Kirjautuminen

Paavon pervåreissu - Tuulta, tuntureita ja siikoja

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Perjantai 3.7.2009

Päivä V

Tunturissa tulee keskimäärin déjà vu -tunteita. Nyppylän taaksen on mentävä, jos ei halua kuumassa auringossa jäätyä. Noh, eipähän ole hyttysiä...

Tiirat olivat oppineet syöksymään veteen. Tiirat, mitä ilmeisimminkin viime vuoden poikasia ja tänä vuonna vielä pesimättömiä, olivat kokoontuneet suureen laumaan ja olivat oppineet syömään hyönteisiä napsimalla niitä veden pinnalta. Tuntui siltä, että tiirat eivät edes osanneet kalastaa normaalien tiirojen tapaan, ensin lekuttelemalla saaliin yllä ja sitten sirosti syöksyen kalan kimppuun. Nyt ne tekivät tökeröitä yrityksiä, jotka vain kaukaisesti muistuttivat tiirojen yleensä hyvinkin tehokasta kalastustapaa. Käytimme tiiroja surutta hyväksemme löytääksemme siikoja syönnöksellä. Missä tiiroja, siellä päivänkorentoja ja missä päivänkorentoja, siellä lihavia siikoja. Missä lihavia siikoja, siellä suuria valkoisia perhokalastajia...

Mika lähti leirikoskelle kalaan, Jussi veisti sillä aikaa itselleen tunturikoivusta voiveitsen. Minua vaan laiskotti. Nyppylän takana oli lämmin. Muualla tuuli hävitti kaiken lämmön kymmenen metrin sekuntivauhdilla. Päätin nukkua onneni ohi ja samalla tuulen pois. Alkuperäinen suunnitelma oli päinvastoin. Hävisin tämän suunnitelman - herättyäni sangen mukavilta päivänokosilta seuraava näky oli Mika kahden ison siian kanssa. Ärsyttävää katsella moista näkyä...

Söimme siis siikasoppaa ja röyhtäsimme päälle. Totesin kyseessä olleen elämämme nopeimman siikasopan - se piti syödä älyttömän nopeasti, sillä lämmin ja hellivä pohjoistuuli oli päättänyt viedä omansa... Ilman lämpötila oli 9 astetta. Otimme päälle ruokaryypyn. Tai ne ottivat joilla oli mistä ottaa. Päätimme ruokaryyppyni nauttimisen jälkeen lähteä yläsuvannolle kalaan, pohjoistuulelle keskisormea näyttäen. Jussi sensijaan päätti sanoa meille "hej hej", kömpien samantien telttaan, viimeisine sanoineen: "Minä kalastan silloin kun on mukavaa".

Tuulen takia jouduimme siirtymään pitkälle ylävirtaan, paikkaan, jossa pusikot ja joenranta antoivat edes vähän suojaa hyiseltä tuulelta, luoden samalla tyyniä kohtia, joissa kaikesta kylmyydestä huolimatta päivänkorentoja kellui ja joissa siiat tekivät hidastettuja selkätuikkeja hermostuttaen vieressä kiihkoisina seuraavat perhokalastajat.

Heitin perhoa tällaiseen tyveneen ja hetken päästä siika nousi ja imaisi perhoni pinnan alle mutta irtosi välittömästi vastaiskun jälkeen. Suuri siika kävi kuin irvaillakseen näyttämässä selkäeväänsä. Hetken päästä sain koukutettua 52-senttisen 1.52-kiloisen siian.

Tunturisiika 52 cm, 1.52 kg

Ei ihan kahen kilon siika...

Tunturihauki

Tunturin limainen peto

Tuuli yltyi entisestään. Sormet jäässä. Ennen niiden syväjäätymistä päätimme palata leiriin hakemaan pika-apua kylmettymiseen. Mika keitti teetä sillä aikaa kun suolistin siian. Kylmäketjun katkeamisesta ei tarvinnut pitää huolta, tunturi-ilmaston ollessa +3 Celsiusta. Jätin siian siihen hetkeksi pilaantumaan ja siirryin Mikan kanssa tuulen suojaan kuumaa rommia teen kanssa ja ilman teetä ja yhtäkkiä ei kummallakaan ollut enää yhtään kylmä...

Teltan liepeet lepattivat. Onneksi älysimme jo päiväunien jälkeen ottaa auringon suojaksi laittamamme avaruushuovat pois, muuten tässä lepatuksessa ei nukkuisi kukaan. Jatkoin lukemista - Johnny25K, vaikkakin kertoo stadin hauenkalastajasta, ja on kaukana tästä maailmasta, maistui väsyneelle tunturin miehelle...

Lauantai 4.7.2009

Päivä VI

Tuttu ja turvallinen olo tulee kun herää samanlaiseen säähän. "Tämähän näyttää selvästi pusikkokävelypäivältä".

Pusikkokävely jäi, ajan puutteen vuoksi. Lähdimme ylävirtaan, kaikki kolme. Asetuimme suvannon reunaan tyveneen ja viskasimme pyydöt veteen. Hetken päästä kuului loiskaus ja perhoni hävisi. Taistelin tovin lihavan siian kanssa ja sain 55 cm, 1.8 kg painaneen porsaan haavin pohjalle. "Suolakala", Mika sanoi. Nyökkäsin ja kopautin siialta tajun kankaalle ja laskin veret pihalle. Vaihdoin uuden perhon ja palasin kalastusrintamaan.

Tunturisiika 55 cm, 1.8 kg

Siika 55 cm, 1.8 kg - eikä vieläkään ihan kahen kilon siika

Kohdallani siika tuikkasi, oletin sen kulkevan ylävirtaan, joten heitin hieman tuikin yläpuolelle. Heitto meni tuulen vuoksi aavistuksen ohi, mutta siika huomasi sen silti ja nousi perhoon... Mutta hylkäsi sen, koskematta. Vain pyörteet jäivän siihen missä perho kellui... pieni kihelmöivä kutina korvissa muistutti olemaan nöyrä - siikakin on vaikea ollessaan valikoivalla päällä.

Hetken päästä losahti taas, tällä kertaa perhon yritti anastaa pieni harjus, n. 35-senttinen. Päästin sen toki kasvamaan. Jatkoimme vielä tovin viileässä tundrailmassa kalastamista, ison siian näyttäessä alempana isoa selkäeväänsä ja pyrstöään, sitten vilutus alkoi kasvaa liian suureksi ja aloimme pikkuhiljaa valua takaisin leiriin. Alempi suvanto oli kuollut. Minkäänlaista elonmerkkiä emme enää nähneet.

Palasimme leiriin syömään näkkileipää graavisiialla. Perkasin ja laitoin syötäväksi joutuvan siian tilalle graaviin päivän ainoan kalan. Jussi meni nukkumaan. Alkoi tihkumaan vettä. Mika meni vielä kalaan kosken niskalle. Jäin tuulen suojaan seurustelemaan sauhujuoman kanssa. Mika palasi nopeasti kalalta, ilman kalaa ja sormet jäässä. Nautimme tuulen suojassa napanterit. Mikaa selkeästi vitutti, ei kalaa koko päivänä. Vitutuksen näki ja kuuli. Ei kalaa vaikka yritti viimeiseen sekuntiin asti...

Ennen kahtatoista oli joka mies pehmeä... Ja Mikalla pallit padassa. Toki niin myös Jussilla. Hyvää yötä, saamattomat!

Sunnuntai 5.7.2009

Päivä VII

Mitä? Tuulee? Tänään lienee sitten se pusikkokävelypäivä - suuntana ylävirta, matkana viitisen kilometriä. Reppuun myrskykeitin ja vermeet, lusikka, tuulitakki, olut ja pussikeitto. Jussi jäi puolimatkaan siikaparatiisiin, jossa houkuttelevasti heti neljä siikaa pintoi. Laitoimme Mikan kanssa silmät kiinni ja koetimme unohtaa siiat ajattelemalla naisia ja painalsimme eteenpäin jättimäisistä siioista välittämättä. Se, jos jokin, kysyi miestä...

Pidimme tauon pienellä nyppylällä, jonka kohdalla vastarannalla oli etelästä tulleen suurperheen 7-hengen teltta. Siika söi päivänkorentoja kosken loppuliu'ulla ja houkutus heittää sille perhoa oli valtava mutta palasin leponyppylälle ja jatkoimme hetken päästä matkaa ylävirtaan.

Seuraavan kivikkoisen kosken loppuliu'ussa tuikki useampikin kala. Olin liian kaukana ylävirrassa mutta koetin kuitenkin uittaa perhon siian suuhun pitkällä siimalla. Mika saapui paikalle todettuaan koskenniskan olleen lastenkamari ja samassa siika iski... Liian pitkän siiman vuoksi vastaisku jäi tekemättä ja päätin jättää pitkällä siimalla leikkimiset sikseen. Mika koukutti parit pikkuharjukset kahlattuaan samaiselle loppuliu'ulle siian kohdalta sivusta. Siirryin alemmalle nivalle, jossa tuuli rikkoi vedenpinnan. Paikka osoittautui tyhjäksi, tai sitten en vaan osannut. Kahlasin takaisin ja päätimme jatkaa matkaa ylävirtaan.

Kosken rannalle koivun oksaan oli joku nostanut 5-6 kilon tunturihauen. Niin monesti olimme tätä jo ihmetelleet, mutta ihmettelimme sitä taas: mikähän helvetti siinä on, että se hauki pitää aina tappaa kun sen saa siiman päähän? Idioottimaista toimintaa... Otimme raatopönön ja jatkoimme matkaa.

Raatopönö

Itsemurhan tehnyt hauki

Seuraavalla koskella kahlaus lopulta tuotti tulosta: aivan rannan tuntumasta iski iso harri kiinni. Ja samalla oli Mikalla vapa väärällään - dubbelhug! Väsytimme molemmat kalojamme aikamme ja saimme ne haaviin täsmälleen saman aikaan. Mittasimme ne vielä, ja tulos oli: 49 cm, 49 cm. Dubbel hug deluxe! Eikä vieläkään mennyt viidenkympin raja rikki...

Kahlaaja tunturikoskessa

Mika matkalla vastarannalle

Harjus 49 cm

Mika ja harjus 49 cm

Kävelimme ylävirtaan ja löysimme rauhaisan ravintolanurkkauksen ja tilasimme tunturikokin erikoisen: kuivamuonaa oluella. Pari hyttystä oli herännyt talvihorroksesta. Lapioimme pussimuonat kitusiin ja jatkoimme kalastusmatkailua.

Nousimme aamulla ennen matkaan lähtöä määrittelemillemme viimeisille koskille ja asetuimme siellä kalapaikolle - Mika kahlasi alavirran suunnasta, minä sen sijaan hyökkäsin keskelle virtaa, kivien keskelle. Kivet eivät olleet isoja mutta niitä oli joen pohja täynnä. Koski oli leveä ja lisäksi matala, loppuliuku koostui useammasta pienestä virrasta. Päivänkorentoja lipui tasaiseen tahtiin ja paljon, niin paljon, että tiiratkin saapuivat paikalle tunturikekkereihin. Liekö käyttäneet meitä vuorostaan hyväkseen... Alempana tuikki koko ajan, ja Mika yrittikin sinne perhoa paiskoa, koukuttaen joukon pikkuharjuksia.

Heittelin lyhyitä heittoja alavirtaan. Siinä tuikkasi, siihen yläpuolelle.... noin! Nyt on iso... TAIMEN!

Kala veti ja tunsin vavassa voimakkaita jumputuksia, siima solui kelalta... Viitisen minuuttia oli mennyt, kala ei ollut edes näyttäytynyt. Sitten se nousi pintaan ja ruskeanoloinen mulahdus näkyi, kalan sukeltaessa jälleen, yrittäen nyt paeta poikkivirtaan. Mielessä kävi ajatus suuresta taimenesta, kenties yli puolimetrisestä, eikä se ajatus tuntunut pahalta. Koetin estää kalaa menemästä kivien väliin, nostin vapaa vieläkin ylemmäksi. Sitten se kääntyi alavirtaan, hitaammalle virralle, nousi pintaan ja näytti selkäevänsä... Mitä hemmettiä? Harjus! Kovensin otteitani ja koetin nostaa kalan pintaan, plaaniin, josta se olisi helppo vetää haavin ulottuville. Mutta tämä kala oli liian vahva. Se ryntäsi pois, veti siimaa kelalta kuin vetotraktori, lopulta pysähtyen, jolloin laskin vapaa alas, kelasin siimaa sisään ja vedin kalaa vavan voimalla ylävirtaan. Se heräsi jälleen taisteluun ja kiersi rannan puolella olevaan virtaan eikä luovuttanut millään. Kerran vielä se siirtyi virran poikki toiselle puolelle ja pyrki kiville. Sain estettyä sen etenemisen. Sitten se nousi pintaan ja alkoi osoittaa väsymisen merkkejä pystyen enää vain läpsyttelemään pinnassa pyrstöllään pääsemättä yhtään eteenpäin. Aloin vetämään kalaa haaviin mutta voimat tältä kalalta eivät olleet hävinneet minnekään, se porhalsi uudelleen ulapan suuntaan, ja siimaa soljui kelalta... Kerran vielä se koetti nousta rannan puolelta ylös, jolloin sain kelattua löysät siimat pois ja vaivoin ohjattua kalan haaviin. Siinä se oli, väsymätön, taisteli kuin eläin, elämäni paras perhoharjus. 54 cm... Viiden kympin villitys sai vihdoin päätöksensä. Elvytin kalan eikä aikaakaan kun se palasi ilmeisen hyvävoimaisena kylmään kotiinsa.

Harjus

Harjus 54 cm

 

Ylävirrasta notkui kalastusasemiamme kohti pari kalamiestä ja vaihdoimme heidän kanssaan kuulumiset. Hieman harmitti kun en päässyt sälleille pönöttämään, niin hyvältä kovan yrittämisen jälkeen vihdoin 50-sentin rajan ylittäminen tuntui. Palasimme jutustelutuokion jälkeen alavirtaan ja muistutin Mikalle, että se sivuvirta pitää käydä katsomasssa. Kahlasimme joen yli sivuvirralle, läpi pajukon. Totesin Mikalle, muistellen parin vuoden takaisia Rommaenon tapahtumia taannoin, että "Tästä kun mennään läpi toiselle puolelle niin siellä ei ole kalastanut ikinä kukaan!". Tällä kertaa olin oikeassa.... ehkäpä?

Pääsimme sivuvirran rantaan ja siirryimme hitaasti ylävirtaan, tutkaillen näkyisikö kaloja. Yhtäkkiä Mika pysähtyi ja huusi, "Oho!". Iso kala liikkui ylävirtaan, täysin välittämättä mistään, eikä ollenkaan perhosta, jota Mika yritti sille tarjoilla. Siirryin ylemmäksi, valmiina tarjoilemaan omia herkkujani ohi lipuvalle harmaalle aaveelle. Se kuitenkin katosi näkyvistä. Sitten se tuli jälleen esiin, valuen ohitseni kuin aave, täysin välittämättä perhosta, ei vaikka vedin perhoa hitaasti itseeni päin. Siikaa ei kiinnostanut pätkääkään. Siialta se ainakin näytti. Aavemaiselta.

Tunturiaave

Siellä se aave on

Sitten siika lähestyi Mikan perhoa ja kuului loiskaus, terävä "JES!" ja siika oli kiinni. Mika väsytteli sen ja totesi, että nyt on perho syvällä. Otin Ketchum Release työkalun esiin ja sekunnissa oli perho irti siian kitalaesta. Ei voi olla kehumatta tätä työkalua. Mika yritti elvyttää kalaa mutta verta valuvana siitä ei olisi ehkä enää mihinkään. Mika jätti sen elpymään rantaveteen.

Tunturisiika 62 cm

Yli kahen kilon siika mallia sika

Päätimme mennä sivuvirtaa vielä ylöspäin. Edessä oli mies-metsä, pajut kuin miehet, Jussi ei olisi tästä mennyt läpi. Ristimmekin paikan Jussi-metsäksi. Etenimme hitaasti, vavat korkealla, pajujen raapiessa vapakättä... Lämmin olo palasi. Pääsimme Jussi-metsästä läpi ja edessä oli suvanto. Tutkiskelimme suvantoa ja laitoimme pyydöt veteen. Suvanto oli hiljainen, ei edes päivänkorentoja lipunut alavirtaan. Hauki yritti iskeä perhooni ja jäi rantaan väijymään.

Tunturisuvanto

Perhokalastusta mitättömällä tunturisuvannolla

Palasimme siian elpymispaikan kautta toteamaan, että siika oli kuollut. Mika päätti ottaa sen mukaan täytettäväksi, olihan se ennätyssiika, 62 cm ja 2.75kg.

Palasimme leiriin, huomasimme olleemme viiden kilometrin päässä leiripaikasta. Sormet olivat jäässä mutta tuulen suojaan kuumalle rommille päästyämme totesimme yhdestä suusta, että olo on hyvä ja kalansaalis myös. Tuonlaisia kävelyreissuja pitäisi tehdä useammin. Lämmitimme sormiamme, kukin omiamme toki, ja paransimme taas kerran kylmää, pohjoistuulen repimää tunturimaailmaa. Jussikin oli kuulemma saanut kalaa...

Jussin harjus

Jussin harjus 50 cm

Viimeinen havainto ajantajusta oli klo 1:33...

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt