|
Sivu 4 / 5
22.7.2007
Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä Manakjavrelle rautuja metsästämään. Tuuli oli hiipunut muttei poistunut kokonaan. Järvelle saavuttuamme noin puolenpäivän jälkeen siellä oli jo syönti meneillään. Rannan tuntumassa tuikki joku, kiihko vaati mennä tutkimaan kuka siellä oli...
Siirryin varovasti samalle kohdalle hieman kauempana rannasta, järven pinnan ollessa tyyni, toivoin näkeväni kalat niiden tuikkipaikalla. Mutta siellä ei ollut enää ketään...
Siirryin rohkeasti rantaan ja rupesin heittämään perhoa suurinpiirtein samoille nurkille missä edelliset tuikit olin nähnyt. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Muutaman heiton jälkeen tärähti. Siimaa vietiin taas, selkeästi otettavan kokoinen kala siellä taisi olla. Sain yllättäen kalan väsymään todella nopeasti ja haavimisetäisyydelle samantien. Työntäessäni haavia raudun alle ja nostaessani haavia ylös rautu pullahtikin väärälle puolelle ja sai ylimääräisen virta-annoksen. Se veti siimat uudestaan pihalle, olisin toki voinut kiristää jarrua vähän enemmän, perukkeen kärjeksi oli vahingossa jäänyt 0.18, mutta taistelun tiimellyksessä se taisi unohtua. Jouduin pariin otteeseen kelaamaan siimat takaisin rullalle ennenkuin 39-senttinen rautu suostui graavi- ja nyyttikalaksi.
Tuuli oli palannut taas ja puhkui vettä sekaisin. Syönti lakkasi. Hetken päästä Jussi sai kuitenkin taimenen tartutettua. Se oli kuitenkin 34-senttinen ja sai pitää elämänsä.
Jonkun ajan päästä tartutin samanmoisen, 33-senttinen tulinen taimenainen ansaitsi jatkaa eloaan. Jussi sai 35-senttisen taimenen, joka poikkeuksellisesti joutui nyytti- ja graavikalaksi.
Pidimme vähän väliä taukoa tuulen häiritessä muuten täydellistä kalailmaa. Yksi isomus hyökkäsi perhoni kimppuun voimalla mutta iski ohi. Sitten tuli pitkä tauko jolloin ei tapahtunut mitään. Sitten yhtäkkiä perho sai kyytiä. Parin minuutin ajan sain pidellä käyristynyttä vapaa kunnes se yllättäen oikeni...
Tuuli yltyi ja välillä hävisi kokonaan lyhyeksi hetkeksi. mitään ei tapahtunut ainakaan tuntiin. Sitten tyvenen rajalla heittoetäisyyden maksimirajoilla tuikkasi voimallisesti. Hyvällä tuurilla ja jos tuulesta saan apuja saattaisin sinne asti yltää. Viritin WF-siimalle vauhtia ja varastoin irtosiimaa jalkojen juureen, pois risujen luota. Sain siimaa ulos ja kun oli sen viimeisen heiton vuoro, tattui tuuli siimaan ja pakotti koukun iskeytymään selkääni. Sitä irrotellessa kuului pari kirosanaa ja tilannekin meni ohi...
Palasin istumaan rannalle Jussin viereen kuuntelemaan vinoiluja tumpeloinnista. Kala tuikki taas samassa kohdassa. Menin viimeistä kertaa yrittämään. Takana ollut pikkupaju sai kuulla pari ylimääräistä kirosanaa. kalastus ei ollutkaan enää hauskaa. Oli aika lompsia takaisin leiriin...
Fileoin ja laitoin molemmat kalat puoliksi: häntäpäihin tilliä ja suolaa, etupäihin sai ruokailija itse laittaa mitä itse halusi. Kummallekin oli yksi fileen puolikas taimenta ja rautua. Jussi tyytyi suolaan ja voihin, itse olin jo ennen fileointia laittanut kuiva-aineksia veteen turpoamaan: porkkana, sipuli, purjo, suppilovahvero. Nyyttiin kalojen rintapalojen kaveriksi laitoin lisälsi suolaa, voita ja hiukan Blå Castello-homejuustoa.
Nyytit nuotioon hiilloksen päälle puoleksi tunniksi, välillä puolta kääntäen. 25 minuutin kuluttua Jussi laittoi vettä porisemaan perunamuusia varten. Rautu-taimen-nyytin sisältö ja pottumuusia huuhdeltiin alas lirukaljalla. Eikä kumpikaan moittinut makua.
Juuri kun pääsimme telttaan rupesi satamaan...
23.7.2007
Kahluuvehkeetkin olimme ottaneet mukaan, mutta niiden kuivattaminen ei kuulu tämän reissun kuvioon, kiitos kalattoman joen. Tämän päivän kohteena olivat kolme järveä, Baikejavrras, Baiki-tunturin kupeessa, kartan mukaan 812 metrin korkeudella. Oma leirimme oli n. 670 metrissä. Riisuimme kengät ja sukat, kengät roikkumaan kaulaan ja sukat taskuun, housunpuntit ylös, sandaalit jalkaan ja äkkiä jokeen ennenkuin hyttyset huomaavat helpon saaliin. 8-asteisessa vedessä ei viitsi kauaa kahlata. Ihmistä ei tosiaankaan ole luotu vesielämään.
Vaihdoimme sandaalit vaelluskenkiin ja aloimme kapuamisen. Maasto oli helppokulkuista variksenmarjanummea ja vaivaiskoivutasankoa lähes koko matkan, mutta hiki pukkasi pintaan jo alkumatkasta. Tuuli oli tiessään ja mollukka kiristi otettaan. Onneksi Baiki-järviltä laski reittiämme mukaileva oja, jossa teimme taikatempun: paita päältä pois ja likoamaan jääkylmään tunturipuroon ja läpimäräksi. Sitten ylimääräiset vedet poispuristaen ja hytistyttävä paita takaisin päälle. Enää ei tullut hiki.
Saavuimme alimmalle Baiki-järvelle auringon paistaessa ja melko tyynessä säässä. Järvestä laskevassa ojassa oli heti tuikkirenkaita. Vaikka tiesin ne pieniksi uteliaisuus vei voiton ja menin tarkastamaan koon ja lukumäärän - kolme ja alle kolmekymppisiä.
Olimme ottaneet reppuihin mukaan normaalin päiväsatsin: pussillinen ravitsevaa ja herkullista(?) kuivamuonaa, Trangia, pieni kaasupullo plus poltin ja lusikka. Ja koska oli pesupäivä mukana oli myös pyyhe ja saippua. Jätimme reput niemennokkaan ja siirryimme itse asiaan. Jussi jäi reppujen läheisyyteen, minä siirryin suht tyynestä säästä huolimatta Baiki-tunturin suojaan tuulta pakoon. Matkalla sinne näin syvän ja matalan rajalla tuikin, ja heti perään toisenkin. Heitin niiden alapuolelle, olettaen että ne olivat menossa siihen suuntaan. Ilmeisesti olivat, tai kolmas seurasi niiden perässä vastakkaiseen suuntaan, sillä vapa oli heti väärällään. Ja taas tuli todettua, että nämä kolmekymppiset taimenetkin hakkaavat etelän pullalohet tappelutaidoissa. Koukutin samoilta jalansijoilta vielä toisenkin, mutta sekin oli kakarasarjaa, joten haistatin sille paikalle pitkät.
Siirryin eteenpäin ja majoituin suotömpäreen päälle rantapusikkoon ja huomasin mojovan tuikin kauempana rannasta. Vispasin taas sen alapuolelle samoin toivein, lisäksi toivoen, että se olisi rautu. Kohtahan se nähtäisiin, sillä vapa oli väärällään taas. Ja heittosiimat pihalla. Mutta tämä kala oli yllättävän kesy ja antautui helposti. Nostin nelikymppisen taimenen vasemmalla kädellä rantaan ja päätin että tämä kaveri pääsee tutustumaan paistinpannuun lähempää.
Koukuttelin vielä useamman alle nelikymppisen mutta jouduin toteamaan surukseni että rautuja ei lammikossa joko ole tai sitten ne ovat ne isot kalat, jotka molskivat keskellä järveä, minne ei yltä millään konstilla, tai sitten ne vaan eivät halua syödä perhojani. Vai olisiko sittenkin niin, että tämä järvi on liian pieni kaikille noille taimenille ja rauduille... Silläaikaa Jussi onnistui koukuttamaan jonkunmoisen taimenen ja sekin ilmeisesti joutuu kuumaan paikkaan lähiaikoina.
Palasin reppujen luo ja ryhdyimme valmistamaan maukasta(?) lounasta. Tai päivällisen puolelle kai tuo meni... Mutta muruakaan ei jäänyt yli. Kaipa se oli maukasta...
Sapuskan jälkeen läksimme tutustumaan muihin lutakoihin. Toiseksi suurin näytti olevan matala, ainakin tuulen suojaiselta laidalta. Tuuli oli nousut joten päätimme olla menemättä vastarannalle. Mutta tuikkeja saatikka muuta elämää lutakossa ei näkynyt. Matkalla löysimme jätesäkin, jossa oli kanisteri puolillaan bensaa. Ja kalaverkon, joka, vaikkakin oli jo hapero, sai tappotuomion. Hautasimme sen kiven alle.
Kolmas lutakko oli pitkä ja yhtä eloton. Syvänteitä siinä tuntui olevan, mutta elämää ei... palasimme aloitusjärvelle. Siellä oli tuikki siellä, toinen täällä, mutta harvakseltaan, ei lähellekään samaan tahtiin kuin keskipäivällä. Lisäksi tuuli pilasi puolet kalastusajasta. Koukutin yhden sinttikalan ja siihen se siltä päivältä jäikin. Päätimme palata leirille. Pesupaikkakin siirrettiin samalle joelle.
Alamäkeen matka sujui helposti. Kahlattuamme takaisin kotirannalle alkoi välittömästi pesupuuhat. Aamulla vesi oli ollut 8-asteista. Ja nyt piti pestä munat, perse ja kainalot. Se tyttömäinen kirkuja kun listan ensimmäiset olivat vuorossa, se olin minä. Koittakaapas joskus itse. Hyttyset tykkäsivät mutta homma tuli tehtyä ja olo parani laakista.
Tauko-lirukaljan jälkeen perkasin ja erottelin punaisen lihan ruodoista. Laitoin kalat folioon odottamaan huomista ruoka-aikaa. Iltapalaksi joimme teetä ja sympatiaksi loihdimme jääkaapistamme eilen väsätyt graavitaimenen ja graaviraudun peräpäät. Näkkärin päälle ladottuna ne molemmat näyttivät herkulliselta. Ja kaikki meni mitä tarjolla oli.
Poltimme nuotiolla kolmet kalsarit ja vetäydyimme väsyneinä makuupussiemme suojaan...
24.7.2007
Ei ihan jaksa aurinko paistaa... Täyspilvipouta ja täystyven. Selkeästi Manakjavren paikka heti aamupalan jälkeen.
Saavuimme lähes tyynelle Manakjavrelle suurin odotuksin. Tuikkeja näkyi jo siellä täällä ja päätimmekin vähäisen tuulen kääntymisestä huolimatta jäädä vastatuulen puolelle. Ja tuumasta toimeen. Suurimmat kalat ilmeisestikin olivat keskellä järveä, mutta jokunen sentään rannan läheisyydessäkin tuikki.
Piiskasimme veden pintaa useamman tunnin saamatta nykyäkään. Kun Jussi vielä veti perhon pois kalan suusta niin reissun surkein kalapäivä oli likimain valmis. Sain vielä viime hetkillä tartutettua jonkin kalan, mutta sekin karkasi parin minuutin väsytyksen jälkeen itseään näyttämättä.
Päätin vielä kuitenkin koittaa jotain epätoivoista ja läksin kävelemään vastarannalle päin. Siellä tuikki tasaiseen tahtiin, näytti aivan kuin kaksi parhaita kavereita olevia pikkutaimenta kiertelisi laiskasti ympäri rannikkoa. Päätin tutkaista mitä ne ovat, noista tuikeista kun ei koskaan tiedä... Sillä välin vastarannalla Jussi koukutti 38-senttisen taimenen ja laski sen takaisin.
Ensimmäiset heittoyritykset kaverusten kulkureitille epäonnistuivat täysin. Takana ollut paju kavereineen sai satikutia. Sitä seurannut toinen heitto jäi liian lyhyeksi enkä uskaltanut ryhtyä sotkemaan veden pintaa ylettömällä roimimisella joten odotin kunnes tuikit loittonivat ja viritin perhon uudelleen sotakuntoon. Näytti siltä kuin äsken edessäni pyörineet kaverukset olisivat lähteneet muille maille.
Sitten samanlaisia tuikkeja tekevä kala ilmestyi kauempaa rannasta, heittokykyjen ulkopuolelta. Odotin josko se lähestyisi rantaa. Se pyöri hissuksiin alueella koko ajan lähentyen heittoaluetta. Nyt se saapui tuikkaamaan siihen minne yltäisin vaivattomasti, ilman voimavetoja. Viritin pyydön viimeisestä tuikista oikealle, se kun oli tuikannut jo kahdesti vasemmalla. Perho istahti veden pinnalle kuin keijukainen... Ja joutui saman tien kalan suuhun.
Isolta tuntui ja toive raudusta syttyi. Vapa käyristyi ja siima vinkui. Sitten siima löystyi mutta kiristyi uudelleen kun sain kiihkeällä kammen vääntämisellä vedettyä löysät pois. Kala ui syvällä enkä päässyt näkemään sen kokoa enkä lajia. Tutun tuntuiset jumputukset vavassa antoivat pontta raututoiveajattelulle...
Kala oli vahva, enkä uskaltanut jarruakaan kiristellä, muistin laittaneeni aikaisemmin päivällä 0,16 millin siiman perukkeen kärjeksi. Sain pidettyä kalan kuitenkin kurissa ja kohta se ilmestyikin tummana hahmona näkyviin. Ei näy punaista missään... Pettymystä lievensi tosin kalan selkeästi suurempi koko, verrattuna tähän asti saatuihin.
Sain kalan useamman kerran haavimisetäisyydelle ja kala näytti joka kerralla väsyneeltä, mutta aina se löysi viime hetkellä lisävirtaa. Kerran se meinasi kiskaista minut järveen, horjahdettuani rantakivellä. Kostoksi pakotin sen lopulta, parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen, haaviin.
48-senttistä taimenta verestäessäni tuuli yhtäkkiä yltyi puhaltamaan ja laittoi vedet sekaisin. Toiveeni päästä koukuttamaan tämän taimenen kaveria hiipui lopullisesti vesisateeseen, joka alkoi parin minuutin kuluttua tuulen nousemisesta. No, kala ainakin tuli viime hetkellä.
Molemmilla oli mukana sentään sadetakki ja sille olikin nyt tarvetta. Tunturi-Ester päästeli menemään niin että lotisi. Sastan Gore-tex pöksyt alkoivat painamaan mutta jalat pysyivät kuivana. Akubra-lätsä jälleen kerran todisti olevansa rahan arvoinen. Vaikka lätsä oli päältä litimärkä niin läpi se ei vettä ollut laskenut pisaraakaan.
Kello oli aika tarkkaan 16:00 kun saavuimme teltoille. Satoi sen verran vahvasti, että vetäydyimme telttoihin vaihtamaan kuivempaa ylle. Sade jatkui kolme tuntia.
Tunturi-Esterin häivyttyä tein taimenesta graavifileet ja laitoin ne foliossa maakuoppaan muhimaan. Jussi kokkasi silläaikaa eilisistä taimenista kalasopan. Hyttysillä oli sateen jälkeen ilmeisesti sukupolven vaihdos, sillä niitä oli ympärillä noin miljardi. Ja osa sopassa. Maistui ja hupeni silti koko soppa, viimeistä kalanpalaa myöten. Ja päälle sumpit. Ilman kermaa...
Laskeskelimme, että jos huomenna juomme vain yhden oluen niin viski-torstaille jäisi kolme ja perjantaille kuusi. Kuudesta kaljasta ei tule kuin vihaiseksi, joten huomenna varmaan ollaan ilman. Vaikka ei se seitsemän kaljaakaan sen paremmalta kuulosta... Onneksi ne ovat sentään nelosluokkaa. Mutta vielä huominen päivä on kärsimysten päivä. Sitten on hieman vapaampaa.
Suvantotaimenemme innostui tuikkimaan urakalla. Yrityksistä huolimatta en ole vielä onnistunut näkemään sitä kunnolla. Mutta olkoon rauhassa. Muovllekjavri oli liki tyyni, ja tuikkeja täynnä. Lokki saapui apajalle ja nokki ensi töikseen taimenelta silmät päästä. Naaraslokki, luulisin...
|
