomaan, yhtyen ohittamamme alemman kosken kohdalla jälleen yhteen.

Ylävirta näytti olevan pelkkää koskea. Jyrkkää kivihelvettiä. Suvannosta ei ollut hajuakaan. Mietin mielessäni, että onkohan seuraavan parin pilometrin matkalla yhtään suvantoa. Vai onko tämä koko kirottu joki samanlaista kiviränniä? Pelko hiipi ajatuksiin... Parisensataa metriä ylempänä oli mutka, ehkä sen takaa tulisi hiljaisempaa vettä? Perhorasiani ei todellakaan muistuttanut koskikalastukseen valmistautuneen perhokalastajan rasiaa, sisällön ollessa hyttysenkokoisten siivekkäiden jäljitelmiä täynnä. Poissa olivat Super-Tinselit ja liitsit... Jokunen pienenpieni streameri rasiassa silti oli, mutta ne olivat niin pieniä, ettei niitä kukaan taimenkoskella olisi normaalisti vaivautunut viskomaan.

Joki oli ennen mutkaa ärsyttävän voimakas eikä kalapaikkoja juuri ollut missä noita mukanaolemattomia Super-Tinseleitä olisi edes uittanut.. Päästessäni mutkan kohdalle huokasin helpotuksesta: edessä oli suvanto! Ei tämä olekaan pelkkä vuoristoränni! Liitsien puuttuminen unohtui mielestä samantien...

Iloisena edessä olevasta vaihtelusta ja suurin odotuksin kiihdytin vauhtia ja päästyäni suvannolle siirryin siitä alkavan kosken niskalle vartioon. Odottelin ja katselin maisemia. Joitakin kaloja näytti tuikkivan niskan yläpuolella olevan pienen sivuojan kaltaisen putaman kohdalla. Yritin härnätä ne ottamaan perhoa mutta onnistuin vain sotkemaan siimani rantaoksiin. Siitä tuli tämän reissun ensimmäinen perhon menetys.

Suvanto ja koskenniska

Koskenniska

Mikey saapui jonkin ajan päästä ja jatkoimme matkaa ylöspäin. Itse suvanto oli syvä, veden kirkkaus tekee yleensä aina tepposet, mutta tämä joki oli syvääkin syvempi, sillä ajoittain emme nähneet gininkirkkaassa vedessä edes pohjaan asti. Joen reunalla oli selkeä polku ja kosken niskalla oli joku juonut leirissä Leijona-viinaa. Jatkoimme matkaa ylävirtaan koko ajan tiiraillen suvantoon josko tuikkeja tai kaloja näkyisi. Mutta niitähän ei näkynyt.

Pitkän suoran jälkeen tuli oikealle kääntyvä mutka ja mutkan takaa kuului kohinaa. Toivoin mielessäni, että kyseessä ei olisi samanlainen koskirypäs kuin se minkä ohi olimme juuri kävelleet. Onneksi edessä oli lyhyt koski. Jäin kosken loppuliu'ulle koettamaan onneani ja laitoin pienen streamerin siiman päähän. Tovin alavirtaan perhoa heiteltyäni näin korkean loikan. Siima kiristyi. Ja samassa kala oli irti...

Mikey kahlasi kosken keskeltä joen toiselle puolelle. Ronkimme molemmat tätä leveää ja matalaa koskea. Saamattomana siirryin hetken päästä kosken niska-alueelle tiirailemaan yläpuolista suvantoa. Lopulta nälkä yllätti, joten kahlasin kosken niskalta joen yli ja syömään maittavaa kuivamuonaa, joka näytti valmistuttuaan koiranoksennukselta. Joimme ruokailun päälle etelästä kantamaamme voimajuomaa tunturivedellä laimennettuna.

Kahlaaja koskessa

Mikey matkalla vastarannalle

Hauki ojansuussa säikäytti meidät molemmat. Parikiloinen jänkäkoira kertoi siitä, että joessa on varmaan muutakin kalaa. Tiesimme jo, että tässä joessa ei ole harjusta, joten varmaankin tuo hauki olisi punalihainen. Rämmimme ruokailurantaa pitkin ylävirtaan suvantoa syynäten, etsien syöntipuuhissa olevia kaloja. Hiljaiselta näytti tämä suvanto. Lopulta suvanto loppui ja edessä oli koski. Julmetun pituisen näköinen koski. Kalastelimme hetken kosken loppuliukualuetta saamatta sen suurempaa kosketusta kaloihin. Jatkoimme kävelyä kunnes tulimme paikkaan, jossa koski alkoi olemaan liian kiivas. Mahdollisia ylikahlauspaikkoja toki oli, mutta päätimme jatkaa vielä ylävirtaan kalastellen lupaavannäköisiä kiventakusia ja koskipeilejä. Natiaistaimenia tuntui koskessa piisaavan.

Kirottu koski. Kilometrien pituinen. Loppuisiko se koskaan? Kävellessämme koetimme samalla löytää sopivia kahluupaikkoja. Mutta joki oli kapea ja se tuntui olevan yhtä voimakas kuin alempana. Kerran jo yritimme mutta päätin olla menemättä. Ilman kahluukeppiä siitä paikasta en uskaltanut edes yrittää. Jatkoimme matkaa ylöspäin ja löysimmekin lopulta ylityspaikan kosken väliniskalta jossa virtaus oli tasaisempi ja hetken päästä jatkoimme koskenronkkimiskävelyä kotirannan puolella. Koski jatkui silti vielä. Tuntui kuin olisimme kävelleet vähintään viisi kilometriä tätä samaa koskea ylöspäin. Onneksi koski kuitenkin loppui jo muutaman sadan metrin jälkeen.

Hitaasti virtaavalla niskalla tuikkasi. Näin hetken päästä taimenen siirtyvän hieman keskemmälle. Viritin pintaperhon tilalle pikkustreamerin ja tarjosin sille sitä. Ja se ainakin yritti. Sain samasta kohdasta hetken päästä pikkunatiaisen, se tuskin oli se, joka oli juuri äsken yrittänyt. Vaikka ei näistä kyllä tiedä...

Edessä oleva suvanto oli hiljainen. Tassuttelimme hitaasti sen rantaa piktin ylävirtaan. Ylitimme sysimustan sivuojan taiteillen sen yli heitettyjen tunturikoivun runkojen päällä. Putoaminen olis tiennyt todennäköisesti upottavaa kastumista, kahluuhousuista huolimatta.

Suvanto oli kuin kuollut. Maansortumat olivat suistaneet koivuja jokeen. Kävelimme selkeää polkua pitkin peräkkäin ja Mikeyn mentyä suistuneiden koivujen ohi rannassa muljahti. Näin ison hahmon ja pysäytin Mikeyn huutamalla kalavaroituksen. Parikiloinen hauki sai kuitenkin lipua rauhassa, ei ollut siitä vaativille kalastajille ruokakalaksi... Totesimme joessa olevan ainakin riittävästi taimenia kurissa pitäviä limaniekkoja. Ja sehän kuulosti kerrassaan hyvältä.

Suvanto jatkui. Jonkin ajan kuluttua ylitimme jälleen sysimustan suo-ojan, joka näytti syvemmältä kuin kumpikaan meistä oli pitkä. Mikey taiteili tunturikoivusillan yli hetkessä. Huojuvat rangat yli hankalien vesien - ja samalla päässäni alkoi soimaan Simon & Carfunkelin Bridge Over Troubled Water - eivät koskaan ole olleet minulle helppoja, joten jouduin keksimään jostaikin ylitystä helpottavan tukikepin. Katkaisin yhden huteran kolmemetrisen risun ja tökkäsin sen ojan pohjaa kohti. Pohjaa ei tuntunut. Huhhuh... Tuonne kun putoaa niin silloin ei tunnu mukavalta. Löysin viisimetrisen paksun koivunpätkän, joka oli valmiiksi revennyt äitipuuvarrestaan ja väänsin sen lopullisesti irti, katkoin siitä oksat irti ja siirryin sillalle. Tökkäsin kepin ojaan ja siitä jäi upottavan liejun jälkeen vielä sopiva pätkä pinnalle. Keppiä horjuvana tutisevana tukikeppinä käyttäen huojuvan tunturikoivusillan ylitys onnistui helposti.

Suvannon jatkaessa hiljaiseloaan jatkoimme kulkua ylävirtaan. Uteliaisuus vei voiton kalastuksesta. Tarkoituksenamme oli rämpiä tutkimaan joen mutkassa olevien pienten järvien tilanne.

Edessä oli hiekkaranta, jonka edessä tuikki joku. Mikeyn vaihtaessa peruketta ja perhoa menin hiekkarannalle ja heitin pikkustreamerin reilusti nähtyjen tuikkirenkaiden yläpuolelle. Heti oli jokin kiinni. Mutta iso se ei ollut, ajattelin kalan irrottua samantien. Heitin sen jälkeen tuikkirenkaiden näyttäytymiskohtaan ja samantien oli taas kiinni jokin. Sekään ei isolta tuntunut ja irtosikin samantien. Mikey sai perukkeensa sidottua ja saapui hiekkarantakalastuksen pariin. Jatkoimme heittämistä tovin saamatta enää kontaktia kalohin.

Tutkimuksen kohteena oli joukko pieniä lampareita ja näiden eteläpuolella olisi kaksi isompaa järveä. Pääsimme ilman kalatapahtumia suht' vaivattomasti kohtaan, josta kohtisuoraan koivumetsää päin nämä lampareet olivat. Mikey kävi toteamassa ensimmäisen olevan sarjaa suosammakkolampi. Suokävely alkoi. Siirryimme seuraavalle lampareelle, joka näytti ensimmäisen suurennetulta kopiolta. Jatkoimme kävelyä kohti kolmatta lammikkoa, enemmänkin tarkoituksena siirtyä kohtia ensimmäistä niistä isommista järvistä. Tajusimme hetken päästä, että tähän suuntaan jatkaessamme joutuisimme umpikujaan. Ainoa mahdollisuus olisi palata samoja jalanjälkiä takaisin sinne mistä tulimme ja jatkaa kahden ensimmäisen lampareen välistä kohti koivikkoa, josta pääsisimme takaisin joelle, alemmaksi kuin mistä olimme ensimmäiselle lampareelle koukanneet.

Kumpuileva vaivaiskoivusuohelvetti sai hien päälle. Lopulta saavuimme joelle ja jatkoimme polkua pitkin alas saapuen sivuojalle, jossa olin tehnyt ojanylitystukikepin. Ylittämättä ojaa seurasimme sitä pitkin kohti lähellä olevaa järveä, joka näkyi jo edessämme. Pajua ja vettä riitti matkallamme rantaa kohti. Sorsaemo maanitteli poikasiaan pois kahden pystyasennossa lähestyvän pedon tieltä.

Saavuimme järven rantaan ja pähkäilimme sen kalatilannetta. Toisin kuin edelliset lampareet, tällä järvellä oli taatusti kalakantaa, koska se oli suorassa yhteydessä jokeen seuraamamme puroa pitkin. Vasemmalla oli suosta nouseva kallio ja vastaranta oli mäen reunaa ja helppokulkuisen näköistä koivikkoa. Tämä puoli puolestaan näytti matalalta ja pajuiselta. Pitäisikö kiertää tämä järvi vasemmalta vaiko jatkaa suoraan oikealle pajukkoon? Kaikki tähänastinen kävely ja pieni väsymys kuitenkin sanelivat jatkon: lähdimme oikealle.

Ylitimme tässä kohdassa kapeana seisovan sysimustan sivuojan yhdellä loikalla ja hetken päästä jo siirryimme takaisin joen rantaan. Jatkoimme suvantoa alaspäin selvänä tarkoituksenamme päästä pikkuhiljaa takaisin leiriin. Samassa alempana tuikkasi. Siirryimme varovasti lähemmäksi. Edessä oli oja, se ensimmäinen sysimusta suo-oja, jolla oli koivusilta. Ja tuikki oli näkynyt aivan ojan suulla. Komensin Mikeyn pintureineen heittämään kalalle tarjousta. Siirryin itse alemmaksi pois tieltä ja valmistauduin heittämään kun Mikeyn perho olisi poissa tieltä. Ja samassa Mikeyn takana oleva koivun oksa antoi siihen mahdollisuuden. Mikeyn yrittäessä irrottaa perhoa oksasta heitin pikkustreamerin poikittain virtaan ja annoin sen hetken vajota ja liikkua alaspäin. Sitten nykäisin sen liikkeelle ja samantien oli kala kiinni.

  • "Nyt on iso! Nyt on ISO!"

Roiskaus kävi ja kala sinkosi eteenpäin, keskivirtaan. Menohaluja ja voimaa tällä kalalla riitti. Kala tuntui ainakin kaksikiloiselta. Siima soljui rullalta ja vapa oli notkollaan. "Pääset haavimieheksi", huusin Mikeylle. Rannat olivat tässä kohdassa hieman korkeat ja risukkoisetkin. Mikey siirtyi vierelleni katsomaan ja arvioi kalan ainakin puolitoistakiloiseksi. Taimen oli todellakin vauhdikas eikä edes noussut pintaan jotta olisimme päässeet sitä silmäpuntaroimaan.

Väsytys jatkui ja kalasta alkoi näkymään jo merkkejä pinnalla. "Kaksikiloinen se ei taida olla, puolitoista lienee hyvä arvio", sanoin Mikeylle. Mikey vastasi kalan olevan kyllä pienempi kuin miltä se ensin näytti.

Kala seilasi voimakkaasti keskelle ja reunalle ja väänsi kuin voimamies. Ihmeellinen on tunturin luonnonkalan voima. Ei löydy tällaisia taistelijoita etelästä. Perukkeeni oli tosin ohukainen, 0.18 mm, mutta vetolujuutta siinä piisasi enkä siis antanut kalalle mitään turhia löysiä. Kala oli sitä voimakasta lappalaista laatua.

Vielä tovin väsyttelin sitä, ja arvioimme siinä sivussa, kalan jo itsensä selkeästi meille näyttäen, että kokoa oli varmaankin alle 50 senttiä. Sitten kala alkoi näyttää väsymisen merkkejä, ja edessäni näytti olevan vedenrajassa oleva pieni 'kieleke', jonne siirryin haavin kanssa, ja sain taimenen jo melkein 'haaviplaaniin', eli liukumaan veden pinnalla kohti haavia, mutta vielä se ponnisti ja irtosi haaviplaanista, sukeltaen syvälle pohjaa kohti. Uskomattoman voimakas kala! Vaikka tämä jäisi reissun ainoaksi kalaksi niin voimaltaan tämä hakkaisi kaikki ne etelän kalat mitä tänä vuonna olin saanut, ja tulisin saamaan...

Hetken päästä taimen oli kuitenkin jo valmista graavia ja sain nostettua sen pään jälleen haaviplaaniin ja kykenemättä enää syvyysloikkaan taimen valui ammottavan havaksen syvyyksiin... Tämä uskomaton taistelija oli kooltaan "vaivaiset" 45 senttiä.

Taimenta irrotellessani keskeltä suvantoa, vajaan parinkymmenen metrin päästä kuului valtava mosaus. Isot laineet nousivat tuikin kohdalla.

  • "TUO oli ISO!"
  • "Jumaleissön! Kolme-, nelikiloinen ainakin!"
  • "Vähintään!"
  • "Olipas iso tuikki... Huhhuh..."

Tuikki

Tuossa se tuikki mutta sen tuikin aallot ovat jo murtuneet...

Tuikista innostuneena Mikey jatkoi perhon liottamista suo-ojan suulla. Sitä isoa kalaa ei kuitenkaan näkynyt enää. Eikä muitakaan. Päätimme tovin jälkeen jatkaa matkaa kohti leiriä. Matka oli pitkä ja ankeanlainen. Se sujui hilaisuuden vallitessa.

Kahdentoista tunnin työ tuntui jaloissa ja etenkin kantapäissä. Kahluuhousut olivat hiertäneet istumalihasten kosketuspinnat vereslihalle. Persaus nilellä yritin istua ja nauttia sateisesta aamiaisesta, joka koostui kuivamuonapussista sekä kuumasta kaakao-suklaa-rommista. Tämän jälkeen menisimme nukkumaan.

Sade ei ollut kova mutta se teki kaiken ankeaksi. Sain taimenen fileoitua ja istutettua tilli-suolakasvualustaan. Käärin sen folioon ja upotin jääkaapin pohjimmaiseksi.

Tiesin avoinna olevan henkilökohtaisen makuupussinlämmittäjäni paikan olevan edelleen täyttämättä, joten kiskaisin kuivat sukkahousut koipeen ja lisäksi ujuttauduin makuupussilakanan sisälle. Sekin oli jääkylmä mutta sekunnin päästä kylmyys oli hävinnyt ja pystyin siirtymään makuupussiini ilman lisävapinoita.

Maakuntasade peitti kosken kohinan... Toivotin tunturitangopartnerilleni kosteita unia...

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt