Päätinpä tänään käydä pikapistolla vesillä
ottamassa selvää josko haukikausi jo pian pääsisi vauhtiin? Kelit ovat muuttuneet jo sen verran koleiksi että vesikin taitaa pikkuhiljaa olla jäähtymään päin. Varusteiksi
valitsin kellurenkaan ja
perhovavan. Jonkin aikaa pohdittuani minne mennä, päätin suunnata
kaislikkoiselle lahdelle joka sijaitsee ulkosaariston ja sisävesien
välissä.
Tuumin, että kalat ehkä pysähtyisivät tämäntyyppiseen paikkaan siirtyessään sisemmäs?
Vesi on alueella kohtalaisen kirkasta ja rakkolevääkin löytyy tuuhean
kaislikkomaton ulkopuolelta. Maukas haukilahdukka siis.
Saatuani vermeet ylleni ja kellurenkaan veteen mittasin
vedenlämmön. 16 astetta, olisikohan niin että vielä on kuitenkin hieman liian aikaista?
Nå, kokeilemallahan se selviää. Heittoa heiton perään, kalastin lempeässä syysillassa kaislikkoa
todella tarkkaan. Kalaa tuli harvakseltaan lähes kaikilla kokeilemillani
perhotyypeillä ja -väreillä. Koko tosin oli hakusessa, ei tainnut kilo edes paukkua. Hiljalleen siirryin kohti alueen hotspottia puolenkilon puikkareita silloin tällöin
vapautellen. Iltahämärä teki tuloaan, laskeva aurinko maalasi
taivaanrannan punertavan oranssiksi.
Saavuttuani alueen parhaalle paikalle, kaislikkoniemeen joka muuttuu kivikkoiseksi rakkolevärannaksi, onnistuin vielä narraamaan muutaman kääpiön. Päätin että nyt olisi aika ruveta
potkimaan takaisin autolle päin, etten nyt sentään aivan pimeässä joutuisi hamuilemaan
kaislikoissa. Vaihdoin kuitenkin viimeisenä vetona 18cm pituisen haukitinselin siiman
päähän. Pari heittoa vielä, sen jälkeen saa riittää tältä päivältä. Paria heittoa myöhemmin olin valmis lähtemään, mitä nyt kerta kiellon päälle vielä... Heitin, annoin perhon vajota paria sekuntia ja aloin ottamaan siimaa sisään. Viitisen metriä kaislikon ulkopuolelle päästyään perho pysähtyi kuin
seinään. Tein pari lujaa vastavetoa ja nostin vavan pystyyn,
kymppiluokan kanki meni saman tien aivan luokille. Laajaa potkua,
paikallaan juromista. Selkeästi vauraamman luokan kala, uusi perhoennätys käväisi jo mielessä, mutta työnsin nämä ajatukset taustalle, ensinhän kala olisi saatava ylös. Lisäsin painetta kalalle ja samalla potkin itseäni ulommas,
väljemmille vesille. Kala seurasi perässä pohjaa pitkin, paljastamatta
kokoaan. Otin löysät siimat puolalle ja lisäsin varovasti kalalle
vielä hieman enemmän painetta. Siitähän se suuttui, ja lähti uimaan vimmattua vauhtia minua
kohti. Kaksi kohtalaisen tuoretta isomuksen tiputusta perhosta pistivät
jännittämään, adrenaliinin samalla saadessa kädet tärisemään kuin
horkassa. Ison hauen piteleminen on uskomattoman hieno tunne, johon ei koskaan totu. Hauki ei suostunut irtautumaan pohjasta ja päätinkin olla
heti alkuun käskemättä sitä liian raskaalla kädellä. Kyllä se siitä
sitten väsyy, aikanaan.
Pikkuhiljaa hauki rupesikin irtautumaan pohjasta lyhyiksi hetkiksi.
Sen sijaan se spurttaili nyt raivokkaasti sivuille aikaansaaden
tuon äänistä hienoimman, eli vettä leikkaavan perhosiiman sihinän. Marryattin
jarru säesti sihinää hienostuneella tirinällään. Taistelun ääniä!
Nyt pääsin jo näkemään vastustajani hahmon ensimmäistä kertaa ja totesin
heti että kala oli iso, kympin rajaa hätyyttelevä kaveri. Näin myös
että koukku oli kunnolla suupielessä kiinni ja että puruperuke
oli turvallisesti isojen hampaiden ulottumattomissa. Tämä kala ei karkuun
pääsisi. Jottei hauki joutuisi liian hapoille lopetin taistelun siihen.
Jarru tappiin ja kala väkisin kyytiin. Saatuani kalan syliini otin siitä parit
kuvat ja tungin sen "myttypussiin" odottamaan.
Potkin itseni kaislikon läpi rantatörmälle ja otin esiin vaan sekä
mittanauhan. Ensin punnitus. Märän säkin paino poistettuna kalalle jäi
painoa 9.3 kiloa, ei hullummin! Pituutta rouvalle oli kertynyt 113cm.
Ei lihava eikä laiha, tyypillinen alkusyksyn kala. Asetin kalan
rantaveteen punnituspussin päälle kuvausta varten. Otuksen silmät pyörivät
päässä "kiukusta", aika hassun näköistä itse asiassa.
Otin mammasta pyrstöotteen elvyttämisoperaatiota varten. Vaikka
taistelun jälkeinen aika pussissa jäikin todella lyhyeksi, pelkäsin kuitenkin
pahinta. Lämmin vesi ja kova taistelu voivat olla raskaita näin isolle
kalalle. Mutta mitä vielä! Tuskin ehdin saada kalan pyrstöä käteeni, kun se jo
väkisin potki itsensä otteestani irti ja kiihdytti pimeään syvyyteen kastellen
minut asiaankuuluvalla tavalla. Huusin kiitokset rouvalle ja kokosin
kamani rannalta. Pimeän tehdessä tuloaan potkin rengastani laiskasti kohti autoa,
saaden vielä yhden pienen kalan siinä sivussa. Autolle saavuttuani
vaihdoin vaatteet ja hoidin pakollisen puhelu/tekstarirumban. Syyskausi
on nyt virallisesti avattu!
Vapautus. Iltahämärän ja varakameran yhdistelmän valokuvauksellinen lopputulos ei ole se paras mahdollinen.
