Kirjautuminen

Paavon pervåreissu, Rommaeno 2008

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share


8.7.2008


Liepeet lepattivat. Sitten tyyntyi. Luonto kutsui nestemäiselle retkelle. Ja taas tuuli jatkoi repimistyötään...

Päätimme aamupalan syötyämme lähteä ylävirtaan, vastarannan kautta, suon halki... Jussi yllättäen kieltäytyi ja jäi leirivahdiksi. Matka näytti kartalta katsottuna suhteellisen helpolta. Ja sitähän se olikin, ojaa ja muutamaa viidenkymmenen kilometrin levyistä suota lukuunottamatta. Matkan suunnittelu vain vaati hieman aikaa ja kesken kaiken pähkäilyä, keskellä suota. Hetken aikaa kalastimme paikassa, jossa kukaan muu ei ollut koskaan kalastanut. Lohi ei syönyt...

Käymätön suurkalan paikka
Paikka jossa ei kukaan TAATUSTI ole ennen kalastanut


Jatkoimme matkaa. Kartta oli onneksi hyvä ja sitä oli kahta sorttia, isossa koossa ja pienemmässä, ja kartasta näki, että suota piisasi. Mutta sen näki toki ilman karttaakin. Sen haistoi. Ojentelimme käsiä suoriksi tuohon ja tuohon suuntaan, yrittäen vakuuttaa toisillemme, että juuri tuo suunta olisi se paras suunta. Pääsimme lopulta molemmat selvyyteen siitä mihin suuntaan uskallamme lähteä henkemme uhalla rämpimään. Järvien välistä pääsimme yllättäen kuitenkin kovaa, joskin ajoittain muhkuraista maastoa pitkin.

Lapissa on tasaaaaast...
Kumpuraista ja kovalta näyttävää maastoa, mutta...


Saavuimme yllättävän vähäisellä hienmenetyksellä haluamaamme kalastuskohteeseen ja sovimme, että minä menen ylävirtaan ja Mika alavirtaan ja että pidämme ruokatauon alavirran suunnassa olevalla jokilampareella. Tärkeä komento, jonka annoin Mikalle oli, että ottaa ruokajuomat ja laittaa ne lähelle kyseistä lamparetta johonkin kylmään odottamaan kohtaloaan.

Siirryin ylävirtaan päin tutkaillen varovasti virrassa tapahtuvaa liikennettä. Mitään ei näkynyt, joten ryhdyin siirtymään alavirtaan päin. Virta syveni selkeästi eikä pohjaan enää nähnyt -- muutama metri ylempänä hiekkapohja loisti vain alle metrin paksuisen vesikerroksen alla. Suvannossa oli hiljaista, itikoiden ininä ainoana häiriötekijänä. Siihenkin oli jo tottunut eikä se häirinnyt yhtään. Yhtäkkiä keskellä suvantoa, nenän edessä, syntyi rengas, joka oli selkeästi ison harrin aiheuttama. En ehtinyt edes harria sanoa kun kala oli jo siirtynyt kymmenen metriä alemmaksi ja aloittanut siellä tuikkimisen. Mittasin siimaa ja roiskaisin perhon hieman hätäisesti tuikin yläpuolelle. Tärppi! Ja irtosi saman tien... toistin heittoliikkeet ja odotin kunnes tärppäsi. Ja johan niin teki. Mutta kala irtosi saman tien. Tämähän syö miestä! Viskasin vielä muutaman kerran kunnes perho alkoi uppoamaan välittömästi veteen iskeydyttyään. Päätin vaihtaa perhon. Se olikin hyvä päätös, sillä ilmeisesti jo ensimmäinen kala oli saanut koukun katkeamaan. Eipä ihme ettei tarttunut... Mielessä kävi se pahin pelko - olisiko se pintaperhohauki seurannut minua tänne asti... pyhä vihani vihernieriää kohtaan alkoi saada lisää höyryä...

Jatkoin tassuttelua Dressman -askelin alavirtaan, risukon haitatessa hidastettua kävelyä. Jäin välillä aina väijyasemaan pehmeälle suopohjalle, yrittäen pysyä pystyssä mättään heiluessa jalkojen alla. Sitä tuntee olonsa orvoksi täydessä hiljaisuudessa, itikoiden inistessä korvissa ja nenässä, suon hyllyessä jalkojen alla ja pelon siitä, että mätäs pettää koko ajan ollessa mielessä. Ja taustalla pyörii lisäksi ajatus: 'jos nyt kaadun tai horjahdan niin tuo harjus häviää suotorpeedon lailla kolmen kilometrin päähän piiloon vieden kaikki lajikumppaninsa mukanaan ja sulkee vielä ison suunsa moneksi hetkeksi'. Vapisevin jaloin tärisin suomättäällä joen reunalla ja tuijotin veden pintaa... liikkumatta kuin seita.

Siinä on tuikki! Ylävirran puolella. Liian kaukana... piti siirtyä lähemmäksi... varovasti, älä täristä rantapenkkaa! Siinä, taas! Alaspäin siirtyneenä, nyt enää kolmen metrin päässä... liian lähellä, kirosin ahneuttani siirryttyäni turhaan ja huonoon heittopaikkaan... taatusti heitto saa sen pakenemaan, ajattelin... ja heitin silti. Ja sehän pakeni. Jäin seitana seisomaan paikalleni tyrmistyneenä ja vajosin ajatuksiini. Kohta yllätyksekseni isomus palasi, alavirtaan päin, tuikkien. Vai liekö ollut toinen kala... siinä se kuitenkin nyt oli, aivan nenän edessä! Ujutin perhoa sen kulkureitille uskaltamatta tuskin liikahtaa... se näki varjoni ja pakeni kuin suo-ohjus... palaamatta enää takaisin...

Talsin saamattomana ja pettyneenä alavirtaan päin ja mutkan takanahan Mika olikin kahluuasemissa. Jäin ylävirran puolelle ronkkimaan Mikan koukuttaessa tuikkivan isomuksen, väsyttäen sitä hetken ja noituen kuin lappalainen kun se karkasi. Läksin Mikan ohi alavirtaan katsomaan koskea ja sen keskellä olevia peilipaikkoja. Matalia olivat ja tyhjän näköisiä. Ei eväkään vilahtanut... Kevyen testailun jälkeen palasin takaisin Mikan luo syömään pussimuonaa. Norjalaisten hapanimeläkananpoika on parasta mitä voi syödä kahluuhousut jalassa. Kylmä olut siivitti kananpojan liitoa vatsanpohjalle. Ei tarvinnut moittia Mikaa ruokajuomien lämmittämisestä.

Mika tarjoilee tuikkivalle harrille
Mika tarjoilee tuikkivalle harrille


Ei siellä kalaa ole
Siimat pihalle vaikka koivet on jäässä


Image
Hiljainen suvanto


lapin rentukoita
Lappalaisen kukkeja



Sapuskoinnin jälkeen laskeuduimme kosken ohi suvannolle ja jäimme harjun päälle tutkimusasemiin.

"Ei siellä mitään ole."
"Tuikki!"
"Täh?! Missä?!"
"No tuossa!"

Kahlasimme etelän korttikoskityyliin alle kymmenen metrin päässä toisistamme suvannon reunalta keskemmälle hyisessä, munat kutistavassa tunturivedessä, ja ryhdyimme ronkkimaan keskivirtaan. Mika oli viskannut perhonsa jo ajat sitten veteen ja ryhtyi kaivelemaan kameraansa esiin. Ja kuinka ollakaan se iso kala ryhtyi syömään Mikan perhoa juuri silloin. "Nyt on kiinni, ota ylös!", hihkaisin. Jätkä vaan räpeltää kameraansa... Naureskelin pitkään tolvanan säätämistä ja ryhdyimme odottamaan josko iso kala palaisi maisemiin... Takana tuikkasi! Mittasin kiimoissani siimaa ja viskasin kalan kuonon eteen... otti! Ja karkasi samantien... Me ei kummatkaan vaan osata...

Siima ulkona muttei toivoakaan kalasta
Siima ulkona muttei toivoakaan kalasta


Image
Kirkasta, kirkasta...



Siirryimme seuraavalle suvannolle. Ajattelin mennä pissille. Kaivoin jo pissivälinettä kahluuhousujen suojista esiin, kun.. Tuikki! Toinen! "Siinä on tuikki, miksi et heitä?", huusin Mikalle kaivaessani edellämainittua välinettä esiin selkä joelle päin. Ei hemmetti, tumpelo ei saanut perhosiimaa luistamaan ja kaiken lisäksi onnistui sotkemaan perhosiiman pajuun. Kuka meistä nyt ei oikeasti osannut?

Sain tärkeät hommat toimitettua ja pissivälineen piilotettua kiihkeiden lappalaisten katseilta ja siirryin kahlaamaan nähtyäni tuikin. Mutta tämä paikka oli nähty... Siirryimme risukossa alaspäin ja asetuimme jälleen tuikkiväijyyn. Kas, tuossa on yksi! Mika oli kohdilla ja ryhtyi roiskimaan perhoa kalan nenän eteen. Omalla kohdallani ei liikkunut ketään... Lopulta Mika onnistui koukuttamaan 49-senttisen harrin.

Harri rimpuilee
Harri rimpuilee


Harri rimpuilee
Harri rimpuilee


Harjus rimpuilee
Harjus rimpuilee


Harri rimpuilee
Harri rimpuilee


Harri rimpuilee
Harri rimpuilee



En edelleenkään ollut nähnyt ketään... Lompsimme alavirtaan, josta vihdoin sain koukutettua omalta kohdaltani reissun virallisen pallit-pois-padasta -kalan - 43-senttinen tuikista koukutettu harri iski kosken alimmaiselta niskalta. Mitäs erehtyi vilauttelemaan selkäeväänsä. Päästin sen toki kasvamaan.

hillaa pukkaa, hillaa pukkaa...
Tämäkö muka hillasuo? Ja paskat!


hilla kukkii
Parit lakkakukat


Harjuksen pesäniska
Harjuksen pesäniska


Romman suvantoa
Romman suvantoa



Törmäsin alavirtaan kävellessäni leiriläisiin. Mika saapui leiriin hetken päästä ja joimme sumpit ja kehuskelimme toisillemme saaduilla kaloilla. Ja virnuiltiin Mikan tumpeloimisille. Jatkoimme sumpin juonnin jälkeen alavirtaan ja kalastelimme kaikki hyvännäköiset montut ja virrat, näkemättä sen suuremmin mitään.

Palasimme lopulta hiki valuen ja hyttysiä täynnä leirille. Jussi oli karkuuttanut päivällä saaren alta ison ja koukuttanut kotikosken yläosasta ensin 57- ja heti perään 54-senttisen ja lukemattoman määrän pieniä. Mistähän se ne pienet oli löytänyt? Taisivat papparaisen pienet olla niitä 45-senttisiä... Ja hyvähän se on retostella niille, jotka lähtivät ottipaikkaa edemmäksi kalaan...

Mika palasi vielä kosken niskalle koukuttelemaan harrin lurjuksia...

Harri takasin
Harri takasin


Yllättävän pieni harri? Kyllä!
Yllättävän pieni harjus? Kyllä!


Tyytyväisinä päivän aikaansaannoksiin päätimme napostella aimoannokset näkkäriä graaviharjuksella voideltuina. Ja päälle parit lasilliset valkoviiniä, kala kun oli läsnä.

Päivän päättävä mutta virallinen tiedotus: uusi hyttyssukupolvi oli syntynyt... ja niitä oli nyt satamiljoonainen määrä eiliseen verrattuna. Se varmaankin tietää hyvää kalastukselle...

Illankorento
Iltahönniäinen


Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt