Kirjautuminen

Pikapisto Pohjoiseen

Käyttäjän arvio:  / 0
HuonoinParas 
Share

Niinpä. Tästä piti tulla pisin keikka mitä olen Lappiin heittänyt, aikaa piti pohjoisessa vierähtää reilut kaksi viikkoa. Kuitenkin istun jo nyt, reilun viikon kuluttua lähdöstä, täällä kellarissani ja kirjoitan reissurapsaa. Miks sä nyt jo palasit? Mitä tapahtui? Joku juttu tais mennä ”vähän pieleen”? Niinpä. Hommat ei menneet ihan suunnitelmien mukaisesti. En kuitenkaan koe kokemustani pelkästään huonona, se avasi uusia perspektiivejä reissuntekoon, siihen liittyviin riskeihin sekä siihen miten pienestä hommien sujuminen/kuseminen erämaassa voi olla kiinni. Ja mahtuihan tuohon lyhyehköön reissuun henkilökohtaisella tasollani mitattuna huimia onnistumisiakin, mutta eiköhän aloiteta alusta?



. Viimeinen päivä heinäkuuta, sateen ropistessa lisääntyvällä voimalla kohti tuulilasia ajan auton parkkiin maantien laitaan, kampean vaelluskamat selkääni ja lähden patikoimaan kohti määränpäätäni, pienimuotoista suurharjusjokea tuolla jossain. Tänä vuonna olisi tarkoitus pistää 46cm harjusenkka vihdoinkin uusiksi. Radiossa luvattiin tälle päivälle ja tulevalle yöllekin kovaa sadetta, ihan pirun kovaa sadetta itse asiassa, ja hetken aikaa pohdinkin autossa yöpymistä ja vaelluksen aloittamista vasta seuraavana aamuna. Intoa on kuitenkin aivan liikaa, en millään malta jäädä odottamaan. Kamat vaan kantoon ja menoksi. Jos alkaisi sataa liikaa voisin pystyttää leirin jo muutaman kilometrin päähän autosta, olisinhan silloin ainakin matkalla kohti isojen harjusten asuinsijaa. Aluksi vaeltaminen sujuukin hyvin, mitä nyt totean että olen taas ahtanut rinkan liian täyteen, se painaa kuin synti. Sade kuitenkin yltyy yltymistään ja kohta sataa jo kaatamalla ja tuulikin on nousemassa. Päätän leiriytyä yöksi, vaikkei matkaa ole taittunut juuri viittä kilometriä enempää. Saatuani teltan pystyyn olenkin sitten läpimärkä. Eli ei muuta kuin teltan suojaan vaatteita vaihtamaan ja tämän jälkeen makuupussiin, jonka kuivassa lämmössä uni tuleekin alta aikayksikön.

Yöllä herään siihen, että sade ropisee voimalla telttaa kohti ja tuuli repii telttakangasta, välillä melko rajustikin. ”Älä repeä, ei kiinnostais pätkän vertaa nousta keskellä yötä kaatosateeseen teippailemaan”, manailen. Jossain vaiheessa aamuyötä tuuli kuitenkin laantuu ja saan uudelleen unesta kiinni.



Seuraava aamu valkenee aurinkoisena, ja ripustankin kamojani kuivumaan lähitienoon pensaisiin ennen aamiaisen laittamista. Kiirettä en jaksa pitää, aikaa tällä reissulla kyllä piisaisi. Aamupäivästä lähden vaeltamaan, päivän pikkuhiljaa muuttuessa jo vähän liiankin lämpimäksi. Painan reilut kymmenen kilometriä, ottaen silloin tällöin pieniä juoma- ja suklaataukoja. Matkan varrelle mahtuu ilkeä kohta, jossa joudun ensin ylittämään laajahkon suon ja sen jälkeen matalan joen. Suossa rämpiminen ja kaatuilu kastelee jalat sen verran läpimäriksi, että sen jälkeen menenkin heilahtaen joen läpi, märemmäksi en siitä ainkaan enää kastu.

Alkuillasta pystytän leirin. Olen saapunut kohtaan jossa kahta järveä yhdistää pieni joki tai pikemminkin puro. Molemmissa järvissä näkyy tuikkeja, joten lyötyäni teltan pystyyn kasaan perhokamat ja lähden katsomaan josko harjukset olisivat otillaan. Kuljen puroa ylävirtaan päin pinturilla kalastellen, eikä aikaakaan kun Adamsia vie pikkuharri. Reissun avauskala saa jatkaa kasvuaan purontapaisessa, itse läksin ylemmän järven suuntaan isomman kalan toivossa.



Järvellä tuikkii harvakseltaan ja tuuli rikkoo pinnan, mikä ei kylläkään kuulu suunnitelmiini. Tuikit ovat heittokantaman ulkopuolella joten heitän sattumanvaraisesti Adamsin jorpakkoon ja ryhdyn ahtamaan Petersonin Gold Blendiä piippuun. Yhtäkkiä +45cm harjus hyppää kokonaisuudessaan ilmaan aivan perhon vierestä! Piippu meinaa lentää järveen, mutta laskeutuu onnekseni jänkälle. Muutaman sekunnin kuluttua iso selkä muljahtaa perhon vieressä ja heti sen jälkeen sitä jo viedään! Ihan mukavan tuntuinen kaveri #4 vapaan, mutta ei nyt mikään jättiläinen kuitenkaan. Väsyttelen harrin rantaan ja kolautan sitä puukon hamaralla päähän. Ei suuren suuri, mutta sopiva ruokakala, 36cm pituinen kaunokainen.



Tuuli yltyy, järven pinta rikkoutuu kokonaan, eikä kaloja enää kuulu. Otan harrin haaviin ja kannan sen leiriin. Illalliseksi tikkuharria, Campingia ja nokikahvia, aah! Aurinko laskee tunturin taakse, järvet ovat usvassa ja ainoa ääni joka rikkoo hiljaisuuden oman hengitykseni lisäksi on nuotion rätinä. Kyllä täällä hermo lepää.



Herään kuumuuteen. Aurinko paahtaa teltan seinää kohti tehden siitä kasvihuoneen. Äkkiä ulos ahdistavasta makuupussista ja teltasta, tukehdun. Teltan ulkopuolella hyttynen ja sen 10.000 kaveria tervehtivät minua yhteishyökkäyksellä. Vaatetta päälle vaan, niin eivät kiusanhenget pääse syömään. Aamiaisen jälkeen onkin jo aika purkaa leiri ja jatkaa matkaa. Edessä on reilusti jänkää ja pajukkoa, joten nousen tunturin laelle välttyäkseni pahimmalta rämpimiseltä. Tunturilla eteneminen on nopeata ja sieltä käsin on myös helppoa bongata paluumatkaa varten hyvä reitti valmiiksi. Aina parempi ylhäällä kuin alhaalla, on yleispätevä nyrkkisääntö pohjoisessa vaeltaessa. Illansuussa pääsen lopulta eräältä kukkulalta näkemään ensi kertaa joen, jolla tarkoituksenani on viettää hyvinkin reilu viikko kalastellen. Pienehkö, ehkä hieman ilmeetön ja ilmeisesti suurilta osin pajukoiden sekä soiden ympäröimä. Siellä täällä joku koskentapainen, mutta suureksi osaksi hitaasti virtaavaa suvantoaluetta. Tyypillinen pikkujoki tuolle alueelle siis. Lisään vauhtia ja pian löydänkin mieleiseni telttapaikan erään hiekkasärkän kupeesta.

Hiestä märät kamppeet pois päältä, telttaa pystyyn ja nuotiopuita keräämään. Makkaranpaiston jälkeen pulikoin pikaisesti joessa ja menen nukkumaan. Parempi aloittaa kalastaminen vasta seuraavana päivänä virkeänä ja huilanneena, vaikka mieli olisi tietenkin tehnyt pistää haisemaan saman tien.

Herään aikaisin, eihän sitä teltassakaan malta virua kun vieressä virtaa korkkaamaton joki. Puuroa laittaessani huomaan kelin olevan aurinkoinen ja muuten hyvä pinturikalastukseen, mutta tuuli enteilee yltymistä. Kuten niin usein tunturissa. Raskaamman luokan perhosettiä siis kalastuskuntoon ja sen jälkeen kurahousut jalkaan ja jokeen. Joki saa alkunsa järvestä ja päätänkin lähteä kalastamaan jokea pitkin ylävirran suuntaan kunnes saapuisin järvelle. Siinä tämän päivän suunnitelma, järven kalastaisin sitten jonain toisena päivänä, onhan tässä aikaa. Astelen joelle ja etsin katseellani tuikkeja. Hiljaista on. Odota, tuolla, hieman ylempänä pintoo joku, taitaa olla jopa ihan mukavan kokoinenkin! Varovasti hiivin rantapensaikkoa pitkin tuikkivan kalan suuntaan, kunnes yhtäkkiä joku iso otus lähtee aivan jalkojeni äärestä tuhatta ja sataa syvempään veteen, räjäyttäen tyynen vesipeilin naamaani osuviksi pisaroiksi. Sydän kurkussa totean, että vajaa viitosen haukihan se siitä spurttasi turvaan. Osasipa pelästyttää. Tyytyväisenä taputan kahluutakin vasenta taskua, johon olen ladannut jalokalojen varalle nipun haukitinseleitä mukaan. ”Huomenna tulen hakemaan sinua” tokaisen joen suuntaan ja alan uudelleen etsiä katseellani kohteenani olevaa tuikkivaa kalaa.



Yllätyksekseni kala ruokailee yhä pinnan tuntumassa, haukihyökkäyksestä ilmeisen välinpitämättömänä. Laitan siimanpäähän pienen CDC-pinturin, mittaan siimaa jalkojeni eteen ja heitän. Saan perhon laskeutumaan metrin verran tuikeista ylävirtaan. Heti pamahtaa, ja ihan hyvin! Kala täyttää taistellessaan koko pikkujoen uoman. Lopulta se väsyy ja saan vedettyä sen rannan tuntumaan. 46cm/840g, ei hassumpi aloituskala! Lasken harjuksen takaisin kasvamaan pyytäen sitä samalla ilmoittamaan isosiskolleen että nyt on komea jätkä käymässä joella, tulkoon vaikka omin silmineen katsomaan.





Jatkan ylävirtaan. Ohitan ilmeettömiä suvantoalueita, joissa ei tunnu olevan muuta kuin jänkää ja jänkäkoiraa. Vieriviereen ahtautuneet hauet lähtevät roiskeen ja metelin saattelemina minua karkuun juuri jalkojeni äärestä edetessäni jokivartta pitkin. Ihme etten astu suoraan jonkun päälle. Pikkuhiljaa saavun pienelle koskentapaiselle ja päätän kokeilla olisiko loppuliussa tai niskalla kalaa. Kosken loppuliuku on tyhjä, joten kahlaan ylävirran suuntaan kunnes yletyn heittämään pinturin niskalle. Pari heittoa ehdin kalastaa, ei niin mitään. Ihme juttu, näinkin herkullisen oloinen paikka. Ajattelen jo jatkaa ylävirtaan, kun yhtäkkiä perhoni vain katoaa äänekkään ”Sluuurrppss” –äänen säestämänä. Nostan vavan pystyyn ja tunnen siiman päässä raskasta jumputusta. ”Enkka kiinni, aivan varmana” ilmoitan itselleni jo muutenkin ilmiselvän asian. ”Jumps, jumps”, vapa viestittää käsiini kalan potkut. Kala päättää mennä ylävirtaan, ja siihen minun on suostuttava. 0,16mm perukkeen kanssa ei hirmuisesti pelleillä matalassa ja kivikkoisessa koskessa. Kahlaan kalan perässä ja saan sen lopulta käännettyä tulemaan itseäni kohti. Kohti tulee ja ohi menee. Pian kala onkin alavirran suunnassa itsestäni katsoen. Lisään sille painetta, ja kohta on tanakan nätti harjus haavissa. 48cm/1000g, uus enkka! Istahdan kivelle kosken keskelle ja pistän piipuksi. Illalla voisi vaikka ottaa whiskyhörpyt ennätyksen kunniaksi.




Jatkan vielä ylävirtaan ja saan pari +40cm kalaa. Nälkä tekee kuitenkin tuloaan, joten lompsin muutaman kilometrin matkan leirille makkaranpaistoon. Vedän tirsat, jonka jälkeen muistan että lupasin itselleni palkinnoksi whiskyä. Avaan pullon, otan huikan. Otan pari lisää ja niistä rohkaistuneena päätän lähteä aivan leirin vieressä sijaitsevalle, parin kosken väliselle kivikkoiselle ja naurettavan matalalle suvannolle kalaan. Keskellä suvantoa on säpinä päällä. Ilmeisesti hieman pienemmät, noin 30cm harrit syövät pinnasta hurmiossa. Katselen reittiä, jota pitkin voisin päästä kahlaamaan niiden luo, kun lähempänä rantaa näen ison kalan piirtämän vanan aivan rantavedessä, kymmenen metrin päässä itsestäni. Kala lähtee 15-30cm syvyisestä vedestä kiventakaisen peilin luota, tekee ympyrän ja palaa kiven ääreen. Taimen, eihän se mikään muukaan voi olla, päätän itsekseni ja laitan oliivinvihreän kuulapäisen miniliitsin siiman päähän. Heitän liitsin keskivirtaan ja annan virran tuoda sen takaisin niin, että se jää roikkumaan asentokiven tuntumaan. Miltei heti, kun perho saapuu kiven tuntumaan, kala iskee, mutta ohi. Tämä toistuu pari-kolme kertaa, minkä jälkeen kala passivoituu.



Mikäs nyt eteen? Pinturia, kenties? Yritän löytää iltahämärään sopivaa tarpeeksi tummaa ja isoprofiilista pinturia rasiastani, ja semmoinenhan löytyy. Tuuhea Nalle Puh sidottuna #10 koukkuun. Nallea siimaan ja uutta yritystä. Heitän. Perho laskeutuu juuri sopivasti kalasta ylävirtaan. Kala lähtee asentopaikastaan selkä vedenpintaa viistäen hakemaan Nallea sen ollessa vielä kaukana ylävirrassa. Ei tarvitse muuta tehdä kuin odottaa, kunnes perho viedään pinnasta ja ”PAM!”, kala kiinni. Odotan kovaa tappelua, mutta yllättävän helposti kala antautuu haaviin. Taimen osoittautuukin 43cm harriksi, joka on nielaissut perhon todella syvälle samalla puhkoen kiduskaaren. Verta vuotaa siihen tyyliin, että nyt taisi tulla ruokakala. Yöharjusta, mmmm.

Nousen kalastamaan juuri valloittamalleni asentokivelle, joka vielä äsken kuului harjusvainajalle mutta joka on nyt minun omaisuutta. Alavirran suunnassa sataa, ja kaunis sateenkaari ilmestyy kuin tyhjästä. Kodak moment.



Alan katsella uusien isomusten perään, ja pian näen erään toisen kiven luona samanlaisen tapahtuman, eli isohko kala ui lenkin asentokiven ääreltä palatakseen sitten taas paikalleen. Vettä näillä kohdin on todella vähän, joten kalan liikkeet paljastuvat kyntävänä vanana joen pinnassa. Perho laskeutuu metrin päähän oletetun vastapelurini kolosta. Kala nousee perhon luo, mutta kääntyy puolitiessä ja palaa paikalleen. Nirso bastardo. Uusi heitto. Kala lähtee taas liikkeelle kohti perhoani, mutta vasemmalta lähestyy pikkuvana hirveätä vauhtia ja perho saa kyytiä. 30cm pikkusintti ehti ensin. ”Lukeeko tässä perhossa sun nimes, häh?” Palautan lapsen takaisin jokeen ja keskityn taas sen mutsiin. Uusi heitto, perho valuu juuri sopivasti virran mukana kohti kiveä. ”Kolmisen metriä jäljellä, kaks ja puoli...” Kiven takaa lähtee iso, tumma vana liikkeelle, kerää vauhtia ja pian perhoni nykäistään päättäväisesti veden alle. Nostan vavankärjen ylöspäin koukuttaen kalan ja jarrutan puolaa kädelläni, mutta vastapelurini ei ole moksiskaan. Se on menossa takaisin asentokivelleen, aivan kuin ei olisi edes huomannut että se on siimani jatkeena. Asentokivelle saavuttuaan se kuitenkin tajuaa että jotain on vialla ja lähtee vetämään levottomasti sivulle, aina joen vastapenkalle saakka. Siellä se saa raivarin ja lähtee hyppimään ja ravistelemaan päätään pinnan tuntumassa. Huomaan että nyt on todella iso kala kiinni, ja samalla hiipii selkärankaa pitkin, aina ison kalan kyseessä ollessa ilmestyvä, liiankin tuttu karkuutuksen pelko. Mutta tätä kalaahan en karkuuta! Nyt kala lähtee minua kohti, lappaan siimaa sisään kuin heikkopäinen. Onnistun hyvällä tuurilla pitämään kontaktin kalaan yllä, mutta muuta en juurikaan voi tehdä. Nyt mennään vastapelurini ehdoilla. Kala on välillä alapuolellani, välillä yläpuolellani. Koska paikka on kivikkoinen, yritän välillä ohjailla sitä kivien luota pois, jottei peruke nirhaantuisi poikki, tässä jopa onnistuen. Väsytys kestää, mutta kaikki kuitenkin päättyy onnellisesti, sillä lopulta kala ui kuin vahingossa odottavaan haaviini. Irroitan koukun ja mittaan kalan vapaa vasten. Yli 50cm, mittanauha antaa lopulliseksi pituudeksi 54cm. Kala on uskomattoman läski, ja arvioin sen painoksi 1500g ehkä jopa hiukan ylikin. Tekee mieli huutaa riemusta. Sen sijaan elvytän sekä vapautan kalan ja otan aimo kulauksen whiskyä. Polttelen piipullisen Greve Hamiltonia ja rupean tähyilemään seuraavaa uhria, jota ei kuitenkaan näy. Koko suvantoa pitkin edestakaisin sahaava väsytyskamppailu on luultavasti vienyt rouva viisnelosen lajitovereiden ruokahalut. Kellokin lähetelee jo yhtä, taidanpahan vetäytyä valmistamaan 43cm kalasta yösapuskaa ja sen jälkeen pehkuihin.





Seuraavana aamuna nukun myöhään. Käyn isomussuvannossa uimassa ja sen jälkeen kipuan viereiselle tunturille katsomaan saisikohan sieltä kännykkäyhteyden? Voisi ilmoittaa kotijoukoille että kaikki on hyvin. Selätän tunturin kivisen huipun. Kenttä löytyy, ja laitan viestejä menemään. Istuudun tunturin laelle ja nautin näkymistä. Kaivan Trangian esille ja laitan kuivatun jauhelihan, suppilovahverot, sipulit, porkkanat ja parsakaalin vettymään kattilaan. Samalla pilkon veteen parit valkosipulinkynnet ja lisään joukkoon myös hieman spagettia ja tomaattimurskaa. Lopuksi maustan suolalla, sitruunapippurilla ja voilla. Nam!



Ruuan päälle vedän tirsat ja olen kiitollinen siitä, ettei tällä kauniilla paikalla ole näkynyt muita ihmisiä. Oma rauha paras rauha. Noin tunnin kuluttua kokoan kamani ja lähden leiriin. Ilalla aion siirtää teltan alavirran suuntaan, mutta sitä ennen pieni tiedustelu- ja kalastusretki alavirtaan. Pukeudun kumikamppeisiini ja aseistaudun nelosen viuhkalla. Koukutan heti alkuun eräästä todella pienestä sivu-uomasta kauniin harrin Nalle Puhilla. Kala on vaikea pideltävä, sillä uoma on ehkä parin metrin levyinen ja polvensyvyinen. Kala hyppii kuin hullu koira, mutta lopulta se suostuu haaviin mitattavaksi. 48cm ja todella lihavassa kunnossa, kuten kaikki paikan kalat tuntuisivat olevan.





Tämän jälkeen hiljenee, mitä nyt muutama 35cm molemmin puolin oleva pikkuharri käy kiusaamassa. Hieman alempaa koukutan reissun ensimmäisen taimenen, ehkäpä jopa 25cm pituisen. Tässä vaiheessa alkaa vatsassa kurnia, mutta siitähän minä en välitä. Paitsi, että nyt on kiire! Kahlurit nilkkaan ja läheinen katajapensas maalautuu ruskeaksi. Huh-huh, tulipas äkkiä päälle. Nå, sitä se liikkeellä olo tuottaa. Jatkan kalastusta. Ja sama homma toistuu taas. Kahlarit äkkiä polviin ja maaston värjäystä. Nyt alkaa jo maku mennä kalastamisesta, kun koko ajan saa kyykkiä pusikon piilossa. Kellokin lähentelee iltayhdeksää, joten päätän palata leiriin. Matkalla saan pysähtyä pari-kolme kertaa varpusparvea ulkoiluttamaan...



Teltalla peseydyn ja kömmin makuupussiin. Myrskyä ilmassa, keli on jäähtynyt ja vettäkin alkaa satamaan. Onneksi on tämä lämmin pussi, mihin vetäytyä. Paitsi, että palelee aivan ytimiin asti. Vedän villapaitaa, pipoa ja fleeceä päälle, mutta kuitenkin palelee. OK, ulkona tulee rakeita/loskaa ja tuulee, mutta tämä vaatekerros päällä olisi kuuma jopa haukipilkillä ollessa! Nyt ei ole kaikki kunnossa. Horkassa vaivun lopulta levottomaan uneen ja siitä herätessäni hikoiluttaa niin maan pirusti. Kaikki vaatteet pois päältä, äkkiä! Ei auta, hirveän kuuma, makuupussista ja teltastakin on päästävä ulos. Myrsky ja vesisade jäähdyttävät ruumiin, mutta pää on täysin sekaisin, juoksen alasti ympäri leiriä, käyn jopa joessa syystä selvittämättömästä. Kuume sekoittaa todellisuuden ja näen kaikkea kivaa. Juttelen hetken aikaa vaimon kanssa, ja sen jälkeen Varaani käy kylässä. Sehän on käymässä perheineen tällä hetkellä Lapissa, päätti ilmeisesti käydä morjestamassa mua? Muistais vaan mitä sanottavaa sillä oli? Ja taas riuku kutsuu, nestettä valuu persposkia pitkin, mitään kiinteätä ei vatsassa enää ole. Jossain vaiheessa onnistun kömpimään takaisin makuupussiin jossa pysyn kunnes aamuaurinko palauttaa järjen rippeet päähäni.

Aamulla kömmin ulos teltasta, ja kaadun saman tien selälleni, voimat poissa ja täysin uuvuksissa. Mikäs nyt eteen? Nestehukkaa varmaan, kuumetta, mikä lie ruokamyrkytys? Olikohan siinä kuivatussa jauhelihassa joku pöpö? Joku vika mun safkoissa tuntuu olevan, eihän noita uskalla enää syödä. Käyn joella juomassa pari litraa vettä. Suoraan läpi tulee. Ei helvetti, eiköhän tää reissu ollut tässä? Ilman virtaa on paha kalastaa pusikkoista joentörmää, enkä uskalla yksin lähteä paluureissulle täyspakkauksenkaan kanssa tässä kunnossa, eli nyt tarvis saada hakuapua. Kiipeän hoippuroiden eilen valloittamaani tunturia pitkin ylös, ja saan lopulta verkon puhelimeen. Akkua on niukasti, laitan tekstaria vaimolle ja vanhemmille, että koittakaapas soittaa mulle jotain lentäviä apujoukkoja. Vastausta en saa, akku loppuu ja vara-akkukin on vettynyt jossain vaiheessa. Hoipun tunturilta alas, sullon kamat hiestä märkänä aivan miten sattuu rinkkaan. Yritän torkkua, siinä jopa kohtalaisesti onnistuen. Ei mene tuntiakaan, kun jostain kaukaa kuuluu kopterin ääntä. Muutaman minuutin kuluttua olenkin jo helikopterin kyydissä, matkalla sairaalaan. Yön yli nestetiputukseen kuuluu tuomio. Kuumetta on jonkin verran joskin se on jo laskemaan päin, ei mitään verrattuna edellisen yön trippiin. Tulehdusarvotkin ovat hieman koholla. Väsyttää. Nukun paljon, ja imen itseeni nestettä. Pikkuhiljaa olo kohenee ja saan luvan syödäkin jotain pientä. Ai että maistuu safka hyvälle, kun ei ole vuorokauteen mitään syönyt.

Kannattaakin juosta alasti ympäriinsä tunturissa. 52 puremaa jalassa. Smile


Seuraavana päivänä pääsen sairaalasta, josta suuntaan autoa hakemaan ja sieltä suoraa tietä Veekhoon saunaan Ylläksen Yöpuulle. Palvelu pelaa ja jutellaan niithä näithä aamuyöhön asti. Hyvin nukutun yön jälkeen lähden ajelemaan kohti etelää, ja nyt rupeaa sapettamaan. Elämäni harjusjoki ja –syönti, ja mä menen syömään pilaantunutta jauhelihaa. Fiksu veto. Puolentoista päivän kalastus antoi noinkin mahtavan saaliin, mitähän olisi ehtinyt joesta löytyä suunnitellun kahden viikon aikana? Nå, aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta. Sen verran tästä tuli opittua, että ens kesänä kun suuntaan 100% varmuudella samalle joelle, niin on kaveri mukana ja kuivalihat pakattuna erillisiin annospusseihin.



Lopuksi vielä suurkiitokset Helifliten lentäjille, ambulanssihenkilökunnalle, sekä Muonion terveysaseman/vuodeosaston henkilökunnalle. Ilman teitä reissulla olisi voinut olla todella ikävä loppu! Kiitos myös Ylläksen Yöpuulle/Veekhoolle, mainiot saunat ja mainio majoitus!
Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt