Kirjautuminen

B-luokan juhannus

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Heti emme päässeet matkaan, normaalisti olisin jo torstaina lähtenyt yötä myöten ajamaan. Eikä aamullakaan päästy niin aikaisin, että olisi tuntunut hyvältä. Mutta nyt oli vaan tyydyttävä siihen mitä oli luvassa ja yrittää näyttääkin siltä, että kaikki muka olisi hyvin. Hukkaanheitetyt tunnit ja minuutit tosin pyörivät yhtämittaa päässä.

 

Ja heti tuli riita kun päästiin matkaan. Lupaavaltapa näytti tämäkin... Onneksi kuitenkin koko asia unohtui ja pääsimme paahtamaan hiljaista Jyväskyläntietä kohti pohjoista siikain jokea....

 

. Jämsässä pysähdyimme tankkaamaan sekä täydentämään ruokavarastoa nuotioperunoilla, torilta ostetuilla "huokeilla" uusilla potuilla sekä mansikoilla. Ostoksien jälkeen jatkoimme taas porhaltamista edelleenkin suhteellisen tyhjällä tiellä. Etunsa myöhään lähtemiselläkin on...

 

Kajaanissa poikkesimme Hääppösen torpalla hirvisopalla. Ärsyttävän ruma kämppä mielettömän rumalla paikalla metrin päässä järvestä maalaitureineen ja uisteluveneineen. Ja kuulemma vielä kuhaisa lutakko. Jos olisi ollut aikaa ja ase mukana niin olisin kaapannut moisen rottelon hallintaani. Pääsimme lopulta kiitosten ja keitosten jälkeen jatkamaan matkaa.

 

Piipahdimme välimatkassa tutulla koskella jättämässä uskolliselle kalastuksenvalvojalle viimeiset tervehdykset. Tämän joen rannalla ja koskilla olin kaverini kanssa viettänyt useammankin kalaisan ja kalattoman päivän. A-luokan kalareissuja olivat ne... Laskettuani parhaan kalakaverini tuhkat koskeen otimme karvakuonon muistolle tujaukset Taliskeria. Hyvää viimeistä matkaa, senkin tuhisija...

 

 

Tuhkat jokeen

 

Hyvää viimeistä matkaa, paras kalakaverini...

 

Liki 10 tuntia siinä matkassa meni, kaikkineen. Pystytimme leirin nopeasti ja välittömästi toki piti päästä kalaan. Samantien vapa ojossa leiripaikan eteen ja sen suuremmin vehkeitä virittämättä perhoa samantien ilmaan ja otolliselta näyttävään paikkaan tarjolle.


- Tule tuohon mun vasemmalle puolelle ettet jää perhon tielle

 

Siinä oli iso siika. Otti! Eihhh.. Irtosi saman tien. Sitten se iski taas. Huti... Ja siimat solmussa. Peruke oli mennyt sykkyrään vastaiskun lennättäessä perhon nopealla vauhdilla taakseni ja kimmokkeena siima sotkeutui vavan ympärille. Ja tieto siitä, että kohta ne siiat olisivat poissa ei parantanut tilannetta. Sormet vapisten yritin saada peruketta selvitettyä. Kiroilin siinä sivussa ehkä muutaman kerran.

 

- Voinko auttaa?

- ET!

 

Tein nopean päätöksen: sen sijaan, että olisin jatkanut perukkeen selvittämistä, puraisin perhon irti, kiinnitin sen kuivausalustaan, puraisin perukkeen kärkiosan irti furled-perukkeesta, laitoin siimanjämät taskuun, katkaisin uuden ohuen kärkiosan, sitaisin sen perukkeeseen valitsin uuden perhon, joka oli täsmälleen samanlainen kuin edellinen ja sitaisin sen siiman päähän. Kaikki tämä sormien vapinan ja tärinän sekä vieressä seisovalle selittelyn kera tuntui kestäneen äärettömän kauan - ikuisuuden - siikoja ei taatusti enää ollut paikalla, ne olivat menneet jo ajat sitten! Kirosin asiaa mielessäni ja varmaan ääneenkin...

 

Mittasin harmistuneena siimaa ja varoen taakseni salakavalasti hiipinyttä koivua onnistuin saattamaan perhon sinne missä siika viimeksi oli perhoani yrittänyt puraista. Ja samassa siika oli kiinni! Kovinkaan kauaa en sitä väsytellyt vaan hinasin sen ruohikkoa kohti välittämättä siian heikoista suupielistä. Paistinpannulle se joutuisi - tiesin jo vieressä seisojan suupielien kostuvan ajatuksesta. Koppasin puolikiloisen pikkusiian haaviin ja yhdessä totesimme, että nyt on nuotion vuoro. Ajaminen oli vaatinut veronsa...

 

 

siika

 

Juhannussiika

 

Kaivoimme valkoviinin, paistipannun, suolan ja voin esiin ja nautimme hiljaisesta juhannusaatosta. Mistään ei kuulunut teinipopin jumputusta eikä humalaisten örinöitä. Ainoat elämöitsijät olivat laulurastas ja punarinta.

 

Ja paistettu siika teki kauppansa...

 

Juhannuspäivä

 

Juhannuspäivä korvessa on ankea. Sataa...

 

Sade onneksi lakkasi. Keitin tupla-annoksen puuroa ja päälle teetä kupilliset henkilöön. Sitten siirryimme ylävirtaan suvannolle. Kävellessäni pyrin selkeän tietoisesti välttämään märkiä paikkoja ja pitkää heinikkoa. Normaalisti olisin loikkinut kiihkoissani välittämästä läpimärästä heinikosta tuon taivaallista. Mutta B-luokan reissulla pitää ajatella toista...

 

Suvanto oli kuollut. Ilma oli täydellinen mutta kukaan ei ollut paikalla. Jäimme suvannon alapäähän väijymään. Oltuamme vasta kymmenisen minuuttia vartioasemassa kuului jo ensimmäinen epämääräinen vaatimus siirtäytymisestä takaisin suoja-aseman suuntaan. Se siitä ylävirtaan siirtymisestä. Siellä olisi ollut korkeaa ruohikkoa ja pelkkää märkyyttä. Ei sinne voi tällä kertaa mennä. Vaikka siellä olisi kuinka paljon kalaa. Ja siellä sitä kalaa kyllä saattoi olla... Onnistuin puhumalla siirtämään paluuhetkeä muutamia minuutteja mutta siitäkään ei ollut kalastuksellisesti sen suurempaa hyötyä - suvanto oli edelleenkin kuollut.

 

Seuraava vaatimus oli opetukseen liittyvä. Jotenkin sitä olettaa, että naaraspuolinen osaa luonnostaan virpoa rytmisestä voimistelusta tuttua lippukeppiä, vai mikä se oli... Mutta tästä ei sen suurempaa kerrottavaa jäänyt. Yritin esimerkin avulla näyttää mistä oli kysymys. Sainkin jatkaa kalastelua hetken päästä kun opetus todettiin kelvottomaksi. Sitä tunsi itsensä taas niin osaamattomaksi... Opettajan vika, selvästi. Tunnustettava tämä tosiasia on, ei ole minusta heitonopettajaksi...

 

Joen hiljaiseloon ei tullut muutosta, joten päätimme palata alavirran kautta. Ylävirta hieman kiihotti mieltä, mutta pakotin asian pois mielestäni. Tämä on B-luokan reissu ja pitää olla tahdikas. Edes jollakin tasolla. Onnistuin viivyttämään leirille menoa huomaamalla alempana liikettä. Parisenkymmentä metriä alempana kävi jokin pinnassa. Mutta sitä ei näkynyt enää. Yritin manata sitä näyttäytymään uudelleen mutta se ei minua pelännyt. Palasimme siis, minä tappion kärsineenä, läpimärkää suometsäpolkua pitkin takaisin leiriin.

 

Siikajoen suvantoa

 

Siikajoen suvantoa

 

Siikajoki suvanto

 

Siikajoen suvanto on pitkä... ja kalaton...

 

Päätyämme leiriin pääsin onnekseni jatkamaan kalastusta yksin. Siirryin kosken alapuolelle, jossa sorsaemo hätääntyi ja ohjasi poikueensa alavirtaan, jonne olin itsekin siirtymässä. Nutipäiset peltonyppylät heinineen kostuttivat kalamiehen munaskuita myöten. Tällaista se olisi ollut ylävirrassakin. Siellä nyppylät olivat vielä korkeampia. Ja märempiä. Housut onneksi pitivät jalat kuivina mutta lahkeiden paino kertoi tylyä kieltään: pellon kosteusprosentti hipoi sataa... Hikeä valuen pääsin paikkaan, jossa edellisvuonna kylmänä juhannuksena Jussin kanssa turhaan väijyimme nousevia siikoja. Jussi oli tämän juhannuksen kotona kesäleskenä.

 

Leirikosken loppuliuku

 

Leirikosken loppuliuku

 

Siikajoen koski

 

Matala on siikajoen kosken loppuosuus

 

kuusi

 

Pitkä mutta kapea nälkämaan kuusi tyynen suvannon vartijana

 

Asetuin vastarannalla jököttävän käyrän ja pitkän mutta kapean, tyypillisen nälkämaan kuusen kohdalle odottamaan. Hiki virtasi noroina ja hyttyset mäkärien kera pommittivat kutittavaa naamaa. Olo oli tuskainen eikä Nalle-säilykkeen sihautus auttanut olotilaa suuremmin, vaikkakin sillä oli muuten hyvinkin rentouttava vaikutus.

 

Odotin patsaana seisten tapahtumia joita ei koskaan tullut. Päivänkorentoja valui hitaasti alavirtaan vähäisissä määrin eikä niillä ollut mitään syytä huoleen. Kukaan ei tulisi häiritsemään niiden nousua yläilmoihin.

 

Sitten mulahti vastarannalla. Kuusen alla levisi suuri tuikkirengas kuplineen. Mutta se oli toisella rannalla. Tällä takaheittotilalla toinen ranta jäi kyllä koettamatta. Odotin taas muutaman rupeaman, pälyillen ylä- ja alavirtaan kalojen aiheuttamien renkaiden toivossa. Turhaan. Sitten losahti taas vastarannalla. Sekin oli hauki, satavarmasti.

 

Palasin leiriin ja vuorossa oli uusien perunoiden ja grillikyljen valmistus. Ruokailun lomassa toki tuli seurattua suvannon elämää, parin kilon hauki sai suunsa täyteen kertamolauksella. Ruohikon reunasta. Siis hauki. Ja tämä toinenkin sen mosauksen kuuli:

 

- No siis miks sä meet kalaan tonne kauas, tossahan ne kalat molskii!

 

Niinpä, selitä se nyt kysyjälle... Ehkä paras selitys olisi kysymys: mikä ero on kalalla ja hauella?

 

Ruokailun jälkeen pääsin taas yksin kalalle ja päätin ottaa siitä kaiken ilon irti. Liki juosten siirryin takaisin ylävirran suvannolle ja päästyäni sinne kirosin kiirettäni hien valuessa jälleen valtoimenaan.

 

Nousin suvannon keskivaiheille, paikkaan jossa toissajuhannuksena Jussin kanssa seurasimme siikojen syönnöskiertelyitä saamatta kalan kalaa. Ja kuinka ollakaan taas siellä oli kala!

 

Siinä heilui selkäevä! Mittasin siimaa ilmassa ja siirsin perhon niille nurkille missä siika oli hetkeä aikaisemmin pintonut. Iski! Lyhyen väsytyksen jälkeen sain kala ylös ja viritin uuden perhon siiman päähän.

 

siika

 

Siikahan se siellä

 

siika

 

Reilu puolen kilon siika

 

Siika tai ehkä kaksikin kierteli samalla alueella joten asetin pyydön veteen. Pitkällisen odotuksen jälkeen yksi niistä tuli perhon kohdalle ja yritti imaista sen suuhunsa. Siitä tuli kuitenkin hutilyönti. Vaihdoin perhoa ja katselin kuinka siika kävi jatkuvasti pinnasta hakemassa jotakin. Sitten tuli toinen huti.

 

Seurasi pitkä tauko, jona aikana ei tapahtunut yhtään mitään. Ukkonen kiersi parinkymmenen kilometrin päästä ja pelkäsin, että kalastusessiolle tulisi kohta päätös. Kala kiersi tuikkien tyventä.

 

Alkoi satamaan. Ukkonen kuitenkin onneksi kiersi ohitse eikä tullut päälle. Siinä mietiskellessäni ja perhon asentoa korjaillessani siika tuikki milloin siellä, milloin täällä. Mutta aina liian kaukana. Kaksi niitä taisi olla, liian nopeasti olisivat alueen päästä toiseen uineet, ei ole siialle normaalia liikkua nopeasti tällaisella syönnillä... Mutta perho saa kellua ihan omassa rauhassaan.

 

Korjailin perhon asemaa aina sen livuttua liian alas ja siiman vetäessä sitä rantaan päin ja upoksiin. Kirosin taas huonoa tuuriani sateen lisääntyessä ja ryhdyin miettimään leirille lähtöä. Korjasin siiman asentoa ja siirsin perhon alueen yläosaan ajatellen jo lähteväni pois sateen alta. Siian tuikkiminen sai minut kuitenkin pysymään paikallani ja kuivattuani perhon viskasin sen taas uuteen yritykseen. Ja toistin saman taas hetken päästä. Siika tuikki tasaiseen mutta hitaaseen tahtiin...

 

Vihdoinkin se iski. Tunsin taas sen mukavan tunteen joka pitkän yrityksen, ja etenkin päätöksen olla luovuttamatta, jälkeen nousee ja kutittelee päänahkaa. Väsytin kalan, uitin sen ruohikon läpi haaviin ja otin pienet näkäräiset Taliskeria. Tämä on kalastusta parhaimmillaan.

 

siikoja

 

Kostean ilman juhannussiikoja

 

Palasin leirille ylpeänä ansaittuani aseman suurena valkoisena kalastajana. Viritin nuotion emännän silläaikaa kääriessä nuotioperunoita folioon. Suomustin toisen siian ja tein siitä neljä paistinpannuun sopivaa palaa. Toisesta siiasta sai juuri kahdelle hengelle sopivat graavisiivut, joille ripottelin suolaa ja tilliä. Asettelin ne foliolle päällekkäin ja kääräisin tiukasti folion sisään. Noudimme valkoviinin paikalle ja nautimme taas laulurastaan ja punarinnan sävellyksistä nuotioperunan ja paistetun siian kera.

 

Ei se B-luokan kalareissukaan aina huono ole...

 

     

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt