Kirjautuminen

Suomu-ukko

Käyttäjän arvio:  / 1
HuonoinParas 
Share

Muistan kuinka jo aivan pienenä pojannappulana näin Suomu-ukon lähtevän yksin merelle tervatulla purrellaan ja iltasella palailevan vapoineen ja saaliineen. Suomu-ukko tuntui aina saavan kalaa vapoineen ja pitkinesiimoineen, silloinkin kun kylän miehet eivät saaneet mitään edes verkoillaan ja nuotillaan. Suomu-ukko itse kun ei kuulemma verkkoja käyttänyt, mutta päihitti siltikin miltei aina muut saaliillaan. Ukkoa pidettiinkin kylällä miltei noitana ja moni olikin yrittänyt päästä ukon suosioon ja perille hänen uskomattomasta kalaonnestaan.

.

Ukko oli kuitenkin paatunut erakkoluonne, eikä lämmennyt lähestymisyrityksille. Muutaman oppipojan oli hän tosin vuosien varrella ottanut veneverstaalleen, mutta nämä olivat joko itse lähteneet tai pantu pois melko nopeasti. Kaikki olivat kertoneet, että ankaran ja omituisen ukon kanssa oli liian vaikea tulla toimeen. Höpöttipä joku heistä silmät suurina ukon olevan epäjumalia palveleva pakanakin.


Sinä talvena kun pääsin ripille, oli isäni särkenyt kätensä jossain koneessa sahalla ja joutunut pois töistä. Siitä katkeroituneena oli hän alkanut juomaan. Ensin vain ”vähän kipuihin”, mutta kevääseen mennessä ei häntä nähnyt selvänä enää edes sunnuntaina. Rahatkin alkoivat olemaan vähissä ja ruokapuoli kotona heikkeni päivä päivältä. Uupuneen ja epätoivoisen äidin sekä humalaisen ja katkeran isän ikuinen riita ja torailu täytti talon. Ainoana lapsena ei siis mikään pidellyt minua kotona, joten heti jäiden lähdöstä aloin viettämään kaiken vapaan aikani vesillä kalassa.

Olin minä kalastanut aiemminkin, ensin isän kanssa ja sitten jo yksinkin. Tuona keväänä mukava harrastus kuitenkin muuttui pakkomielteenomaiseksi paoksi kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Ja kyllähän se aika siivillä lensikin ulkokarin kupeella koho- ja pohjaonkia silmä tarkkana vahtiessa. En minä mikään erinomainen kalamies ollut, mutta kun tarpeeksi kauan jaksoi veneen tuhtoa takamuksillaan kuluttaa, niin usein sai palkakseen sen verran kalojakin, että tiesi saavansa seuraavana päivänä syödäkseen. Ja kyllä sitä kalaa meillä silloin syötiinkin, kun paljon muuhun ei varaa ollut.

Hiljakseen aloin oppimaan jotain siitä, miltä paikoilta kulloinkin parhaiten kalaa sai. Alkoipa käymään niinkin, että joskus saaliskontissa oli kalaa enemmän kuin perhe jaksoi ennen niiden pilaantumista syödä. Äiti se niitä ylimääräisiä ensin alkoi kantamaan naapureille. Nämä sitten toisinaan toivat takaisin lihaa, jauhoja, perunoita tai milloin mitäkin, joskus jopa rahaa. Alkoivatpa ensin jotkut harvat ja lopulta yhä useammat ihmiset jopa etukäteen tilaamaankin kaloja ja elokuussa taisin olla jo jonkinlainen naapuruston epävirallinen ammattikalastaja. Helpottihan se hiukan perheen ahdinkoa ja minäkin sain viettää kaiken vapaan aikani vesillä.

Suomu-ukon venettä näin vesillä miltei joka päivä ja häntä sain oikeastaan kiittää lisääntyneestä kalastustaidostani ja saaliistani. En minä koskaan rohjennut lähestyä jöröä ukkoa, enkä edes samalle karille mennä onkineni, mutta opin minä häneltä silti. Alussa vain mitään ymmärtämättä aina vesille lähtiessäni koetin seurailla etäältä missä ukko kulloinkin kalasti ja pyrin sitten samantyyppisille paikoille omine onkineni. Jos ukko vaihtoi paikkaa kesken päivän, niin minä seurasin mahdollisuuksien mukaan. Kesän kuluessa aloin myös kiinnittämään huomiota sään, tuulen ja veden virtauksien muutoksiin silloin kun ukko paikkoja vaihtoi. Aloinpa noiden tietojen valossa joskus onnistua itsekin löytämään kalat säänmuutosten jälkeen silloin, kun ukko ei jostain syystä ollut vesillä ”näyttämässä” kalapaikkoja.

Niin kului se kesä ja pian syksykin alkoi antaa merkkejä lähestyvästä talvesta. Kalaakin tuli loppusyksystä entistä paremmin, enkä enää vesille lähtiessäni aina aluksi tullut edes katsoneeksi, että missä Suomu-ukko kulloinkin veneineen touhusi. Eräänä aamuna kuitenkin kiinnitin huomiota hänen veneeseensä, joka oli keulastaan maihin vedettynä ja kiinni sidottuna erään Vellamonviiraksi kutsutun ulkosaaren pohjoisrannassa. Ukkoa itseään en kuitenkaan nähnyt missään.

Seuraavana päivänä en vesille päässyt, mutta sitä seuraavana satuin saman saaren lähistölle ja huomasin ukon veneen edelleen samassa paikassa. Nyt vain noussut vedenpinta ja merenkäynti oli nostanut veneen rantakiville ja kolisteli sitä kiviin ruman kuuloisesti.

-Tuo ei ole ukon tapaista, tuumin itsekseni ja soutelin lähemmäksi katsomaan tilannetta.

Vene oli edelleen keulastaan rannassa kiinni, mutta silti pahasti kivillä ja koko pohjalaudoitus näytti olevan hakkautunut rikki.

Soudin oman veneeni rantaan varmana siitä, että kaikki ei nyt ollut ukolla hyvin ja nousin maihin katsomaan, että missä Suomu-ukko itse oli. Eikä minun tarvinnutkaan kauan häntä etsiä, sillä kohta rantaan noustuani kuulin heikkoa huhuilua,

-Onko siellä joku, täällä tarvittaisiin vähän apua!

Vastasin huutoon ja kuljin kohti ukon heikkoa ääntä. Sieltä ensimmäisten suurten rantaleppien ja korkean siirtolohkareen takaa löytyi ukko ja aika pahassa pinteessä.

Hän makasi maassa kyljellään pienen sammuneen nuotion vierellä sadetakkiinsa kääriytyneenä ja vasen jalka polvea myöten sen päälle kaatuneen, tyvestään katkenneen kelopuun alla. Kelon pintaan noin sylen verran tyvestä oli veistelty rujot kasvonpiirteet ja auki ammottava suu, joka näytti jatkuvan kelon onttoon ytimeen asti. Ukko oli tainnut itse olla veistohommissa puun katketessa, sillä hänen vierellään oli yhä joukko talttoja, vasaroita, sahoja ja mitä lie muita työkaluja. Ilmeisesti hän oli nuotionkin laittanut vasta pinteeseen jouduttuaan, sillä lastut, oksat ja kaikki muukin palava oli tarkkaan maasta harottu siltä matkalta mihin ukko yletti vaikeasta asennostaan.

- Autapa perässäsoutaja minut pois tämän perhanan seidan alta kun pääsivät jo polttopuutkin loppumaan, pihisi ukko tuskaisena kun tulin paikalle.

Paljon muuta ei ukko puhunutkaan autellessani häntä loukustaan. Murahteli vain kun taisi jalkaan käydä kipeästi kangetessani hänen kirveellään katkomallani parrulla keloa pois jalan päältä.

– Kasaa ensin tavarani mukaan, äsähti hän kun meinasin autella häntä pystyyn jalan viimein vapauduttua pinteestään.

Eikä siinä muu auttanut, kuin viedä hänen tavaransa ensin rantaan ja vasta sitten sain luvan auttaa häntä itseään. Hiljaa mumisten ja sadatellen ukko nousi kun häntä miltei nostaen auttelin pystyyn. Valittanut hän ei silloinkaan, kun kainalosta kannatellen taluttelin häntä rantaan, vaikka varmasti sattui kun meni äijäpaha aivan valkoiseksi ja alkoi hikoamaankin kuin kuumassa saunassa. Aika urakka olikin raahata äijä rantaan ja saada hänet autetuksi veneeni perätuhdolle. Vielä jaksoi ukko omaa venettään katsellessaan virkata,

– Tuosta ei enää kalua tule, hae pois joutessasi ja vie kylän kokkopaikalle.

Sitten ukko hervahti tuhdolle ja tästä maailmasta tietämättä hän oli aina siihen asti, että sain rantaan päästyämme läheiseltä isännältä hevoskyydin hänelle kotorannasta kunnanlääkärille.

Kuulin sittemmin ukon olleen naapurikylässä asuvan siskonsa luona pitkälle yli vuodenvaihteen parantelemassa jalkansa rikkoutuneita luita. Joskus helmikuun jälkipuoliskolla, eräänä kuulaana pakkasiltana hän sitten kolkutti kotimme oveen. Tunsin hänen äänensä heti kun hän kuului ovella kysyvän talon isäntää ja nuorta isäntää. Hämmästynyt äitini kutsui ukon sisään ja kankeasti keppien varassa köpötellen hän työntyi kamariin.

– Päivää taloon, sanoi hän isään katsoen ja nyökkäsi sen jälkeen minullekin.

– Päivää päivää, vastasi isä nousten samalla seisomaan ja koettaen ryhdistäytyä asiallisen näköiseksi pienessä humalassaan.

– Vieras on hyvä ja käy istumaan, sanoi hän vielä yrittäen saada arvokkuutta ääneensä.

Vaikean näköisesti asettui Suomu-ukko seinänvieruspenkille istumaan jättäen loukkaantuneen vasemman jalkansa suoraksi eteensä. Sitten hän kaivoi piippuvehkeet taskustaan ja alkoi huolella ja kiireettä lataamaan tupakkaa koppaan.

– Minä en ole korulauseiden puhuja ja menenkin suoraan asiaan, täräytti ukko saatuaan piippuunsa hyvän tulen ja pössäytettyään muutaman muhkean savupilven huoneeseen.

– Asia on sillä lailla, että minä tarvitsen tuon pojan kaverikseni rakentamaan uutta venettä sen syksyllä rikkoutuneen tilalle, kun en tällä jalalla kuitenkaan pysty yksin siihen hommaan. Minä maksan ruplan päivältä ja lisäksi poika saa talon muonat, niin siis tietenkin jos teille pojan isänä sopii ja poika itse haluaa tulla.

Ruplan päiväpalkka ei tietysti ollut mikään hyvä palkka siihenkään maailmanaikaan, mutta huomasin isäukon silmien välkkeestä, että minusta taitaa siltikin tulla Suomu-ukon apuri lopputalveksi.

– Joutaahan tuo poika tuosta, kun ei nyt talvella paljon pääse kalallakaan kulkemaan, tuumi isäukko ja asia oli sillä selvä.

Minun oma myöntymiseni oli enää pelkkä vaihtoehdoton muodollisuus, joskin ihan mielellänihän minä lähdin Suomu-ukon hommiin. Sainhan taas ainakin hyvän syyn olla poissa kotoa sitä jatkuvaa torailua kuulemasta.

– Huomenna aamusta saa poika tulla kunhan ehtii, tuumi Suomu-ukko vielä asetellessaan piippua taskuunsa ja alkaessaan könyämään kankeasti jaloilleen penkiltä.

Niin minusta tuli Suomu-ukon renki.
Share
 Mediakortti (pdf) Ɩ Kalamies.com sivuston  rekisteriseloste  Ɩ Sivuston yleiset säännöt