| Suomu-ukko |
 
Sinä talvena kun pääsin ripille, oli isäni särkenyt kätensä jossain koneessa sahalla ja joutunut pois töistä. Siitä katkeroituneena oli hän alkanut juomaan. Ensin vain ”vähän kipuihin”, mutta kevääseen mennessä ei häntä nähnyt selvänä enää edes sunnuntaina. Rahatkin alkoivat olemaan vähissä ja ruokapuoli kotona heikkeni päivä päivältä. Uupuneen ja epätoivoisen äidin sekä humalaisen ja katkeran isän ikuinen riita ja torailu täytti talon. Ainoana lapsena ei siis mikään pidellyt minua kotona, joten heti jäiden lähdöstä aloin viettämään kaiken vapaan aikani vesillä kalassa. Olin minä kalastanut aiemminkin, ensin isän kanssa ja sitten jo yksinkin. Tuona keväänä mukava harrastus kuitenkin muuttui pakkomielteenomaiseksi paoksi kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Ja kyllähän se aika siivillä lensikin ulkokarin kupeella koho- ja pohjaonkia silmä tarkkana vahtiessa. En minä mikään erinomainen kalamies ollut, mutta kun tarpeeksi kauan jaksoi veneen tuhtoa takamuksillaan kuluttaa, niin usein sai palkakseen sen verran kalojakin, että tiesi saavansa seuraavana päivänä syödäkseen. Ja kyllä sitä kalaa meillä silloin syötiinkin, kun paljon muuhun ei varaa ollut. Hiljakseen aloin oppimaan jotain siitä, miltä paikoilta kulloinkin parhaiten kalaa sai. Alkoipa käymään niinkin, että joskus saaliskontissa oli kalaa enemmän kuin perhe jaksoi ennen niiden pilaantumista syödä. Äiti se niitä ylimääräisiä ensin alkoi kantamaan naapureille. Nämä sitten toisinaan toivat takaisin lihaa, jauhoja, perunoita tai milloin mitäkin, joskus jopa rahaa. Alkoivatpa ensin jotkut harvat ja lopulta yhä useammat ihmiset jopa etukäteen tilaamaankin kaloja ja elokuussa taisin olla jo jonkinlainen naapuruston epävirallinen ammattikalastaja. Helpottihan se hiukan perheen ahdinkoa ja minäkin sain viettää kaiken vapaan aikani vesillä. Suomu-ukon venettä näin vesillä miltei joka päivä ja häntä sain oikeastaan kiittää lisääntyneestä kalastustaidostani ja saaliistani. En minä koskaan rohjennut lähestyä jöröä ukkoa, enkä edes samalle karille mennä onkineni, mutta opin minä häneltä silti. Alussa vain mitään ymmärtämättä aina vesille lähtiessäni koetin seurailla etäältä missä ukko kulloinkin kalasti ja pyrin sitten samantyyppisille paikoille omine onkineni. Jos ukko vaihtoi paikkaa kesken päivän, niin minä seurasin mahdollisuuksien mukaan. Kesän kuluessa aloin myös kiinnittämään huomiota sään, tuulen ja veden virtauksien muutoksiin silloin kun ukko paikkoja vaihtoi. Aloinpa noiden tietojen valossa joskus onnistua itsekin löytämään kalat säänmuutosten jälkeen silloin, kun ukko ei jostain syystä ollut vesillä ”näyttämässä” kalapaikkoja. Niin kului se kesä ja pian syksykin alkoi antaa merkkejä lähestyvästä talvesta. Kalaakin tuli loppusyksystä entistä paremmin, enkä enää vesille lähtiessäni aina aluksi tullut edes katsoneeksi, että missä Suomu-ukko kulloinkin veneineen touhusi. Eräänä aamuna kuitenkin kiinnitin huomiota hänen veneeseensä, joka oli keulastaan maihin vedettynä ja kiinni sidottuna erään Vellamonviiraksi kutsutun ulkosaaren pohjoisrannassa. Ukkoa itseään en kuitenkaan nähnyt missään. Seuraavana päivänä en vesille päässyt, mutta sitä seuraavana satuin saman saaren lähistölle ja huomasin ukon veneen edelleen samassa paikassa. Nyt vain noussut vedenpinta ja merenkäynti oli nostanut veneen rantakiville ja kolisteli sitä kiviin ruman kuuloisesti. -Tuo ei ole ukon tapaista, tuumin itsekseni ja soutelin lähemmäksi katsomaan tilannetta. Vene oli edelleen keulastaan rannassa kiinni, mutta silti pahasti kivillä ja koko pohjalaudoitus näytti olevan hakkautunut rikki. Soudin oman veneeni rantaan varmana siitä, että kaikki ei nyt ollut ukolla hyvin ja nousin maihin katsomaan, että missä Suomu-ukko itse oli. Eikä minun tarvinnutkaan kauan häntä etsiä, sillä kohta rantaan noustuani kuulin heikkoa huhuilua, -Onko siellä joku, täällä tarvittaisiin vähän apua! Vastasin huutoon ja kuljin kohti ukon heikkoa ääntä. Sieltä ensimmäisten suurten rantaleppien ja korkean siirtolohkareen takaa löytyi ukko ja aika pahassa pinteessä. Hän makasi maassa kyljellään pienen sammuneen nuotion vierellä sadetakkiinsa kääriytyneenä ja vasen jalka polvea myöten sen päälle kaatuneen, tyvestään katkenneen kelopuun alla. Kelon pintaan noin sylen verran tyvestä oli veistelty rujot kasvonpiirteet ja auki ammottava suu, joka näytti jatkuvan kelon onttoon ytimeen asti. Ukko oli tainnut itse olla veistohommissa puun katketessa, sillä hänen vierellään oli yhä joukko talttoja, vasaroita, sahoja ja mitä lie muita työkaluja. Ilmeisesti hän oli nuotionkin laittanut vasta pinteeseen jouduttuaan, sillä lastut, oksat ja kaikki muukin palava oli tarkkaan maasta harottu siltä matkalta mihin ukko yletti vaikeasta asennostaan. - Autapa perässäsoutaja minut pois tämän perhanan seidan alta kun pääsivät jo polttopuutkin loppumaan, pihisi ukko tuskaisena kun tulin paikalle. Paljon muuta ei ukko puhunutkaan autellessani häntä loukustaan. Murahteli vain kun taisi jalkaan käydä kipeästi kangetessani hänen kirveellään katkomallani parrulla keloa pois jalan päältä. – Kasaa ensin tavarani mukaan, äsähti hän kun meinasin autella häntä pystyyn jalan viimein vapauduttua pinteestään. Eikä siinä muu auttanut, kuin viedä hänen tavaransa ensin rantaan ja vasta sitten sain luvan auttaa häntä itseään. Hiljaa mumisten ja sadatellen ukko nousi kun häntä miltei nostaen auttelin pystyyn. Valittanut hän ei silloinkaan, kun kainalosta kannatellen taluttelin häntä rantaan, vaikka varmasti sattui kun meni äijäpaha aivan valkoiseksi ja alkoi hikoamaankin kuin kuumassa saunassa. Aika urakka olikin raahata äijä rantaan ja saada hänet autetuksi veneeni perätuhdolle. Vielä jaksoi ukko omaa venettään katsellessaan virkata, – Tuosta ei enää kalua tule, hae pois joutessasi ja vie kylän kokkopaikalle. Sitten ukko hervahti tuhdolle ja tästä maailmasta tietämättä hän oli aina siihen asti, että sain rantaan päästyämme läheiseltä isännältä hevoskyydin hänelle kotorannasta kunnanlääkärille. Kuulin sittemmin ukon olleen naapurikylässä asuvan siskonsa luona pitkälle yli vuodenvaihteen parantelemassa jalkansa rikkoutuneita luita. Joskus helmikuun jälkipuoliskolla, eräänä kuulaana pakkasiltana hän sitten kolkutti kotimme oveen. Tunsin hänen äänensä heti kun hän kuului ovella kysyvän talon isäntää ja nuorta isäntää. Hämmästynyt äitini kutsui ukon sisään ja kankeasti keppien varassa köpötellen hän työntyi kamariin. – Päivää taloon, sanoi hän isään katsoen ja nyökkäsi sen jälkeen minullekin. – Päivää päivää, vastasi isä nousten samalla seisomaan ja koettaen ryhdistäytyä asiallisen näköiseksi pienessä humalassaan. – Vieras on hyvä ja käy istumaan, sanoi hän vielä yrittäen saada arvokkuutta ääneensä. Vaikean näköisesti asettui Suomu-ukko seinänvieruspenkille istumaan jättäen loukkaantuneen vasemman jalkansa suoraksi eteensä. Sitten hän kaivoi piippuvehkeet taskustaan ja alkoi huolella ja kiireettä lataamaan tupakkaa koppaan. – Minä en ole korulauseiden puhuja ja menenkin suoraan asiaan, täräytti ukko saatuaan piippuunsa hyvän tulen ja pössäytettyään muutaman muhkean savupilven huoneeseen. – Asia on sillä lailla, että minä tarvitsen tuon pojan kaverikseni rakentamaan uutta venettä sen syksyllä rikkoutuneen tilalle, kun en tällä jalalla kuitenkaan pysty yksin siihen hommaan. Minä maksan ruplan päivältä ja lisäksi poika saa talon muonat, niin siis tietenkin jos teille pojan isänä sopii ja poika itse haluaa tulla. Ruplan päiväpalkka ei tietysti ollut mikään hyvä palkka siihenkään maailmanaikaan, mutta huomasin isäukon silmien välkkeestä, että minusta taitaa siltikin tulla Suomu-ukon apuri lopputalveksi. – Joutaahan tuo poika tuosta, kun ei nyt talvella paljon pääse kalallakaan kulkemaan, tuumi isäukko ja asia oli sillä selvä. Minun oma myöntymiseni oli enää pelkkä vaihtoehdoton muodollisuus, joskin ihan mielellänihän minä lähdin Suomu-ukon hommiin. Sainhan taas ainakin hyvän syyn olla poissa kotoa sitä jatkuvaa torailua kuulemasta. – Huomenna aamusta saa poika tulla kunhan ehtii, tuumi Suomu-ukko vielä asetellessaan piippua taskuunsa ja alkaessaan könyämään kankeasti jaloilleen penkiltä. Niin minusta tuli Suomu-ukon renki. Seuraavana aamuna isä herätteli minut jo varhain ja usutti kiireesti matkaan. - Aamusen saat sitten siellä, niinhän ukko lupasi, sanoi hän virnistäen ja asettui itse pöydän ääreen veistämään talon viimeisestä ruislimpusta palaa itselleen. Hiukan minulla oli outo tunne vatsanpohjassa kun saavuin Suomu-ukon talolle. En meinannut edes uskaltaa koputtaa ovelle, vaan jäin toviksi keräämään rohkeutta ovelle. – Menetkös sisään siitä ennen kuin ihan suolapatsaaksi muutut ja tukit kulkutien, kuului ukon ääni takaani. Säikähtäen käännyin ja näin hänen keppeineen könkkäävän ulkorakennukselta tulevaa polkua tuvalleen päin. Kiireesti tartuinkin ovenkahvaan ja astuin hänen edellään sisään hämärään tupaan. Huumaava kahvintuoksu löi jo ovelta vastaan ja liedellä sihisi suuressa valurautapannussa ohuiksi leikattuja läskisiivuja. Se oli oikea juhla-ateria minulle, joka olin elänyt jo viikkokausia pelkillä perunoilla, kovalla leivällä ja suolasilakoilla. Oikein tuntui, että se ruoka huippasi päätä ja tuli kuuma kuin olisi lämmin kamiina ollut nuttuni alla. Jörön oloinen ukko ei aterian aikana puhunut mitään, mätti vain lisää läskiä ja leipää eteeni sitä mukaan kun ahmin lautasta tyhjäksi. Kun viimein olin niin täynnä, että en enää saanut palaakaan alas, nousi hän kankeasti ylös ja painoi karvalakin päähänsä. –Nyt mennään verstaalle ansaitsemaan nämä luojan herkut, tokaisi hän ja asteli ovesta ulos. Minä jäin hölmistyneenä toviksi istumaan ja ponkaisin sitten kiireesti jo pihapolulla ontuvan ukon perään. Suomu-ukon pihapiirissä oli rakennuksia enemmän kuin useimmissa näkemissäni taloissa ja me marssimme nyt rantaviivassa sijaitsevaan suurehkoon punamullattuun verstasvajaan, jonka piipusta nousi kylmässä ilmassa lämpimänä väreilevä savuvana. Sisällä oli mukavan lämmin, mutta ei kuuma. Vahva puun ja tervan tuoksu täytti sisään astujan nenän. Etelään antavista ikkunoista tuli sisään aamun ensi kajastusta ja sen lisäksi oli katto täynnä sinne ripustettuja kirkkaita öljylyhtyjä. Parilla seinällä oli tavaraa täynnään olevia hyllyjä ja kannattimia, jotka notkuivat erilaista puutavaraa. Yhdellä seinällä oli suuri kivinen uuni ja venelautojen taivutukseen tarkoitettu pasu. Loppuseinä oli vieri vieressä kukin omassa kannattimessaan roikkuvia työkaluja. Verstaalla vallitsi tarkka järjestys ja näki, että jokaisen tavaran paikka oli tarkkaan mietitty. Keskellä lattiaa oli käsivartta paksumpi tummaa puuta oleva kölipalkki, johon oli jo liitetty keulapalkki ja pari kaarta. – Siitäkö se vene tulee, kysyinkin ukolta lattialla olevaan kölipuuhun viitaten. –Siitä, jos vain meistä on sen laatijoiksi, tuumi ukko ja katsoi minuun sen näköisenä, että oikeastaan vain minun kykyjäni siinä epäiltiin. – No enhän minä veneenteosta mitään tiedä, yritin minä naama punaisena, mutta teen kyllä mitä käsketään. – No eiköhän me sitten vene aikaiseksi saada, tuumi ukko ensimmäistä kertaa hymyillen ja iski minulle silmää naama virneessä. Sillä hetkellä lakkasin minäkin jännittämästä ja päätin, että ei se ainakaan minun yrityksenpuutteestani kiinni jäisi se veneenteko. Ja siitähän se veneenteko sitten alkoi. Kuten olin ukolle sanonutkin, niin enhän minä siitä hommasta mitään tiennyt. Koetin kuitenkin korvata puutteeni pitämällä antamani lupauksen, eli kuuntelin tarkasti mitä ukko sanoi ja koetin parhaani mukaan tehdä mitä neuvottiin. Työ oli kiinnostavaa ja ukko hyvä opettaja, eikä hänen yleensä tarvinnutkaan kahdesti samaa asiaa minulle opettaa. Raskastakin se oli, sillä eihän ukko kipeän jalkansa takia oikein voinut muuta kuin istua ja neuvoa minulle mitä tehdä. Mutta vaikka työtahti oli ripeä, niin aina piipuksi laitettuaan ukko komensi minut istumaan. -Sauhun ja henkäisyn hetki, istuppa alas ja katsotaan mitä muistat eilisestä opista, tuumikin hän monta kertaa päivässä. Ukko oli näet ottanut tavakseen piippuhetkinään tentata minulta edellisenä päivänä opettamiaan asioita. Usein hän myös tarinoi vesillä kalastaessaan näkemistään ja oppimistaan asioista ja jossain vaiheessa hän alkoi tuossa ”läksynkuulustelussa” tenttaamaan myös noihin tarinoihinsa liittyvistä asioista. Niin minä sain koulutusta paitsi veneenrakennustaidossa, niin myös kalastuksessa ja merenkulussa. Myös ruoka oli hyvää, vaikkakin yksinkertaista. Sain kuitenkin tuona talvena syödäkseni niin paljon kuin vain nuori kasvava miehenalku suinkin syödä jaksoi. Äitikin väitti pieniksi jäävien vaatteideni kanssa tuskaillessaan, että minä kasvoin liki tuuman kuussa. Ihan niin nopeasti tuskin venyin, mutta taisinpa vahvan ruuan ja raskaan työn ansiosta alkaa tuona talvena näyttämään hiljakseen enemmän nuorelta mieheltä, kuin räkänokkaiselta pojanholkilta. Viihdyin ukon luona niin hyvin, että monesti en tullut kotiin kuin yösydämeksi nukkumaan. – Tappaa työllä ainoan poikamme ja vanhuutemme turvan, mutisikin isä usein kun iltamyöhään tulin kotiin vain mennäkseni saman tien nukkumaan. Kun mainitsin tuosta ukolle, tuli hän eräänä iltana mukanani meille. – Poika on ahkera ja oppivainen ja tekee kohta jo miehen työt, sanoi hän isälleni poltettuaan ensin piipullisen hiljaisuuden vallitessa. - Hän on nyt ollut minulla täyden kuunkierron ja olisi siis saamassa minulta 30 ruplaa palkkana työstään. Koska poika kuitenkin on ollut minulle suuremmaksi avuksi kuin uskalsin toivoa, niin maksan tästä kuukaudesta 45 ruplaa ja seuraavasta jo 60, jos poika edelleen edistyy niin hyvin kuin tähän asti. Sen sanottuaan hän kasasi pöydälle isän eteen lupaamansa 45 kiiltävää ruplan rahaa ja sen koommin ei isä työajoistani jupissut. Talven edetessä kohti kevättä tuli myös moni kyläläinen huomanneeksi tai kuulleeksi, että minä jo miltei asuin Suomuniemessä outona pidetyn ukon luona. Usein käydessäni kaupalla tai vain muuten kohdatessani kyläläisiä alkoivat he kyselemään tekemisistäni Suomu-ukon luona ja utelivatpa he monenlaisia ukon yksityisasioitakin. Vaikka ukko ei ollut kieltänyt minua puhumasta tekemisistäni tai hänen tekemisistään muille ihmisille, niin en jostain syystä saanut kerrotuksi kenellekään mitään. En tainnut sanoa edes sitä, että rakensimme uutta venettä ukon verstaassa, vaikka sen kai moni jo oli vanhemmiltani kuullutkin. Moni kyselijä siitä suuttuikin, kun en mitään virkannut, mutta minä pidin pääni. Kerran keväänkorvalla ajaessamme ukon kanssa reellä kaupalle ostamaan valmistuvaan veneeseen tervaa ja kuparinauloja, alkoi kauppias kiusaamaan ukkoa: - Hyvin on tavoille opetettu tämä Suomuniemen ottopoika, vai lieneekö vain peloteltu hiljaiseksi, kun on samanlainen tuppisuu kuin isäntänsäkin. Kas kun ei poika ole kysyttäessäkään tohtinut tai pystynyt kertomaan, että mitä te siellä niemellä sen purtenne lisäksi tuhtaatte? – Jaa-a, tuumi silloin ukko minuun vilkaisten. - Ihmisiähän onkin vain kahta laatua. On niitä joilla on päässään järkeä ja sitten on niitä, joilla on siellä vain avoin suu ja uteliaat korvat. Että poikako on siis jo laatunsa näyttänyt, jatkoi ukko vielä katsoen nyt punehtuvaa kauppiasta suoraan silmiin. Sillä hetkellä minä olisin juossut vaikka tuleen ukon puolesta, sillä niin hyvältä ukon tunnustus tuntui. Niin kului talvi ja kun juuri ennen Valpuria viimein lähtijät jäät merestä, oli venekin jo melkein valmis. Komea pursi siitä tulikin. Pituutta oli täydet viisi kyynärää, eli kymmenen jalkaa ja vielä kortteli päälle. Laidat olivat korkeat ja vielä keulapuolella korotetut, jotta suurikaan aalto ei tulisi keulasta sisään veneeseen. Köli oli vankka ja kestäisi varmasti kovankin osuman kiveen tai kallioon ja kaarituskin oli tavanomaista tiheämpi ja lujempi. Kaaret ja köli olivat kovaa tammea ja pohjalaudat hyvää oksatonta honkaa. Kaikki naulat olivat vankkaa kuparia ja masto sekä airot keveää ja kestävää kuusta. Vene oli rivetty parhaalla hampulla ja oikeastaan enää tervausta vailla. Suomu-ukko sanoikin monesti venettä tehdessämme, että siitä tulisi hänen itselleen tekemistään sekä viimeinen, että paras. Valpurina, heti jäiden lähdettyä kysyi ukko vaisuna, että saisiko hän lainata minun venettäni jollekin tärkeälle asialleen, kun hänen uusi veneensä ei ollut vielä aivan valmis. Tokihan minä sen lupasin, enkä kysellyt hänen tärkeästä asiastaan, vaikka uteliaisuus mieltä kaiversikin. Niinpä haimme ukon hevoskärryillä veneen kotoani ja laskimme sen ukon rannasta vesille. Autoin vielä ukkoa lastaamaan veneeseen savulihaa, viinaa, leipää ja tupakkaa. Noista tarvikkeistakaan en kysellyt, vaikka niitä olisi ollut vaikka viikon tarpeiksi ja ukko oli kertonut palaavansa kotiin jo iltasella. Noita touhutessamme ukko samalla antoi minulle ohjeita veneen tervaamista varten, sillä minun oli määrä yksinäni tervata vene sillä aikaa, kun ukko hoitaisi salaperäisiä asioitaan merellä. Niin nosti ukko veneeni pienen purjeen ja lähti kohti etelää ja minä marssin ihmeissäni verstaalle tervaamaan venettä. Ukko saapui iltasella, kun olin juuri pesemässä tervausvehkeitä ja siivoamassa verstasta ja järjestämässä työkaluja paikalleen. Sen enempää menemisiään selittelemättä hän toivotti minulle hyvää illanjatkoa ja lähetti minut kotiin. - Äläpäs tule aamusella, sillä minulla on asiaa isällesi ja tulen noutamaan sinut hevospelillä, huuteli hän vielä perääni kun lähdin. Sen hänen asiansa minä kyllä tiesinkin, sillä ukko oli jo viikkoa aiemmin tiedustellut minulta, josko haluaisin kesällä jatkaa työntekoa hänelle. Tarkoitus oli autella häntä kaikessa toimessa, mutta varsinkin kalastuksessa. Minä itse olin riemuiten suostunut, sillä isäni oli kevättalvella parikin kertaa sanonut, että hän aikoi yrittää puhua minut kesäksi sahalle töihin. Ukko piti tärkeänä, että hän asiaa itse ensin isältäni kysyisi, siksi en ollutkaan puhunut kotona mitään ukon tarjouksesta. Aamusella ukko saapuikin kotiini ja tuttuun tapaansa istui tervehdystä lukuun ottamatta mitään puhumatta polttamaan piippuansa. Kun piippu viimein oli kopistettu tuhkistaan ja pantu taskuun, alkoi hän puhumaan isälle. – Minä olen ollut kovin tyytyväinen tähän teidän poikaanne. Hän on sukkelajärkinen, nopea oppimaan ja ahkera työmies, joskin kyllä myös melkoinen syömämies, sanoi hän minuun katsoen ja virnistäen. – Vene on nyt valmis, mutta niin taitaa valitettavasti olla minun koipenikin, sanoi hän suorana pitämäänsä kipeää jalkaansa vilkaisten. – Niinpä minä tarvitsisin pojan apua talonpidossa ja varsinkin kalastuksessa. Kuulin, että olitte ajatellut laittaa hänet kesän ajaksi lautapojaksi sahalle. Siellähän poika tienaisi kai kolme ruplaa päivässä, jos olisi ahkera ja sitähän hän kyllä on. - Minä en pysty sellaista palkkaa maksamaan, mutta kylläkin kaksiruplasen yhä ja pitäisin pojan edelleen myös muonassa. Koska tarvitsisin poikaa kalastukseen, eli aamuvarhain ja toisinaan öisinkin, niin minusta olisi parasta, että hän asuisi enimmän aikaa Suomuniemessä minun luonani. Sillä lailla ei teillekään tulisi enää lainkaan kuluja pojan syömisistä, sanoi hän vielä minulle salassa silmää iskien. – Lisäksi Lahnarannan isäntä on tilannut minulta tulevaksi kevääksi nuottaveneen, joten voisin tarjota pojalle veneverstaallani työtä koko ensi talveksikin ja sitä hän tuskin talvella sahalta saisi. Tietysti poika saisi myös tuoda kalaa kotiin sen mitä talossa tarvitaan ja saattaisipa kerran kuussa liietä hänen mukaansa myös pieni viinanassakka. Tuon sanottuaan ukko sytytti taas piippunsa ja alkoi polttelemaan sen näköisenä, kuin asia ei edes kovin tärkeä olisikaan. Minä istuin penkillä kuin allani olisi ollut tulisia hiiliä, sillä tässä ratkaistiin nyt, että joutuisinko kesäksi sahalle yksitoikkoiseen ja vaaralliseenkin raadantaan, vai pääsisinkö ukon kanssa vesille koko kesäksi ja talveksi vielä veneentekoon. Kalastusta jo rakastin ja veneentekokin oli edellisen talven mittaan alkanut minua miellyttämään, eikä ajatus ukon runsaista ja maittavista ruuistakaan tuntunut lainkaan pahalta. Siksi pälyilinkin salassa isääni joka istui ankaran ja mietteliään näköisenä tahollaan. Välillä hän silmäsi äitiini joka touhusi lieden ääressä kahvia miehille ja vilkaisipa hän mietteissään minuakin. - Pojan arvatenkin olette jo ympäri puhunut, vaikka ei tuo ruoja ole tästä mitään kotonaan puhunutkaan, äsähti hän sitten kireässä äänilajissa ukolle. – Eilen asiasta pojalle mainitsin, mutta korostin, että tietenkin te pojan isänä yksinänne päätätte, että mikä on hänelle parasta, virkkoi ukko vain juuri huomattavasti ”hänelle”-sanaa painottaen. Isäni hiljeni taas mietteisiinsä ja keskittyneestä ilmeestä ja pöydän alla liikkuvista sormista huomasin, että hän laskeskeli ankarasti, että mikä olisi ”hänen poikansa parhaaksi”. – Kyllä poika sahalla ansaitsisi paljon paremmin ja mistä sen tietää vaikka saisi jotain työtä talveksikin, tuumi hän tovin päästä. Minä katsoin säikähtäneenä ukkoon, että eikä hän voisi tarjota vielä hiukan parempaa palkkaa, sillä sitähän isäukkoni selvästi puheellaan yritti. Ukko ei kuitenkaan virkannut toviin mitään, istui vain aivan rauhallisena piippuaan pössäytellen. – Työmies on palkkansa ansainnut ja en kiistä, etteikö poika olisi paremmankin palkan arvoinen, mutta minä en valitettavasti pysty enempiä maksamaan, tuumi hän sitten piippua vierellään olevaan tulisijaan kopistaen. Saatuaan piipun jälleen taskuunsa ojensi hän kuitenkin kätensä tullessaan pöydänjalan viereen laittamaansa konttiin ja nosti sieltä pöydälle suuren ruskean pullon, jonka etiketissä luki suurin kirjaimin ”Jamaica rum”. – Tuumikaa nyt kuitenkin vielä, sillä jos te nyt sanotte ei tarjoukselleni, niin minä en teitä enää tällä asialla vaivaa, sanoi ukko sormuksellaan rommipulloa painokkaasti napauttaen. Minä näin kuinka isä nielaisi pari kertaa kuivaa kurkkuaan ja katsoi rommipulloa kuin pappi vapahtajaa ja näyttipä hänen hiusrajaansa nousseen muutama hikikarpalokin. Hänen ulkomuodostaan näkikin, että hän ei ollut tänään saanut vielä ryyppyäkään ja se saattoi johtua vain siitä, että hänellä ei ollut mistä ottaa. Kovin kauaa ei hän voinutkaan hiljaa istua ja silmätkin näyttivät nauliutuneen rommipulloon niin, että hän joutui oikein ponnistamaan saadakseen katseensa siitä irti. Kurkkuaan selvittäen hän kuitenkin ryhdistäytyi, kun äiti astui pöydän ääreen kahvipannuineen ja alkoi kaatamaan kahvia pöydällä oleviin kuppeihin. – Tiukoillahan tässä ollaan, mutta täytyyhän ensin ajatella pojan parasta, eikä pelkkää rahaa. Eli jos te opetatte pojan kalastajaksi ja veneenrakentajaksi, niin se on arvokkaampaa ja kestävämpää kuin muutama rupla nyt heti, sanoi isä ja seisomaan nousten ojensi kättään ukolle. – Lyödäänpä kättä asian päälle ja otetaan kahvia ja vehnästä, kun teillä näkyy olevan oikein parasta kahvikermaakin mukananne, naurahti hän lopuksi. Niin oli rommipullon hinnalla minun tulevaisuuteni selvä ainakin vuodeksi eteenpäin ja vieläpä mieluiseeni suuntaan. Viikon sain olla kotosalla ennen kalastuksen alkua, sillä ukko halusi käydä katsomassa naapurikylässä asuvaa siskoaan. Minä kuitenkin kävin joka päivä hoitamassa ukon lehmän, kanat ja pari sikaa ja tervaamassa veneen vielä kertaalleen. Ukon saapuessa sukuloimasta olikin vene valmis vesillelaskuun. Yksissä tuumin laskimmekin veneen veteen, kunhan ukko ensin oli kiinnittänyt keulan kummallekin puolelle partaaseen veistämänsä nimikyltit. ”Aallotar”, oli hän niihin punaiseksi maalatuin kohokirjaimin merkinnyt veneensä nimeksi. Heti vesillelaskun jälkeen söimme tukevasti ja lähdimme koepurjehdukselle. Aallotar oli paras vene jossa minä olin konsanaan ollut ja tyytyväiseltä näytti myhäilevä ukkokin. Jossain ulkomeren reunalla, ukon Ahtolansyväksi kutsumassa paikassa, hän käski minun laskea purjeen. Veneen pysähdyttyä keinumaan rauhallisessa mainingissa kaivoi ukko kontistaan kirkkaan lasipullon ja kaatoi siitä tuhdin ryypyn kolmeen tinapikariin ja pikkuisen tilkan neljänteen. Hän ojensi sen tilkalla täytetyn minulle vasempaan ja täyden oikeaan käteen ja neuvoi kuinka tehdä niiden kanssa. Sitten hän nousi seisomaan ja kohotti pikarin kummallakin kädellään minun kiireesti seuratessa esimerkkiä. – Ahti aaltojen alanen, Vellamoinen vetten kaunis. Ottakaa suojiinne venonen, hoiviinne annettu Aallotar, sanoi hän kovalla äänellä ja ryyppäsi vasemmassa kädessään olevan pikarin tyhjäksi, kaataen samalla oikeallaan viinan mereen. Minä tein samoin yhtä aikaa hänen kanssaan ja yskin sen jälkeen vedet silmissä kurkkuani korventavaa väkevää viinaa. – Nyt Aallotar on valmis toimeensa, sanoi hän ja viittasi minua nostamaan purjeen. Mitään puhumattomina purjehdimme takaisin Suomuniemeen, joka oli kai nyt oleva ainakin vuoden verran minunkin kotini. Suomuniemessä sain oman pienen kammarin talon suuren tuvan vierestä. – Leivinuunin ja hellan muurista on osa sinunkin kammarisi puolella, joten tarkenet siellä hyvin talvellakin, vakuutteli ukko. – Näin kesällä voit tosin nukkua rantasaunan parvellakin jos haluat, sillä talossa voi olla liiankin lämmintä nuorille luillesi. Saunan viileyteen minä sitten majoituinkin, ensin yhden yön kuumaa kammaria kokeiltuani. Näin minä asetuin taloksi Suomuniemeen ja aloinkin pian tuntemaan sen enemmän kodikseni, kuin olin enää vuosiin tuntenut synnyinkotiani kohtaan. Ensimmäisen Suomuniemessä viettämäni yön jälkeen heräsin jo varhain ennen auringonnousua ukon kolisteluun tuvan puolella. Kun kiireesti vaatteet puettuani astelin tupaan, näin ukon jo keittäneen pannullisen kahvia ja ison kattilallisen puuroa sekä paistaneen pannullisen läskiä. – Käyppä poika nurkalla ja palatessa pese naamasi ja kätesi tynnyrissä, että kehtaat kajota Jumalan viljaan, kehotti hän minua kaataessaan kahvia suuriin pahkamukeihin. Kahvi ja läski tuoksuivat niin hyviltä, että taisin juoksujalkaa suorittaa aamutoimeni ulkona ja kohta olinkin jo lappamassa suuhuni pöydän hyviä. – Tänään lähdemme merelle anomaan Ahdin anteja, tuumi hän ja pyyhki puuroa parrastaan. – Päivällä kalastamme pohjaongilla ja otamme täkysiä verkolla ja iltasella laskemme pitkääsiimaa Hiidenmatalan ympärille, tai jos alkaa tuulemaan, niin Kutusalmen tietämiin. – Aamusella nostamme siiman ja tulemme kotiin, lopetti hän selostuksensa ja alkoi sytyttelemään jo valmiiksi suussaan tököttänyttä piipun-nysäänsä. Kävimme vielä ruokkimassa ukon elukat jotka naapurin emäntä oli luvannut hoitaa illalla ja seuraavana aamuna. Sitten nostimme Aallottaren purjeen ja suuntasimme kohti etelää. Aallotar purjehti vaivattomasti ja hyvää vauhtia kohtalaisessa laitamyötäisessä ja kotiranta jäi nopeasti taaksemme auringonnousua edeltävässä hämärässä. Ukko kai huomasi tähyilystäni ja ilmeistäni, että ihmettelin suuntaamme, joka ei ollut aivan se mistä hän oli aamiaisella puhunut, sillä hän alkoi tarinoimaan: - Minulla on omat tapani ja uskomukseni mitä tulee mereen ja kalastukseen. Niihin tapoihin sinun täytyy tottua, joskin saat itse päättää mihin uskot ja mihin et. Minä kuitenkin uskon, että kala- ja seilausonni on ihmiselle annettu lahja, eikä pelkkää onnea tai osaamista. Aivan kuten isäntä ja emäntä päättävät mitä taloonsa tulleelle vieraalle tarjoavat, niin myös merellä vieras on isäntäväkensä hyväntahtoisuuden varassa. Sen takia vieraan täytyy aina kohteliaasti tervehtiä isäntäväkeä vieraisille tullessaan ja nyt kun minä tuon tullessani vielä uudenkin vieraan, niin annamme pienen tuliaisenkin mennessämme esittäytymään. Pian ukko ohjasikin veneen sen samaisen saaren, Vellamonviiran rantaan, josta olin hänet edellisenä syksynä pinteestä pelastanut. Ukko ojensi minulle suuren konttinsa ja kehotti minua laittamaan sen selkääni ja nousemaan maihin. Autettuani vielä jäykkäjalkaisen ukon rantaan, astelimme saman suuren kivenlohkareen taakse jossa ukko oli syksyllä pinteessä ollut. Hämmästyksekseni oli syksyllä ukon maahan vanginnut suuri kelopuu katkaistu suunnilleen viiden kyynärän pituiseksi tyvipölkyksi ja nostettu pystyyn vasten suurta kiveä. Rungossa jo syksyllä olleet veistetyt kasvot oli tehty valmiiksi ja maalattu punamullalla ja tervalla komeiksi ja kammottaviksi yhtä aikaa. Pieni aukio kiven edessä oli raivattu siistiksi ja veistetyn kelopölkyn eteen oli koottu vyötärööni ylettyvä kivikasa, jonka laella oli tasainen kivilaatta. Siitä tuli mieleeni lähinnä kirkon alttari. - Annapa kontti minulle ja asettele ojentamani lahjat pöydälle ohjeideni mukaan, neuvoi ukko minua. Niinpä minä asettelin kivialttarille järjestykseen leipää, savulihaa, tupakkaa ja suuren kupillisen viinaa. Kun ukko oli kattauksen hyväksynyt, neuvoi hän minua vielä: - Nyt puhuttelet talonväkeä kohteliaasti ja pyydät heidän lupaansa ja suosiotaan kulkiessasi heidän alueillaan ja kalastaessasi heidän kalojaan. Minä olin aivan hukassa enkä tiennyt mitä minun pitäisi sanoa ja tehdä. Vilkaisin ukko hämilläni ja apua hakien, mutta hän vain nyökytti ja sanoi: - Ihan vain omin sanoin tervehdit ja pyydät heidän suosiotaan. Niinpä minä aloitin ääni väristen ja sanoissani aluksi takellellen: - Tuota. Siis arvoisa talonväki. Päivää vain taloon. Minä olen Mikko Pahla ja olen tämän Suomuniemen mestarin kanssa liikkeellä oppiakseni siivolla kulkemaan teidän vesillänne ja maillanne ja ehkä hiukan kalastamaankin. Minä en oikein mistään tiedä, mutta jos sallisitte minun kulkea tiluksillanne, niin parhaani mukaan koettaisin tehdä niin kuin mestarini sanoo ja hän varmaan tietää minua opettaa. Kovasti olisin myös kiitollinen jos minun sallittaisiin pyytää ja saada teidän kalojanne, jos se vain teille sopisi. Niin ja kun minä en oikein vielä tiedä mitä tässä maailmassa on todellista ja mikä ei, niin kovin mielelläni joskus teitä tapaisinkin ja jos voisin jotenkin auttaa ja palvella teitä niin mielelläni sen tekisin. Tuon sanottuani vilkaisin ukkoa joka seisoi sammumaan päässyt piippu suussaan ja katsoi minua. Hän näytti mietteliäältä, mutta myös jotenkin säikähtäneeltä. Hetken minua vielä hiljaa katsottuaan hän kuitenkin naurahti: - Hyvin puhuttu poika, mutta aika rohkea lopetus. Aika meille näyttää mihin se johtaa ja johtaako mihinkään. Mies kuitenkin on aina antanut sen minkä on luvannut, joten mitäpä tuota murehtimaan. Me lähdemme nyt kalaan koettamaan, että mitä puheestasi pidettiin. Sen jälkeen ukko kumarsi jäykästi veistetylle kelopöllille ja alkoi astella takaisin veneelle. Minä pokkasin myös hätäisesti pölkyn ja alttarin suuntaan ja kiiruhdin ukon perään. Nyt peräsinpinnaa pitelevä ukko suuntasi kohden Hiidenmatalaa. Matkalla pysähdyimme vielä Hevosenkenkään. – Koillinen puhaltelee kohtalaisesti ja tuulessa ei täky pinnassa ui, joten Hevosenkengän suojaisesta lahdesta saamme luultavasti täkyjä kyllin siimoihimme ja onkiimme, perusteli ukko pysähdystä. Oikeassa ukko olikin, sillä kaislikonrajaan viritettyyn täkyverkkoon ui hetkessä melkein kuusisataa lihavaa salakkaa ja jokunen pieni särki. Melkein tunnin saimmekin niitä varoen irrotella ukon vanhasta ja jo hauraasta täkyverkosta. Ukko suolasi täkykalat pieneen nelikkoon ja me jatkoimme matkaamme Hiidenmatalalle. Perillä ukko kehotti minua tähyämään kaukaisen Mustavuoren lakea ja hiukan lähempänä näkyvän Hanhiluodon kummelia samaan linjaan samalla, kun hän koettaisi saada linjaan Haaksikaria ja Kakskiven kuohua. Kun linjat olivat kiinni sanoi ukko: - Pudota ankkuri, jos alla on kaksi syltä vettä, niin paikka on oikea. Paikka oli oikea ja minä olin tullut ehkä ensimmäisenä kylämme asukkaana tietämään yhden ukon salaisista kalapaikoista. Viritimme lihavilla salakoilla kaksi koho-onkea kummallekin, mutta pian jouduimme ottamaan toiset onget ylös, kun ahven kävi syöttiin niin ahneesti, että yhdessäkin ongessa oli kyllin hoitamista. Ahvenet olivat suuria ja lihavia, suurimpien ollessa liki puolentoista jalan mittaisia porsaita. Hyvää syöntiä jatkui liki kaksi tuntia, ennen kuin se alkoi hiljakseen loppumaan. Ongittuamme viimein melkein neljänneksen tyhjää, sanoi ukko: Taitaa Ahdin karja olla nyt aamusensa syönyt ja meidän on aika siivota saaliimme ja levähtää itsekin ennen iltapuolen uutta syöntiä. Ota siis onkesi ylös, niin saat näyttää kuinka kalapuukko pysyy kädessäsi. – Kiitos veden isäntä karjastasi, sanoin minä ukkoa miellyttääkseni ja aloin nostamaan onkeani vedestä. Samassa kun liikautin onkeani iski siihen joku suuri kala joka veti niin, että pelkäsin vankan siimani kerrassaan katkeavan. – Myötää vavalla, mutta pidä siima tiukkana, neuvoi ukko asiaa jonka hyvin itsekin tiesin ja haparoi kalakirvestä tuhtonsa alta. Kala teutaroi kovasti tovin, mutta väsyi sentään aika nopeasti ja sain sen vedetyksi kalakirves valmiina odottavan ukon ulottuville. Ukko iskikin sen taitavasti ja nosti veneen turkkilaudoille ja antoi lopuksi suuren kalanuijansa pudota sen niskaan. Se oli suurin koskaan näkemäni kuha. Hiljaisuuden vallitessa ukko mittaili kuhaa ja sanoi viimein: - Korttelia vaille kaksi kyynärää, taidat poika olla veden isännän suosiossa, tai ainakin enteet ovat hyvät siihen suuntaan. Perkasimme kalat ja suolasimme ne puutynnyriin painon alle. Kun se oli tehty, oli jo aurinkokin korkealla taivaalla ja aamuöinen luodetuuli oli vaihtunut lounaiseen merituuleen. Ukko komensi ankkurin ylös ja purjehti läheisen Mustaklupun koilliskulmaan suojaan tuulelta ja ankkuroiduimme jälleen. Purje laskettiin ja levitettiin veneen päälle aurinkosuojaksi ja asetuimme pitkäksemme mihin mahduimme ja aloimme nukkumaan. Tai siis ukko alkoi. Itse en heti unta saanut, vaikka varhainen herätys tuntuikin luissa ja ytimissä. Minun ajatukseni askartelivat Aallottaren kastajaisista aina ukon Vellamonviirassa olevaan palvospaikkaan veistettyine kelopuineen ja alttareineen ja siellä aamusella tapahtuneisiin asioihin. Lopuksi mietin vielä onkirupeamamme lopuksi lausumiani kiitossanoja ja sen jälkeen onkeen ottanutta suurta kuhaa. Mieleni oli aika sekava, sillä toki olin koko elämäni kuullut tarinoita Ahdista ja hänen puolisostaan Vellamosta sekä hiisistä ja muustakin vedenväestä. Tiesin niitä ennen palvotun ja joidenkin kalamiesten yhäkin pyytävän niiltä kalaonnea. Toisaalta kylän kirkkoherra oli monesti saarnannut tulikivenkatkuisia saarnoja noita epäjumaliksi kutsumiaan olentoja vastaan ja varoitellut niiden palvomisen johtavan lavealle tielle suoraan kohti helvetin valkeaa ja iankaikkista kärsimystä. Viimein väsymys kuitenkin voitti kiihtyneet ajatukseni ja vaivuin uneen. Nukkuessani näin unta, että olin yksin veneessä öisellä merellä. Suuri täysikuu loisti taivaalla ja meri oli aivan tyyni. Rantaa eikä ainuttakaan saarta näkynyt missään kuun valaisemalla ulapalla, mutta hiljainen kanteleen soitto kuului jostain läheltä. Katselin ihmeissäni ympärilleni, mutta en nähnyt soittajaa missään. Siinä soittajaa etsiessäni kuulin ensin takaani ja sitten sieltä täältä ympäriltäni ensin hiljaisia molskahduksia ja sitten kuin vaimeaa neitosten hihitystä ja solisevaa naurua. Kohta jo näinkin, kuinka veden kalvossa vilahteli tummia hahmoja, jotka kävivät nopeasti pinnassa ja sukelsivat sitten taas pinnan alle. Hahmot tulivat kerta kerralta lähemmäs venettäni ja nauru, sekä nyt kuuluva hiljainen puheensorinakin voimistuivat hahmojen lähestyessä. Kohta eräs niistä uikin aivan veneen vierelle muiden jäädessä hiukan etäämmäksi nauramaan ja tirskumaan. Näin nyt selvästi, että ne kaikki olivat pitkähiuksisia nuoria neitoja. Heillä oli ahvenvitaisia seppeleitä, hohtavia simpukankuoria sekä valkeita lumpeenkukkia hiuksillaan ja he olivat kaikki hyvin kauniita. Veneeni vierelle uinut neito oli kuitenkin kaunein kaikista ja sydämeni pomppasi kurkkuuni katsoessani häneen. Kumpikaan meistä ei puhunut mitään, mutta hiukan etäämmälle jääneiden neitosten joukko supatti kovasti ja he roiskuttivat nauraen käsillään vettä minun ja veneenvierellä olevan neidon päälle. Juuri kun aioin avata suuni kysyäkseni, että keitä he olivat, alkoi meri kovasti kuohumaan neitojen takana. Pian pintaan nousikin suuri ja vahvan näköinen tuuheapartainen mies ja hyvin kaunis kultahiuksinen nainen. Miehellä oli vaskinen kruunu päässään ja kädessään kolmiteräinen atrain. Hän oli pelottavan näköinen ilmestys ja vaikka nainen näyttikin vähemmän pelottavalta, niin en uskaltanut puhua heille mitään. Heistä säteilevän voiman ja arvovallan vuoksi kumarsin kuitenkin heille syvään ja painoin katseeni alas jääden odottamaan mitä tapahtuisi. Kohta mies puhkesikin kumealla äänellä puhumaan: - Sinä olet tänään lupautunut palvelemaan minua ja tahtonut nähdäkin meitä. Olet myös päässyt yhden tyttäreni suosioon, vaikka en ymmärräkään mitä hän sinussa kuivanmaan asukissa näkee. Minun tyttäreni suosion mukana kuitenkin tulee myös minun ja puolisoni suosio, joten koeta olla sen arvoinen ja kulkea kunnioittaen minun alueillani. Jos kuitenkin petät luottamuksemme, saat vaivoiksesi Hiiden jota minä en silloin enää kiellä sinua kiusaamasta. Varo kuitenkin Hiiden metkuja, vaikka et epäsuosiooni joutuisikaan, sillä Hiisi väkineen kadehtii suojattejani, enkä aina ehdi heidän toimiaan valvomaan. Minä olin peloissani ja myös ihmeissäni, mutta sain sentään jälleen kumarretuksi ja soperrettua: - Minä olen kovin tietämätön kaikesta ja saatan siis erehdyksessä tehdä väärin, mutta lupaan, että en koskaan tarkoituksella riko teitä vastaan, vaan yritän parhaani mukaan olla luottamuksenne arvoinen. Mies katsoi minuun tuimana kulmiensa alta, mutta nainen hymyili minulle rohkaisevasti ja neitojen joukko taisi tehdä arkuudestani pilaa edelleen nauraa kikattaen ja vettä päälleni roiskien. – Jos pidät lupauksesi, niin saat edelleen luvallani kulkea vesilläni ja maillani sekä pyytää karjaani niin veden alta kuin sen päältäkin, sanoi mies ja painui pinnan alle joukkoineen. Vain veneen vierellä oleva neito jäi muiden jälkeen ja mitään puhumatta katsoi minua silmiin. Tovin sain katsoa hänen kauniisiin silmiinsä, mutta sitten vesi pärskähti ja pinnassa häivähti äskeisen miehen atrainvaltikka. Tyttö puhkesi nyt puhumaan sanoen suloisella äänellä: - Me tapaamme vielä. Sitten hän kääntyi vedessä ja sukelsi pää edellä pinnan alle roiskaisten vettä kasvoilleni. Tuohon vesiryöppyyn heräsin ja huomasin, että ukko oli nukkuessani nostanut jälleen purjeen ja matkasimme jälleen hyvää vauhtia takaisin kohti Hiidenmatalaa. Merestä pärskähtänyttä ja kaiketi minut herättänyttä suolaista vettä kasvoiltani hieroen näin kuitenkin mielessäni edelleen tytön sukeltaessa silmiini unessa piirtyneen kauniin hopeasuomuisen pyrstön. Koska aamuinen luodetuuli oli kääntynyt lounaiseksi merituuleksi, niin ukko valitsi eri paikan Hiidenmatalan toiselta puolelta. Jälleen tähyilimme tarkkoja linjoja ja jälleen opin uuden kalapaikan, josta moni kyläläinen olisi varmaan maksanut ruplan poikineen. – Toisinaan kalaa saa melkein mistä vain, mutta toisinaan huonommalla syönnillä vain niin tarkoista paikoista, että muutamankin sylen erehtyminen voi jättää onkijan kalatta. Yleensä tosin hyvistä paikoista tulee paremmin kalaa silloinkin, kun muualtakin sitä saa hyvin, lopetti ukko sen kertaisen opetuksensa ja heitti onkensa veteen. Kalaonni olikin jälleen myötämme, joskaan aivan yhtä hyvää ei kalojen syönti ollut kuin aamulla. Ongimme kuitenkin melkein viisi tuntia, välillä eväitä syöden ja veneessä kivien päälle nostettuun rautakattilaan viritetyn hiilloksen päällä keiteltyä kahvia juoden. Kalojen syönti olisi vieläkin hiljakseen jatkunut, mutta auringon alettua tavoittelemaan taivaanrantaa komensi ukko onget ylös. Perkasimme ja suolasimme vielä saaliimme ja saimmekin ensimmäisen suuren kalatynnyrin aivan täyteen. Perkuurupeaman jälkeen ukko nousi seisomaan veneessä ja katseli joka suuntaan merenselkää ja nostipa katseensa taivaalla seilaaviin pilviin ja korkealla lentäviin lokkeihinkin. – Emme ole saamassa kovaa tuulta niskaamme, joten laskemme pitkänsiiman tänne Hiidenmatalaan, virkkoi hän luonnon merkit luettuaan. Niinpä minä sain istua keskituhdolle soutamaan ukon syötittäessä koukkuja ja laskiessa sitä mukaa siimaa mereen. Tarkasti ukko samalla seurasi jokaista pinnan päälle nousevaa kiveä, matalikkoa ja muita merkkejä ja linjoja saadakseen siiman tarkalleen haluamaansa paikkaan. Samalla hän luetteli jokaisen merkin ja linjan ääneen ja kehotti minua painamaan ne mieleeni niin hyvin kuin vain saatoin. Pari tuntia meiltä meni viidensadan koukun laskemiseen ja ukko oli ihan tyytyväinen soutamiseeni, joskin lisäsi kehuihinsa, että, – Ensikertalaiselle kun täytyy antaa hiukan anteeksi ja uskoa, että hän aikanaan oppii yhä etevämmäksi. Tuo hiukan karvasteli mieltäni, sillä uskoin kyllä osaavani soutaa siinä kuin kuka tahansa. Toisaalta olihan totta, että ensimmäistä kertaa minä sillä kertaa pitkääsiimaa mereen soudin. Siiman laskettuamme suuntasimme jälleen läheisen mustaklupun suojiin ja kävimme veneenpohjalle nukkumaan. Aamulla hiukan ennen auringonnousua heräsin kahvin tuoksuun ja ukon kolisteluun veneessä. Nousin ylös ja heitin veteni ja koukkasin tovin kuluttua veneen toiselta puolelta ämpärillä vettä pestäkseni naamani ja käteni, sillä ukko oli tarkka siitä, että likaisin käsin ei ruokaan koskettu. Syötyämme kävimme rannassa kyykyllä ja lähdimme nostamaan siimaa. Saalis oli hyvä. Melkein joka koukussa oli kalaa, enimmäkseen ahvenia, mutta myös melkoinen joukko komeita kuhia ja puolen tusinaa ankeriastakin nousi veneeseen. – Kyllä sinut nyt on hyväksytty Ahdin tarhoja verottamaan, myhäili ukko nostellessaan viimeisiä kaloja veneeseen. Tuosta innostuin kertomaan ukolle edellisenä päivänä näkemästäni unesta. Itse kerroin unestani naureskellen, mutta ukko kuunteli totisena kerrontaani ja lopetettuani lausahti: - Sinuna en naureskelisi tuollaisille unille, sillä monesti niissä on enemmän totta kuin ehkä haluaisimmekaan. Sitä paitsi etkös haluaisi joskus muutoinkin kuin unissasi kohdata sen sinuun ihastuneen Vellamon tyttären, lisäsi hän vielä hymyillen ja silmää iskien. Ja täytyy myöntää, että ajatus neitosen uudelleenkohtaamisesta hereillä tai vaikkapa sitten unessakin vain, ei tuntunut ollenkaan pahalta, joten suljin punehtuen suuni. Kotimatka kesti hiukan, sillä yöllä jälleen luoteeseen kääntynyttä tuulta vastaan luoviminen vei aikansa, mutta saavuimme silti kotiin hyvissä ajoin ennen puolta päivää. Minä sain tehtäväkseni jäädä hoitamaan ukon elukoita ja keittelemään kalasoppaa sillä välin, kun hän vei hevoskärryillä saaliimme kauppiaalle. Lupasipa hän matkalla poiketa kotini kautta, jotta vanhempani saisivat ottaa kuormasta sen verran kalaa kuin katsoivat tarvitsevansa. Ukon ollessa poissa minä joudin askareita tehdessäni miettimään kaikkea kalareissulla kokemaani, enkä oikein vieläkään tiennyt mitä niistä asioista pitäisi ajatella. Ukko ainakin tuntui vankasti uskovan veden väkeen, kun kerran heille lahjojakin vei, mutta itse en ollut vielä aivan vakuuttunut, joskaan en enää noita asioita aivan satunakaan pitänyt. Päätinkin antaa asioiden olla rauhassa enemmältä miettimiseltä, sillä uskoin ajankulun aikanaan näyttävän, että miten noihin asioihin pitäisi suhtautua. Päätöksestäni huolimatta se unessa näkemäni nuori neito kuitenkin tahtoi aika ajoin mieleeni tulla. Taisinpa ajatella välillä sellaisiakin ajatuksia hänestä, joita en kehtaisi kenellekään kertoa. Samanlaisia kalastusreissuja aloimmekin sitten tekemään pari, joskus kolmekin kertaa viikossa. Ukko ei ollutkaan omien sanojensa mukaan vuosiin kalastanut paljon muuten kuin onkivehkein, mutta nyt kun hänellä oli taas soutumies, niin hän innokkaasti kalasti myös pitkälläsiimalla. Kalaonnemme hiukan vaihteli, mutta aina saimme kuitenkin kalaa enemmän kuin olisin koskaan uskonut edes mahdolliseksi. Ukon mielestä se oli myös minun ansiotani, sillä meitä oli nyt samassa veneessä kaksi vedenväen suosikkia. Joskus rohkaistuinkin kysymään häneltä, että kuinka hän oli vedenväen suosioon päässyt. Aluksi ukko ei selvästikään aikonut vastata mitään, vai lieneekö vain valinnut sanojaan täyden piipunpesällisen verran, sillä hän vastasi vasta sen polteltuaan: - No kauniilla käytöksellä ja nöyrällä asenteella kuten sinäkin ja tapasinhan minäkin aikanani erään Vellamon tyttären, joka puhunee puolestani isälleen. Sitten hän rykäisi kurkkuaan selväksi ja komensi kipakasti minua hakemaan polttopuita tupaan. Mennessäni kuitenkin mietin, että oliko tosiaankin hänen tuulen ja auringon ahavoimilla kasvoillaan hehkunut syvä puna hänen puhuessaan tapaamastaan Vellamon tyttärestä. Viikkojen kuluessa alkoi minun oloni ukon luona asettua tutuiksi käyviin uomiin. Minä viihdyin niin hyvin, että ajoittain minun piti oikein pakottaa itseäni, että edes kerran viikossa sain aikaiseksi käydä kotonakin. Noilla käynneilläni kuitenkin ilokseni huomasin, että isäukko oli saanut vihdoinkin juomisensa jokseenkin hallintaansa, vaikka kyllä hän kaiketi edelleenkin joskus otti enemmän kuin olisi ollut hänelle hyväksi. Isää näytti myös hävettävän se, että edelleenkin annoin melkein koko palkkani kotiin. Kovasti hän vannoikin menevänsä jo ensi kesänä jälleen sahalle töihin, kunhan kätensä tulisi kuntoon. Käsi olikin koko ajan paremmassa kunnossa, joten ehkä se työhönmenokin häneltä vielä onnistuisi, jos hän vain saisi viinapirun pidettyä peukalonsa alla. Alkukesä siis kului mukavasti kalastellessa ja ukon talon töitä touhutessa, eikä minua hämmentävistä vedenväen asioistakaan ollut kuulunut mitään uutta. Toki edelleenkin ukko aina kalareissuillamme vei lahjojaan Vellamonviiraan, tai vähintäänkin lorautti viinaryypyt mereen Ahdin hyviksi ennen kalastamaan ryhtymistä. Sitten tuli mittumaari, eli Ukon juhla, kuten Suomu-Ukko sitä sen vanhalla Ukko ylijumalaa kunnioittavalla nimellä kutsui. Minun mittumaarin aattopäiväni kului saunanverannalla verkkoa kutoessa, vaikka Ukko olikin kovasti patistanut minua kylän kokolle tapaamaan muita nuoria. Oikein ihmettelinkin, että miksi ukko niin kovasti ja moneen kertaan minua patisti kokolle, mutta en silti malttanut lähteä. Ukko oli näet muutamaa päivää aiemmin opettanut minut kutomaan verkkoa ja antanut minulle tehtäväksi kutoa hänelle uusi täkyverkko ennen tulevaa kevättä. Olinkin niin innostunut uudesta taidostani, että en olisi malttanut mitään muuta tehdäkään. Illan korvalla ukko tuli saunanverannalle katsomaan edistymistäni ja toi tullessaan pienen viinanassakan. – Tulin silloin sinua pestatessani luvanneeksi isällesi nassakan kerran kuussa ja nyt on kulunut jo melkein kaksi kuukautta siitä lupauksesta, virkkoi hän ojentaen nassakkaa minulle. – Ajattelinkin, että hän varmaan haluaisi hiukan maistaa näin Ukon juhlan kunniaksi, joten menepäs nyt kotiisi viemään nassakka isällesi ja tule vasta aamusella takaisin, sillä minulla on hiukan omia puuhia täksi illaksi. Nyt tajusin, että omien iltapuuhiensa vuoksi Ukko kai oli pitkin päivää minua kokollekin usuttanut, joten en väittänyt vastaan, vaikka kotiin ei mieleni tehnytkään. Laitoin siis verkontekeleeni saunanverannan naulaan roikkumaan, toivotin ukolle hyvää mittumaaria ja lähdin nassakka kainalossani kotiin päin. Kotiin tullessani minua kohtasi ikävä näky. Isäni makasi pihapenkillä umpijuovuksissa kuorsaten ankarasti kuin myllynratas. Äiti kertoikin isän pitkästä aikaa kurkistaneen pulloon näin surkealla tuloksella ja pyysi, että en jäisi kotiin, vaan palaisin Suomuniemeen ja veisin viinanassakankin mennessäni. Niinpä minä palasin takaisin Suomuniemeen nassakoineni. Ukkoa ei näkynyt missään, joten menin saunatupaan kutomaan verkkoani. Yksitoikkoinen työ kuitenkin alkoi väsyttämään ja vaikka ilta oli vasta varhainen, niin kiipesin saunanparvelle hetken levätäkseni. Sinne parvelleni olin sitten nukahtanut ja heräsin vasta myöhään yöllä outoihin ääniin saunan ulkopuolella. Se ääni oli kuin saunatuvan avoimesta ovesta kantautuvaa sanatonta, hyvin kaunista laulua. Varovasti kiipesinkin parveltani alas ja hiivin avoimen oven luokse katsomaan, että kuka ulkona lauloi. Yllätyin oikeastaan vähemmän kuin olisin itsekään luullut nähdessäni, että laulaja oli vedessä vyötäisiään myöden seisova alaston pitkätukkainen neito. Hänen hiuksensa valuivat rinnuksille peittäen hänen pyöreän povensa, ja vedenpinnan ja hoikan uuman välissä kimalteli kappale kirkkaiden suomujen peittämää lantiota. Siinä valveilla olevien silmieni edessä siis viimeinkin seisoi vastaansanomaton todiste siitä, että vedenväkeä oli kuin olikin olemassa. Siitä huolimatta ensimmäinen tunteeni ei ollut sen enempää riemu, epäusko, pelko kuin hämmästyskään, vaan silkka pettymys. Hän ei ollut minun uneni vedenneito. Siinä ovenraossa seisoessani kuulin rannasta askelia ja kohta näinkin Suomu-Ukon kiiruhtavan keppiinsä nojaten rantaan. – Päivää Sinisimpukka, tulit sentään jälleen katsomaan ränsistyvää vanhusta näin Ukon juhlan kunniaksi, sanoi hän hellällä äänellä neidolle. – Minä kovin loukkaannun, jos arvelet rakkauteni niin mitättömäksi, että sinut unohtaisin enkä tulisi, vastasi neito soimaavalla mutta hellällä äänellä. - Ja jos kuoresi onkin vanhentunut ja ruumiisi voima vähentynyt, niin sinä tiedät sen olevan minulle vain suuren ilon, sillä se on varma merkki pitkän odotuksemme lopun lähenemisestä, jatkoi neito vielä. – Ja etkös muka enää jaksa minua tervehtiä ja saattaa rannalle, kun siellä suusi auki seisot, torui hän hellästi Ukkoa. – Anna anteeksi rakkaani, mutta sinun iätön kauneutesi vain saa minut jähmettymään suolapatsaaksi siksi hetkeksi, että mahlani alkaa taas sinua katsoessani virtaamaan kuin nuoruuteni voimissa, vastasi ukko kuin paljon nuoremman miehen äänellä ja keppinsä maahan viskaten riensi ontumatta veteen neidon luokse. He syleilivät ja antoivat suuta toisilleen siinä vedessä seisoen ja kääntyivät sitten rantaan päin. Ukko nosti neidon kevyen näköisesti syliinsä ja kantoi hänet rantaan. Ja siinä silmieni edessä alkoi neidon maahan asti roikkuva hopeasuomuinen pyrstö menettämään hopeaista hehkuaan ja muuttumaan ihoksi. Kohta hänen pyrstönsä halkesi kahtia ja pyrstöevän tilalle ilmestyi kaksi siroa jalkaa. Varovasti Ukko laskikin ihmisjalat saaneen neidon sylistään seisomaan omille jaloilleen rantahiekkaan. Minä näin kuinka neito edelleen kädet Ukon ympärillä kurotti kuiskaamaan jotain hänen korvaansa. Ukon silmät rävähtivät hämmästyksestä selälleen ja hän kääntyi katsomaan saunan ovelle. – Tulepas poika esiin, sillä minulle kerrottiin juuri, että et olekaan mennyt kotiisi, vaan katselet sieltä asioita joita sinun ei ollut tarkoitus nähdä, komensi hän minua. – Vaikka hyvä niin, sillä minulle kerrottiin myös, että sinullekin on tulossa vieras, lisäsi hän ilkikurisesti virnistäen. Niinpä minä astuin nolona ja anteeksipyyntöjä sopertaen esiin piilostani. Neito jota Ukko oli kutsunut Sinisimpukaksi keskeytti kuitenkin anteeksipyytelyni sanoen: - Nuori siskoni, jonka olet jo unessasi tavannutkin on kovasti sinua ikävöinyt. Koko kuukauden on hän anonut isältämme lupaa tulla sinua tapaamaan nyt Ukon juhlan aattona, tänä ainoana päivänä, jolloin me halutessamme voimme rakkauden voimalla nousta kuivalle maalle. Kovin laittoi isämme vastaan eikä meinannut antaa lupaa, koska siskoni on hänen mielestään vielä aivan liian nuori. Viimein äitimme sanoi hänelle, että siskoni on valmis, jos hän vain Ukko ylijumalan niin suodessa pystyy maalle nousemaan ja jos ei pysty, niin silloinkaan ei isämme menetä mitään antaessaan tyttärelleen luvan tulla kokeilemaan. Äitiämme ei isämme, niin mahtava kuin onkin ollakseen, pysty vastustamaan ja niin Helmisimpukka sai luvan tulla. Menepäs siis nyt auttamaan hänet vedestä, sillä ilman rakastavaa syliä me emme voi maalle nousta. Tajutessani hänen sanansa tunsin villiä riemua ja nostin katseeni etsien neitoani vedestä. Heti näinkin hänen olevan juuri nousemassa meren aaltojen alta kohti rantaa. Ujosti hymyillen hän yleni aalloista kunnes hänen lantionsa ensimmäiset hopeiset suomut vilahtivat näkyviin ja jäi siihen seisomaan kädet minua kohden ojennettuina. Häntä katsoessani tunsin hurjan myllerryksen käyvän sisässäni niin, että olin pakahtua voiman ja rakkauden tunteeseen. Juosten riensinkin veteen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän painoi huulensa minun huulilleni ja puristi minut itseään vasten yhtä lujasti kuin minäkin hänet. En tiedä kuinka kauan olisin siinä ihanassa syleilyssä seissyt, ellei hänen sisarensa olisi nauraen rannalta sanonut: - Älkää nyt nuoret siellä vedessä seisoko kaiken kansan nähtävänä, vaan tulkaa kokeilemaan onko se halaaminen yhtä ihanaa kuivalla maalla kuin vedessäkin. Hiukan noloina havahduimme syleilystämme ja neitoni sanoi minulle hiljaa: - Sinun täytyy kantaa minut rantaan, sillä itse en sinne pääse edes tänä yhtenä päivänä vuodesta. Rannalla sitten näemme, että katsooko Ukko Ylijumala meidän rakkautemme olevan tarpeeksi vahva suodakseen minulle jalat täksi yhdeksi yöksi. Omia tunteitani en epäile enkä sinunkaan, mutta katsotaan kuinka käy. Nostin siis neidon syliini ja vaikka hän oli sorja ja hento, niin siltikin ihmettelin, että hän tuntui höyheneltä käsilläni, joissa edelleen myllersi se hirmuinen voima joka oli ruumiini täyttänyt heti hänet nähdessäni. Kannoin hänet rantaan ja jo noustessani rannalle tunsin riemukseni hänen takamustaan kannattelevassa kädessäni, kuinka viileät suomut silisivät lämpimäksi ihoksi. – Hmm, isämme olisi pitänyt nähdä tämä, nauroi hänen sisarensa vierellämme. – Voit jo laskea Helmisimpukan sylistäsi, jos vain suinkin maltat, kiusoitteli hän yhä nauraen. Itsekin hyvää mieltäni nauraen laskin siis Helmisimpukan varovasti uusille jaloilleen. – Nuoret saavat tutustua saunatuvassa, sillä minä en odota enää hetkeäkään, sanoi Suomu-Ukko nostaen Sinisimpukan syliinsä ja alkoi puolijuoksua kiiruhtamaan tuvalle päin. – Anna nyt minun kävellä itse edes tänä yhtenä yönä kun minulla on jalat, purnasi Sinisimpukka hellästi ukolle. – Mutta kun minäkään en malta, en tänä yhtenä yönä kun saan ja jaksan sinua kantaa, kuului Ukko nauraen vastaavan kun he hävisivät katajien reunustamalle polulle kohti tupaa. Niinpä nostin oman Helmisimpukkani syliini ja kannoin hänet saunatupaan. Sen jälkeen tapahtui asioita jotka olivat ihania ja sitten vieläkin ihanampia, mutta niistä en teille enempiä kerro. Joskus yöllä levätessämme tovin kisailustamme kertoi Helmisimpukka minulle, että ihmiset ja vedenväki olivat alkujaan samaa juurta ja sukua. Aluksi kaikki olivat asuneet meressä, mutta väen lisääntyessä olivat Jumalat nähneet hyväksi jakaa luotunsa kahteen kansaan ja niin osa oli nostettu kuivalle maalle ja heille oli annettu jalat kulkemiseen. Aluksi kuka tahansa oli voinut rakkauden voimalla milloin tahansa mennä maalta veteen tai toisin päin ja usein olikin syntynyt rakkausliittoja maan- ja vedenväen välillä. Pikku hiljaa veden ja maan väki kuitenkin tulivat oudoiksi toisilleen ja maan päällä elävät alkoivat unohtamaan vedenväen ja jopa pelästyivät heitä nähdessään. Pelko synnytti vihaa ja tehtiin veritekoja ja niiden kostoksi uusia veritekoja kansojen välillä. Siksi Jumalat päättivät entistä voimallisemmin erottaa kansat toisistaan. Saman luojan lapsia ei kuitenkaan haluttu kokonaan erottaa toisistaan, varsinkin kun veden- ja maanväen liittoja oli yhä olemassa ja uusiakin aina joskus syntyi, joskin koko ajan harvemmin. Niinpä päätettiin jättää rakastavaisille yksi hetki vuodessa, jolloin he voisivat yhdeksi yöksi siirtyä maalta veteen ja vedestä maalle. Kokonaan he voisivat siirtyä vasta kun heidän oma aikansa omassa elementissään olisi täynnä. Koska ihmiset maalla lisääntyivät paljon nopeammin kuin vedenväki, niin samalla ihmisten elinikä lyhennettiin kymmenesosaan aiemmasta ja heidät tehtiin ikääntyessään tulemaan vaivaisiksi ja heikoiksi. Koska kukaan ei voinut kokonaan siirtyä toiseen elementtiin ennen kuin hänen oma elonaikansa omassa elementissään olisi täynnä ja senkin jälkeen saattoi elää toisessa elementissä vain sen ajan, joka hänellä olisi siinä elementissä ikävuosia jäljellä, niin pitkäikäinen vedenväki ei käytännössä enää voinut siirtyä kokonaan maalle. Sillä kun vedenväkisellä tuli elonaika täyteen, niin hän oli jo niin vanha, että hän olisi kuollut oitis siirtyessään kokonaan maalle. Sen sijaan ihmisillä oli heidän aikansa maalla täyttyessä aina vielä 9/10 aikaa jäljellä vietettäväksi vedessä. Määrättiin myös, että maan- ja vedenväen rakkaudesta ei voisi syntyä uutta elämää ennen kuin toinen, eli käytännössä ihminen olisi siirtynyt pysyvästi toiseen elementtiin. Näin rakastavien parien rakkauden hinnaksi tuli elää ihmiselämän mittainen aika niin, että he saattoivat syleillä toisiaan vain yhtenä yönä vuodessa. Edelleen parien tuli myös olla toisilleen aina uskolliset, sillä muuten liitto raukeaisi eikä kumpikaan enää voisi koskaan siirtyä elementistä toiseen. Näistä ankarista syistä kansojen väliset liitot harvenivat entisestään ja viimein loppuivat melkein kokonaan. Kun Helmisimpukka viimein oli saanut tuon kaiken kerrottua, makasin minä pitkään hiljaa pohtien kaikkea kuulemaani. Taisin pohtia liiankin pitkään, sillä Helmisimpukka tuli levottomaksi ja kierähti päälleni minua silmiin katsoen ja kysyi: - Eli vieläkö sinä haluat olla minun mieheni, kun tiedät sen tarkoittavan yksinäistä elämää maan päällä, kunnes aikasi viimein on täynnä ja pääset minun luokseni mereen? – Sen takia en hiljaa ollut, että hiukkaakaan empisin oma Helmeni. Mikään hinta ei näet ole liian korkea maksettavaksi sinun rakkaudestasi, vastasin minä ja suutelin hänen suloisia huuliaan. Joskus aamuyöllä Helmeni tahtoi mennä kanssani uimaan. Menimme siis rantaan ja minä olin jo juoksemassa mereen kun hän pysäytti minut vesirajaan. – Muistathan kun sanoin, että tänä yönä voivat rakastavat toistensa sylissä siirtyä paitsi vedestä maalle, niin myös maalta veteen? Kun nyökkäsin muistavani, niin hän jatkoi: - Tahdotko siis puolestasi tulla tutustumaan minun maailmaani meren pinnan alle? Sinun ei tarvitse pelätä, sillä jos minä tänä yönä kannan sinut veteen, niin sinä saat pyrstön ja keuhkoihisi kidukset hengittää vettä. Minun ei tarvinnut miettiä vastaustani ja sanoinkin heti: - Tahdon. Niinpä Helmeni nosti minut syliinsä ja näköjään ilman ponnistusta kantoi minut veteen. Tunsin outoa kihelmöintiä ja kevyttä puristusta jaloissani sitä mukaan kun ne painuivat pinnan alle. Päästyämme Helmisimpukan kainaloihin asti veteen, laski hän minut varovasti sylistään ja minä uin. Aivan samalla tavalla kuin aina ennen olin tiennyt ja tuntenut missä jalkani kulloinkin ovat, niin nyt tunsin voimakkaan pyrstöni. Se oli aivan yhtä luonnollinen osa minua kuin jalkani hetkeä aiemmin. Tiesin myös aivan miettimättä ja opettamatta, että kuinka sitä käytettiin uimiseen. Niinpä kesäyön auringon valossa nauraen ja kisaillen uimme kuin kaksi suurta kalaa. Vesi vaahtosi ja pärskyi kun uskomattoman voimakkaalta tuntuva ruumiini potki vettä ja minä suorastaan lensin pitkin pintaa. Uituamme hyvän tovin pysähdyimme jonnekin ulapalla syleilemään toisiamme. – Rohkenetkos nyt sukeltaa kanssani minun maailmaani, kysyi Helmisimpukka. – Sinun kanssasi minua ei pelota mikään, vastasin minä ja painuin veden alle. Oli riemukas tunne sukeltaa syvälle siniseen veteen. Helmisimpukka sukelsi rinnallani ja kertoi minulle näkemästäni ja vastaili kysymyksiini. En edes hämmästynyt, vaikka saatoimme puhua toisillemme pelkin ajatuksin suutamme avaamatta. Kaikki tuntui niin luonnolliselta ja oikealta, että en edes osannut jännittää ja pelätä melkein mitään näkemääni tai kokemaani. Vasta kun vastaamme tullut vedenväkisten joukko kertoi Ahdin ja Vellamon jo odottavan meitä luokseen, alkoi minua jännittämään hiukan. Helmisimpukka kuitenkin nauroi minulle ja vakuutteli, että nyt ei enää ollut mitään syytä jännittää, sillä pyrstöni ja läsnäoloni täällä vedenväen mailla olivat varmin vakuuteni sille, että hänen vanhempansa minut varmasti ja lopullisesti hyväksyisivät. Niin kävikin ja tuon puolikkaan yön aikana opin ja näin uusia asioita enemmän, kuin moneen vuoteen ennen sitä. En kuitenkaan tässä kerro enempää noista vedenalaisista asioista, sillä kunkin ihmisen on määrä saada ne tietoonsa vain oman kokemuksensa kautta, mikäli hänen kohtalonsa niin määrää. Palasimme rantaan aamun koitteessa ja minun täytyi yksin nousta rantaan merenneitoni jäädessä veteen. Myös Suomu-Ukko ja Sinisimpukka olivat tulleet rantaan ja Sinisimpukka kahlasi veteen Helmisimpukan luokse. Kovin olimme surkeita kaikki ja suuret kyyneleet valuivat niin ukon kuin minunkin silmistä, kun siskokset ennen lähtöään vielä lauloivat meille haikean laulun, joka kertoi vedenväen ja maanihmisten vaikeasta mutta Jumalten siunaamasta rakkaudesta. Sitten he uivat merelle ja kättään heilauttaen meitä vielä hyvästeltyään sukelsivat pois. Sellaista tuskaa, kaipausta ja onnea sekä rakkautta en ollut koskaan ennen tuntenut. Ja vielä kaikkia yhtä aikaa. Niin jatkui jälleen arkeni Ukon kanssa. Kävimme kalassa ahkerasti ja saimme edelleen kalaa paremmin kuin kukaan muu koko kylällä. Ukko tarinoi usein minulle siitä mitä tiesi vedenväen asioista ja kertoi senkin, että toisinaan merellä nukkuessamme saattoivat rakkaamme isänsä heltyessä tulla unessa luoksemme hiukan lievittämään ikäväämme. Siksikin vietimme merellä aikaa niin paljon kuin vain saatoimme ja vaikka aina emme unessa neitojamme tavanneetkaan, niin vesillä ollessamme aina tunsin, kuinka Helmisimpukka oli jossain lähelläni. Seuraavana keväänä ei vanhempieni kanssa enää edes keskusteltu mahdollisuudesta minun mennä jonnekin muualle työhön. Aloinhan jo olla miltei aikamies ja päätin itse asioistani. Isäkin oli viimein tervehtynyt ja palannut työhönsä, joskin edelleen omasta halustani annoin heille melkein koko palkkani, sillä en itse edes tiennyt mihin olisin rahani käyttänyt. Minulla kun oli jo kaikki mitä halusinkin. Vuodet vierivät ja tuli uusia Mittumaareja, tai Ukon-juhlia kuten niitä jo itsekin olin alkanut kutsumaan. Noiden odotettujen jokavuotisten tapaamisten voimin jaksoin taas odottaa kokonaisen vuoden uutta tapaamista neitoni kanssa. Aikanaan sitten Ukko alkoi menemään kovasti huonoon kuntoon ja talonpito ja lopuksi kalastuskin jäi kokonaan minun vastuulleni. Sinä kesänä, kun Ukko ei jaksanut enää lähteä kanssani vesille, romahti hänen kuntonsa viimein todella nopeasti, joskin hän kielsi minua siitä kenellekään kertomasta. Hän sanoikin minulle itse, että hänen aikansa maan päällä oli nyt miltei täysi. Saman vuoden syksyllä, eräänä täysikuisena yönä kuulimmekin rannasta ihanaa laulua. Niinpä minä kannoin kovin kevyeksi käyneen Ukon rantaan tapaamaan neitoaan, joka oli tullut häntä noutamaan. Rantaan päästyään Ukko kuitenkin nousi omille jaloilleen ja käveli kuin terveenä miehenä laiturille, kuten aina kävi neitojamme tavatessamme. – Purjehdin nyt merelle, jotta kukaan ei erehdyksessä sinua syyttäisi katoamisestani, sanoi hän minulle purjetta nostaessaan. - Mene ylihuomenna konstaapelin luokse kertomaan, että en ole palannut mereltä sovittuna aikana. Kerro minun olleen Ahtolansyvän luona kalassa, niin veneeni löydettyään uskovat minun hukkuneen. Äläkä pelkää minun puolestani, sillä tiedät kyllä mihin minä olen menossa ja ole huoleti omastakin puolestasi, sillä olen järjestänyt asiat parhain päin siltäkin osalta, huikkasi hän vielä purjeet pullistuen jo etääntyvästä veneestä. Niin lähti Ukko viimeiselle purjehdukselleen ja vaikka kadehdinkin häntä hänen odotuksensa päättymisestä, niin kyyneleet tulivat silmiini silkasta ikävästä. Aallotar löytyi parin päivän päästä Ahtolansyvän luota ankkurista, eikä kukaan osannut edes ajatella muuta kuin hukkumiskuolemaa. Ihmeekseni kylän kirkkoherra kutsui minut luokseen ja kertoi Ukon jättäneen hänen haltuunsa testamenttinsa, jossa jätti kaiken maallisen omaisuutensa minulle. Kirkkoherra kertoi myös tutkineensa kirkonkirjoista Suomuniemen talon perimysasioita ja huomanneensa, että se ei koskaan ollut mennyt aina lapsettoman ja vaimottoman omistajan verisukulaiselle, vaan joka kerta testamentilla ulkopuoliselle. Niin minusta köyhästä nuorestamiehestä tuli varsin vakavarainen talollinen. Tuon jälkeen alkoi muutaman vuoden pituinen jakso, jolloin kovin moni kylän neidoista koetti tehdä itseään minulle tykö. Äitiäni ja isäänikin kiusasivat naimaikäisten neitojen vanhemmat, jotka koettivat ankarasti naittaa tyttäriään minulle. Myös kylän muut talolliset ja merkkihenkilöt halusivat tämän perinnön myötä tulleen arvonnousuni myötä saada minut omaan seurapiiriinsä. Jouduinkin heittäytymään jokseenkin jöröksi ja miltei epäkohteliaaksi kanssaihmisiäni kohtaan saadakseni olla rauhassa. Siinä taisin hyvin onnistuakin, sillä ihmiset alkoivat viimein pitämään minua hiukan omituisena erakkona ja lopulta minua taidettiin jopa alkaa kutsumaan Suomu-Ukoksi. Elämäni kulkee siis nyt rauhallisia latujaan kesäisen kalastuksen, talvisen veneenteon ja pitkän odotukseni sekä jokavuotisten hellien tapaamisteni siivittämänä. Jokusen kerran on Suomu-Ukkokin käynyt minua unessa tervehtimässä merellä nukkuessani. Hyvin kuuluu Ukko voivan ja olevan kovasti onnellinen. Kovasti olen Ukkoakin kaivannut ja odotan hänen ja neitoni luo pääsyä, kunhan tämä ihmiselämä vain kuluisi määränsä päähän. Ai niin, olen ruvennut ottamaan oppipoikia talveksi veneveistämölle. Vielä en ole sopivaa löytänyt, mutta onhan tässä liikaakin tätä kirottua aikaa…
Kommentit (11)
Joomla components by Compojoom
|
Copyright © 2010 Kalamies.com. Kaikki oikeudet pidätetään. Mediakortti (pdf)
Joomla! on vapaa ohjelmisto ja julkaistu GNU/GPL-lisenssin alla.
on vapaa ohjelmisto ja julkaistu GNU/GPL-lisenssin alla.Kalamies.com
Siinäpä tarinaa taidokkaasti kerrottuna. Tyräkö asialla?
Niinhän tämä on kuin Topeliuksen, tai Walleniuksen satuja konsanaan.
Hienoa!