Kirjautuminen

Tuomiolampi

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Minä muistan kuulleeni Tuomiolammesta jo silloin, kun vasta opettelin vaarin sylissä istuen onkimaan ahvenia ja särkiä kotirannasta. Koko kylä taisikin tuntea tarinan, jonka mukaan joskus ammoisina aikoina oli seutukunnan rikolliset heitetty Tuomiolampeen. Hiukan vartuttuani kuulin hiukan vanhemmilta onkikavereilta lisää kauhujuttuja, mm. väärän todistuksen vuoksi syyttömänä hirtetystä miehestä, joka vieläkin keskiöisin täysikuun aikaan ilmestyi ihmisille vanhalla hautausmaalla.


Kuulin tarinoita näkistä, metsäläisten suoaarteesta ja sitä vartioivista hiisistä, levottomista haamuista, noidista ja paljon muita samantapaisia tarinoita. Tarinat Tuomiolammesta vain kiehtoivat nuoren pojan mieltä muita kauhujuttuja enemmän, sillä tiesin lammen olevan ihan oikeasti todellinen ja sijaitsevan peräti meidän perheemme mailla.


.

Siitä huolimatta olin hyvän matkaa toisella kymmenellä ja aivan luvattomilla teillä nähdessäni lammen ensimmäistä kertaa. Meitä lapsia oli nimittäin selkäsaunan uhalla kielletty menemästä lähellekään Tuomiovuorta ja siellä sijaitsevaa Tuomiolampea. Koska kaikki kielletty kuitenkin on maailman alusta asti kiinnostanut aivan erityisesti keskenkasvuisia poikalapsia, niin olimme päättäneet naapurin veljesten Antin ja Juhon kanssa selkäsaunan uhallakin mennä katsomaan lampea. Aikamoinen kiipeäminen se meidän kokoisille poikamoskille olikin, sillä vaikka Tuomiovuori ei mikään oikea vuori olekaan, niin melkoinen harju kuitenkin. Muistan vieläkin miltä tuntui kävellä Tuomiovuoren laella kasvavan sankan kuusimetsän siimeksessä etsien pelottavaa lampea ja oikeastaan hiukan toivoen, että sitä ei löytyisikään. Metsä oli vaikeakulkuinen ja niin tiheä, että aurinkoisena kesäpäivänäkin se vaikutti miltei pimeältä. Ja kun viimein väsyksissä metsässä rämpimisestä osuimme aukealle jossa lampi oli, niin aukea oli niin pieni, että matalalle ehtinyt ilta-aurinkokaan ei sitä enää juurikaan valaisut. 


Aukean keskellä näkyi rantu paljasta kalliota ja sitten tyhjää. Tyhjää siksi, että siinä missä ”kallioranta” loppui, ei ollutkaan lammen vettä, vaan huikeaan syvyyteen syöksyvä pimeä kuilu. Siinä reunalla vatsallamme maaten ja alas pimeään syvyyteen tihrustellen me pojankoltiaiset saatoimme nähdä lammen mustan pinnan, kunhan silmämme olivat ensin tottuneet varjoisan kuilun hämärään. Tuon pystysuoran kuilun seinät olivat paljasta kalliota ja siellä täällä seinillä oli pieniä hyllyjä, joilla kasvoi kituliasta ruohoa ja jokunen pieni puunvänkyrä. Kuilu oli miltei tarkalleen pyöreä ympyrä ja niin pieni, että aikuinen vahva mies olisi melkein voinut heittää kiven sen keskelle. Itse lammen musta pinta taas oli melkein yhtä syvällä kuilussa, kuin oli puolet kuilun leveydestä. Paikka oli pelottava ja Juho alkoikin itkua tihrustaen melkein heti kuiluun vilkaistuaan vaatia kotiinlähtöä. Huomasin, että Anttikin näytti säikähtäneeltä, vaikka yritti joukkomme vanhimpana esittää pelotonta ja reteää poikaa. Itseäni lampi ei pelottanut, pikemminkin lumosi ja kiihotti, mutta suostuin pikaiseen kotiinlähtöön kun toiset sitä vaativat kotiin ehtimiseen vedoten.


Niinhän siinä kuitenkin kävi, että paluumatkalla eksyimme hetkeksi Tuomiovuoren laen tiheään kuusimetsään ja myöhästyimme kotoa. Taisi siinä tulla Antin ja Juhonkin takalisto peitottua tahollaan, mutta minulle vaari antoi sellaisen löylytyksen, että en voinut istua moneen päivään. Lisäksi sain lupauksen kahta kauheammasta löylystä, mikäli vielä joskus menisin kielletylle Tuomiolammelle. Sen verran vakavalta vaari tuota uhkausta ladellessaan näytti ja kun itkevä äitinikin rukoili ”Isävainajasi kunnian ja muiston tähden” olemaan enää ikinä menemättä Tuomiolammelle, niin vierähti useampia vuosia ennen kuin tieni jälleen sinne vei. Siinä välillä kasvoin kohisten ja tulin aikanaan rippikouluikään. Rippikoulukesänä vaari sanoi minulle: - Nyt kun sinä syksyllä pääset ripille, niin saat alkaa hiljakseen miesten töihin ja kun kaikki sinulta viimein sujuu, niin minä siirrän talon isännyyden sinulle. Käy siis nyt rippikoulusi ja käy se hyvin, että saat naimaluvan ja voit aikanaan alkaa katselemaan emäntää taloosi.  Uusi renki saa nyt hoitaa sinun kotityösi ja tämän kesän saatkin vielä juosta vapaana ja poikasten touhuissa, sillä tämä kesä jää poikavuosiesi viimeiseksi.


Kovasti naapurinpojat tuota ”kesälupaani” kadehtivat ja kyllä sitä kylälläkin ihmeteltiin. Minä kuitenkin nautin kesästäni täysin siemauksin. Rippikoulu oli helppoa, sillä äiti oli opettanut minut lukemaan jo ollessani kuuden vanha. Ja kun talossa ei siihen aikaan juuri muuta luettavaa ollut, kuin suuri sukuraamattu, katekismus ja joitain kirjoja maanviljelyksestä, niin minä osasin jo rippikouluun mennessäni katekismuksen ja raamatunkin niin hyvin, että kirkkoherra piti sitä ”oikeana Jumalan ihmeenä”. Niinpä se kesä kului lähinnä kotijärvellä kaloja narraten. Vaari itse oli minuun tuon kalastuskipinän istuttanut veistäessään minulle ensimmäisen kevyen onkipahlani ja näyttämällä kuinka sitä käytellään. Sittemmin kun sain ikävuosien karttuessa luvan jo yksinkin käyttää talon ruuhta, oli onkireviirini hiljakseen laajennut koko järvelle. Koko nuoren elämäni ajan olikin kalastaminen ollut rakkain toimeni ja järvelle menin aina kun muilta toimiltani ehdin ja sain luvan, ja monasti luvattakin. Yleensä kuitenkin vitsaksellinen ahvenia tai komea hauki lepytti äidin armahtamaan luvattomat retkeni, eikä vaarikaan itsekin intohimoisena kalamiehenä raaskinut kovin ankara olla ”karkureissujani” kohtaan.


Sinä kesänä onkimisen välillä kävin kolmasti viikossa kylällä rippikoulussa ahertamassa, vaikka kirkkoherra kutsuikin minua ”kirjaviisaaksi” ja usein päästi minut aiemmin pois muiden kylän nuorten jäädessä pänttäämään katekismustaan. Noina rippikoulupäivinä kuljin Tuomiovuoren ohi niin aamulla mennessäni, kuin iltasella palatessanikin. Niinpä eräänä iltapäivän kun taas olin päässyt vapaaksi ennen muita, sain siinä Tuomiovuorta ohittaessani päähäni ajatuksen käydä jälleen katsomassa Tuomiolampea. Hiukan kyllä vaarin ja äidin kiellot kaihersivat tuntoni pohjaa, mutta sitten hurskaasti päättelin niiden jo sentään rauenneen nyt, kun minä kuitenkin olin jo rippikoulussakin ja melkein täysi mies. Niinpä minä astelin ylös tuomiovuoren rinnettä ja läpi pimeän kuusiryteikön ja saavuin toista kertaa elämässäni Tuomiolammen rantaan, tai siis kuilun reunalle, korkealle vedenpinnan yläpuolelle.


Kuilu oli yhtä valoton kuin ennenkin ja lammen pinta musta kuin tammikuinen yö. Pitkän tovin makasin kuilun reunalla kuin lumoutuneena lammen rasvatyyntä pintaa tuijottaen. Alkoi jo olemaan hiukan epämukavaakin siinä vatsallaan maata ja olisinkin pian saattanut nousta ja jatkaa matkaani kotiin, kenties vuosiin jälleen lammelle palaamatta, ellei suuri paarma olisi sattunut haukkaamaan kipeästi niskaani. Ärähtäen läppäsin käden niskaani ja tunsin käteni alle jääneen paarman paljon suuremmaksi kuin mitä olin koskaan aiemmin nähnyt. Hieraistuani paarman hengiltä nappasinkin sen sormieni väliin katsoakseni tarkemmin tuota niskaani kiduttanutta jättiläistä. Hankalasta asennostani johtuen se kuitenkin kirposi sormistani ja putosi alas kuiluun. Harmistuneena jäin katseellani seuraamaan alas kuiluun leijaavaa paarmaa. Tietenkään se ei pysynyt silmissäni edes kuilun puoliväliin, mutta ajatuksissani jäin tuijottamaan sen putoamiskohtaa vielä senkin jälkeen kun se katosi silmistäni. Säikähdykseni olikin melkoinen, kun jonkin ajan päästä allani tyynessä vedessä kävi hirmuinen pärskäys, jonkin vedenelävän ilmeisesti napatessa paarmani suuhunsa. Nyt alkoi kalamies minussa heräämään, Tuomiolammessa oli kalaa!


Ihme oikeastaan, että en koskaan aiemmin ollut edes ajatellut sitä kalapaikkana, vaikka se muuten olikin usein ajatuksissani ollut. Tällä toisella Tuomiolammella käyntikerrallani kohtalo puuttui tapahtumien kulkuun muutoinkin kuin niskaani purreen paarman ja siitä seuranneen kalanpärskäyksen muodossa. Olin nimittäin samana päivänä kylällä käydessäni vaarin luvalla (ja rahoilla) ostanut kauppiaalta kaksisataa syltä vankkaa kalastajalankaa ja sata koukkua solmiakseni meille talon ensimmäisen pitkänsiiman. Muutamassa muussa talossa oli pitkälläsiimalla saatu komeita ahvensaaliita ja kerrottiinpa sillä saadun jopa ankeriaita kotijärvestämme. Nyt siis kaivoin kalastajalangan repustani ja solmin yhden koukun sen päähän. Vielä pieni kivi painoksi ja sitten paarmajahtiin. Kun viimein sain liiskattua hengiltä yhden niskaani purreen paarman pikkuveljen, niin saatoin laskea onkeni kohti tuomiolammen tyyntä pintaa. Aika tovin sainkin lappaa siimaa vyyhdestäni, ennen kuin syöttini viimein tapasi vedenpinnan. Vaan samalla kertaa oli kalakin siimassani ja aika hyvänkokoinen olikin. Uusi vahva kalastajalanka kuitenkin kesti hyvin ja riemuiten vedin kalan ylös pitkin kuilun kallioista seinää. Se oli kahden vaaksan mittainen lihava ahven ja aivan pikimusta. Kiireesti nuijin ahvenen hengiltä ja väänsin koululla irti sen toisen silmän. Seuraavaa tärppiä sain odottaa hetken, mutta kun se tuli, oli siima kirvota käsistäni. Tuo kala oli vielä paljon suurempi kuin edellinen, mutta irtosi koukusta noston puolivälissä törmäiltyään ensin kuilun seinään ja siitä ulkoneviin pieniin heinäisiin kielekkeisiin. Sen jälkeen sain ylös asti kaksi ahventa, jotka olivat hiukan pienempiä kuin ensimmäinen ja menetin viimeisen, joka oli ainakin liki kolmen vaaksan mittainen.


Tuon kerran jälkeen kävin vielä kahdesti Tuomiolammella kokeilemassa kalaonneani. Enää en saanut ahvenia lammen pintakerroksesta, mutta syvemmällä, 10-20 syltä veden alla tuntui olevan kalaa vaikka kuinka paljon, ja isoja. Lammen pohjan syvyyttä en saanut luodattua, sillä pitkäsiima oli ennen noita kertoja jo solmittu ja siitä itselleni jättämällä siimapätkällä pääsin vain 20 syltä lammen pinnan alle. Noiden kalastuskertojen myötä jouduin myös myöntämään itselleni, että suurempia kaloja ei saanut hinattua kuilun seinämää ylös asti, vaan ne poikkeuksetta pyristelivät irti kesken noston. Itse asiassa pienemmillekin kaloille kävi varsin usein samalla tavalla. Kuilun reunalta kalastaminen ei siis ollut lainkaan tuottoisaa, vaikka lammessa tuntui olevan suuria ahvenia vaikka kuinka paljon. Mielessäni alkoi itää ajatus veneestä, tuossa kuilun pohjalla olevassa lammessa. Koska vaari oli aikanaan tehnyt paljonkin veneitä, esitin hänelle ajatuksen kevyen jollan tekemisestä. Koska en rohjennut puhua Tuomiolammesta mitään (en ollut siellä käynneistänikään kertonut), niin perustelin jollan tarvetta kotijärveämme hiukan kauempana olevalla suuremmalla järvellä, joka oli todella hyvän kuhajärven maineessa. Omassa järvessämme ei kuhia ollut, mutta vastahankitulla pitkälläsiimalla niitä olisi ollut helppo pyytää. Halusin siis yrittää vaarin opastuksella tehdä pienen kevyen jollan, joka olisi helppo kuljettaa käsirattaillakin minne tahansa. Vaari innostuikin asiasta ja kertoi muutenkin aikoneensa opettaa minulle veneentekoa ”ennen kuin ihan voimattomaksi menen”, perusteli hän asiaa. Niinpä minä heittäydyin koko tarmollani tekemään jollaa ja taisipa osa innostani tarttua vaariinkin, siksi pitkiä päiviä puursi hänkin jollani kimpussa.


Kun jolla sitten viimein oli valmis, niin ei ollut edes terva vielä aivan kuivaa kun jo lastasin se talon suuriin maitokärryihin. Jolla oli pieni ja keveä, mutta vuolaasti valui hikeni jo ennen Tuomiovuoren rinnettäkin ja siellä se ryöppysi suorastaan koskena. Sain kuitenkin jotenkin kärryn jollineen vedettyä tuomiovuoren rinnettä ylös ja laella olevan kuusimetsän reunaan. Siihen peittelin jollani ja lähdin kärryineni kotiin, sillä tiheään kuusimetsään en olisi kärryineni päässyt. Heti seuraavana päivänä tulin takaisin ja kannoin selässäni jollan metsän läpi Tuomiolammelle. Koko päivä siihen meni, sillä lepotaukoja oli pakko pitää tiheästi ja monesti piti palailla melkoisia matkoja takaisinkin, kun tihenevä metsä teki jollan kanssa etenemisen mahdottomaksi. Nuoruuden jääräpäisellä uholla ja silkalla voimalla sain kuitenkin jollan läpi metsän, mutta kaikki voimani se kyllä vaati ja vähän enemmänkin. Sitten alkoi miettiminen. Olisin kyllä varmaankin saanut jollan laskettua lampeen vankalla köydellä, mutta tajusin sentään, että pelkkä jolla lammella ei minua hyödyttäisi, ellen pääsisi itsekin kulkemaan alas ja takaisin ylös pystysuoraa kallioseinämää. Paremman ajatuksen puutteessa päädyin tekemään köysitikkaat. Siihen sain apua eräässä kylän talossa ruotiukkona olevalta entiseltä merimieheltä. Niilo-ukko auttoikin kernaasti, joskin uskon hänen tehneen sen pikemminkin saadakseen kuulijan huikeille merimiesjutuilleen, kuin sen pienen tupakkakukkaron takia, jonka vaarin varastosta hänelle pihistin.


Köysitikkaiden valmistuttua oli edessä jälleen kova kuljetusurakka. Kärryillä lasti kulki jälleen Tuomiovuoren metsän reunaan, mutta siitä eteenpäin sain taas ponnistella kuin kyntöhärkä. Runsas kolmekymmentä syltä nuoratikkaita painaa melkoisesti ja on toisekseen melkoisen vaikeasti kuljetettava nippu. Onneksi tikkaat oli jo valmiiksikin rakennettu kolmessa osassa, joten avaamalla liitossolmut ja tekemällä kolme matkaa metsän läpi, sain kuin sainkin nuoratikkaat kuljetetuksi lammen partaalle. Hyvin olin kuilun mitannut, sillä kun solmin tikkaat yhteen ja kiinnitin pään tukevaan kuuseen ja potkaisin tikkaat kuiluun, niin alimmainen askelma jäi pari vaaksaa lammen pinnan yläpuolelle. Sitten sidoin jollan partaisiin köydet, joilla saisin sen laskettua vaakatasossa ja kiinnitin ne yhteen paksuun laskuköyteen. Laskuköysi vielä kahdesti puun ympäri ja sitten varovasti jolla partaalta roikkumaan. Lasku meni hyvin ja jolla laskeutui kauniisti lampeen. Tuon rupeaman jälkeen laskeuduin vielä nuoratikkaita alas ja irrotin jollan nostoköysistään ja sidoin keulanarun kiinni nuoratikkaisiin. Siinä touhutessani huomasin vesirajassa olevalla kalliohyllyllä epämääräisen kasan, josta sojotti muutamia puukalikoita. Kasaa penkoessani tajusin sen olevan jo aikaa sitten lahonnutta köyttä ja jalansijoina käytettyjä kapuloita. – Joku muukin on siis täällä alhaalla käynyt ja vieläpä samanlaisilla nuoratikkailla kuin omanikin ovat, tuumin ääneen hymähtäen. Arvelin kuitenkin, että en koskaan saa tietää kuka lammella oli ennen minua käynyt, sillä en oikein voinut keneltäkään asiasta kysellä, paljastamatta samalla olleeni itsekin luvatta lammella. Tikkaita pitkin laskeutuminen oli helppoa, eikä nousukaan ollut vaikeaa, mutta raskasta se kyllä oli. Sinä iltana ei unta tarvinnutkaan kauan odottaa, joskin nukuin aika levottomasti nähden unta Tuomiolammen suurista pikimustista ahvenista, joita nostelin yllin kyllin uuteen jollaani. Uni muuttui kuitenkin lopussa painajaiseksi, kun jollani alle ilmestyi jokin suuri, musta ja paha, joka yritti syödä minut ja jollani.


Aurinkoisena valkeneva aamu ja aamu-uinti kotijärvessä kuitenkin huuhtoi painajaisen rippeetkin mielestäni ja aloin suunnitella kalaretkeä lammelle. Vaarille ja äidille kerroin nyt viimein, ennen vauhdilla lähestyvää ripille pääsyä meneväni siimanlaskuun naapurijärvelle, jonne jo uuden jollanikin olin vienyt. Otin mukaani reilut eväät ja sanoin palaavani vasta seuraavana aamuna. Saavuttuani lammelle laskin köydellä jollaan kalavehkeeni ja eväsreppuni ja kiipesin sitten itse nuoratikkaita alas. Irrotin jollani ja soudin keskelle lampea. Vielä lihava kastemato koukkuun ja laskin siimani veteen. Loppu olikin silkkaa kalamiehen juhlaa. Parinkymmenen sylen syvyydestä iski koukkuuni ahvenia sen kuin kerkesin niitä jollaani vetää. Suurin osa oli tuollaisia vaaksan ja puolentoista mittaisia, mutta joukossa oli kahden ja kolmenkin vaaksan mittaisia jättiläisiä. Kaikki olivat aivan pikimustia niin, että edes ahvenien tavallista raitakuviota ei erottanut. Huomasin myös, että vaikka vesi näytti aivan mustalta, niin se oli silti kristallinkirkasta. Ilmeisesti sen tavaton syvyys ja syvään kuiluun huonosti lankeava auringonvalo sai veden näyttämään niin mustalta. Noista pohdinnoistani sukeutuikin mieleeni yrittää jälleen luodata lammen syvyyttä. Laitoin onkeeni suuremman lyijypainon saadakseni sen nopeasti uppoamaan ohi 20 sylen syvyydessä olevan ahvenparven ja heitin onkeni veteen. Siimaa olikin soljunut lampeen ehkä reilut 50 syltä, kun paino osui pohjaan, tai niin minä ensin luulin. Kas kun tartuin siimaani vetääkseni sen takaisin jollaan, niin tunsinkin raskaat potkut siimassani. Tunsin oitis, että tämä kala ei ollut ahven, tai ainakin se oli paljon suurempi kuin siihen asti saamani ahvenet. Onkin aika rankkaa vetää suurta kalaa niin syvältä ja olin aivan hiessä ennen kuin pääsin saaliini näkemään. Syvyyksistä nousi valtava, lähes syleni mittainen ja syöttöporsaan paksuinen hauki. Koska minulla ei ollut kuin pieni haavi veneessäni, niin jouduin nuijimaan jättiläishaukea airolla ja pistelemään sitä isävaivaani takomalla puukolla, ennen kuin sain sen hengiltä ja väännetyksi jollaani. Hauki oli tietysti pikimusta.


Lopetin kalastukseni sillä kertaa siihen, sillä jollani alkoi olla jo vaarallisen suuressa lastissa ja iltakin teki tuloaan. Nostin kalat köyteen sidotulla suurella pärekorilla ylös kuilusta ja siinä olikin hommaa, sillä sain käydä kahdesti alhaalla latomassa koriin uuden lastin. Kerkesin vielä siivota puolet ahvenista ja hauen, ennen kuin hämärä pakotti lopettamaan kalanperkuun ja aloittamaan nuotion laatimisen. Repussani eväänä oleva suolaliha jäi syömättä, kun paistoin tikussa yhden suuren ahvenen ja haukkasin sen seuraksi rukiista leipää ja hörppäsin pullosta kirnupiimää päälle. Ja vaikka se ahven ei ollut edes suurin ja minä olin kovasti nälissäni, niin siitä kalasta jäi aimo kimpale vielä aamuksikin. Syötyäni asettelin itseni havuista taitellulle vuoteelle ja ristin itse alkaakseni nukkumaan. Uni ei jännittävän päivän jälkeen kuitenkaan tullut heti ja taisin valvoa ajatuksineni aika tovin. Viimein kuitenkin olin nukahtanut, sillä heräsin joskus keskellä yötä outoon ääneen. Aivan kuin koira tai susi olisi ulvonut tuskaansa. Susia ei täällä oltu nähty moneen vuoteen ja silloinkin vain keskellä talvea, joten ensin arvelin jonkun koiran jääneen pahaan pinteeseen jossain lähellä, kunnes tajusin äänen tulevan kuilusta.


Epäuskoisena ja peloissanikin otin nuotiosta tukevan hiiltyneen oksan ja lietsoin sen huitomalla hyvään liekkiin. Soihdunvalossa kuilun reunaa tähyillen lähestyin kuilua ulinan yhä jatkuessa. Reunalle päästyäni seisahduin ja yritin turhaan tähyillä pimeään kuiluun. Kuilun kallioseinät kajahtelivat edelleen hiljaisesta ulinasta, mutta mitään ei näkynyt. Niinpä heitin kaikin voimin soihtuni kohti lammen keskustaa, joilta main alhaalta kuuluva ulina tuntui tulevan. Saman tien kun soihtuni kaartoi kohti lammen pintaa loppui tuo kummallinen ulina. Soihtu näytti pelokkaissa silmissäni putoavan hitaasti pimeään kuiluun, kuin jonkin näkymättömän enkelin käden kannattelemana. Juuri ennen veteen osumistaan se valaisi silmänräpäyksen verran mustaa lammen pintaa. Tuon silmänräpäyksen ajan olin näkevinäni jotain mustaa ja hyvin suurta, joka vaipui veden alle nostaen mahtavan pärskäyksen jälkeensä, mutta sitten soihtu osui veteen ja tuli pimeys. Siinä minä sitten seisoin mitään näkemättä pimeässä kuilun reunalla ja korvissani kaikui kallioseinien voimistama pärskähtävän veden ääni.


Niinpä kohentelin nuotioni uuteen loimuun ja istuin havuvuoteellani aamunkajoon asti. Aamun valjetessa uuvuin viimein ja nukuin pitkälle aamupäivään. Herättyäni yön pelokkaat ajatukset tuntuivat kaukaisilta ja turhilta ja arvelin äänen siltikin lähteneen koirasta joka ulvoi jossain lammen vastarannalla ja kalliokuilun kaiku vahvisti äänen ja sai minut luulemaan sen tulleen alhaalta lammelta. Pärskäyksen aiheutti suuri kala ja näkemäni tumman hahmon koko oli pimeyden ja jännityksen aiheuttamaa harhaa. Perkasin siis kiireesti loput kalat ja suolasin ne nelikkoon edellisten seuraksi ja aloin kantamaan saalistani metsän läpi kärryille päin. Kovasti kotona ylistivät kalansaalistani, joskin vaari näytti kovin mietteliäältä nähdessään kuinka mustia kaikki kalat olivat. Hänen kyselyihinsä vastasin vain, että olin laskenut siimani järven syvimpään kohtaan ja kun tuo järvi muutenkin oli paljon omaamme tummempivetisempi, niin vaari tyytyi selitykseeni. Huomasin kuitenkin hänen epäilevistä katseistaan, että hän ei aivan uskonut tarinaani.


Kävin kuitenkin edelleen silloin tällöin Tuomiolammella ja hyvin tuomani ahvenet ja hauet vaarillekin maistuivat, vaikka hän aina pälyilikin epäilevän näköisenä pikimustia saaliskalojani. Mitään hän ei kuitenkaan enää kaloistani kysellyt, enkä minäkään tietysti ottanut asiaa puheeksi. Eräällä kerralla lammelle mennessäni varasin mukaani koko pitkänsiiman selkäsiiman, josta olin purkanut tapsit pois, sillä halusin koettaa jälleen luodata lammen syvyyttä ja kalastaa sen pohjalta. Olihan jo pitkän aikaa mielessäni kummitelleet ajatukset lammen pohjalla mahdollisesti majailevista ennennäkemättömän suurista jättiläiskaloista. Niinpä lammelle päästyäni sidoin siimaan sepältä tilaamani suuren kolmihaaraisen koukun, johon kiinnitin syötiksi ensin onkimani parivaaksaisen ahvenen. Lisäksi vielä suuri lyijypaino ja molskis, onki veteen. Suuri paino upposi sellaisella vauhdilla, että jollan lattialla olevasta siimavyyhdistä purkautui siimaan veteen niin että suhina kävi. Ajattelinkin, että tällä kertaa siima menee varmasti lammen pohjaan asti ilman, että mikään kala nappaa syöttiin matkalla. Toisin kuitenkin kävi.


Siiman juostua veteen miltei sadan sylen verran, sen juoksu pysähtyi äkisti kuin seinään, alkaakseen sitten heti uudelleen. Siimaan tarrattuani tunsin oitis niin raskaita potkuja, että minulla oli vaikeuksia pitää siimasta kiinni. Kiepautinkin nopeasti siiman muutaman kerran jollan laidassa olevan tapin ympäri saadakseni kalan väsymään. Kala oli niin voimakas, että jolla nyökkäsi syvään aina kalan vetäessä, mutta lopulta kala alkoi sentään väsymään. Tartuinkin siimaan ja aloin vetämään kalaa ylös. Hiukan se vielä vastusteli, mutta tuli sentään jo aika säyseästi ylöspäin. Olin vetänyt siimaa sisään ehkä viisi tai kyysi syltä, kun joku äkkiä tempaisi siiman toisessa päässä niin voimallisesti, että siimaa tiukasti puristavat käteni iskeytyivät jolla laitaan ja siima viilsi kämmeniini syvät haavat. Kiireesti kiepautin ulosjuoksevan siiman jälleen tapin ympäri ja nyt sainkin laittaa aika monta kierrosta, ennen kuin siima lakkasi juoksemasta ulos. Jolla viiletti ympäri lampea kuin hinauksessa ollen ja niiaili nyt todella syvään niin, että pelkäsin sen jo hörppäävän vettä sisäänsä. Juuri kun mietin, että pitääkö minun katkaista siima, se löystyikin äkkiä. Vetäessäni siimaa ylös tunsin kuitenkin, että jotain muutakin kuin tyhjä koukku oli tulossa pintaan. Hämmästykseni olikin melkoinen, kun pintaan nousi syöttini nielaisseen hauen valtava pää. Tuo pelkkä pää oli kolmen ja puolen vaaksan pituinen ja yli kahden vaaksan levyinen ja kalan ruumis oli hampaanjäljistä päätellen purtu irti hampain, jotka olivat paksumpia kuin minun sormeni. 


Hyvin totisena poikana minä irrotin hauenpään koukusta ja soudin nuoratikkaille. Köytin hauenpään selkääni ja kiipesin ylös. Siellä nuotiopaikallani istui vihaisen näköinen vaarini. Odotin vaarin alkavan oitis sättimään minua, mutta hän ei puhunutkaan mitään, mulkoili vain synkkänä selästäni irrottamaani hauenpäätä. Minäkään en saanut sanaa suustani ja niin me tovin verran vain mulkoilimme toisiamme, kunnes vaari viimein vastaansanomattomalla äänellä käski minun istua. Istuttuani vaari vilkaisi hauenpäätä ja kysyi: - Tiedätkös sinä mihin isävainaasi kuoli? - Karhu tappoi hänet eikä hänestä löytynyt kuin toinen saapas ja verinen kirves, vastasin minä. – Niinhän minä kylällä kerroin ja niin on sinullekin kerrottu, sanoi vaari murheellisen näköisenä. - Totuus on kuitenkin, että tuonne lampeen jäi ainokainen  poikani ja sinun isäsi. – Samanlainen kalahullu oli isäsi kuin mekin olemme ja huomattuaan, että Tuomiolammessa on suurempia kaloja kuin missään muualla, alkoi hänkin siellä kielloistani huolimatta kalastaa. – Niin olin kalastanut minä itsekin aikanani, mutta isäsi ja minun erona oli, että minä jätin lammen rauhaan huomattuani, että sen pohjattomissa syvyyksissä asusti jotain paljon pahempaakin kuin jättiläiskaloja. - Sinun isäsi tuli kuitenkin kuin riivatuksi ja hänen täytyi yrittää pyydystää lammessa asuva peto. - Eräältä retkeltään hän ei sitten palannutkaan ja tullessani lammelta häntä etsimään, löysin vain häneen veneensä pinnalla kelluvia pirstaleita, joihin oli isketty kiinni hänen verinen kirveensä, sekä myös pinnalla kellumasta hänen toisen saappaansa. – Käytyäni vielä hänen nuoratikkaitaan pitkin alhaalla katsomassa, että muita merkkejä hänestä ei näkynyt, kiipesin ylös ja pudotin nuoratikkaat alas lampeen.


Istuimme taas vaarin kanssa hyvän tovin hiljaa, kunnes hän viimein kysyi: - Ymmärrätkö nyt miksi olen kieltänyt sinua tulemasta tänne lammelle? – Ymmärrän, vastasin hiljaa ja painoin katseeni alas hänen totisen katsantonsa edessä. – No ymmärrätkös nyt totuuden tiedettyäsi jättää lammen rauhaan, vai oletkos riivattu kuten isäsi ja tapaat kohtalosi tuolla alhaalla Tuomiolammen syvyyksissä?  Katso silmiini ja vastaa poika, tivasi hän vielä vaativalla äänellä. Väkisin nostin katseeni vaarin silmiin samalla kun ajatukseni poukkoilivat kuin kesäkärpänen tuvan ikkunassa, nähden kaiken, mutta löytämättä tietään ulos. – Minä. En. Tiedä, vastasin viimein totuudenmukaisesti. Silloin vaari huokaisi hiljaa ja painoi vuorostaan katseensa alas. – Sinä olet kohta täysi mies, joten kai sinun täytyy tässä asiassa oma tiesi kulkea, vaikka se sitten merkitsisi sukumme sammumista, sanoi hän hiljaa kuin itkuun purskahtamaisillaan. – Vaari, minä lupaan yrittää olla tulematta tänne ja jos tulenkin, niin lupaan olla varovaisempi kuin isäni, sanoin minä ja todella tarkoitin mitä sanoin. Vaari nosti katseensa ja sanoi: - Muista kuitenkin, että vaikkei nyt siltä tuntuisikaan, niin lupauksesi ensimmäinen osa on varmasti helpompi pitää kuin jälkimmäinen. 


Tuon tapahtuman jälkeen en enää käynyt lammelle, vaan kalastelin kotijärvessä ongella ja jälleen kokoamallani pitkälläsiimalla. Rippikoulukin tuli käytyä ja pääsin ripille kirkkoherran kehujen saattelemana. Syksy oli jo alkamassa ja ilma viileni hyvää vauhtia. Tuomiolampi alkoi taas valtaamaan alaa ajatuksissani ja minun teki kovasti mieli käydä vielä kerran koettamassa, että saisinko koukkuuni joko jättiläiskalan tai peräti sen otuksen, joka oli koitunut isäni kohtaloksi. Kaikessa hiljaisuudessa teetätinkin kylän sepällä vielä entistäkin suuremman koukun ja tavattoman tukevan ja raskaan atraimen. Ajattelin näet sillä pystyväni tappamaan ja nostamaan jollaan vaikka kuinka suuren saaliin. Siiman tilalle olin varannut sataviisikymmentä syltä ohutta, mutta vahvaa köyttä. Eräänä syksyiltana kun kaikista puistakin oli jo lehdet pudonneet, kerroin vaarille meneväni vielä kerran Tuomiolammelle kalaan (en kertonut erikoisvarusteistani) ja sen jälkeen jättäväni lammen rauhaan loppuelämäkseni. Vaari ei suuttunut, mutta yritti kyllä saada minut pyörtämään aikeeni. Tahtoipa hän vielä tulla mukaanikin, kun en päätöstäni perunut, mutta minä tahdoin lähteä yksin. Seuraavana aamuna sitten lastasin jälleen kärryt ja aloin työntämään niitä kohti Tuomiovuorta. 


Lammen partaalle päästyäni ja alas tähyiltyäni huomasin sadeveden upottaneen jollani. Se kuitenkin roikkui kiinnitysköydestään nuoratikkaissani ja käytyäni alhaalla kiinnittämässä siihen ylös ulottuvan köyden, sain helposti vedettyä jollan vedenpinnan yläpuolelle ja laskettua sen pinnalle kellumaan. Sitten laskin varusteeni alas ja kiipesin itse perässä. Soutelin hiljakseen lammen keskelle ja aloin virittämään ”onkeani” pyyntikuntoon. Sidoin pienen ankkurin kokoisen koukkuni köyteen ja laitoin nyrkinkokoisen lyijykimpaleen painoksi. Syötiksi olin varannut melkein reppuni kokoisen kimpaleen siankylkeä, jonka pujoton koukkuun ja sidoin vielä vahvalla nuoralla koukkuun kiinni. Sitten laskin onkeni veteen ja annoin koko sadanviidenkymmenen sylen mittaisen narun painua veteen tavoittamatta vieläkään pohjaa. Köyden pään sidoin veneen vankkaan keulatuhtoon  ja lopuksi kiinnitin köyteen parin sylen päähän veneestä täyden viljasäkin vetoisen puutynnyrin. Olin ajatellut, että näin peto ei koukkuuni tarttuessaan vetäisi jollaani upoksiin, kun se joutuisi ensin vetämään tynnyrin veden alle. Sitten aloin odotella, ja sainkin odotella kauan. Välillä tosin jotkut kalat kävivät puremassa syöttiäni, mutta en onnistunut tartuttamaan niistä ainuttakaan jättiläiskokoiseen koukkuuni. Niinpä minä jatkoin odottamista.


Iltakin alkoi jo hiljakseen hämärtymään, kun viimein päätin, että tyhjänpyytäminen saa jo riittää. Mieli epäonnistumisesta happamana aloin vetämään köyttä jollaan. Suuri siankappale painoi ja harasi vastaan, mutta mitään elonmerkkiä ei köydessä tuntunut. Olin vetänyt köydestä jo hyvinkin kolmanneksen jollaan, kun koukkuni äkkiä tuntui tarttuvan johonkin. Hetken verran jo luulin, että toivomani peto oli tarttunut syöttiin, mutta mitään potkuja tai muutakaan liikettä ei tuntunut, koukkuni vain tuntui olevan kiinni kuin pohjassa. Vedin köydestä kaikin voimin ja riuhdoinkin minkä jaksoin, mutta koukku oli kiinni ja pysyi. Jatkaessani riuhtomista ja vetämistä tunsin kuitenkin äkkiä kuinka joku yhden kerran nykäisi niin, että lensin nurin ja olin pudota jollasta. Päästyäni jälleen pystyyn ja saatuani köydestä kunnon otteen, tunsin köyden aivan löysäksi. – Helvetin liekit, se peto oli hetken kiinni, mutta se pääsi irti, manasin ääneeni ja aloin taas vetämään löysää köyttä ylös. Olin taas tovin vetänyt köyttä ylös kun äkkiä tajusin, että en ollut tuntenut syöttini painoa köydessä enää otuksen nykäisyn jälkeen. Samassa huomasin, että vesi jollan ympärillä oli alkanut kiehumaan jostain syvyyksistä nousevista ilmakuplista. Vedin edelleen löysää köyttä vauhdilla sisään, kun hetken verran tunsin taas jonkin liikkuvan köydessä, ennen kuin se löystyi uudelleen. – Se peto on edelleen kiinni koukussa ja se on tulossa pintaan, karjaisin puoliksi riemuissani ja peloissani. Veden kuohuminen jollan ympärillä vain voimistui sitä mukaan kun sain lapettua köyttä ylös. Kun köysikasa jollan pojalla kertoi, että kovin paljon ei köyttä enää jäljellä ollut, niin vilkaisin partaan yli veteen ja jähmetyin kauhusta. Jossain allani näkyi tumma hahmo, suuri kuin heinälato ja hahmon paksummassa päässä hehkui pari pienen kärrynpyörän kokoisia keltaisenvihreitä silmiä. 


En pystynyt peloltani lainkaan liikkumaan, tuijotin vain noihin hehkuviin silmiin kuin huumaantuneena. Otus nousi hitaasti yhä ylemmäs ja aloin erottamaan avoimen suun puukonkokoisin hampaineen. – LEIKKAA KÖYSI POIKKI JA SOUDA TIKKAILLE! – NOPEASTI NYT POIKA, KÖYSI POIKKI JA TIKKAILLE! Toisen huudon kuullessani havahduin huumauksestani ja puukkoa tupesta hapuillessani katsoin äänen suuntaan. Vaari seisoi jyrkänteen reunalla hyvän matkan päässä tikkaistani ja piteli sylissään elävää rimpuilevaa lammasta. Samalla kun leikkasin viimein käyden poikki, heitti vaari rimpuilevan lampaan jyrkänteeltä lampeen. Työntäessäni airoja veteen näin tuon kammottavan olennon jo aivan veneen alla valtava suu auki ja uskoin varmasti kohta seuraavani isäni jälkiä tuonpuoleiseen. Hetken näyttikin siltä, että peto hotkaisee epätoivoisesti tikkaille päin soutamani jollan kitaansa, kun se äkkiä pysähtyikin. Hetken aikaa se oli paikallaan kuin tuumien ja kääntyi sitten hitaasti kohti lammessa epätoivoisesti räpiköivää lammasta. Veden pinta kuohui kun peto suuntasi kohti lammasta ja airot natisivat minun soutaessani kaikin voimin kohti tikkaita. Ollessani jo aika lähellä tikkaita peto saavutti lampaan joka katosi sen suuhun valtavan vesikuohun keskelle. Saman tien peto kääntyi jälleen minua kohti, eikä se enää uinut hitaasti. Minua nopeasti lähestyvää vesikuohua seuratessani tuntui, kuin jolla ei olisi liikkunut lainkaan, vaikka kiskoin airoista kaikin voimin. Enkä olisikaan ehtinyt tikkaille ennen petoa, ellen olisi ymmärtänyt hetkeksi lakata soutamasta ja seisaalleni nousten paiskata suurta atraintani jo aivan jollan takana ollutta petoa kohti. Iskiessäni jälleen kourani airoihin näin, että atraimeni oli osunut pedon toiseen suureen silmään sammuttaen sen keltavihreän hehkun. Se riitti pysäyttämään pedon siksi pieneksi hetkeksi, että ehdin tikkaille ja sain niistä kiinni. Ruvetessani kauhuissani kiipeämään näin kuitenkin pedon jo allani syöksymässä jostain syvältä ylös minua kohti. Jatkoin pelosta hulluna edelleen kiipeämistä samalla kun peto allani ponnahti veden pinnan läpi ja sen suuri suu sulkeutui tikkaisiin vain pari tuumaa jalkojeni alla. Tunsin kuinka tikkaiden vahvat köyden kiristyivät valittaen kun pedon paino venytti niitä katkeamispisteeseen. Samassa kuitenkin sen terävät hampaat leikkasivat köydet poikki ja se putosi takaisin veteen. Pedon painon poistuessa äärimmilleen venyneet köydet ampaisivat ylöspäin kuin jouset ja vain hädin tuskin sain pidettyä kiinni, kun lensin ensin ylös ja sitten putosin jälleen alas. Kohta olin kuitenkin jo jyrkänteen reunalla, jossa vaari odotti käsi ojossa ja veti minut ylös. Polvet vapisten katsoin jyrkänteeltä alas lampeen, jossa peto parhaillaan murskasi jollaani pieniksi tikuiksi. Sitten se päästi suustaan taas sen koiranulvontaa muistuttavan äänen ja painui hitaasti mustaan syvyyteen. Me vaarin kanssa lähdimme mitään puhumatta kävelemään kohti kotia. Vasta kotiportilla vaari avasi suunsa ja sanoi: - Lupaa minulle, että et mieluusti enää koskaan mene Tuomiolammelle, tai ainakaan minun elinaikanani? minä vastasin vain: - Minä lupaan. 


Myöhemmin puhuimme vaarin kanssa paljonkin lammesta ja pedosta. Koskaan emme kuitenkaan kuulleet kenenkään muun missään maailmassa kuvanneen samanlaista petoa. Vaari oli sitä mieltä, että se oli itsensä saatanan jostain helvetin tulisista syövereistä maanpäälle tuoma hirvitys. Itse ajattelin, että se voisi olla jokin ammoisilta ajoilta peräisin oleva otus. Samanlainen joiden luita Niilo-ukko oli kertonut kaivetun etelän lämpimissä maissa syvältä maan alta. Selvyyttä asiaan emme kuitenkaan koskaan saaneet. Vuodet vierivät ja minusta tuli isäntä taloon. Vaimonkin otin ja lapsia alkoi kertymään tupaan niin, että sukumme ei ollut enää vaarassa sammua, vaikka jonkun olisi kuolokin korjannut. Aikanaan saatettiin vaarikin maan poveen ja minun olisi oikeastaan taas ollut lupaustani rikkomatta mahdollista mennä Tuomiolammellekin, mutta en tuntenut siihen halua. Äitini kuollessa vanhana naisena mietin hetken, että olisin käynyt lammella, mutta luovuin ajatuksesta silloinkin. Nyt tätä kirjoittaessani olen jo itsekin vanha leskimies ja vanhin poikani pitää taloa. Hänen poikansa kulkevat järvellä kalassa ja vanhin heistä, joka alkaa olla rippikouluiässä, on alkanut pohtimaan, että olisikohan siellä Tuomiolammessa kalaa. Kukaan heistä ei tosin tietääkseni ole lammella käynyt, sillä samat ankarat kiellot ovat voimassa edelleen. Minua kuitenkin huolettaa, sillä näen tuossa pojanpojassani paljon itseäni ja uskon, että ennen pitkää hän sinne menee ja saa komeita ahvenia ongellaan… 


Eilen kävin kylällä kaupassa ostamassa aivan uutta ruotsinmaalaisen keksijän kehittämää räjähdysainetta jota kutsutaan nimellä dynamiitti. Tuo ihmeaine kuulemma on mahdollista räjäyttää vedenkin alla, sillä pikipintainen tulilanka kuulemma palaa myös vedessä. Ostin koko laatikollisen ja ajattelin, että sillä määrällä voisin ehkä vapauttaa jälkipolveni heitä vaanivasta vaarasta. Ajattelin laittaa koko määrän parhaan mahdollisen syötin ympärille ja sytyttää lyhyen tulilangan vasta aivan viime hetkellä. Samalla kun kohtaan jälleen pedon, niin pääsen tapaamaan myös isäukkoni, josta minulla ei muistikuvaa olekaan…

 

Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt