Ankerias (Anguilla anguilla) on Suomen
ehkä omaperäisimpiä kaloja.
Yöaktiivisena kalana sitä tapaa melko harvoin, eikä sitä tavoiteta
usein eikä helposti perinteisillä pyydyksillä, kuten verkolla ja
uistimella. Katiskaan se saattaa eksyä joskus, mutta helpoimmin
vapaa-ajankalastaja tavoittaa sen pitkälläsiimalla tai täkyongella.
Yleisellä tasolla pyynti on todella vähäistä, ja virveliongella saa
lähes aina istua yksin. Ankeriaan rantauttaminen virvelillä on
äärimmäisen haastavaa ja se onkin vaikeutensa takia mielestäni yksi
hienoimmista urheilukalastuksen muodoista. Pitkäsiimakalastus on
enemmän saalishakuista, ja ankerias onkin aivan loistava ruokakala.
Seuraavassa siis omia
ajatuksiani ja toimintatapoja ko. kalastusmuodoista, aloittelijoille
ohjeeksi ja kokeneemmille pyytäjille uudeksi näkökulmaksi.
Monikaan ei ole
tietoinen rikkaista ankeriasvesistä, vaikka asuisikin sellaisen
rannalla. Itse olen onnekas tässä tapauksessa, sillä mökkimme on
erittäin hyvän ankeriasveden rannalla. Kalaa on paljon ja keskikoko on
suuri. Alle kiloinen on jo harvinainen tapaus. Pitkäsiima on
helppo laskea veneestä parhaille paikoille, ja todennäköisyys saada
saalista moninkertaistuu koukkujen määrän mukana. Mökkimme lähellä on myös teollisuusalue, minkä lähistöllä on loistavia ankeriaspaikkoja. Suuret määrät pikkukalaa houkuttelevat isojakin ankeriaita sinne, ja aina silloin tällöin virveliongessakin räikkä rääkäisee ja pääsee mittelemään voimia mahdollisesti todella ison ankeriaan kanssa. Savuankerias on aivan taivaallisen makuista, ja jos ei ole onnistunut virveliongella, on aina mahdollisuudet että pitkänsiimaan on yön aikana uinut todellinen mörssäriankerias. Pitkänsiiman ranka on ns. selkäsiima, missä ovat kiinni tapsit.
Tapsin toinen pää on selkäsiimassa ja toisessa päässä on koukku
syötteineen. Tapsit voi kiinnittää selkäsiiman joko leikareilla tai
solmimalla, itse käytän leikareita, sillä solmut ovat melko alttiita
tarpeettomille irtoamisille ja kalojen karkuutuksille. Tämä on
perusrakenne minkä tahansa kalan pyyntiin käytettyyn pitkäänsiimaan.
Hauelle ja muille kaloille, mitkä syövät välivedestä tai pinnan
tuntumasta, pitkäsiima voidaan nostaa halutulle korkeudelle kohojen
avulla. Ankerias kuitenkin etsii ruokansa pohjasta, joten kohoja ei
tarvita. Siima lasketaan sellaisenaan veteen, ja parinkymmenen koukun
välein voidaan laittaa painot päätypainojen lisäksi. Ankerias on vahva
kala, ja se saattaa liikuttaa helposti painottamatonta siimaa. Pohjassa
raahautuvalla siimalla taas on suuri riski tarttua koukuista kiinni
pohjalla oleviin kappaleisiin, kuten hakoihin ja kiviin.
Kaupasta ostettu valmissiima on 400 metriä pitkä, siinä on 100kpl
yleensä koon 1/0 koukkua ja sen lanka on perinteistä kalastajanlankaa.
Kalastajanlanka onkin hyvää materiaalia raaka-aineeksi, se on
edullista, kestävää sekä sitä myydään miltei jokaisessa isommassa
marketissa ja kalastustarvikeliikkeessä. Tämä on oikein hyvä
valmissetti, mutta minulla on hieman erilainen viritys käytössä.
Itselläni on kaksi satametristä siimaa, missä on kummassakin 20
koukkua. Koukut taas ovat 3/0-kokoisia baitholdereita, niiden ei
pitäisi enää pettää... Laitan siiman kumpaankin päähän painoksi
tiiliskiven, ja sopivan mittaisen narun päähän kohot. Siimani on lyhyt
siitä syystä, että omalla pyyntipaikallani ankeriaiden päiväpaikka on
melko pieni, noin sata metriä kanttiinsa, enkä tekisi mitään
ylimääräisillä sadoilla metreillä. Lyhyt siima myös pysyy helpommin
paikoillaan huolellisella painotuksella.
Mitä jäykempi vapa, luonnollisesti sen parempi, sillä ankeriaalle
pitää laittaa kovalla kovaa vastaan. 6-8 -jalan raskas vapa ja
4000-luokan kela ajavat asiaa normaalin kokoisille ankeriaille
(<2kg). Itse käytän 7-jalkaisia Vivan vapoja, ne on tarkoitettu
ensisijaisesti raskaaseen merikalastukseen ja soveltuvat näinollen
oikein hyvin myös kotoiseen ankeriaanongintaan. Kelalla ei sitten ole
niin suurta väliä, pääasia että jarru toimii kunnolla ja että puolalla
on riittävästi siimaa. Liian "letkussa" vavassa ei voima riitä
taisteluun ison ankeriaan kanssa ja pahimmassa tapauksessa se saattaa
mennä rikki kovassa väännössä.
Siima on sitten asia erikseen. Ankerias olisi tärpin jälkeen
saatava mahdollisimman nopeasti rantautettua, eikä tässä lajissa
tunneta sanaa väsytys. Varmimmin ankeriaan saa rannalle raa´alla
vedolla, eikä 0,30 monofiili kestä siinä hommassa. Itse käytän
0,25-0,30 kuitua perussiimana, ja perukkeena niin vahvaa mitä kaapista
löytyy, yleensä 0,35-0,40 kuitua. Ankeriaalla on kunnon hampaat, millä
se saa jyrsittyä heikon perukkeen helposti poikki. Pätkä ProLeaderia ei
myöskään ole pahitteeksi. Olen yleensä käyttänyt 1½-unssista
liukupainoa ja noin metrin mittaista tapsia.
Koukkuja on markkinoilla moneen lähtöön ja kaikkiin tarpeisiin.
Itselläni siis on 3/0-kokoisia sivuvääriä baitholdereita, ihan
täydellisiä ankeriaalle. Alle 1/0-kokoa ei kannata käyttää
suorenemisvaaran takia. Selkäpiikit eli baitholderit eivät ole
olennaisia, mutta auttavat syötin paikallaanpysymisessä varsinkin
virvelionginnassa, voimakas heitto saattaa repäistä asetellun syötin
koukunmutkaan. Koukun laatuun ja vahvuuteen kannattaa kiinnittää
huomiota, heppoisen 3/0-koukun saa suoraksi vetämällä käsin. Hyvänä
esimerkkinä on seuraava:
Olin laskenut pitkänsiiman perinteiselle paikalle, ja saavuin
naapurin soutajana toimineen naapurin isännän kanssa paikalle
aamupäivästä. Rannanpuoleinen koho oli liikkunut puolensataa metriä, ja
liikkui yhä puolisukelluksissa hitaasti ympyrää, joten ankeriastärppi
oli melko helposti pääteltävissä. Saavutimme kohon, ja armoton vatkaus
alkoi. Puistatuksista huomasin, että kyse ollut pienestä kalasta,
edellisenä päivänä saatu yli kaksikiloinen oli poikanen tämän rinnalla.
Ankerias tuli pintaan, ja jalat valahtivat hyytelöksi, sillä siimassa
teutaroi pitkälti yli kolmekiloinen ankerias. Soutaja arvioi
rauhalliseen tyyliinsä kalan jopa nelikiloiseksi. Normaaliin tyyliin
nostin kalan tapsista veneen puolelle. Näin siis oli tarkoitus..
Käytössäni oli vielä silloin vanhat, 80-luvulta peräisin olevat koukut,
ja kun ankerias oli kokonaan tapsin varassa ilmassa, koukku sanoi
sopimuksen irti ja oikeni suupielestä. Ennätysankeriaani meni samantien
laidan yli. Eli kun suosittelen käytettäväksi todella tukevia koukkuja,
tarkoitan myös sitä .
Koukkuihin kannattaa ankeriaan kalastuksessa panostaa
Yleisesti luullaan, että ankerias on raadonsyöjä. Se ei kuitenkaan
ole koko totuus. Ankerias syö ennemmin tuoretta kalaa kuin raatoja, jos
on valinnan mahdollisuus. Kuolleella syötillä ankeriasta on kuitenkin
pyydetty perinteisesti, ja se ajaa asian ihan täydellisesti. Olen
monesti kuullut ankeriaiden ottavan jopa elävään syöttiin, ja tiedän
pari kalastajaa jotka käyttävän elävää kalaa aina ankeriasta
tavoitellessaan. Hieman raakaa, mutta kuolemaisillaan oleva kokonainen
pikkukala on kokemuksieni mukaan parhaita syöttejä. Alle
kymmensenttinen salakka jää henkiin, kun sen laittaa syötiksi tukevaan
koukkuun. Se pyristelee hieman ja houkuttelee ankeriaita huomattavasti
paremmin kuin pohjalla makaava, kuollut syötti.
Koko on olennainen tekijä syötistä puhuttaessa. Jos syötti on kovin
iso, ankerias yrittää pilkkoa sitä päätään puistelemalla eli repimällä
paloja siitä. Se ei ole kovin toivottavaa kalastajan kannalta, joten
syötti tulisi mitoittaa vesistön mukaan, isoille kaloille isommat
syötit. Peukalon kokoinen kalanpala on oikein hyvä yleiskoko, jos
ankerias on niin pieni että se joutuu tämänkokoista syöttiä pilkkomaan,
ei siitä ole oikein ruoaksikaan. Ankerias on todella ahne kala, ja
ahmii yleensä isommankin syötin kokonaisena, mutta aralla syönnillä
repiminen on sille tyypillistä. Koukku tulisi kiinnittää niin, että
mahdollisimman suuri osa siitä on peitossa, ja että koukunkärki
näkyisi.
Ankerias on hyvin moniruokainen kala, ja tiedän monta kalastajaa
jotka pyytävät sitä katkaravuilla, perkeillä, sianlihalla ja
ennenkaikkea kastemadoilla. Kastemato onkin hyvin suosittu syötti kalan
ohella. Itse vain pidän kalanpalasta enemmän, sen takia että se ei
kerää ”roskakaloja” kuten mato ja kalanpala on siistimpi vaihtaa
tuoreempaan. Mato kuolee usein muutamassa tunnissa eikä houkuta
ankeriaita niin hyvin kuin verinen kalanpala tai hengissä oleva
pikkukala. Yleensä matosiiman syötit joutuukin vaihtamaan päivittäin,
kalasiimassa ne kestävät viileissä vesissä hyvin kolmekin vuorokautta.
Yleensä matosiima lasketaan vasta hämärän laskeuduttua, muuten
ei-toivotut kalat ehtivät matoihin ennen ankeriaita. Kannattaa käyttää
erilaisia syöttejä samoilla paikoilla, ja jos säännönmukaisuutta alkaa
esiintymään, kannattaa kaikkiin koukkuihin vaihtaa toiminut syötti.
Ankeriaan onginnassa voi käyttää mäskiä, en tosin ole varma sen
toimivuudesta. Ei se ainakaan ole omia saaliitani lisännyt
merkittävästi. Tuskin siitä mitään haittaakaan on, tiedän erään joka on
kokeillut sitä pitkässäsiimassa, ja ankerias onkin usein juuri
mäskisukan viereisessä koukussa. Perusohjeeseen kuuluu sianverta,
kalanpaloja ja paahtoleipää urheilusukassa, mikä haisee pitkän matkan
päähän. Paahtoleivän idea on imeä verta itseensä ja tihkua sitä sitten
pidemmänkin ajan. Ankeriaalla on loistava hajuaisti, mäskin määrää ei
tarvitse liioitella, sukallinen riittää oikein hyvin. Suosittelen sukan
käyttöä jos mäskiä käyttää, irtonaiset mäskipallot leviävät nopeasti
pohjassa ja levittävät näin tuoksua laajalle alalle, vaikka olisi
toivottavaa saada ankerias tiettyyn paikkaan koukun luo. Pitkänsiiman
reitille voi aina heitellä ylimääräisiä kalanpaloja, se saattaa edistää
ankeriaan luottamusta pohjassa makaaviin syötteihin, ja se saattaa olla
juuri se ratkaiseva tekijä nielaiseeko ankerias palan vai ei.
Ankerias on yöeläjä, ja se viettää päivänsä jossain suojaisessa
paikassa. Olen tavoittanut ankeriaita niin haoilta, kivikoista,
syvänteistä ja järveen upotettujen autonrenkaiden läheisyydestä. Yöllä
ankerias suuntaa ravinnonhakuun, ja mitä lähempänä sen pesäpaikkaa
ravintoa on saatavilla, sen nopeammin saa usein tärpin. Muina
esimerkkipaikkoina voisi esittää siltojen aluset, mihin on saattanut
lentää irtoroinaa sillalta tai jokisuiston, mihin joki/puro on kasannut
erinäköisiä irtokappaleita. Molemmat myös ovat pikkukalojen
oleilualueita, mitkä ovat ankeriaiden tärkeää ravintoa. Poikkeuksiakin
on, monesti ankerias on uinut päivän aikana pitkäänsiimaan, kun sen käy
tarkistamassa ja uudelleensyötittämässä aamuin illoin.
Ankeriaan oleilualueet ovat aina hieman hakusessa, mutta kokemuksen
kartuttua alkaa saamaan aina vain paremman käsityksen siitä mihin
kalastaminen kannattaa keskittää. Omaa parasta ankeriasaikaa on
ehdottomasti ollut loppukesä ja alkusyksy. Tällöin ankeriaat oleilevat
yleensä päivät yli viiden metrin vedessä, mutta hämärän laskeuduttua
osa niistä saattaa nousta matalaankin veteen ravinnon perässä.
Alkuillasta tärppejä saa syvästä vedestä, mutta pimeinä yön tunteina
syötti saatetaan viedä jopa alle parimetrisestä vedestä. Joissain
”varmoissa paikoissa” ankeriaat nousevat ihan säännönmukaisesti jopa
päivällä syömään matalaan veteen, jos ravintoa on todella runsaasti.
Pitkänsiiman voi laskea helposti niille pelipaikoille, mistä
virvelikalastaja voi vain haaveilla. Selkäkarikot ja syvänteet ovat
virvelikalastajan ulottamattomissa, ja pitkäsiimakalastajan kannattaa
keskittää pyydykset hiljaisemmille paikoille, sinne missä ankeriaat
voisivat päiväänsä viettää. Yöllä ne hajaantuvat ravinnonhakuun, ja
pieniltä aloilta lähtiessään ne törmäävät melko varmasti kalastajan
virittelemiin siimoihin. Teoriassa olisi mahdollista ja jopa
mielenkiintoinen skenaario lähteä onkimaan ankeriaita virveliongella
veneestä, tätä en tosin ole kokeillut koskaan.
Virveliongella kalastettaessa ankeriaan tärppi on usein hyvin
selvä, varsinkin kun jarrua pidetään löysällä. Monesti vaikka
siikaongella saa arvuutella että onko kala ottanut syöttiin, mutta
ankerias huudattaa jarrua niin että huonokuuloisempikin varmistuu
helposti tärpistä. Heti kun räikkä pärähtää, ankeriaalle kannattaa
antaa siimaa. Joskus se saattaa nälissään nielaista syötin heti sen
löydettyään, tämä on kuitenkin kokemuksieni mukaan melko harvinaista.
Yleensä kuitenkin ankerias alkaa uida eteenpäin syötin löydettyään se
suussaan, pysähtyen 5-20 sekunnin kuluessa ensikosketuksesta. Sitten se
nielaisee syötin, tai hylkää sen ja tilanne on ohi. Jos ja kun siima
jatkaa menoaan ensimmäisen pysähdyksen jälkeen, tehdään vastaisku. Jos
ankerias ei kuitenkaan meinaa pysähtyä ollenkaan tärpin jälkeen ja
siima uhkaa loppua kelalta, ankeriasta pitää yrittää toppuutella hieman
siimaa kiristämällä. Tällöin se joko nielaisee syötin tai hylkää sen,
ellei se ole nielaissut sitä jo aikoja sitten. Parempi sekin kuin
huomata vastapelurin olevan reilusti kaksikiloinen ja että puolalla on
siimaa vähemmän kuin mitä ankeriaalla on mittaa. Vastaiskun ajoituksen
päätteleminen on todellista salatiedettä, enkä ainakaan itse ole
keksinyt siihen mitään sääntöä, sillä melkein jokainen uusi kalatapaus
poikkeaa aina edellisestä.
Kun ankerias on tartutettu, ongelmat alkavat. Väsytyksestä ei voida
puhua, sillä jos ankeriaalle antaa löysiä, se pyrkii samantien
pohjaromuihin. Niitä taas yleensä esiintyy paljon siellä mistä
ankeriaita ongintaan. Eli ankerias kiskotaan paksuilla siimoilla
mahdollisimman suoraviivaisesti ja nopeasti rantaan. Kun ankerias
sitten on rannan lähellä, mahdollisesti mukana oleva haavi heitetään
joko vasemman tai vaihtoehtoisesti oikean olan yli. Ankerias ei
todellakaan pysy haavissa, sen olen saanut karvaasti kokea. Ankerias
menee tavallisen haukihaavin rei´istä läpi kuin vettä vaan. Ellei
kalastajalla ole erikoistiheähavaksista, 1,5 metriä halkaisijaltaan
olevaa 2 metriä syvää haavia, suosittelen olemaan kokeilematta. Mutta
koska käytössä on paksu siima, ei ole mitään ongelmaa vetää ankeriasta
siimasta rannalle.
Pitkälläsiimalla kalastettaessa on se etu, että ankerias on usein
väsyttänyt itseään jo tuntien ajan. Riski pohjasotkeentumisiin on
tietysti paljon isompi, ja sen takia paikka pitäisikin valita
pohjaromujen läheisyydestä, eikä niiden päältä. Ylös nostettaessa (tai
siima tarkastettaessa) pari aikaisempaa tapsia kannattaa irrottaa
varmuuden vuoksi kalaa lähestyttäessä, isomman kalan syöksyessä on
helpompi jatkaa väsyttelyä kun kämmentä ei ole lävistänyt iso koukku.
Haavia ei voi käyttää tässäkään. Jotkut antavan ankeriaan kiertää
itsensä haavinvarren tms. kepin ympärille, ja nostavat sen sitten
veneeseen. Tapa on kuitenkin hieman epävarmempi kuin suoraviivainen
nosto perukkeesta. Tukeva koukku kestää kyllä hetkellisesti jopa viiden
kilon suoran rasituksen. Kun ankerias on veneessä, tapsi irroitetaan
selkäsiimasta ja korvataan uudella. Ei ole mitään järkeä alkaa kaivaa
koukkua ankeriaasta, usein se on suolessa asti ja tapsisiima on
rispaantunut.
Ankerias on erilainen tapettava
Ankeriaan tappaminen kuulostaa yksinkertaisemmalta kuin onkaan.
Ankeriaalta ei saa henkeä pois millään kovinkaan sivistyneellä tavalla.
Papittaminen saa ankeriaan yleensä vain suuttumaan ja aloittamaan
vähintään ripeän poistumisen takaisin omaan elementtiinsä. Saman
efektin saa aikaan muillakin tavoilla, ankerias lähtee kuin rasvattu
salama myös ilman sisälmyksiä karkuun. On kaksi helppoa tapaa, millä
ankeriaan saa hengiltä siististi, mutta hieman karusti. Sen voi joko
naulata päästä kiinni puuhun, seinään tai vastaavaan mikä kestää
ankeriaan painon ja katkaista 10 senttiä pyrstöstä. Tässä tapauksessa
ankerias vuotaa kuiviin melko lyhyessä ajassa. Tai sitten sen voi
tukehduttaa karkealla merisuolalla, eli kurkkuun niin monta kuupallista
kuin vain suinkin mahtuu.
Ankeriaan veressä on valkuaisaineita, mitkä saattavat aiheuttaa
herkille iho-ongelmia. Verta ei voi suositella nautittavaksi raakana,
mutta kunnon kypsennys tuhoaa vaaralliset proteiinit ja kalan voi syödä
vaikka siinä vähän verta oliskin jäljellä. Suosittelen lämpimästi
ankeriaan valmistukseen savustuspönttöä reilulla tulella. Valmista
savuankeriasta voi sitten nauttia ruisleivän ja kunnon valkoviinin
kera.
Olen kalastanut ankeriasta pikkupojasta lähtien pohjaonkeilla ja lisäisin tähän pari pikkuvinkkia:
-madalahkossa pikkujärvessä kannattaa etsia jyrkin seinä sen mahdollisen syvänteen reunalla. Kuten todettu, ankerias viettää päivät mielellään juuri siinä syvänteessä ja nouse yöllä seinämälle saalistamaan.
-onkinta/pitkäsiiman laitto kannatta ajoittaa pilviselle yölle. Vaikka elokuun illat ovatkin jo suhteellisen pimeät, kuunvalo peloitta jostain syystä sitä petoa. Omasta kokemuuksesta sanoisin n. 80:20 pimeän sään eduksi. Siis nyrkkisääntö - mitä koleampi keli ja paksummat pilvet, sitä enemmän toivoa on (ehkä ei kuitenkin ihan myrskysäässä kenties
- Helpoin ja kätevin keino tainnuttaa ankerian karkupyynnöt on hankkia vahva muovikassi (kaupapussit käy, kunhan ne on täysin ehjät ja 2-3 pussia päällekkäin). Kala pussiin, suu solmuun ja piste. Pienikin reikä pussissa tai kalan suusta roikkuva koukunperä voi kuitenkin koitua kohtalokkaaksi. Voihan toki iskeä ankeriaparan pään puukkolla hirteen, mutta venessa se ei onnistuu ja puukotkin loppuvat hyvällä kalaonnella keskeen:P
- Ankeriaden perkaaminen on työlaista ja tarkkaa puuhaa. Ensiksi pitää irroittaa paksu limakerros. Sopivin keino on ottaa hienoa hiekkaa kouraan ja pyyhkiä sillä kala päästä pitelleen limat pois. Voi käyttää myös karkeaa suolaa, mutta itsellani mene sit aina sekaisin tuo suolaamisen hienosäätö vähe myöhemmässä vaiheessa Pestaan kalat hiekasta ja otettaan terävin puukko, mitä talosta lyötyy. Vatsa on aukaistava kalan alaleuasta vatsaontelon loppuun saakka, mieluten piteemmällekin, jotta kaikki veri saisi raapaistua pois. Mitä puhtaammaksi perkaat, sitä pareempi on myös maku. 20-30 minuuttiä kevyessä (ja todellakin) suolassa, sit suolat pois ja kala selälleen savustusritilälle. Vatsaontelo on syytä ommella karkealla langalla suppeen, jotta mehut ei pääse karkamaan. Samasta syystä olen laittanut pienet puupalat kalojen viereen, jotta ne ei kääntyisi uunilämmössä. Ja viellä. Vaikka savuankerias onkin hirveän hyvämakuista, ainakiin meikälainen kyllästyy siihen parin palasen jälkeen, lähinnä ison rasvapitoisuuten takia. Parempaan makupalaan kuitenkin pääsee, kun marinoitaan ne ankeriat. Silloin ei missaan nimessa savustetta kaloja kullanruskeaksi, vaan heti värin ilmestyessä - uunista riipuen n. tunti viileähkoä savua - nostettaan kalat uunista. Marinoinnin niksea en muista, kun emäntäni pitää siitä huoleen:P, mutta etikkan kanssa on oltava todella niukka. Ja eikun peukalonpituiset palat lämpöisinä puhtaisiin lasitölkeihin, liemi ja ehdottomasti ilmatiivis kansi päälle. Jäähtymisen jälkeen jääkaappiin ja kunnes liemi pysyy kaikin puolin hyytelömaisena (pystyy tarkistamaan kääntämällä ja ravistamalla tölkkiä), kelpaa myös säilykke nautittavaksi (~3 v. max kuitenkin)
Toivottavasti siitä oli joillekin hyötyä. Mutta. Muutetuan Jyväskylään taisivat tunnetut kalavedet loppua keskeen. Jospa nyt joku auttelias kaveri suosittelisi hyvän ankeriasjärven (ok, paikan, mista joskus on tärpännyt...Muutenkin hyviä vinkkeja saa tarjoa tai kalaporukkaan mukaan kutsua - ei venettäkin viellä hankittu näillä vesistöillä.
Hyvä kirjoitus, itse pyysin kullaalla Ankeriaita joesta kun kävin metsäkoulua, paras ja ikävin muisto 2,8 kiloinen Ankkuri, sekä koukku sormesta läpi oli muuten kipeä kaveri katkaisi tongilla koukun ja itse vedin pois, pitkääsiimaa käytettiin ja syöttinä kasiaisia, joita kerättiin yöllä taskulampun valossa kesällä olisi tarkoitus kokeilla täällä Keiteleellä ankkureita.
Olisikohan sillä jotai merkitystä että kalastan melkeinpä aina merellä. Jostakin syystä ei tunnu ankeriaita tulevan muulloin kuin elokuussa. Pitää jatkaa yrittämistä ja kokeilla eripaikoista, jospa kaloja löytyisi syvemmältä/matalemmalta kesä-heinäkuussa.
Itselläni tapahtumarikkain reissu sattui elokuulle 2007, jolloin alle kolmen tunnin reissulla kirjattiin ylöstulleita ankeriaita 9kpl (1-2kg) ja kunnon tärppejä päälle 50. Yö jouduttiin lopettamaan kesken syöttien loppumisen takia. Kuten aiemmin jo Paavo totesi, niin ankeriaat ovat kovia ahmatteja ja monet peräkkäiset tärpit ovat peräisin samoilta kaloilta. Edes koukku nielussa ei hidasta näiden tahtia ahtaa ruokaa kupuunsa. Oma viimevuoden enkkani nousi ylös aikaisemmin yöllä katkennut tapsi suussaan.
Ankeriaat vaeltavat sisävesillä todella paljon sille päälle sattuessaan. Hyvinä paikkoina voidaan pitää erilaisten patojen ja kanavien edustoja, jotka ovat ankeriaille hidasteina. Vaellukset eivät ole sääntöjä, vaan tapauskohtaisia ja yleensä vaeltavat yksilöt ovat koiraita ja näin ollen siis kooltaan huomattavasti pienempiä kuin naaraat, jotka eivät innostu vaeltamaan siinä missä koiraat. Ne suurimmat ovat usein paikkauskollisia elukoita, jotka ovat vuosi toisensa jälkeen viettämässä aikaansa samoilla seuduilla, jopa samassa kolossa. Ankeriaat tekevät pohjaan rojujen ja liejun sekaan käytäviä, jota pitkin kulkevat kun eivät saalista (perustuu tutkijan havaintoon parissa Hämeen järvessä). Sama yksilö siis saattaa viettää samassa "pesäkolossa" jopa koko elinikänsä, palaten sinne aina saalistuksen jälkeen.
Merialueilla ankeriatten käyttäytyminen on varsin erilaista ja vaeltaminen siellä on enemmän sääntö kuin poikkeus. Lisäksi on hyvä mainita ankeriaan hitaasta kasvusta. Tuollainen 1-1,5kg painava naaras on usein 30v vanha yksilö. Ja koska ankeriaat ovat täysin istutusten varassa sisävesillämme puhun sen puolesta, että niitä ei tapeta yli kotitarpeen, jotta isoja yksilöitä saadaan jatkossakin ja hieno harrastus pysyy pitkään voimissaan. Itse kunnioitan myös paikka-politiikkaa, eli palstoilla ei suoraan mainosteta paikkaa X, koska moninpaikoin kannat saattavat olla hyvinkin paikallisia, poislukien padot/kanavat.
Tiedot perustuu omiin seurantoihin ja tutkijoitten materiaaleihin/haastatteluihin.
Shag1: Kyllä mä olen saanut ankeriaita aina toukokuusta lähes jäidentuloon asti ja harvassa on ne yöt kun saalista ei tule ollenkaan, mutta nekin on melkeimpä etukäteen katsottavissa kuun asennoista. Se, miksi ankeriaat ovat aktiivisimmillaan elokuussa (riippuen vesistöstä), johtuu siitä että vedet ovat silloin usein lämpimimmillään pohjan lähettyvillä.
Näinpä se on. Itsellä opit vasta aivan alussa ankeriaan kanssa, on se niin veikeä kala että... Jos vaikka tänä kautena sais jotai vastauksia niihi kysymyksiin mihin ei oo minkäänlaista ymmärrystä vielä. Yksi asia kummastuttaa, jos joku osaisi vastata. Missä ne kalat luuraa koko muun ajankuin elokuun? Tapahtumat on tosi harvassa, mutta elokuussa tuntuu olevan joku maaginen aika ja kaloja tulee lähes joka päivä.
Ankerias osaa joskus olla melkoinen ahmatti. Oma ennätysankeriaani oli käynyt popsimassa ongestani kaksi kalasyöttiä ja kastematonipun ennen kuin tartuttaminen onnistui neljännellä kerralla. En juuri aikaile tartuttamisen kanssa, koska suuri osa kaloista jatkaa eloaan järvessä ja odottelemalla koukku onkin helposti suolessa asti.
Hienoa valistusta ankeriaanpyynnin saloihin. Kuuluu kohdekaloihini joten hauska huomata että muitakin "madon" pyynti kiinnostaa. Ykkösluokan kalamies myös kun auliisti kertoo omia kokemuspohjaisia neuvojaan. Ankeriaan saa muuten kivasti rauhoittumaan veneessä jos sulla on mukana saavi jossa jäähileistä vettä, kylmä senkin kangistaa Etikkahuikan tarjoaminen ankuralle kuulemma myös toimii vastaavalla tavalla mutta siitä ei mulla omaa kokemusta?!
Shag1, laita ihmeessä ylös noita puutteita, niin katsotaan voiko asialle tehdä mitään nyt Kokemusta on paha kerätä muuten kuin kalastamalla, jos siitä on siis puhe..
Loistava artikkeli ja mukava huomata että palstalla on muitakin ankeriaisiin haksahtaneita Itse tosin harrastan ainoastaan vapavälineillä tuota puuhaa.
Pienenä varoituksena sanoisin, että pitäkää koirat kaukana tuoreesta ankeriaan verestä. Se on todellista myrkkyä koiran elimistölle!
Aika hyvä artikkeli, pakko sanoa. Mielestäni jotakin olennaista puuttuu, mutta kokemusta tulessa lisää voi asioita lisäillä.
Joo ja omien kokemuksien perusteelle voin sanoa vielä yhden jutun. Eli ankeriaan nostamisesta ylös veneeseen (pitkäsiima), älä koskaan laita kalaa veneen pohjalle, laita ankerias mieluiten aina astiaan jossa on vähän vettä ja todella korkeat reunat. Kun kala on astiassa voit katkaista tapsin niin ankerias rauhoittuu.
Ankeriaalla on tapana riehaantua kun nostetaan sitä veneeseen ja ilmaan, se rauhoittuu vasta kun on päässyt takaisin veteen.
Esimerkkinä reissu: Tunsin siiman päässä vetoa. Ankerias ilmestyi noin muutaman metrin päässä vedestä. Se oli rauhallinen eikä tempoillut tai vetänyt. Veneeseen nostettuani se oli vieläkin rauhallinen. Olin katkaisemassa peruketta ilman, että en ollut laittanut kalaa astiaan. Peruke poikkesi ja kala lähti veneen pohjaa pitkin soutajan jalkoihin. Siellä se taisi huomata soutajan ja pelästyi, se kääntyi kohti minua. Tätä samaa jatkui noin 10 minuuttia ja olimme aivan pulassa mitä tehdä kun ankerias temmelsi pitkin veneen pohjaan ja kaksi miestä seisoi silmät pyöreinä ja avuttomina välillä kontaten kalan perässä. Lopulta sain ankeriaan lukittua haavini alle monen yrityksen jälkeen ja soutaja tarrasi kätensä kalaan ja heitti sen nopeasti astiaan.
Tapahtuma näytti varmasti huvittavalta rannasta katsottuna. No jotain opin siitäkin ja aina kalat nopeasti astiaan ja mieluiten vielä vaikka haavi päälle astiaan, koska ankeriaat yrittävät aina päästä astian reunoja muutaman kerran ylös ennen kun rauhoittuvat. Kerran yksi onnistui siinä ennen kun kerkesin väliin.
Perkaus ohjeisiin sen verran että käyttäkää viinylimuovikäsineitä käsiteltäessä kalaa. Muuten on käsissä sentin paksuinen kerros limaa, jota saa hinkata pois kymmeniä minuutteja erilaisilla harjoilla.
.
Hieno juttu kaikenkaikkiaan. Kiitos Percalle ja Shag1:lle ankeriaanpyynti vinkeistään.
.
