Kotia kohti Johnny kiipesi sammaleista mäkeä ylös kohti Mersua, kainalossaan
haukea, ahventa ja taimenta perattuna ja paketoituna. Muutaman tunnin
kuluttua hän olisi ihmetyksen ja ihailun kohde. Näin hän oli sen
mielessään päättänyt. Kiipeäminen oli aikamoinen koetus, varsinkin kun
varvas vihoitteli edelleen satunnaisesti. Siinä ähistessään mäkeä ylös
hän hyräili mielessään Kauko Käyhkön legendaarista laulua ”Kalastaja
Eemelin valssi”
– Mä seuduilla näillä oon tunnettu kalamies, ja Tsoniksi mä ristitty oon…
Ja noin hyräillen matka tuntuikin menevän kuin siivillään, ja hän
saapui Mersulleen, joka toden totta, muistutti kaukaa jo kalastuksen
alkumetreillä tapahtuneesta lipsahduksesta. Ikkunat olivat
umpihuurteessa sisältäpäin. Kello tikitti jo viittä, ja heti tuli
aikatauluun muutos, huonompaan suuntaan. Johnny laski kalapaketin
katolle ja kaivoi avaimet taskustaan, avaten ensin kuskin puoleisen
oven, ja varsin pikaisesti kaikki muutkin lävet Mersusta. Kammottava
löyhkä täytti mäen. Varikset kuusten latvoissa alkoivat oman
viestityksen lajitovereilleen, ilmeisesti tarjolla olevasta raadosta,
täyttäen luonnon megalomaanisella mekkalalla.
– Perkeleen pulut, radio kii, eihän täällä kuule edes omia ajatuksiaan, Johnny huusi puustoon, kohti latvoja.
Hän avasi takaluukun, etsiäkseen jotain, millä kuivata ikkunoita,
mutta turhaan. Takakontti ammotti tyhjyyttään. Seuraavaksi hän repi
lähes raivopäissään kaikki kumimatot ulos autosta, ja poisti sinne
unohtuneet Hesarit pieneliöstöineen. Kuin sairasta paskaa kahdella
sormella roikottaen hän kantoi lehdet suuren kiven juureen, auttamaan
omalta osaltaan luonnon luonnollista kiertokulkua.
Klopanokkien yhä enenevässä määrin kailottaessa, tuska päässä
Johnny palasi raapimaan päätään Mersulle. Sundikset päällä hänellä ei
ollut aikomustakaan sotkea vaatetustansa. Jotain piti keksiä, ja varsin
nopeasti? Silloin hän muisti, Quidohan oli jossain välissä käyttänyt
sanomalehteä kalojen pakkaamiseen. Johnny avasi pakettinsa, ja ryhtyi
aukomaan papereita, ja löytyihän sieltä sitä kaivattua sanomalehteä.
Huoh, hän huokaisi, ollen tyytyväinen, ettei joutunut soittamaan
saareen moisen tilanteen vuoksi. Hiukan jo oppineena edellisistä, hän
huomasi kokeilla, oliko kuskin penkki istuttavassa kunnossa, ja olihan
se. Johnny istui autoon ja ryhtyi kuivaamaan tuulilasia, joka
suorastaan tihkui kosteutta. Näytti sille, että kosteus ei ottanut
poistuakseen, vaikka hän kuinka hinkkasi lasia. Siinä venytellessä,
varisten ääniin alkoi sekoittua muitakin ääniä, helvetillinen kaakatus
oli nyt päällimmäisenä äänimaailmassa.
- Vittu mikä luontoretki tästäkin nyt tuli. Kaikkea perkelettä
taas. Kohta tulee tietysti joku metsäsika vai mikä peura se nyt onkaan
ja yrittää tehdä minusta kokoperheen aterian.
Samassa apumiehen ovesta näkyi vilaus jostain lentävästä joka
kaakatti kuin pistetty. Johnny pukkasi itsensä persus edellä pikana
Mersusta ulos, lyöden mennessä takaraivonsa ovenpieleen, kaatuen siitä
selälleen aukealle, nähdäkseen samalla, kuinka lokit yrittivät poimia
hänen kalojaan Mersun katolta.
- Jumalauta stukat, niihin että koske! Noiden eteen on vuodatettu
niin paljon vertä, hikeä ja kyyneleitä, ja vingutettu visaa siihen
malliin, että sille tulee toinen äänenmurros kohta!
Johnny poimi käteensä ensimmäisen kiven minkä löysi, ja linkosi
tuon biljardipallon kokoisen murikan kohti lähestyvää lokkia, osumatta
tietenkään, siis lokkiin. Osuma oli kerrassaan loistokas takana
seisovaan kuusenrunkoon, josta kivi kimposi takaisin kuin
trampoliinista, kolahtaen Mersun konepellille, ja siitä takaisin
maahan. Silmät aukenivat niin avonaisiksi, kuin vain voivat, Johnnyn
tajutessa mitä tulisi tapahtumaan, mutta hänen hypyn tapainen kurotus
ei pystynyt tulevaa estämään. Helvetillinen lommo koristi Mersun
konepeltiä. Johnny puristi kädet nyrkkiin ja saaristoa ravisutti sinne
sopimaton, todella äänekäs huuto, PERRRKELEEEEN PERKELE!!!
- Kuuliks, kysyi Quido.
- Ni mitä piti kuulla, ihmetteli Taukka.
- Jostain kuului perkele, ihan varmaan kuului.
- Mä mitään kuullu, tuuli humisee sun korvissas.
- Onkohan Johnny päässyt autolleen, sillä ku oli klabbissa pikkasen klappia?
- No jos karvaperse ukko ei selviä kahtasataa metriä luonnossa
ittekseen, ni johan nyt on markkinat, kuittasi Taukka nortin nostaman
savun takaa. – Joku tietysti löi vaan kirveellä varpaaseen jossain
lähimökillä, turha noita on funtsia. Ota huikka, se helpottaa.
Johnny oli aivan hiilenä tantereella, huitoi kuin heinämies sinne
tänne. Vaistoihinsa luottavat, syyttömät luontokappaleet ymmärsivät
varsin nopeasti poistua alueelta, koska jääminen saattoi olla
selviytymiselle huono vaihtoehto. Luonto hiljeni ympärillä ja savu
alkoi hälvetä Johnnyn aivokopasta. Hän siirsi kalat takakonttiin, löi
kontin kiinni ja jatkoi ikkunoiden kuivaamista, ollen nyt jo
sivuikkunoiden parissa, kunnes taskussa pärähti tuttu titityy. Hän
kaivoi puhelimen todetakseen vaimon soittavan, ja vastasi sen kummemmin
empimättä
- Halloo Hautamäki.
Ensin toisessa päässä oli hiljaista, ja sitten kuului
- Anteeksi missä?
Johnny riivasi vaimoa imitoimalla puhelimeen Reinikaista
- Ei ne oo täällän, ne läks viemään yhtä opiskelijan planttua
sairraalaan, ku se löi susikoiraa plakkaatilla päähän. Taju pois,
koiralta kanssa.
- Jaahas, ja missähän sitä itse mahdetaan olla? Täällä saa odotella herraa saapuvaksi, kuin kuuta nousevaa.
- Hangossa olen, ja tulen kun ehdin. Veikkaan, että parintunnin
kuluttua olen Helsingissä. Istu alas, keitä kahvit ja nauti elämästäsi.
Yhtään nopeammin en ehdi, vaikka kuinka räyhäisit tai kiukkuaisit.
Vaimo oli aivan puulla päähän lyöty. Hän ei kerta kaikkiaan voinut
uskoa kuulemaansa. Hämmästykseltään ja ihmetykseltään hän ei saanut
sanottua muuta, kuin odottavansa ja keittävänsä kahvit.
Johnny tunki puhelimen taskuunsa ja jatkoi kuivailua, kunnes oli
saanut riittävää läpinäkyvyyttä ikkunoihin. Hän sulki muut ovet ja
istui ratin taa kaivaen avaimet taskusta. Avaimia ei vain tuntunut
löytyvän, ei mistään taskuista, ainakaan istualtaan etsien. Hieman jo
tuskallisen nousun jälkeen hän sai todeta, ettei avaimia ollut
taskuissa. Katse harhaili maassa, kohdassa johon hän oli kaatunut,
toloksetta, hän ei näkynyt avaimia. Ei auton alla, eikä katolla, kuten
ei myöskään ison kiven juuressa, minne hän oli lempannut lehdet.
Vuoroon tuli tuskallisin osio, Mersussa konttaminen, ja penkkien
alusten tarkistaminen, mistä avaimia ei myöskään löytynyt. Hiki puski
otsaan ja kainaloihin, tuska ja raivo alkoivat vallata alaa mielestä,
ja todellinen räjähtäminen alkoi olla jo hyvin, hyvin lähellä.
Ilmapiiri oli suorastaan räjähdysaltis, ympäröivä luonto oli, kuin kusi
sukassa, kuin kapiaiset armeijassa ampumaradalla. Nyt ei ollut varaa
enää yhdellekään vastoinkäymiselle tai edes väärälle sanalle. Johnnyn
mielipuolinen katse harhaili ympäriinsä, etsien jotain, mihin purkaa
raivo. Lasittuneet silmät pyörivät päässä kuin pakojäniksellä, kunnes
hän lähti helvetillisesti huutaen, täysin päämäärättömästi juoksemaan
Mersun takakautta kohti Hankoa.
Näkökykyä oli kuitenkin sen verran tallella, että ohittaessaan
Mersun takapuolelta, hän näki avaimet roikkumassa takakontin lukossa.
Kyyneleet, helpotuksen kyyneleet valahtivat hänen silmistään, kun joku
kiitollisuuden kaltainen kiitos lähti ajatuksista joillekin
tuntemattomille, korkeammille voimille. Johnny lyyhistyi autonsa
taakse, nojaten lähes retkottaen takapuskuriin, jalat velttoina maassa
pitkin pituuttaan. Hän ei huomannut nojaavansa pakoputkeen, joka
kyllästi noella hänen takkiaan jokaisella vartalon liikkeellä lisää ja
lisää. Huojentuneena hän irrotti avaimet lukosta, nousten ylös, istuen
voipuneena kuskin penkille. Työntäessään virta-avainta paikalleen,
juolahti hänen mieleen ajatus, ettei tilanteeseen sopien, Mersu
tietenkään käynnistyisi. Avain sisään, yksi naksahdus myötäpäivään,
odotus, toinen naksahdus, ja Mersu hörähti käyntiin. Valtava tunnekuohu
valtasi hänen mielen sopukat, eikä ollut kaukana liikutuksen kyynel
miehen silmäkulmassa.
Pienen aukealla peippailun jälkeen, Mersun keula oli kohti
Helsinkiä, ja myhäilevä mies puikossa lauleskeli ”Metsän poika tahdon
olla, sankar jylhän kuusiston…” Pientä kinttupolkua ajellessaan Johnny
kertasi viikon tapahtumia mielessään, hymyillen itselleen avoimesti
taustapeilin kautta. Tie parani paranemistaan, kunnes se oli jo kunnon
öljysoratie, ja Johnny sai tarjota jo kolmosta pesään, ja matka alkoi
taittua. Mäen nyppylän jälkeen hän saapui pitkä suoran alkuun, jota
vauhditti kohtuullinen alamäki, taustalla häämöttäen joku maalaistila
rakennuksineen. Siinä mäkeä lasketellessa, Johnnyn puolituttu,
merikotka, liiteli takavasemmalta hänen näköpiiriin, leijuen kohta
uljaana ja valtavana hänen edessään, vain muutaman sadan metrin
korkeudella. Johnny ihaili kotkan uljasta liitoa ja kokoa, kun se eteni
aavemaisesti ilmassa. Samaan aikaan titityy sotki taskussa idylliä, ja
irrottamatta katsettaan Johnny kaivoi puhelimen taskusta, vastaten
siihen
- Johnny täällä, kukas siellä?
Kotka päätti kurssinmuutoksesta ja kaartui hitaasti oikealle ja
takaisinpäin, sinne mistä oli tullut, Johnnyn seuratessa sitä
kurkottamalla kasvojaan taustapeilin alle, tuijottaen samalla
taivaalle, pidellen puhelinta oikealla korvallaan.
- Quido täällä, ootko on dö roud jo?
- Joo olen mä. Just katselen tota meidän kaveria, sitä merikotk
Tömpsähtävä ääni kuului puhelimesta Quidon korvaan, sen jälkeen
kolinaa, joka selvästi tuli kun kännykkä kolisi pitkin lattiaa kunnes
täydellinen hiljaisuus täytti puhelun. Quido päätteli, että kalikka oli
pudonnut käsistä ja akku irronnut, mutta pääasia oli, että Johnny oli
päässyt matkaan kotia kohti.
Johnny avasi Mersun oven joutuen työntämään sitä voimalla auki
ylöspäin. Vaivoin hän pääsi kömpimään autosta ulos, tumpsahtaen lopulta
kynnykseltä maantielle katsomaan kauhistusta, mikä esittäytyi hänen
silmiensä edessä. Mersu oli ojassa oikea etukulma edellä. Vasen
takapyörä roikkui surullisen näköisenä ilmassa, näyttäen samalle, kuin
koiranpennun takajalka, kun pentua pidellään vatsasta kämmenellä.
Johnny käveli toiselle puolen tietä, istui alas ojanpenkalle laskien
päänsä polvien väliin ja peittäen sen sitten käsillään, nyökytellen
itseään edes takas kuin keinutuolissa.
- Voi vitun täyttä paskaa, saatanan perkeleen helvetti. Saatanan
kotka, kolmatta kertaa et mua enää älytä. Kuale vaikka sukupuuttoon, mä
en sun lentonäytöksiä enää kattele, se on saletti!
Lue tarinan jatko täältä. Jos linkkiä klikatessasi eteesi ilmestyy valkoinen ruutu, se tarkoittaa
sitä, että et pääse katsomaan sivua koska et ole rekisteröitynyt sisään
palveluun. Lue ohjeet alta.
Linkin takana olevan tarinan näkeminen ja molempien linkkien takana oleviin topikkeihin kirjoitteleminen vaatii rekisteröitymisen, jonka voit tehdä ensin täällä.
