Kirjautuminen

Suomu-ukko

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Nukkuessani näin unta, että olin yksin veneessä öisellä merellä. Suuri täysikuu loisti taivaalla ja meri oli aivan tyyni. Rantaa eikä ainuttakaan saarta näkynyt missään kuun valaisemalla ulapalla, mutta hiljainen kanteleen soitto kuului jostain läheltä. Katselin ihmeissäni ympärilleni, mutta en nähnyt soittajaa missään. Siinä soittajaa etsiessäni kuulin ensin takaani ja sitten sieltä täältä ympäriltäni ensin hiljaisia molskahduksia ja sitten kuin vaimeaa neitosten hihitystä ja solisevaa naurua. Kohta jo näinkin, kuinka veden kalvossa vilahteli tummia hahmoja, jotka kävivät nopeasti pinnassa ja sukelsivat sitten taas pinnan alle. Hahmot tulivat kerta kerralta lähemmäs venettäni ja nauru, sekä nyt kuuluva hiljainen puheensorinakin voimistuivat hahmojen lähestyessä.

Kohta eräs niistä uikin aivan veneen vierelle muiden jäädessä hiukan etäämmäksi nauramaan ja tirskumaan. Näin nyt selvästi, että ne kaikki olivat pitkähiuksisia nuoria neitoja. Heillä oli ahvenvitaisia seppeleitä, hohtavia simpukankuoria sekä valkeita lumpeenkukkia hiuksillaan ja he olivat kaikki hyvin kauniita. Veneeni vierelle uinut neito oli kuitenkin kaunein kaikista ja sydämeni pomppasi kurkkuuni katsoessani häneen. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään, mutta hiukan etäämmälle jääneiden neitosten joukko supatti kovasti ja he roiskuttivat nauraen käsillään vettä minun ja veneenvierellä olevan neidon päälle. Juuri kun aioin avata suuni kysyäkseni, että keitä he olivat, alkoi meri kovasti kuohumaan neitojen takana.

Pian pintaan nousikin suuri ja vahvan näköinen tuuheapartainen mies ja hyvin kaunis kultahiuksinen nainen. Miehellä oli vaskinen kruunu päässään ja kädessään kolmiteräinen atrain. Hän oli pelottavan näköinen ilmestys ja vaikka nainen näyttikin vähemmän pelottavalta, niin en uskaltanut puhua heille mitään. Heistä säteilevän voiman ja arvovallan vuoksi kumarsin kuitenkin heille syvään ja painoin katseeni alas jääden odottamaan mitä tapahtuisi. Kohta mies puhkesikin kumealla äänellä puhumaan:

- Sinä olet tänään lupautunut palvelemaan minua ja tahtonut nähdäkin meitä. Olet myös päässyt yhden tyttäreni suosioon, vaikka en ymmärräkään mitä hän sinussa kuivanmaan asukissa näkee. Minun tyttäreni suosion mukana kuitenkin tulee myös minun ja puolisoni suosio, joten koeta olla sen arvoinen ja kulkea kunnioittaen minun alueillani. Jos kuitenkin petät luottamuksemme, saat vaivoiksesi Hiiden jota minä en silloin enää kiellä sinua kiusaamasta. Varo kuitenkin Hiiden metkuja, vaikka et epäsuosiooni joutuisikaan, sillä Hiisi väkineen kadehtii suojattejani, enkä aina ehdi heidän toimiaan valvomaan.

Minä olin peloissani ja myös ihmeissäni, mutta sain sentään jälleen kumarretuksi ja soperrettua:

- Minä olen kovin tietämätön kaikesta ja saatan siis erehdyksessä tehdä väärin, mutta lupaan, että en koskaan tarkoituksella riko teitä vastaan, vaan yritän parhaani mukaan olla luottamuksenne arvoinen.

Mies katsoi minuun tuimana kulmiensa alta, mutta nainen hymyili minulle rohkaisevasti ja neitojen joukko taisi tehdä arkuudestani pilaa edelleen nauraa kikattaen ja vettä päälleni roiskien.

– Jos pidät lupauksesi, niin saat edelleen luvallani kulkea vesilläni ja maillani sekä pyytää karjaani niin veden alta kuin sen päältäkin, sanoi mies ja painui pinnan alle joukkoineen. Vain veneen vierellä oleva neito jäi muiden jälkeen ja mitään puhumatta katsoi minua silmiin.

Tovin sain katsoa hänen kauniisiin silmiinsä, mutta sitten vesi pärskähti ja pinnassa häivähti äskeisen miehen atrainvaltikka. Tyttö puhkesi nyt puhumaan sanoen suloisella äänellä:

- Me tapaamme vielä.

Sitten hän kääntyi vedessä ja sukelsi pää edellä pinnan alle roiskaisten vettä kasvoilleni. Tuohon vesiryöppyyn heräsin ja huomasin, että ukko oli nukkuessani nostanut jälleen purjeen ja matkasimme jälleen hyvää vauhtia takaisin kohti Hiidenmatalaa. Merestä pärskähtänyttä ja kaiketi minut herättänyttä suolaista vettä kasvoiltani hieroen näin kuitenkin mielessäni edelleen tytön sukeltaessa silmiini unessa piirtyneen kauniin hopeasuomuisen pyrstön.

Koska aamuinen luodetuuli oli kääntynyt lounaiseksi merituuleksi, niin ukko valitsi eri paikan Hiidenmatalan toiselta puolelta. Jälleen tähyilimme tarkkoja linjoja ja jälleen opin uuden kalapaikan, josta moni kyläläinen olisi varmaan maksanut ruplan poikineen.

– Toisinaan kalaa saa melkein mistä vain, mutta toisinaan huonommalla syönnillä vain niin tarkoista paikoista, että muutamankin sylen erehtyminen voi jättää onkijan kalatta. Yleensä tosin hyvistä paikoista tulee paremmin kalaa silloinkin, kun muualtakin sitä saa hyvin, lopetti ukko sen kertaisen opetuksensa ja heitti onkensa veteen.

Kalaonni olikin jälleen myötämme, joskaan aivan yhtä hyvää ei kalojen syönti ollut kuin aamulla. Ongimme kuitenkin melkein viisi tuntia, välillä eväitä syöden ja veneessä kivien päälle nostettuun rautakattilaan viritetyn hiilloksen päällä keiteltyä kahvia juoden. Kalojen syönti olisi vieläkin hiljakseen jatkunut, mutta auringon alettua tavoittelemaan taivaanrantaa komensi ukko onget ylös. Perkasimme ja suolasimme vielä saaliimme ja saimmekin ensimmäisen suuren kalatynnyrin aivan täyteen.

Perkuurupeaman jälkeen ukko nousi seisomaan veneessä ja katseli joka suuntaan merenselkää ja nostipa katseensa taivaalla seilaaviin pilviin ja korkealla lentäviin lokkeihinkin.

– Emme ole saamassa kovaa tuulta niskaamme, joten laskemme pitkänsiiman tänne Hiidenmatalaan, virkkoi hän luonnon merkit luettuaan.

Niinpä minä sain istua keskituhdolle soutamaan ukon syötittäessä koukkuja ja laskiessa sitä mukaa siimaa mereen. Tarkasti ukko samalla seurasi jokaista pinnan päälle nousevaa kiveä, matalikkoa ja muita merkkejä ja linjoja saadakseen siiman tarkalleen haluamaansa paikkaan. Samalla hän luetteli jokaisen merkin ja linjan ääneen ja kehotti minua painamaan ne mieleeni niin hyvin kuin vain saatoin. Pari tuntia meiltä meni viidensadan koukun laskemiseen ja ukko oli ihan tyytyväinen soutamiseeni, joskin lisäsi kehuihinsa, että,

– Ensikertalaiselle kun täytyy antaa hiukan anteeksi ja uskoa, että hän aikanaan oppii yhä etevämmäksi.

Tuo hiukan karvasteli mieltäni, sillä uskoin kyllä osaavani soutaa siinä kuin kuka tahansa. Toisaalta olihan totta, että ensimmäistä kertaa minä sillä kertaa pitkääsiimaa mereen soudin. Siiman laskettuamme suuntasimme jälleen läheisen mustaklupun suojiin ja kävimme veneenpohjalle nukkumaan.

Aamulla hiukan ennen auringonnousua heräsin kahvin tuoksuun ja ukon kolisteluun veneessä. Nousin ylös ja heitin veteni ja koukkasin tovin kuluttua veneen toiselta puolelta ämpärillä vettä pestäkseni naamani ja käteni, sillä ukko oli tarkka siitä, että likaisin käsin ei ruokaan koskettu. Syötyämme kävimme rannassa kyykyllä ja lähdimme nostamaan siimaa. Saalis oli hyvä. Melkein joka koukussa oli kalaa, enimmäkseen ahvenia, mutta myös melkoinen joukko komeita kuhia ja puolen tusinaa ankeriastakin nousi veneeseen.

– Kyllä sinut nyt on hyväksytty Ahdin tarhoja verottamaan, myhäili ukko nostellessaan viimeisiä kaloja veneeseen.

Tuosta innostuin kertomaan ukolle edellisenä päivänä näkemästäni unesta. Itse kerroin unestani naureskellen, mutta ukko kuunteli totisena kerrontaani ja lopetettuani lausahti:

- Sinuna en naureskelisi tuollaisille unille, sillä monesti niissä on enemmän totta kuin ehkä haluaisimmekaan. Sitä paitsi etkös haluaisi joskus muutoinkin kuin unissasi kohdata sen sinuun ihastuneen Vellamon tyttären, lisäsi hän vielä hymyillen ja silmää iskien.

Ja täytyy myöntää, että ajatus neitosen uudelleenkohtaamisesta hereillä tai vaikkapa sitten unessakin vain, ei tuntunut ollenkaan pahalta, joten suljin punehtuen suuni.

Kotimatka kesti hiukan, sillä yöllä jälleen luoteeseen kääntynyttä tuulta vastaan luoviminen vei aikansa, mutta saavuimme silti kotiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Minä sain tehtäväkseni jäädä hoitamaan ukon elukoita ja keittelemään kalasoppaa sillä välin, kun hän vei hevoskärryillä saaliimme kauppiaalle. Lupasipa hän matkalla poiketa kotini kautta, jotta vanhempani saisivat ottaa kuormasta sen verran kalaa kuin katsoivat tarvitsevansa. Ukon ollessa poissa minä joudin askareita tehdessäni miettimään kaikkea kalareissulla kokemaani, enkä oikein vieläkään tiennyt mitä niistä asioista pitäisi ajatella. Ukko ainakin tuntui vankasti uskovan veden väkeen, kun kerran heille lahjojakin vei, mutta itse en ollut vielä aivan vakuuttunut, joskaan en enää noita asioita aivan satunakaan pitänyt. Päätinkin antaa asioiden olla rauhassa enemmältä miettimiseltä, sillä uskoin ajankulun aikanaan näyttävän, että miten noihin asioihin pitäisi suhtautua. Päätöksestäni huolimatta se unessa näkemäni nuori neito kuitenkin tahtoi aika ajoin mieleeni tulla. Taisinpa ajatella välillä sellaisiakin ajatuksia hänestä, joita en kehtaisi kenellekään kertoa.

Samanlaisia kalastusreissuja aloimmekin sitten tekemään pari, joskus kolmekin kertaa viikossa. Ukko ei ollutkaan omien sanojensa mukaan vuosiin kalastanut paljon muuten kuin onkivehkein, mutta nyt kun hänellä oli taas soutumies, niin hän innokkaasti kalasti myös pitkälläsiimalla. Kalaonnemme hiukan vaihteli, mutta aina saimme kuitenkin kalaa enemmän kuin olisin koskaan uskonut edes mahdolliseksi. Ukon mielestä se oli myös minun ansiotani, sillä meitä oli nyt samassa veneessä kaksi vedenväen suosikkia. Joskus rohkaistuinkin kysymään häneltä, että kuinka hän oli vedenväen suosioon päässyt. Aluksi ukko ei selvästikään aikonut vastata mitään, vai lieneekö vain valinnut sanojaan täyden piipunpesällisen verran, sillä hän vastasi vasta sen polteltuaan:

- No kauniilla käytöksellä ja nöyrällä asenteella kuten sinäkin ja tapasinhan minäkin aikanani erään Vellamon tyttären, joka puhunee puolestani isälleen.

Sitten hän rykäisi kurkkuaan selväksi ja komensi kipakasti minua hakemaan polttopuita tupaan. Mennessäni kuitenkin mietin, että oliko tosiaankin hänen tuulen ja auringon ahavoimilla kasvoillaan hehkunut syvä puna hänen puhuessaan tapaamastaan Vellamon tyttärestä.

Viikkojen kuluessa alkoi minun oloni ukon luona asettua tutuiksi käyviin uomiin. Minä viihdyin niin hyvin, että ajoittain minun piti oikein pakottaa itseäni, että edes kerran viikossa sain aikaiseksi käydä kotonakin. Noilla käynneilläni kuitenkin ilokseni huomasin, että isäukko oli saanut vihdoinkin juomisensa jokseenkin hallintaansa, vaikka kyllä hän kaiketi edelleenkin joskus otti enemmän kuin olisi ollut hänelle hyväksi. Isää näytti myös hävettävän se, että edelleenkin annoin melkein koko palkkani kotiin. Kovasti hän vannoikin menevänsä jo ensi kesänä jälleen sahalle töihin, kunhan kätensä tulisi kuntoon. Käsi olikin koko ajan paremmassa kunnossa, joten ehkä se työhönmenokin häneltä vielä onnistuisi, jos hän vain saisi viinapirun pidettyä peukalonsa alla. Alkukesä siis kului mukavasti kalastellessa ja ukon talon töitä touhutessa, eikä minua hämmentävistä vedenväen asioistakaan ollut kuulunut mitään uutta. Toki edelleenkin ukko aina kalareissuillamme vei lahjojaan Vellamonviiraan, tai vähintäänkin lorautti viinaryypyt mereen Ahdin hyviksi ennen kalastamaan ryhtymistä. Sitten tuli mittumaari, eli Ukon juhla, kuten Suomu-Ukko sitä sen vanhalla Ukko ylijumalaa kunnioittavalla nimellä kutsui.

Minun mittumaarin aattopäiväni kului saunanverannalla verkkoa kutoessa, vaikka Ukko olikin kovasti patistanut minua kylän kokolle tapaamaan muita nuoria. Oikein ihmettelinkin, että miksi ukko niin kovasti ja moneen kertaan minua patisti kokolle, mutta en silti malttanut lähteä. Ukko oli näet muutamaa päivää aiemmin opettanut minut kutomaan verkkoa ja antanut minulle tehtäväksi kutoa hänelle uusi täkyverkko ennen tulevaa kevättä. Olinkin niin innostunut uudesta taidostani, että en olisi malttanut mitään muuta tehdäkään. Illan korvalla ukko tuli saunanverannalle katsomaan edistymistäni ja toi tullessaan pienen viinanassakan.

– Tulin silloin sinua pestatessani luvanneeksi isällesi nassakan kerran kuussa ja nyt on kulunut jo melkein kaksi kuukautta siitä lupauksesta, virkkoi hän ojentaen nassakkaa minulle.

– Ajattelinkin, että hän varmaan haluaisi hiukan maistaa näin Ukon juhlan kunniaksi, joten menepäs nyt kotiisi viemään nassakka isällesi ja tule vasta aamusella takaisin, sillä minulla on hiukan omia puuhia täksi illaksi.

Nyt tajusin, että omien iltapuuhiensa vuoksi Ukko kai oli pitkin päivää minua kokollekin usuttanut, joten en väittänyt vastaan, vaikka kotiin ei mieleni tehnytkään.

Laitoin siis verkontekeleeni saunanverannan naulaan roikkumaan, toivotin ukolle hyvää mittumaaria ja lähdin nassakka kainalossani kotiin päin. Kotiin tullessani minua kohtasi ikävä näky. Isäni makasi pihapenkillä umpijuovuksissa kuorsaten ankarasti kuin myllynratas. Äiti kertoikin isän pitkästä aikaa kurkistaneen pulloon näin surkealla tuloksella ja pyysi, että en jäisi kotiin, vaan palaisin Suomuniemeen ja veisin viinanassakankin mennessäni. Niinpä minä palasin takaisin Suomuniemeen nassakoineni. Ukkoa ei näkynyt missään, joten menin saunatupaan kutomaan verkkoani. Yksitoikkoinen työ kuitenkin alkoi väsyttämään ja vaikka ilta oli vasta varhainen, niin kiipesin saunanparvelle hetken levätäkseni. Sinne parvelleni olin sitten nukahtanut ja heräsin vasta myöhään yöllä outoihin ääniin saunan ulkopuolella.
Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt