Kirjautuminen

Suomu-ukko

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Seuraavana aamuna isä herätteli minut jo varhain ja usutti kiireesti matkaan.

- Aamusen saat sitten siellä, niinhän ukko lupasi, sanoi hän virnistäen ja asettui itse pöydän ääreen veistämään talon viimeisestä ruislimpusta palaa itselleen.

Hiukan minulla oli outo tunne vatsanpohjassa kun saavuin Suomu-ukon talolle. En meinannut edes uskaltaa koputtaa ovelle, vaan jäin toviksi keräämään rohkeutta ovelle.

– Menetkös sisään siitä ennen kuin ihan suolapatsaaksi muutut ja tukit kulkutien, kuului ukon ääni takaani.

Säikähtäen käännyin ja näin hänen keppeineen könkkäävän ulkorakennukselta tulevaa polkua tuvalleen päin. Kiireesti tartuinkin ovenkahvaan ja astuin hänen edellään sisään hämärään tupaan.

Huumaava kahvintuoksu löi jo ovelta vastaan ja liedellä sihisi suuressa valurautapannussa ohuiksi leikattuja läskisiivuja. Se oli oikea juhla-ateria minulle, joka olin elänyt jo viikkokausia pelkillä perunoilla, kovalla leivällä ja suolasilakoilla. Oikein tuntui, että se ruoka huippasi päätä ja tuli kuuma kuin olisi lämmin kamiina ollut nuttuni alla. Jörön oloinen ukko ei aterian aikana puhunut mitään, mätti vain lisää läskiä ja leipää eteeni sitä mukaan kun ahmin lautasta tyhjäksi. Kun viimein olin niin täynnä, että en enää saanut palaakaan alas, nousi hän kankeasti ylös ja painoi karvalakin päähänsä. –Nyt mennään verstaalle ansaitsemaan nämä luojan herkut, tokaisi hän ja asteli ovesta ulos. Minä jäin hölmistyneenä toviksi istumaan ja ponkaisin sitten kiireesti jo pihapolulla ontuvan ukon perään.

Suomu-ukon pihapiirissä oli rakennuksia enemmän kuin useimmissa näkemissäni taloissa ja me marssimme nyt rantaviivassa sijaitsevaan suurehkoon punamullattuun verstasvajaan, jonka piipusta nousi kylmässä ilmassa lämpimänä väreilevä savuvana. Sisällä oli mukavan lämmin, mutta ei kuuma. Vahva puun ja tervan tuoksu täytti sisään astujan nenän. Etelään antavista ikkunoista tuli sisään aamun ensi kajastusta ja sen lisäksi oli katto täynnä sinne ripustettuja kirkkaita öljylyhtyjä. Parilla seinällä oli tavaraa täynnään olevia hyllyjä ja kannattimia, jotka notkuivat erilaista puutavaraa. Yhdellä seinällä oli suuri kivinen uuni ja venelautojen taivutukseen tarkoitettu pasu. Loppuseinä oli vieri vieressä kukin omassa kannattimessaan roikkuvia työkaluja. Verstaalla vallitsi tarkka järjestys ja näki, että jokaisen tavaran paikka oli tarkkaan mietitty.

Keskellä lattiaa oli käsivartta paksumpi tummaa puuta oleva kölipalkki, johon oli jo liitetty keulapalkki ja pari kaarta.

– Siitäkö se vene tulee, kysyinkin ukolta lattialla olevaan kölipuuhun viitaten.

–Siitä, jos vain meistä on sen laatijoiksi, tuumi ukko ja katsoi minuun sen näköisenä, että oikeastaan vain minun kykyjäni siinä epäiltiin.

– No enhän minä veneenteosta mitään tiedä, yritin minä naama punaisena, mutta teen kyllä mitä käsketään.

– No eiköhän me sitten vene aikaiseksi saada, tuumi ukko ensimmäistä kertaa hymyillen ja iski minulle silmää naama virneessä.

Sillä hetkellä lakkasin minäkin jännittämästä ja päätin, että ei se ainakaan minun yrityksenpuutteestani kiinni jäisi se veneenteko.

Ja siitähän se veneenteko sitten alkoi. Kuten olin ukolle sanonutkin, niin enhän minä siitä hommasta mitään tiennyt. Koetin kuitenkin korvata puutteeni pitämällä antamani lupauksen, eli kuuntelin tarkasti mitä ukko sanoi ja koetin parhaani mukaan tehdä mitä neuvottiin. Työ oli kiinnostavaa ja ukko hyvä opettaja, eikä hänen yleensä tarvinnutkaan kahdesti samaa asiaa minulle opettaa. Raskastakin se oli, sillä eihän ukko kipeän jalkansa takia oikein voinut muuta kuin istua ja neuvoa minulle mitä tehdä. Mutta vaikka työtahti oli ripeä, niin aina piipuksi laitettuaan ukko komensi minut istumaan. -Sauhun ja henkäisyn hetki, istuppa alas ja katsotaan mitä muistat eilisestä opista, tuumikin hän monta kertaa päivässä.

Ukko oli näet ottanut tavakseen piippuhetkinään tentata minulta edellisenä päivänä opettamiaan asioita. Usein hän myös tarinoi vesillä kalastaessaan näkemistään ja oppimistaan asioista ja jossain vaiheessa hän alkoi tuossa ”läksynkuulustelussa” tenttaamaan myös noihin tarinoihinsa liittyvistä asioista. Niin minä sain koulutusta paitsi veneenrakennustaidossa, niin myös kalastuksessa ja merenkulussa. Myös ruoka oli hyvää, vaikkakin yksinkertaista. Sain kuitenkin tuona talvena syödäkseni niin paljon kuin vain nuori kasvava miehenalku suinkin syödä jaksoi. Äitikin väitti pieniksi jäävien vaatteideni kanssa tuskaillessaan, että minä kasvoin liki tuuman kuussa. Ihan niin nopeasti tuskin venyin, mutta taisinpa vahvan ruuan ja raskaan työn ansiosta alkaa tuona talvena näyttämään hiljakseen enemmän nuorelta mieheltä, kuin räkänokkaiselta pojanholkilta.

Viihdyin ukon luona niin hyvin, että monesti en tullut kotiin kuin yösydämeksi nukkumaan.

– Tappaa työllä ainoan poikamme ja vanhuutemme turvan, mutisikin isä usein kun iltamyöhään tulin kotiin vain mennäkseni saman tien nukkumaan.

Kun mainitsin tuosta ukolle, tuli hän eräänä iltana mukanani meille.

– Poika on ahkera ja oppivainen ja tekee kohta jo miehen työt, sanoi hän isälleni poltettuaan ensin piipullisen hiljaisuuden vallitessa.

- Hän on nyt ollut minulla täyden kuunkierron ja olisi siis saamassa minulta 30 ruplaa palkkana työstään. Koska poika kuitenkin on ollut minulle suuremmaksi avuksi kuin uskalsin toivoa, niin maksan tästä kuukaudesta 45 ruplaa ja seuraavasta jo 60, jos poika edelleen edistyy niin hyvin kuin tähän asti.

Sen sanottuaan hän kasasi pöydälle isän eteen lupaamansa 45 kiiltävää ruplan rahaa ja sen koommin ei isä työajoistani jupissut.

Talven edetessä kohti kevättä tuli myös moni kyläläinen huomanneeksi tai kuulleeksi, että minä jo miltei asuin Suomuniemessä outona pidetyn ukon luona. Usein käydessäni kaupalla tai vain muuten kohdatessani kyläläisiä alkoivat he kyselemään tekemisistäni Suomu-ukon luona ja utelivatpa he monenlaisia ukon yksityisasioitakin. Vaikka ukko ei ollut kieltänyt minua puhumasta tekemisistäni tai hänen tekemisistään muille ihmisille, niin en jostain syystä saanut kerrotuksi kenellekään mitään. En tainnut sanoa edes sitä, että rakensimme uutta venettä ukon verstaassa, vaikka sen kai moni jo oli vanhemmiltani kuullutkin. Moni kyselijä siitä suuttuikin, kun en mitään virkannut, mutta minä pidin pääni.

Kerran keväänkorvalla ajaessamme ukon kanssa reellä kaupalle ostamaan valmistuvaan veneeseen tervaa ja kuparinauloja, alkoi kauppias kiusaamaan ukkoa:

- Hyvin on tavoille opetettu tämä Suomuniemen ottopoika, vai lieneekö vain peloteltu hiljaiseksi, kun on samanlainen tuppisuu kuin isäntänsäkin. Kas kun ei poika ole kysyttäessäkään tohtinut tai pystynyt kertomaan, että mitä te siellä niemellä sen purtenne lisäksi tuhtaatte?

– Jaa-a, tuumi silloin ukko minuun vilkaisten.

- Ihmisiähän onkin vain kahta laatua. On niitä joilla on päässään järkeä ja sitten on niitä, joilla on siellä vain avoin suu ja uteliaat korvat. Että poikako on siis jo laatunsa näyttänyt, jatkoi ukko vielä katsoen nyt punehtuvaa kauppiasta suoraan silmiin.

Sillä hetkellä minä olisin juossut vaikka tuleen ukon puolesta, sillä niin hyvältä ukon tunnustus tuntui.

Niin kului talvi ja kun juuri ennen Valpuria viimein lähtijät jäät merestä, oli venekin jo melkein valmis. Komea pursi siitä tulikin. Pituutta oli täydet viisi kyynärää, eli kymmenen jalkaa ja vielä kortteli päälle. Laidat olivat korkeat ja vielä keulapuolella korotetut, jotta suurikaan aalto ei tulisi keulasta sisään veneeseen. Köli oli vankka ja kestäisi varmasti kovankin osuman kiveen tai kallioon ja kaarituskin oli tavanomaista tiheämpi ja lujempi. Kaaret ja köli olivat kovaa tammea ja pohjalaudat hyvää oksatonta honkaa. Kaikki naulat olivat vankkaa kuparia ja masto sekä airot keveää ja kestävää kuusta. Vene oli rivetty parhaalla hampulla ja oikeastaan enää tervausta vailla. Suomu-ukko sanoikin monesti venettä tehdessämme, että siitä tulisi hänen itselleen tekemistään sekä viimeinen, että paras.
Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt