Kirjautuminen

Suomu-ukko

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Viikon sain olla kotosalla ennen kalastuksen alkua, sillä ukko halusi käydä katsomassa naapurikylässä asuvaa siskoaan. Minä kuitenkin kävin joka päivä hoitamassa ukon lehmän, kanat ja pari sikaa ja tervaamassa veneen vielä kertaalleen. Ukon saapuessa sukuloimasta olikin vene valmis vesillelaskuun. Yksissä tuumin laskimmekin veneen veteen, kunhan ukko ensin oli kiinnittänyt keulan kummallekin puolelle partaaseen veistämänsä nimikyltit. ”Aallotar”, oli hän niihin punaiseksi maalatuin kohokirjaimin merkinnyt veneensä nimeksi. Heti vesillelaskun jälkeen söimme tukevasti ja lähdimme koepurjehdukselle. Aallotar oli paras vene jossa minä olin konsanaan ollut ja tyytyväiseltä näytti myhäilevä ukkokin.

Jossain ulkomeren reunalla, ukon Ahtolansyväksi kutsumassa paikassa, hän käski minun laskea purjeen. Veneen pysähdyttyä keinumaan rauhallisessa mainingissa kaivoi ukko kontistaan kirkkaan lasipullon ja kaatoi siitä tuhdin ryypyn kolmeen tinapikariin ja pikkuisen tilkan neljänteen. Hän ojensi sen tilkalla täytetyn minulle vasempaan ja täyden oikeaan käteen ja neuvoi kuinka tehdä niiden kanssa. Sitten hän nousi seisomaan ja kohotti pikarin kummallakin kädellään minun kiireesti seuratessa esimerkkiä.

– Ahti aaltojen alanen, Vellamoinen vetten kaunis. Ottakaa suojiinne venonen, hoiviinne annettu Aallotar, sanoi hän kovalla äänellä ja ryyppäsi vasemmassa kädessään olevan pikarin tyhjäksi, kaataen samalla oikeallaan viinan mereen. Minä tein samoin yhtä aikaa hänen kanssaan ja yskin sen jälkeen vedet silmissä kurkkuani korventavaa väkevää viinaa.

– Nyt Aallotar on valmis toimeensa, sanoi hän ja viittasi minua nostamaan purjeen. Mitään puhumattomina purjehdimme takaisin Suomuniemeen, joka oli kai nyt oleva ainakin vuoden verran minunkin kotini.

Suomuniemessä sain oman pienen kammarin talon suuren tuvan vierestä.

– Leivinuunin ja hellan muurista on osa sinunkin kammarisi puolella, joten tarkenet siellä hyvin talvellakin, vakuutteli ukko.

– Näin kesällä voit tosin nukkua rantasaunan parvellakin jos haluat, sillä talossa voi olla liiankin lämmintä nuorille luillesi. Saunan viileyteen minä sitten majoituinkin, ensin yhden yön kuumaa kammaria kokeiltuani. Näin minä asetuin taloksi Suomuniemeen ja aloinkin pian tuntemaan sen enemmän kodikseni, kuin olin enää vuosiin tuntenut synnyinkotiani kohtaan.

Ensimmäisen Suomuniemessä viettämäni yön jälkeen heräsin jo varhain ennen auringonnousua ukon kolisteluun tuvan puolella. Kun kiireesti vaatteet puettuani astelin tupaan, näin ukon jo keittäneen pannullisen kahvia ja ison kattilallisen puuroa sekä paistaneen pannullisen läskiä.

– Käyppä poika nurkalla ja palatessa pese naamasi ja kätesi tynnyrissä, että kehtaat kajota Jumalan viljaan, kehotti hän minua kaataessaan kahvia suuriin pahkamukeihin. Kahvi ja läski tuoksuivat niin hyviltä, että taisin juoksujalkaa suorittaa aamutoimeni ulkona ja kohta olinkin jo lappamassa suuhuni pöydän hyviä.

– Tänään lähdemme merelle anomaan Ahdin anteja, tuumi hän ja pyyhki puuroa parrastaan.

– Päivällä kalastamme pohjaongilla ja otamme täkysiä verkolla ja iltasella laskemme pitkääsiimaa Hiidenmatalan ympärille, tai jos alkaa tuulemaan, niin Kutusalmen tietämiin.

– Aamusella nostamme siiman ja tulemme kotiin, lopetti hän selostuksensa ja alkoi sytyttelemään jo valmiiksi suussaan tököttänyttä piipun-nysäänsä.

Kävimme vielä ruokkimassa ukon elukat jotka naapurin emäntä oli luvannut hoitaa illalla ja seuraavana aamuna. Sitten nostimme Aallottaren purjeen ja suuntasimme kohti etelää. Aallotar purjehti vaivattomasti ja hyvää vauhtia kohtalaisessa laitamyötäisessä ja kotiranta jäi nopeasti taaksemme auringonnousua edeltävässä hämärässä. Ukko kai huomasi tähyilystäni ja ilmeistäni, että ihmettelin suuntaamme, joka ei ollut aivan se mistä hän oli aamiaisella puhunut, sillä hän alkoi tarinoimaan:

- Minulla on omat tapani ja uskomukseni mitä tulee mereen ja kalastukseen. Niihin tapoihin sinun täytyy tottua, joskin saat itse päättää mihin uskot ja mihin et. Minä kuitenkin uskon, että kala- ja seilausonni on ihmiselle annettu lahja, eikä pelkkää onnea tai osaamista. Aivan kuten isäntä ja emäntä päättävät mitä taloonsa tulleelle vieraalle tarjoavat, niin myös merellä vieras on isäntäväkensä hyväntahtoisuuden varassa. Sen takia vieraan täytyy aina kohteliaasti tervehtiä isäntäväkeä vieraisille tullessaan ja nyt kun minä tuon tullessani vielä uudenkin vieraan, niin annamme pienen tuliaisenkin mennessämme esittäytymään.

Pian ukko ohjasikin veneen sen samaisen saaren, Vellamonviiran rantaan, josta olin hänet edellisenä syksynä pinteestä pelastanut. Ukko ojensi minulle suuren konttinsa ja kehotti minua laittamaan sen selkääni ja nousemaan maihin. Autettuani vielä jäykkäjalkaisen ukon rantaan, astelimme saman suuren kivenlohkareen taakse jossa ukko oli syksyllä pinteessä ollut. Hämmästyksekseni oli syksyllä ukon maahan vanginnut suuri kelopuu katkaistu suunnilleen viiden kyynärän pituiseksi tyvipölkyksi ja nostettu pystyyn vasten suurta kiveä. Rungossa jo syksyllä olleet veistetyt kasvot oli tehty valmiiksi ja maalattu punamullalla ja tervalla komeiksi ja kammottaviksi yhtä aikaa. Pieni aukio kiven edessä oli raivattu siistiksi ja veistetyn kelopölkyn eteen oli koottu vyötärööni ylettyvä kivikasa, jonka laella oli tasainen kivilaatta. Siitä tuli mieleeni lähinnä kirkon alttari.

- Annapa kontti minulle ja asettele ojentamani lahjat pöydälle ohjeideni mukaan, neuvoi ukko minua.

Niinpä minä asettelin kivialttarille järjestykseen leipää, savulihaa, tupakkaa ja suuren kupillisen viinaa. Kun ukko oli kattauksen hyväksynyt, neuvoi hän minua vielä:

- Nyt puhuttelet talonväkeä kohteliaasti ja pyydät heidän lupaansa ja suosiotaan kulkiessasi heidän alueillaan ja kalastaessasi heidän kalojaan. Minä olin aivan hukassa enkä tiennyt mitä minun pitäisi sanoa ja tehdä. Vilkaisin ukko hämilläni ja apua hakien, mutta hän vain nyökytti ja sanoi:

- Ihan vain omin sanoin tervehdit ja pyydät heidän suosiotaan. Niinpä minä aloitin ääni väristen ja sanoissani aluksi takellellen:

- Tuota. Siis arvoisa talonväki. Päivää vain taloon. Minä olen Mikko Pahla ja olen tämän Suomuniemen mestarin kanssa liikkeellä oppiakseni siivolla kulkemaan teidän vesillänne ja maillanne ja ehkä hiukan kalastamaankin. Minä en oikein mistään tiedä, mutta jos sallisitte minun kulkea tiluksillanne, niin parhaani mukaan koettaisin tehdä niin kuin mestarini sanoo ja hän varmaan tietää minua opettaa. Kovasti olisin myös kiitollinen jos minun sallittaisiin pyytää ja saada teidän kalojanne, jos se vain teille sopisi. Niin ja kun minä en oikein vielä tiedä mitä tässä maailmassa on todellista ja mikä ei, niin kovin mielelläni joskus teitä tapaisinkin ja jos voisin jotenkin auttaa ja palvella teitä niin mielelläni sen tekisin.

Tuon sanottuani vilkaisin ukkoa joka seisoi sammumaan päässyt piippu suussaan ja katsoi minua. Hän näytti mietteliäältä, mutta myös jotenkin säikähtäneeltä. Hetken minua vielä hiljaa katsottuaan hän kuitenkin naurahti:

- Hyvin puhuttu poika, mutta aika rohkea lopetus. Aika meille näyttää mihin se johtaa ja johtaako mihinkään. Mies kuitenkin on aina antanut sen minkä on luvannut, joten mitäpä tuota murehtimaan. Me lähdemme nyt kalaan koettamaan, että mitä puheestasi pidettiin. Sen jälkeen ukko kumarsi jäykästi veistetylle kelopöllille ja alkoi astella takaisin veneelle. Minä pokkasin myös hätäisesti pölkyn ja alttarin suuntaan ja kiiruhdin ukon perään.

Nyt peräsinpinnaa pitelevä ukko suuntasi kohden Hiidenmatalaa. Matkalla pysähdyimme vielä Hevosenkenkään.

– Koillinen puhaltelee kohtalaisesti ja tuulessa ei täky pinnassa ui, joten Hevosenkengän suojaisesta lahdesta saamme luultavasti täkyjä kyllin siimoihimme ja onkiimme, perusteli ukko pysähdystä. Oikeassa ukko olikin, sillä kaislikonrajaan viritettyyn täkyverkkoon ui hetkessä melkein kuusisataa lihavaa salakkaa ja jokunen pieni särki. Melkein tunnin saimmekin niitä varoen irrotella ukon vanhasta ja jo hauraasta täkyverkosta. Ukko suolasi täkykalat pieneen nelikkoon ja me jatkoimme matkaamme Hiidenmatalalle. Perillä ukko kehotti minua tähyämään kaukaisen  Mustavuoren lakea ja hiukan lähempänä näkyvän Hanhiluodon kummelia samaan linjaan samalla, kun hän koettaisi saada linjaan Haaksikaria ja Kakskiven kuohua. Kun linjat olivat kiinni sanoi ukko:

- Pudota ankkuri, jos alla on kaksi syltä vettä, niin paikka on oikea.

Paikka oli oikea ja minä olin tullut ehkä ensimmäisenä kylämme asukkaana tietämään yhden ukon salaisista kalapaikoista.

Viritimme lihavilla salakoilla kaksi koho-onkea kummallekin, mutta pian jouduimme ottamaan toiset onget ylös, kun ahven kävi syöttiin niin ahneesti, että yhdessäkin ongessa oli kyllin hoitamista. Ahvenet olivat suuria ja lihavia, suurimpien ollessa liki puolentoista jalan mittaisia porsaita. Hyvää syöntiä jatkui liki kaksi tuntia, ennen kuin se alkoi hiljakseen loppumaan. Ongittuamme viimein melkein neljänneksen tyhjää, sanoi ukko: Taitaa Ahdin karja olla nyt aamusensa syönyt ja meidän on aika siivota saaliimme ja levähtää itsekin ennen iltapuolen uutta syöntiä. Ota siis onkesi ylös, niin saat näyttää kuinka kalapuukko pysyy kädessäsi.

– Kiitos veden isäntä karjastasi, sanoin minä ukkoa miellyttääkseni ja aloin nostamaan onkeani vedestä.

Samassa kun liikautin onkeani iski siihen joku suuri kala joka veti niin, että pelkäsin vankan siimani kerrassaan katkeavan.

– Myötää vavalla, mutta pidä siima tiukkana, neuvoi ukko asiaa jonka hyvin itsekin tiesin ja haparoi kalakirvestä tuhtonsa alta. Kala teutaroi kovasti tovin, mutta väsyi sentään aika nopeasti ja sain sen vedetyksi kalakirves valmiina odottavan ukon ulottuville. Ukko iskikin sen taitavasti ja nosti veneen turkkilaudoille ja antoi lopuksi suuren kalanuijansa pudota sen niskaan. Se oli suurin koskaan näkemäni kuha. Hiljaisuuden vallitessa ukko mittaili kuhaa ja sanoi viimein:

- Korttelia vaille kaksi kyynärää, taidat poika olla veden isännän suosiossa, tai ainakin enteet ovat hyvät siihen suuntaan.

Perkasimme kalat ja suolasimme ne puutynnyriin painon alle. Kun se oli tehty, oli jo aurinkokin korkealla taivaalla ja aamuöinen luodetuuli oli vaihtunut lounaiseen merituuleen. Ukko komensi ankkurin ylös ja purjehti läheisen Mustaklupun koilliskulmaan suojaan tuulelta ja ankkuroiduimme jälleen. Purje laskettiin ja levitettiin veneen päälle aurinkosuojaksi ja asetuimme pitkäksemme mihin mahduimme ja aloimme nukkumaan. Tai siis ukko alkoi. Itse en heti unta saanut, vaikka varhainen herätys tuntuikin luissa ja ytimissä. Minun ajatukseni askartelivat Aallottaren kastajaisista aina ukon Vellamonviirassa olevaan palvospaikkaan veistettyine kelopuineen ja alttareineen ja siellä aamusella tapahtuneisiin asioihin.

Lopuksi mietin vielä onkirupeamamme lopuksi lausumiani kiitossanoja ja sen jälkeen onkeen ottanutta suurta kuhaa. Mieleni oli aika sekava, sillä toki olin koko elämäni kuullut tarinoita Ahdista ja hänen puolisostaan Vellamosta sekä hiisistä ja muustakin vedenväestä. Tiesin niitä ennen palvotun ja joidenkin kalamiesten yhäkin pyytävän niiltä kalaonnea. Toisaalta kylän kirkkoherra oli monesti saarnannut tulikivenkatkuisia saarnoja noita epäjumaliksi kutsumiaan olentoja vastaan ja varoitellut niiden palvomisen johtavan lavealle tielle suoraan kohti helvetin valkeaa ja iankaikkista kärsimystä. Viimein väsymys kuitenkin voitti kiihtyneet ajatukseni ja vaivuin uneen.
Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt