Etusivu » Antiikkia vai ”natinkia”
Kalastajan elämä Uistimet

Antiikkia vai ”natinkia”

Kesämökin vintiltä löytyy joukko uistimia, keloja, vapoja ja muutama vanha kalastusaiheinen lehtikin. Kannattaako niitä yrittää myydä vai viskata suoraan roskiin?

Asiaa harrastamattoman käsitys vanhojen kalastusvälineiden arvosta vaihtelee rajusti. Siinä missä yksi heittelee vanhat kalastusvälineet kaatopaikkakuormaan, toinen kuvittelee saavansa muutaman kympin kelasta useita satoja euroja. Yritämme valottaa tämän artikkelin avulla, millaisilla välineillä on antiikkiarvoa ja mitkä puolestaan ovat keräilijälle ”natinkia” (engl. nothing).

Merkkituotteiden kuvastoista maksetaan rahaa. 1959 suomenkielinen Nyt Nappaa voi olla hyvin satasen läpyskä.

Merkkituotteet kiinnostavat

Tunnettujen merkkien tuotteet ovat yleensä arvokkaampia kuin nimettömät tuotteet. Esimerkiksi kaiken ikäisiä Rapalan uistimia kerätään ympäri maailman. Kaikki maailmanmerkit eivät silti ole yhtä haluttuja. Hyväkuntoisen 1970-luvun Daiwa-haspelin voi saada reilulla kympillä.

Samoin vanhemmat (pääasiassa ennen 1980-lukua valmistetut) Abun tuotteet ovat haluttuja. Uudemmilla Ambassadeureilla on vielä arvoa, mutta käyttämätön, alkuperäisessä laatikossaan oleva Kaukoidässä valmistettu kasariumppari, saattaa vaihtaa omistajaa alta kahdenkympin.

Merkkituotteiden tuotekuvastot ovat niin ikään himoittuja. Ensimmäinen suomenkielinen Abun Nyt Nappaa -lehti vuodelta 1959 on hyväkuntoisena arvoltaan hyvinkin toista sataa euroa. 1970-luvun Kuusamo-luetteloistakin voi saada kymppejä.

Jos saa perinnön, joka näyttää vaivalla kerätyltä, sillä luultavasti on myös aitoa rahallista arvoa.

Kallis on halutumpaa

1970-luvulla melkein kaikilla oli varaa ostaa täyteinen Abu 40 -lasikuituvapa. Harvalla sen sijaan oli varaa tai halua satsata kalliimman pään Diplomat-sarjaan. Niinpä Abu 40:n arvo ei nykyisinkään ole kovin korkea, kun taas Diplomat-vavasta voi saada moninkertaisen hinnan.

Tyypillisesti kaikenlaiset erikoiserät ovat arvokkaampia kuin tavalliset tusinavehkeet. Vaikka meitä esimerkiksi kiinnostavat enemmän Kuusamon Uistimen vanhemmat käyttövieheet, paketissa oleva, erityisesti alkuaikojen Vuosiuistin on käyttökapineita paljon halutumpi ja monin verroin arvokkaampi.

Uusi erikoisvärinen (yllä) ja vanha perusmalli käyttämättöminä ovat molemmat kelpo kauppatavaraa. Ylempi on tässä tapauksessa arvokkaampi.

Iällä on väliä, kunnolla niin ikään

Mitä vanhempi väline on, sitä todennäköisemmin sillä on antiikkiarvoa. Automaattisesti asia ei silti ole näin. Esimerkiksi 1990-luvun erikoisvärinen Rapala voi olla halutumpi ja siten arvokkaampi kuin 1960-luvun perus-Rapala. Varsinkin Rapala Husky on haluttu keräilykohde ja tiettyjä erikoisvärejä on tehty vain muutamia, joten kysynnän ja tarjonnan laki nostaa hinnan satasiin.

Sen sijaan kategorisesti voi sanoa, että mitä parempi kunto, sitä korkeampi hinta. Käyttämätön tuote paketissaan on arvokkaampi kuin käytetty vastaava. Ja hyväkuntoinen tuote on arvokkaampi kuin huonokuntoinen. Itse ei kuitenkaan kannata alkaa fiksailla kuntoa paremmaksi – se pikemmin laskee kuin nostaa arvoa.

Kolhiintunut 60-luvun Ambassadeur (keskellä) on halutumpi ja siten arvokkaampi kuin huippukuntoinen ysärihyrrä (vas.) ja iskemätön kasariumppari yhteensä.

Ostajan ja myyjän kohtaaminen määrittelee arvon

Yleisille tuotteille löytyy yleensä suhteellisen helposti oikea hintataso. 1960-luvun käytetty, mutta hyväkuntoinen punainen Ambassadeur-hyrräkela on tyypillisesti noin 50-70 euron arvoinen. Aina joskus näkee 10-kertaisia odotuksia esimerkiksi Torissa tai Huuto.netissä. Kannattaakin katsella vähän tarjontaa ja tyypillisiä pyyntihintoja, jotta oma hinnoittelu ei ole aivan pielessä. Myös Facebookin keräilyryhmistä voi kysellä näkemyksiä.

Jos tuote on harvinainen tai jopa uniikki, hinta muodostuu kysynnän ja tarjonnan tuloksena. Keräilijä, jonka uistinkokoelmasta puuttuu enää yksi tietty yksilö, voi olla valmis maksamaan puuttuvasta palasesta moninkertaisesti sen yleistä arvoa korkeamman hinnan.

Kotimaisia lusikoita, joilla on historiallista merkitystä, mutta vain vähäistä rahallista arvoa. Vasemmalta kaksi Kaapparia, Finnbait-Turbo, Nils Master Nimble, Karhun Stubb sekä Puustjärven Lounas ja Kalastaja.

Harvoin helmiä

Yksiselitteisiä neuvoja on mahdotonta antaa, koska merkki, malli, ikä, kunto ja harvinaisuus vaikuttavat hintaan. Ainoa varma tapa selvittää arvo on laittaa tavara myyntiin vaikkapa nettihuutokauppaan. Viime kädessä juuri kyseisen tavaran haluttavuus ratkaisee. Vaikka väline olisi tunnettua merkkiä, vanha iältään, hyväkuntoinenkin ja vastaavia niukasti tarjolla, se on vain sen arvoinen, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan.

Suomessa kalastusvälineiden keräily on suhteellisen vähäistä, eivätkä ulkomaalaiset keräilijät ole kielimuurin takia kovin aktiivisia esimerkiksi huuto.netissä. Niinpä tuotteiden hinnatkaan eivät nouse täällä kovin korkeiksi.

”On maamme köyhä, siksi jää”, runoili Runeberg. Tämä näkyy valitettavasti myös kalastusvälinerintamalla. Sotien jälkeisillä sukupolvilla ei ollut mahdollisuutta ostaa kalastusvälineitä hinnaston loppupäästä. Niinpä tyypilliset jäämistöt ovat pääosin hinnaston alkupään tusinatavaraa, jota on myynnissä paljon. Ellei välineen kunto ole poikkeuksellisen hyvä, arvokin on lähinnä käyttöarvoa. Aina joskus löytyy kuitenkin helmiä ja on suuri sääli, jos ne päätyvät kaatiskuormaan. 

Tavanomainen ja heikkokuntoinen vapa on lähes arvoton. Arisuon vieherasiasta maksoin 12 euroa vaikka molemmilla puolilla on halkeama.

Rahallinen ja historiallinen arvo

Kaikilla tavaroilla ei välttämättä ole suurta rahallista arvoa, mutta ne voivat silti olla historiallisesti kiinnostavia. Siinä missä muutamat kotimaiset lohivaappulegendat ovat löytäneet tiensä useampiinkin kokoelmiin, 1960 ja 70-lukujen kotimaiset lusikat ovat painuneet pitkälti unholaan.

Hämeenlinnalaisen, äskettäin edesmenneen Asko Pirttiniemen Kaappari-lusikka on monelle keski-ikäiselle kalamiehelle tuttu pala kalastushistoriaa. Vieheillä ei kuitenkaan ole ainakaan vielä suurta keräilyarvoa, mutta silti meitä kiinnostaisi kovasti löytää niitä sekä seinälle että kalastukseen. Värikartoista ja mainoksista puhumattakaan. Vuoden 1970 Metsästys ja Kalastus -lehden artikkelia lukuun ottamatta tietoa on hyvin vähän.

Toinen kiinnostava kokonaisuus on Puustjärven lusikkauistintuotanto. Muun muassa maalattuja Kalastaja- ja Lounas-lusikoita löytyy harvakseltaan ja yleensä harmillisen huonossa kunnossa. Turhan vähän niitäkin jälkipolville säilynee. Eikä tunnu Kuusamon Uistimen Antti-, Ilona- tai Super-lusikoitakaan puissa kasvavan.

Myös Tunturi- ja Solifer-merkeillä on myyty Suomessa kalastusvälineitä. Jälkimmäisellä merkillä jopa keloja. Alkuperä lienee ulkomaalaista, mutta markkinointia on tehty kotimaisten brändien voimin.

Värikartat, mainokset ja pienetkin tiedonmurut edellä mainituista lusikkamerkeistä tai tiedot oheisen kuvan merkittömistä lusikoista ovat tervetulleita: [email protected] 

Tiedätkö jotain näiden merkittömien lusikoiden historiasta?

Teksti NIKO SATTO & MIKA NUMMISTO
Kuvat VEIKKO SATTO