Reissuraportit Ulkomaiset reissut Kerran elämässä - osa l - Lohta Kanadassa
| Kerran elämässä - osa l - Lohta Kanadassa |
 
 Sanotaan, että ikääntyminen on ikävää? Voi siinä olla lieveilmiöinä mukaviakin asioita, kuten esimerkiksi minun kohdalleni sattui täyttäessäni 50 vuotta kuluvan vuoden helmikuussa. Yleinen ongelmahan on, mitä hankkia tämän ikäiselle päivän muistoksi? Sukulaiset, ystävät ja kaverit päättivät kerätä matkakassan ”Kerran elämässä kalareissulle”…
Koska otettujen kuvien määrä on valtava, niin pitääkseni kertomukset edes siedettämän pituisina, lisään oheen vain jokusen kuvan sinne tänne. Kattavampi kuvallinen anti reissusta hoidetaan neljälläkin eri tavalla, KMC:ssä näin rapsoina ja kalamies-tv:ssä, web-kuva-albumin kautta ja painettuna lehdessä. Tarvittavat linkit löytyvät näistä kahdesta reissuraportista.
Ja tarina alkaa…
Kalakaverini Kallen kannustamana ja varsinkin avustamana päädyin käyttämään kalareissurahastoni reissuun, joka suuntautui Kanadaan, niin lohen- kuin sammenkalastuksen pariin. Synttäreilläni Antti ilmoittautui myös matkalle mukaan. Kalle oli käynyt siellä jo kahteenkin otteeseen ja pystyi varsin vakuuttavasti kertomaan reissun olevan ikimuistoinen. Hänen aiemmin hankittujen kokemusten myötä reissun järjestely majoituksineen sekä oppaineen muodostui meille muille lähtijöille huomattavan helpoksi. Kannattaa siis ehdottomasti reissua suunnistellessa ottaa huomioon se, jos pääsee jonkun jo kohteessa käyneen uusinta reissuun mukaan. Ainakin itse olisin nyt huomattavasti valmiimpi monen asian suhteen Vancouverissa.
Keväisten suunnittelujen tuloksena matkan ajankohdaksi määräytyi 20.9 – 1.10.2009. Varsin nopeasti reissulle ilmoittautui mukaan Antin kaveri Tero, jonka taustat ovat enemmän metsästyksen kuin kalastuksen puolella. Meitä oli lähdössä ihanteellinen määrä kalamiehiä, koska ideaalein määrä veneisiin on 2 tai 4 kalamiestä. Yllättävän pitkään syksylle meni ennen kuin matkakuume iski meikäläiseen toden teolla. Viimeinen viikko ennen reissua olikin sitten pitkä… tuskastuttavan pitkä, voisin sanoa.
Seitsemän aikaan sunnuntaiaamuna raahasin matkalaukun Hki - Vantaan lentoaseman suojiin, jossa 3.n kopla odottelikin jo minua saapuvaksi. Pakollisten muodollisuuksien jälkeen istuimme business loungessa turisemassa mukavia lennon lähtöä odotellessa. Samalla alkoi videokuvaus Kalamies-tv:tä varten alkuspiikkien muodossa.
Lentelimme Amsterdamin kautta Vancouveriin, jossa olimme n.17 maissa paikallista aikaa, eli klo 27 (03.00) suomen aikaa, koska Vancouver on 10 tuntia meitä jäljessä. Sisäinen kello oli siis tuon verran vinksallaan, eikä hereillä pysyminen seuraavien 4 tunnin aikana ollut mikään helppo rasti. Pakko oli kuitenkin sinnitellä, että pääsisi jotenkin kiinni paikallisiin nukkuma-aikoihin. Homma onnistui, jotenkin. Helvetillinen painimatsi hotellin tyynyn kanssa herätti taas kerran kysymyksen, kannattaisiko sittenkin raahata oma tyyny mukana, varsinkin, kun sama ongelma näytti toistuvan jokaisessa majoituspaikassa?
Aamuani ei todellakaan helpottanut se, että huoneessa keittämäni kahvi oli kofeiinitonta, eikä se, että ”nauttiessani” sitä sekä aamutupakkia pihalla, Kallen tilaama kuljettaja Alfred koputtaa minua olkaan kysyen, olenko Mika? Myöntävään vastaukseeni hän ilmoitti, että olisimme enempi kuin kiireessä, joten tupakit pois ja piiput piiloon ja kipin kapin kamat pihalle. No eipä pitkään pitänyt Alfredin Kanadan kehätietä ajella, kun ymmärsin miksi oli syytä kiirehtiä kohti lauttarantaa, josta lautta Vancouver Islandille oli lähdössä. Aamuruuhka muutamine kolareineen oli sanan ”ruuhka” arvoinen! Alfred on muuten Hollannin siirtolainen 60-luvulta ja pitää omaa Alfred’s Guest Services henkilökuljetusfirmaa pystyssä Vancouverissa. Mukava mies, jolla tuntui olevan oma mielipide lähes jokaiseen asiaan, sekä valtava määrä knoppitietoutta milloin mistäkin asiasta. Suosittelen lämpimästi hänen palvelujaan, ellei itsevarmuus kannusta ottamaan vuokra-autoa.
Parituntisen lauttamatkan mentyä mukavasti (pojat söivät itsemurha-aamiaisen) Alfred ajoi Teron pyynnöstä ja Kallen opastuksella meidät kalastustarvikeliikkeeseen Wholesale Sports Nanaimon (Wholesale Sports Outdoor Outfitters) kaupungin liepeille. Tuo tunti lienee ainoa tappioksi lukeutuva tapahtuma reissulla, nimittäin…
Siitä ovesta kun astuimme sisään, me jokainen tiesimme, että aikaa tuolle kaupalle olisi tullut varata tunteja ja tunteja, sekä tilille riittävästi likviditeettiä. Kanadan dollarin kurssilla ja liikkeen välinetarjonnalla sekä valikoimalla se oli kalamiehen taivas! Liikkeen tilat olivat valtavat! Valikoimat pitivät sisällään niin kalastus- ja metsästyskamaa kuin elektroniikkaa ja vaatetuspuolta, vieläpä erittäin laadukkaita sellaisia, mutta mihin hintaan! Jotain sentään jäi haaviin, ennen kuin kuskilla oli taas kiire. Ymmärrettävästi hän halusi päästä illaksi takaisin mantereen puolelle. Hankinnoista yksi, Antin ostama lierihattu, jäi elämään ikuisiksi ajoiksi, kun herra meni lausahtamaan hankinnastaan sen olevan kuin Brokeback Mountain elokuvasta. Siitä hetkestä Antista tuli Brokeback-Antti ja se tehtiin myös jokaisen oppaan tiettäväksi. Vittuilun määrä on vakio, kohde vain vaihtuu.
Muutaman kiemuran kautta olimme viimein matkalla kohti ensimmäistä etappia, kylää nimeltään Lake Cowichan, jossa Kenzie Cuthbert, ja hänen Kyt vaimonsa pitävät Cowichan River Wilderness Lodge majoitus- sekä kalaopas ym. palveluyritystä. Paikalle saavuimme puoliltapäivin, joten aikaa jäi mukavasti tutustua taloon sekä sen ympäristöön.
Majoitusta a'la Kyt ja Kenzie Cuthbert
Isäntä itse oli kalassa ja meidän ensimmäinen kalapäivä olisi vasta huomenissa. Aurinko paistoi, maisemat olivat huikaisevia, lodgen varustelu huoneissa olevine poreammeineen oli hämmästyttävä! Jos viimeinen viikko oli pitkä reissua odotellessa, niin tuosta hetkestä seuraavaan aamuun kello tuntui todellakin matelevan.
Illan hämärtyessä Kenziekin saapui japanilaisen vieraansa kanssa kalasta. Saimme kuulla, että vesi oli joissa todella alhaalla sateiden loistaessa edelleenkin poissaolollaan, päivälämpötilojen keikkuessa joka päivä 25–30 asteen välillä. Herrat olivat kuitenkin saaneet kalaa, paljonkin, joten syytä huoleen kalantulon suhteen ei olisi. Isäntämme kertoi heidän saaneen kymmenittäin kaloja kuluvan päivän aikana ja vielä parempaa, varsin kookkaita sellaisia. Sovimme aamupalan olevan 05.00 jonka jälkeen lähtisimme kalaan San Juan joelle. Eipä tahtonut uni tulla, vaikka reissussa oli oltu huonoilla unilla jo reilut 2 vuorokautta.
Plim! Silmäni olivat taas auki, ties monenneko kerran yön aikana? Tuijotin pimeässä punaisina hohtavia numeroita, 03.15. Väkisin makaaminen ei tuottanut tulosta, vaikka kuinka yritin. Pimeydestä kuului kysymys: ”Eikö meinaa uni tulla?” Kallella oli sama ongelma menossa. Hirveä kalakiima yhdistettynä matkusteluun tuotti tuloksena unetonta makoilua pimeässä. Niinhän siinä kävi, että katselimme telkkaria alakerran video/tv-huoneessa 03.30 odotellen muiden heräämistä. Antti ja Tero heräsivät myös hyvissä ajoin ennen talonväkeä, joten koko konkkaronkka oli ”vavat tanassa” 04.15 alakerrassa. Polte vesille oli kova.
Ensimmäinen päivä, San Juan River
05.30. Itsemurha-aamiaiset näyttivät olevan joku kansallinen piirre, koska ruokaa todellakin tuntui riittävän, kaloreja ja rasvoja myöden. Hyvää ja maittavaa, kuten myös kaikki muut tarjottavat, joista talon emäntä Kyt vastasi. Arvosana 10- on varmasti oikea arvio tarjoiluista, kuten myös majoituksesta kaikkineen. Kohta aamiaisen jälkeen seisoskelimme pimeässä pihassa seuraillen ympärillä tapahtuvaa tohinaa, joka valmisteli tulevan päivän retkeä joelle nimeltään San Juan. Yksi vene vedettiin sähkövinssillä trailereineen pikkukuorma-auton katolle! Peräkoukkuun kun kytkettiin vielä toinen vene jatkoksi, oli yhdistelmä melko vakuuttavan näköistä katseltavaa.. Vielä ukot kamoineen kyytiin ja 1,5 tunnin matka lohijoelle alkoi. Mutkittelevaa ylä-alamäkimatkailua yhdistelmän kanssa eivät helpottanut vastaan tulleet, täydessä lastissa olevat sekä melkoisen kokoiset tukkirekat, mutta perille päästiin.
Onko tämä laillinen yhdistelmä?
Reilu vartti saapumisesta istuimme jo veneissä. Moottorilla varustettu bassiveneen oloinen alu-paatti kuskinaan Kenzien poika Nick hinasi perässään soutumallista jokivenettä ns. drifting boattia, jossa Kalle nautiskeli tyynestä aamusta Kenzien kanssa turisten, kun taas Antti, Tero ja minä ihastelimme lähes mykistyneenä paikallista luontoa ja maisemia ympärillämme.
Venematka järvenrannasta joelle ei vienyt pitkään ja ensikosketukset lohiin saimme visuaalisesti heti joelle saavuttuamme. Satoja lohia kävi rikkomassa tyyntä joenpintaa, jota aurinko yritti jo puiden lomasta valaista. Veneet kahahtivat hiekkaiselle rantapenkalle ja astuimme joentörmälle etsien kukin mukavaa kohtaa mistä aloittaa kalastus. Ennen ensimmäistä heittoa oli toki lepyteltävä paikallinen veden herra. Kaivoin repustani taskumattini ja lorautin pienet joelle mumisten perään omat juttuni. Kun nekku oli kiertänyt kierroksen, tiesin, että olisin valmis koetukseen. Ilmassa oli odottavaa, suuren urheilujuhlan tuntua, kun surinaa muistuttava hyrräkelan ääni rikkoisi aamuisen luonnon omat äänet. Kohta niihin sekoittuisi lumpsahtava ääni, sen kertoessa yksihaaraisella, väkäsettömällä koukulla varustetun uistimen putoamisesta veteen. Koukutuksena saa muuten käyttää vain yksihaaraista väkäsetöntä koukkua.
Käyttämämme vavat ja kelat siimoineen olivat, kuten Kalle oli kertonut, hyvin kevyttä luokkaa. Olin kotosuomessa harkinnut oman lohivapani mukaan ottamista, mutta jos matkani tuonne vielä uudestaan suuntautuu, niin se ei olisi valintani. 9,5 - 10.5-jalkainen, upp to 30gr vapa jossa kiinni 200-luokan hyrräkela oli oppaamme reilu 20-vuotisten kokemusten kautta opittu ideaali yhdistelmä. Tero oli meistä ainoa kenellä ei ollut omaa kelaa mukanaan, johtuen vain siitä, ettei hän vielä silloin omistanut moista. Kelat oli ladattu n. 0.30 punotulla siimalla joka päättyi reilu metriseen monofiilisiima perukkeeseen. Yllätys siiman paksuuden suhteen oli melkoinen, koska itse käytän 0.50 tapsia Kymillä, mutta tuo tapsi ei ollut edes 0.30 paksuista tavaraa! Kysymykseeni, miksi näin Kenzie kertoi, että veden kirkkaus aiheuttaa paksummalla siimalla dramaattisen tärppien vähentymisen. Edellisten päivien kokemusten perusteella käytimme tapsia jonka vetolujuus oli 10 tai 12-lbs, eli 4 - 5-kg! Olin aivan valmis kyseenalaistamaan kuulemani, kun epäuskoisena sidoin Curadoni 0.36 Matrixin jatkeeksi tuota hiukan hiusta vahvempaa siimaa. Kolmen lohijoella vietetyn kalastuspäivän jälkeen jouduin myöntämään itselleni, kuinka väärässä olisinkaan ollut, jos olisin tehnyt toisin kuin oppaamme neuvoi!
Pienenä kuriositeettina pitää mainita Teron heittäneen tuona aamuna ensimmäistä kertaa hyrrällä. 200:nen Calcutta teki hommasta ilmeisen helppoa, koska homma sujui varsin nopeasti jo arvosanalla hyvä, sillä nimittäin.. Päivän ensimmäinen lohi osui Teron vieheeseen. Sen kokoa, tai lajia ei koskaan saatu selville, koska ilman vastaiskua tartutettu lohi karkasi varsin nopeasti, kuten moni muukin kala ensimmäisen päivämme aikana, liekö kokemattomuutta, vai mitä? Meistä neljästä, Kalle, Antti ja minä lienemme jo kokeneempia vapakalastajia, kun taas Tero tuskaili hyrräharjoitustensa kanssa aamupäivän. Joku maaginen kosketus hänellä kuitenkin oli, koska voisin väittää, että hän taisi saada eniten tapahtumia, mutta myös karkuutuksia, johtuen varmasti kokemattomuudesta. Osan tärpeistä ja karkuutuksista selitti Kenzie johtuvan myös lohien läpsimisestä pyrstöllä uistinta.
Ensimmäinen todellinen koitos saatiin kokea, kun Anttilla ja minulla oli tuplatärppi, onneksi eri veneistä. Antin väsytys kesti kymmeniä minuutteja aivan käsittämättömän kokoisen kuningaslohen tehdessä pinnan alla mitä lystäsi. Kala jota minä väsyttelin, oli myös energinen, muttei lähellekään samaa kokoluokkaa kuin Antin. Muistan, kun kalan nähtyämme kysyin Kenzieltä, mikähän laxu oli koukussa? Hän vastasi Chinook, eli kuningaslohi. Jos se olisi Coho, eli hopealohi, se olisi maailmanennätys. Kevyttä sydämen tykytystä aiheutti kalan haaviminen. Ennen kun tuo kala lepäsi haavin pohjalla, ehti se karata haavin suulta pariin kolmeen kertaan ja kerran jopa haavista! En voi unohtaa niitä viittä – kymmentä sekuntia, kun Kenzie tuijotti hiljaisena haaviin, käänsi kalaa kerran pari, todeten sitten hiljaisella äänellä, It’s a Coho.. It’s a freakin Coho.. Holy Cow! Oh My God.. jonka jälkeen hän käänsi katseen poikaansa Nickiin ja huusi hänelle: This is a Coho!!!
Kenzien irrotellessa koukkua kalan suusta aloin minäkin ymmärtää, että olin saanut kokea jotain, mitä ei joka päivä, saati joka vuosi koeta lohenkalastuksessa, ainakaan omalla kohdalla. Ilmeet olivat iloisia kameran laulaessa Kallen käsissä, ennen kuin vapautin kalan, päästääkseni sen toimiin mitä varten se oli jokeen tullut. Lohethan kuolevat tuolla kudun jälkeen, mutta suuren naaraan emokalan arvo on suurempi kuin minun tarve saada se ruokapöydälle ja kalaa tuntui joessa riittävän ihan muutenkin. Sovimme poikain kanssa ennen kalaan lähtöä, kun opas yleensä antaa arvion kalan koosta haarukoiden sen parin luvun väliin, niin käytämme sitä alhaisempaa lukua. Kalojahan ei juurikaan tuollapäin punnita, vaan oppaat tuhansien kalojen kokemuksella arvioivat kalan noin painon. Tuon kyseisen Cohon kooksi arvioitiin 22–23 lbs, eli n.10-kiloa, vapaennätyksen ollessa 30-lbs, eli14-kilon tietämillä.
Kympin Coho
Kyllä, on myönnettävä se sama asia mitä moni varmaan ehti jo kelailla. Pariinkin kertaan kävi mielessä pistää oppaan arvio puntariin, mutta maassa maan tavalla. Olen tosin kuullut kerrottavan, että oppaan arvio on mitattu myös punnitsemalla, eikä arvio ole ollut juurikaan väärässä. Näin oli juuri tapahtunut Kallen edellisellä reissulla, kun 5.5-kiloiseksi arvioitu Coho oli punnittu suolestettuna lodgella 5.2-kiloiseksi. Onhan toki monen meistä silmäpuntari loppukaudesta myös melko tarkaksi kehittynyt.
Antin ja lohen mittelökin saatiin päätökseen. Episodi sai onnellisen lopun Antin yrittäessä paitaansa likaamatta pönöttää valtavaa Chinookia ensi kertaa ahtaassa jokisoutuveneessä.
Antti ja ensimmäinen Chinook
Kuvauksien ja vapautuksien jälkeen olo oli sanalla sanoen huojentunut. Odotukset ja toiveet reissun suhteen olivat saaneet enemmän kuin loistavan alun, varsinkin kalojen koon suhteen. Ei varmasti tarvitse erikseen mainita, ettei kukaan meistä viettänyt aikaansa vain istuskellen veneessä, syntyjä syviä mietiskelemässä. Tuskaisinta aikaa oli odotella kaverin väsytyksen päättymistä, koska tuona aikana ei voinut itse heittää uistintaan lohen suupalaksi.
Ensimmäistä kalastuspäiväämme San Juanilla värittivät useat ja useat tärpit karkuutuksineen, mutta toki saimme muutamia kaloja ylöskin. Kuinka nopeasti voikaan kulua päivä? On uskomatonta, sekä jotenkin karmaisevaa kun huomaa, että kalapäivä alkaa olla takana eikä millään haluaisi lähteä pois.
Ikävä totuus oli kuitenkin se, että ensimmäinen päivä oli liian nopeasti takana, mutta se oli jo jäävä ikimuistoisena historiaan. Nyt oli myös jo aivan päivänselvää, etten tulisi nukkumaan yhtään yötä hyvin, koska malttamattomana odottaisin jokaista aamua ja uutta kalapäivää. Ja niinhän siinä kävi, että jokaisena yönä heräsin vähintään kolme kertaa katsomaan kelloa, joko olisi jo aika nousta. En muuten ollut ainoa kuka kärsi unettomuudesta.
Toinen päivä, Nitinat River
Aamiainen 06.15. Tämän päivän kalastimme rannalta Nitinat joella, jonne matka oli ehkä hiukan lyhyempi, mutta vastaavasti paljon kuoppaisempi. Vaan, ne ähkityt töyssyt ja montut olivat sen arvoiset! Joen vesi oli matalalla ja siksi kalastus keskittyi muutamiin pooleihin, eli luonnon muokkaamiin pieniin ”altaisiin”, johon lohi jää nousun aikana hetkeksi lepäämään. Reilu tunnin mittaisen röykytyksen jälkeen saavuimme perille. Veden vähyyden vuoksi oli paikalla oltava ajoissa ja pidettävä pientä kiirettä, jos aikoi päästä parhaille pooleille kalastamaan. Kiireesti kahluuhousut päälle ja kamat kainalossa kohti jokea. Jakauduimme kahteen ryhmään, joista toinen Kallen, Teron ja Kenzien kera joen ylityksen jälkeen suuntasi alemmas jokea. Antti, Nick ja minä suuntasimme ylävirtaan kahlattuamme yli virran. Ikävä pieni yllätys oli, että oikea sukka kahluuhousuissani vuosi. Onneksi vedessä ei tarvinnut juurikaan päivän mittaan seisoskella, koska joenpinta oli todella alhaalla ja penkkaa mitä kulkea riitti silmän kantamattomiin. Välineet joita käytimme, olivat samat kuin San Juanilla, nyt vain syöttinä käytettiin liitsiä. Kohtuullisen syvässä, mutta rauhallisessa virrassa se heitettiin virtaan kohon ja liukupainon kannattelemana. Homma tuntui olevan todellista myrkkyä lohille, jos tuota sanontaa voi käyttää? Kalaa nimittäin tuli ja mikä parasta, aivan järjettömän kokoista kuningaslohta oli tuon tuosta siiman päässä. Egg-Sucking Leech, tuo taianomainen täky, sai melkoista kyytiä, kun se virran kuljettamana lohen nenän eteen osui.
Päivämme Nitinatilla oli uskomaton! Toki televisiosta, sekä dvd:ltä katsellut ohjelmat olivat luoneet jonkinlaisen kuvan siitä mitä kalastus voisi olla parhaimmillaan, mutta tästä hommasta tuntui olevan välillä aivan järki pois. Pelkästään jo se, ettei kumpikaan ryhmä vaihtanut päivän aikana kertaakaan poolia kertonee jo jotain kalatulosta, mutta miksi vaihtaa, kun jokaisen ennätyksiä joko kirjattiin, tai sivuttiin tuon tuosta. Antti ja minä kalastimme pienehköä, noin 2-3-metriä syvää, alle 15-metriä pitkää, jokeen poikittain kaatuneen valtavan tukin taakse aikojen saatossa muodostunutta allasta. Joki virtasi edessämme käsittämättömän kirkkaana oikealta vasemmalle, kun taas sivuilla ja takanamme oli kuivaa kivistä joenpenkkaa millä tepastella kalaa väsytellessä.
Oma settini oli nipussa ennen Anttia ja kysyin Antilta, saako heittää? Siitä vaan, kuului vastaus. Homma oli kuin Bond-leffasta kävellessäni ladattu virveli vedenrajaan. Ensimmäinen heitto kohon kanssa meni harjoittelun piikkiin, kuten myös toinen, mutta kolmas alkoi olla jo sinnepäin. Heittopituuksilla ei voi kehua, kun siimassa on kiinteälle korkeudelle, reilun pari metriä leechistä säädetty koho, painon ollessa 20 – 30-grammaa. Heiton pituus ei ollut kuitenkaan se pointti, vaan pikemmin sen lyhyys. Matkaa takapenkkaan ei ollut kymmentäkään metriä ja hommaa vaikeutti vielä toinen, pitkittäin pohjassa makaava tukki. Heiton oli osuttava joko tukin etureunalle, tai metrin levyiselle kaistaleelle tukin taakse. Vastapäisestä penkasta ulospäin törröttävä oksisto teki heittämisestä vieläkin vaikeampaa. Heittämisen filosofiaa ja tekniikkaa piti todellakin opetella, jos mieli tupsunsa tuonne takaränniin tiputtaa. Tärpin, eritoten ujomman sellaisen havaitsemiseen meni myös hetki pari. Itse asiassa pääsin jujusta kiinni vasta Nickin opastuksella, kun hän kysyi minulta, miksen ollut tehnyt vastaiskua kalalle? Kun tuon virrasta poikkeavan ”tärpin” oppi huomaamaan, loppupäivä menikin ”Fish On” huudellessa.
Antti ei tainnut ehtiä yhtään heittoa heittää, kun kajautin ensimmäisen kerran FISH ON, johon lisäsin muutaman sekunnin kuluttua, Maybe? Siima sojotti edestäni pillisuorana etuviistoon, täysin paikallaan kiinni pohjassa. Ehdin jo tuomita kyseessä olevan pohjatärppi, kun tarjosin vavalle painetta sen verran kuin uskalsin. Takakahva nivusiin tuettuna ja kaksin käsin vetäessäni, liikkeelle lähtevän kalan voima ja energia yllättivät meikäläisen totaalisesti!
JUMALAUTA, MIKÄ KALA, HÄLYYTYS!
Aivan käsittämättömän tuntuinen voima vei siimaa kelalta kohti poolin oikeaa takakulmaa, meikäläisen seistessä totaalisen hämmästyksen lamaannuttamana, pidellen vain käsissäni nyökkäilevää vapaa. Nickin huuto Watch out the log sai minut lisäämään puolalle painetta ja se auttoi, hetkeksi. Kala nimittäin kääntyi myötävirtaan ja ryysi pohjaa pitkin alas poolista Antin todistaessa tapahtumaa videokamera käsissään. Hyvin nopeasti sain, tai jouduin huomamaan, ettei kalaa tulisi päästää myötävirtaan, vaikka jokea olikin käytössä hiukan erimalliin kuin vaikkapa Kymillä. Siimaa katosi puolalta enemmän kuin laki ja asetukset sallivat. Vapa nitisi ja natisi korkkeja myöden, kun peukalo puolalla yritin epätoivon hiipiessä puseroon hillitä lohen menoa, joka jossain hevonkuusessa liitsiin tarttuneena sinkoili.
Tanssii lohien kanssa
Tukahtunut napsahdus, vavan oikeneminen ja tilanne oli ohi. 1 – 0 lohet johtivat. Huomattavasti keskitasoa kookkaamman VI***UKSEN vallatessa mieltäni kelailin siimat takaisin kelalle, todetakseni, että perukesiima oli katkennut.
Siinä sitoessani uutta egg-suckeria siiman päähän, pähkäilin kokemaani keskustellen Nickin kanssa. Kelaa suurentamalla saisin lisää siimatilavuutta, mutta se ei toisi tietä onneen, vaikka se voisikin hetken pidentää kalan pitelyä. Samalla kookkaamman kelan käyttö näin kevyillä heittopainoilla tekisi hommasta erityisen vaikean, kuten olin saanut huomata jo San Juanilla. 200-Curadon vaihtaminen 400-Calkutan tilalle helpotti huomattavasti heittämistä. Vavan luokituksen muuttaminen suurempaan voisi tuoda jotain itsevarmuutta lisäävää tullessaan, mutta samalla se vaikeuttaisi entisestään heittämistä, mutta eritoten yli tiukka vapa veisi viimeisenkin tuntuman tapsin kestävyyden rajasta. Pehmeä vapahan toimii myös eräänlaisena sulakkeena, eli ohut tapsi kestää pehmeällä vavalla paremmin. Nickin ja Kenzien kertoman mukaan tapsin paksuus oli myös suoraan verrannollinen tärppien määrään, eikä heidän kertomansa mukaan sekään olisi onneen tai autuuteen auttava detalji yli 20-kiloisen Chinookin kanssa. Pienellä, tai pikemmin valtavalla onnella on enemmän vaikutusta noiden mörköjen kanssa mutta, jos valtava lohi tarttuu jostain muualta kuin kielestään, niin rannalta kalastettaessa tulos oli jo etukäteen arvattavissa, kuten tulimme seuraavina päivinä karvaasti kokemaan.
Siinä tukilla istuskellessani Anttikin oli päässyt kalastuksen makuun. Samoin kuin minulla, meni hetki ennen kuin Antti, vapa, dööri ja pooli olivat jotenkin symbioosissa. Kuin liiallista itsevarmuutta karsiakseen, kala ja joki tarjosivat uusinnan edellisestä, kala kiinni, minuutti pari pitelyä ja siimat poikki! Spontaani ilmaus PERKELE kertonee parhaiten Antin tuon hetkisistä tuntemuksista. Poolin pienuuden vuoksi heittäminen kaverin kalaa väsytellessä oli mahdotonta. Ei ollut mitään takeita siitä mihin suuntaan lohi milloinkin oli uimassa. Uusi liitsini oli uimassa lähes heti, kun tilanne Antin osalta oli ohi. Toiseen uittoon tärähti ja luokillaan oleva vapa nyökkäilyineen ilmoitti kalan olevan kiinni. Hetimiten kävi selväksi, ettei tämä ollut samaa kokoa kuin edellinen, mutta silti ilmeisen kookas. Väsytystä kesti kymmenisen minuuttia kalan pysyessä kiltisti poolissa uiden sitä vuoroin ylös ja alas. Nickin neuvomana kävelin taaksepäin joen penkkaa ja sain siten lohen pysymään alueella, mutta siirtymään alavirran reunassa olevaan matalaan altaaseen. Tämä mahdollisti optimaalisen väsyttelyn ja haavituksen, sekä myös sen, että toinen pystyi taas heittämään poolia. Harmiksi tuo tarkoitti myös sitä, että kuvaaminen jäisi vähäisemmäksi, kun ymmärrettävästi kalaanhan olimme tulleet, emmekä kuvaamaan. Näin jälkikäteen tämä huomio kyllä harmittaa!
No, lohi oli kuitenkin saatu pois riskialttiilta alueelta ja jatkoin sen väsytystä Nickin odotellessa haavin kanssa polvia myöden jokeen kahlanneena. Lohen väistellessä haavia monen monituista kertaa, naureskelin mielessäni, ettei pojasta ainakaan tennistähteä olisi tullut, sen verran huonolla prosentilla homma näytti onnistuvan. Lopulta lohi lipui hitaasti haaviin ja kevyt huokaus pääsi huuliltani. Kello 9.15 pitelin käsissäni Nitinatin ylle nousevan auringon valossa 18-paunaista kuningaslohta. Elämä hymyili ja tunne oli hieno, kun vapautin reilu 8-kiloisen lohen jatkamaan matkaansa kohti synnyinseutujaan. Vanha uskollinen kalamatkakumppanini, Jeegerillä täytetty, tinainen taskumatti käsissäni istahdin pikkusikarin sytyttäen tukille katselemaan Antin heittelyä. Taisin hymyillä enemmän kuin Mona ja Lisa yhteensä.
Enpä saanut sikaria poltettua, kun Antti kiekui tuota kalaa tarkoittavaa, televisiostakin tuttua huudahdusta FISH ON! Dööri suti ja vavan pää naputti kuin morsetus avain Antin yrittäessä päästä jollainlailla tilanteen herraksi. Pakko sanoa, että ainakin sivusta katsojan silmin Antin tilanne vaikutti epätoivoiselta, ellei jopa katastrofaaliselta. Lohi vei miestä kuin litran mittaa pitkin poolin reunaa, eikä se totellut mitään kuria, tai voimaa, jota Broakback-Antti yritti sille tarjota kotosuomesta mukanaan tuomalla setillä. Dööri, vapa ja kahvoissa takakenossa nojaava Antti olivat kuin statisteja lohen pitäessä pinnan alla yhden kalan showtaan. Sukkulointi joenrannalla jatkui ja jatkui, kunnes naureskellen lausahdin kannustavan lauseen, jota käytettiin useastikin läpi reissun. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalaan, virnuilin Antille. Ota ja ota! Helvetti, helpommin sanottu ku tehty, kuului tiukka vastaus kireiden huulien lomasta. Samoilla metodeilla kuin aiemmin väsyttelemäni kala, Antinkin lohi saatiin paremmille paikoille haavitusta varten, jossa Nick jatkoi enemmän surviaisia kuin lohia pyydystävää haavimistaan.
Tulevien päivien aikana saimme huomata, että maltti oli valttia kalan ollessa lähietäisyydellä rannasta. Vaikka lohet näyttivätkin olevan jo pyrstöstä nostettavissa, oli niissä virtaa tallella vaikka muille jakaa. Liiallinen itsevarmuus kostautui välittömästi, joko kymmenien metrien ryysäyksellä virtaan, tai pahimmassa tapauksessa karkuutukseen, ellei jopa siimojen katkeamiseen. Onneksi näin ei käynyt tämän kalan kanssa. 9.25 naama kuin Hangon keksi Antti pönötteli kameralle reilu 10-kg kunkkua. Samoihin aikoihin alapoolilla Kalle oli saamassa päätökseen päivän ensimmäistä väsytystään. Kristallin kirkkaassa vedessä kikkojaan esitellyt, juuri merestä noussut krominen n. 9-kiloinen mamma päätyi kaikkien ihasteltavaksi. Kuvaamisen jälkeen sekin laskettiin takaisin jatkamaan sukua. 15 minuuttia ja kolme lähes 10-kiloista lohta! Voiko enempää pyytää, tai toivoa? Voi, tietysti voi! Kello oli kulkenut reilun tunnin, joten 7 tuntia olisi vielä edessä, eikä ollut aikomustakaan viettää niitä vain unelmoiden.
Seuraavan tunnin aikana tuli tutuksi tuo poolin yläpäässä oleva poikittainen tukki. Ei ollut yksi tai kaksi kalaa jotka ampuivat sen alta, katkoen sen jälkeen siimat! Kalastamiseen tuli sellainen muutos, että heti tärpistä oli syytä ottaa ripeät ristiaskeleet 15-metriä vasemmalle ja toivoa parasta. On vaikea kuvailla sitä tunnetta, kun jarrut tapissa, peukalo puolalla yrittää vavan nitistessä liitoksistaan pidellä vastavirtaan pyrkivää lohta. Vielä vaikeampaa on loihtia sanoiksi sitä vitutuksen määrää ja tunnetta, kun taas kerran lohi oli sinne tukin taakse päässyt ja katkonut siimat! Tuskaa lisäsi vielä se, ettei tuolle asialle ollut juuri mitään tehtävissä, paitsi vaihtamalla paikkaa, tai lopettamalla kalastus. Noista kumpikaan ei ollut potentiaalinen vaihtoehto, joten sidoimme uusia perhoja, tai liitsejä siimaan ja jatkoimme kalastusta. Toinen toimiva täky oli egg-sucking leechin ohella sinkkukoukun ympärille sidotut, 1 – 3 kpl mätimunaa muistuttava pallukkarykelmä. Tuollainen viritys täkynä kampesin itseni taas kerran poolin rantaan ja heitin sen lohien ihmeteltäväksi.
Antti oli juuri käyttänyt reilu 7-kiloisen kuivilla, kun ensimmäiseen heittooni sanan täydessä merkityksessä paukautti kiinni. Helvetillinen veivaaminen poolin alapäässä ei ottanut laantuakseen. Lohi vain veivasi kahdeksikkoa silmieni alla, vilauttaen välillä valtavaa kylkeään auringonvaloa vasten. Vaikka lohella oli voimaa, ei sillä ollut aikomustakaan lähteä ylös-, tai alaspäin, se vain temmelsi poolissa kuin raivopäinen. Olin aivan varma, että se oli tarttunut kyljestä, koska kiemurat olivat pienellä matkalla ja sitä luokkaa. Yllätys oli melkoinen, kun kala kävi pienen hetken näytillä ja perho pilkisti melkoisen kokoisen lohen suupielestä. Nyt alkoivat melkoisen jännät paikat, olihan päässä varmasti ennätysloheni ja suusta tarttuneena.
Näin, viikko reissun jälkeen olen mietiskellyt, että pistimme ehkä liikaakin painoa tuolle suu- / kylkikala asialle. Vaikka kylkkäri on tuollakin päin maailmaa ”foul hooked”, niin aivan yhtä hyvin olisi voinut nauttia jokaisesta kalakontaktista täysillä, oli se sitten suusta tai kyljestä tartutettu. Nyt kylkikalasta pyrittiin vain pääsemään eroon mahdollisimman pikaisesti, jotta pääsisi kalastamaan oikein tartutettua lohta. Suurta tyhmyyttä näin jälkikäteen ajateltuna. Ensikerralla teen varmasti toisin, vaikka asia onkin kaksiteräinen. Osa meistä ei arvosta kylkikaloja ollenkaan. Kallea lainatakseni: Nautinto on tärkein ja jokainen määrää itse haasteensa. Silti, on pakko myöntää, että valtavan kuningaslohen pitely on hieno kokemus, oli se suusta, tai kyljestä tarttunut. Eikä kukaan meistä tietoisesti tai tahallaan pyrkinyt tartuttamaan lohta ulkoapäin ja olihan kirjoittamaton sääntö se, ettei kylkkärin kokoa edes arvioitu, saati puhuttu sanelimelle.
Kiinni oleva lohi ei tosin antanut aikaa moisille filosofisille jaaritteluille, kun se pamautti itsensä toista metriä ilmaan, tehden loikan aikana vielä komean voltin läsähtäen pyrstö edellä takaisin jokeen. Meno jatkui matalassa vedessä melkoisella viiletyksellä kalan näkyessä alle puolimetrisessä vedessä kokoajan. Siimaa katosi puolalta ja taas kerran tuo ikävä tunne hiipi puseroon. Kohta kala olisi kaukana ja siiman, sekä virran tuoman paineen summana se kiertäisi keskellä jokea nököttävän oksiston. Vasen käsi vavan aihiolla yläkahvan yläpuolella, oikea alakahvalla ja peukalo puolalla yritin hillitä lohen menoa, yllättäen onnistuen siinä. Virta taittoi lohen kulkusuunnan pois takarännistä tuoden sitä kokoajan vasemmalle, kohti tuota muistoa, joka tulvien seurauksena irvisti harmaana keskellä jokea. Onnekseni siimaa oli ulkona vain sen verran, että kalan kulku tapahtui minun ja oksiston välistä. Nick oli haaveineen juossut lähes 100-metriä alavirtaan odottelemaan lohta saapuvaksi. Ainoa tapa jolla sain kalaa itseäni kohti, oli kävellä takaperin pitkin joenpenkkaa vetäen kalaa hitaasti kohti rantaa. Hitaasti, mutta varmasti kala lähestyi rantaa, meikäläisen kukkuessa parhaimmillaan reilut 20-metriä rantaviivasta. Melkoisen pitkä väsytys oli tehnyt tehtävänsä myös vastapelurissa. Lohi lipui haaviin melko rauhallisesti ja Nick toi sen rantaan hämmästeltäväksemme. 25-paunainen, eli reilut 11 kiloinen laxu sylissä oli helppo hymyillä kameralle. Myös Teroa lykästi samoihin aikoihin alapoolilla, kun ympäri vesistöä loikkinut 8-kiloinen lohi tipahti Kenzien tarjoamaan haaviin.
Nick hommissa taas kerran
Meno oli toden totta huimaa, ei mennyt montaakaan minuuttia, ettei jotain tapahtumaa ollut menossa, joko kylkikalan tai karkuutetun muodossa. Kuvaa tilanteen hektisyydestä antanee se, että normi kalapäivänä juon litran kannullisen kahvia. Tämän päivän aikana sitä meni puoli kuppia! 11.00 kirjoiteltiin taas kerran ennätyksiä uusiksi, kun tuskallisen (johtuen helteestä) ja pitkällisen taistelun jälkeen Antti paistatteli kameralle n. 17-kiloista kuningaslohta! Tuo oli ensimmäinen kerta, kun pääsimme läheltä ihastelemaan noita siimoja katkovia monstereita. Lohet eivät ole kovinkaan pitkiä, mutta korkeutta sekä paksuutta on taas sitäkin enemmän. Suuren, elävän ja vapautettavan lohen kuvauttaminen ei ole aivan helpoimpia asioita. Vaatteet olivat melko epäesteettisessä hapessa kalapäivän jälkeen, mutta emmehän olleetkaan joelta palattuamme menossa treffeille, joten ilman isompia hienosteluja kamerat laukkuun ja virppa kourassa joenrantaan uutta kalaa koukuttamaan.
Kellon lähestyessä puoltapäivää ilma alkoi olla tuskaisen kuuma. Tuulta ei ollut juuri nimeksikään ja aurinko paistoi täydeltä terältä niin, että poltin huomaamatta niskanikin. Tuo tunti 12 -13 oli melkoisen huima. Joku vellikello kilahti lohiyhteisössä ja kalaa oli kiinni aivan koko ajan. Heti tunnin alkuun kirjautin uudeksi lohiennätyksekseni 14-kiloa, mutta parempaa oli tulossa, sillä toisen päivän ehdottomia kohokohtia oli Antin väsyttelemä kunkku, joka valtavalla prosentilla onnistui monen monituista kertaa välttelemään virrassa haavin kanssa odottelevaa Nickiä. Valtava kala piteli Anttia todella tiukoilla parisenkymmentä minuuttia, tehden kalamiehen elämän jo epätoivoa huokuvaksi. Antin seistessä 30-metriä penkan puolella ja Nickin taas kohta 100-metriä alavirrassa, oli heidän välillään ilmaan pingottunut auringon valaisema kuitusiima kuin pyykkinaru ilman kuivattavaa. Voitte muuten uskoa, että tämä Nick-poika sai liikuntaa, ravatessaan kahluuhousuissa pitkin jokea matalassa virrassa, yrittäessään samalla haavia siiman päässä sinkoilevaa lohta. No, niin vain onnellisesti kävi, että tuo valtava konna päätyi haaviin ja sitä myöden myös rannalle kuvattavaksi. Selästä ruskea, kyljistään ja vatsasta punainen, reilut 20-kiloa painava lohi sylissään Antti oli enemmän kuin hymyä. Se oli ehdottomasti yksi reissun suurimmista saaduista lohista.
Samoihin aikoihin alapoolilla Tero käytti kuvauksessa 9-kiloisen mamman, vain päästäkseen kuvaamaan Kallen väsyttelemää mörköä. Alemman poolin kalat eivät olleet läheskään niin hanakoita lähtemään alueelta, vaan sinkoilivat pitkin ja poikin edessä avautuvaa allasta, johtuen kenties siitä, että alempi pooli oli hieman isompi ja ennen kaikkea syvempi, 4-5-m syvimmillään. Muutama toki häipyi tonteilta, kuten asiaan kuului, eikä niiden suhteen ollut muuta tehtävissä kuin todeta, että olipa helvetillinen kala. Kalle kuitenkin selviytyi voittajana tästä(kin) koetuksesta ja pönötteli yli 17-kiloista lohta voittajan elkein Terolle, joka Kallea kuvatessaan opiskeli samalla järkkärillä kuvaamista.
Kallen momentumin jälkeinen moment
Kalarikasta päiväämme piristi kummasti muutama mustakarhu, jotka kävivät meitä katselemassa kummallakin poolilla. Toisen mulkoilu varsin lähietäisyydeltä häiritsi Antin loppupäivän keskittymistä jopa siinä määrin, että tuulen irrottamat vaahteranlehdetkin kuulostivat Brokebacin mielestä karhun askelilta. Kookkaamman nallen vierailu alakerran poppoon tykönä sai aikaan taas sen, että Tero yritti lopun aikaa kehittää silmiä myös takaraivon puolelle, huonolla menestyksellä tosin. Hänen loppupäivä meni kalastuksen ohella yli olan mulkoiluksi. Itselläni oli melko rauhallinen ja luottavainen olo.
Karhut teki bänät
Vaikka olimmekin silmäkkäin villin ja varsin kookkaan (250 – 450-paunaa) pedon kanssa, niin päivittäin joella liikkuvat oppaamme eivät kuljettaneet tuliaseita mukanaan, vaan heittelivät karhuja hirmuisesti meluten kookkailla kivillä, jos tilanne sitä vaati. Antin kysymykseen, mitäs sitten, jos karhu tulee siitäkin huolimatta kohti, Nick vastasi naureskellen, että kannattaa juosta ja katsoa ettei ole viimeisenä jonossa. Myös Teroa huoletti karhun läsnäolo sen verran, että hän kysyi Kenzieltä, pitäisikö jotain tehdä? Kenzien ehdotus oli, että Tero voisi lähteä juoksemaan, niin he saisivat hyviä kuvia.
Iltapäivän kalat olivat selvästi kookkaampia kuin aamupäivän aikana saadut. Se saattoi johtua myös siitä, että karkuutusprosentti pieneni sitä mukaa, kun opimme käyttämään välineitämme niiden sallimissa rajoissa. Montaa alle 10-kiloista ei iltapäivän aikana tullut, sitä vastoin reiluja kympin ylityksiä oli useita. Kolmen jälkeen Tero kirjautti ennätyksekseen 14-kiloa, mutta se ei pysynyt voimassa kuin reilun vartin, nimittäin 15.30 oli kuvauksen kohteena auringon polttama punanaama, sylissään 14,5-kiloinen chinook.
Kultakäsi Tero ja Kunkkulaxu
Kuin viimeisenä silauksena päivälle, meikäläinen landasi melko lyhyen taistelun jälkeen Nickin avustuksella uuden lohienkkani, sen painaessa 35-paunaa, eli hiukan alle 16-kiloa. En muista, että olisin koskaan lähtenyt niin vastahakoisesti pois kalasta, kuin tuona päivänä. Tuntui järjen vastaiselta jättää syövät suurlohet ja lähteä pois kellon ollessa vasta 16.00!
Töyssyt ja kuopat eivät paljoa vaivanneet matkalla kohti lodgea. Iloinen puheensorina täytti auton, kunkin meistä kertaillessa päivän kohokohtia. Kalle jo kokeneempana Nitinatin kävijänä hymyili tyytyväisyyttään, kun hänen etukäteen kertomat tarinat olivat olleet vain laimeaa valmistelua tulevaan kuin liiallista hehkutusta lohenkalastuksesta Kanadassa. Kolmannen päivän kalastuskohdetta ei oltu etukäteen päätetty, vaan se oli tarkoitus päättää vasta tämän toisen päivän jälkeen. Kalle ilmoitti, että päätös tehtäisiin suljetun lippuäänestyksen tuloksena eikä hän tulisi ottamaan siihen osaa, koska halusi meidän ensikertalaisten tekevän päätöksen. Suljettua, eikä avointakaan äänestystä tarvittu, kun alle minuutissa oli selvää, että tulisimme kalastamaan viimeisen lohipäivän Nitinat joella. Ilta ruokailuineen meni mukavasti turistessa ja vaikka menimme yöpuulle vasta reilusti 21 jälkeen, niin seuraavakin yö meni kelloa tuijotellessa. Vihdoin ja viimein numerot ilmaisivat, että olisi aika nousta ja pomppia suihkun kautta aamupalalle. Kello oli 04.45.
Kolmas päivä, Nitinat River
Aamupala 05.00. Aamu toi tullessaan pikku yllätyksen, nimittäin 660.tkm hyvin palvellut pikkukuormuri ei suostunut käynnistymään. Starttari oli saanut eilisen maastoajelun aikana tunnit täyteen, joten matkaan lähdettiin perheen paremmalla kiesillä. Oikeastaan, matkaan lähdettiin kahden auton voimin, koska lodgelle oli edellisiltana saapunut myös isä ja poika jenkkilästä. Meitä oli siis kaiken kaikkiaan oppaat mukaan lukien lähdössä 9 ukkoa. Sovimme, että Antti menisi Kallen kanssa alapoolille ja Tero liittyisi minun seuraan ylemmäs jokea. Puoliltapäivin vaihtaisimme Kallen kanssa keskenämme pooleja, jos niin onnellisesti kävisi, että pääsisimme samoja paikkoja vielä kalastamaan. Jenkit matkaisivat ensin alemmas jokea ja kalastelisivat siellä.
Yhdeksän kalamiestä kamoineen rytisteli aamun sarastaessa ryteikön läpi joenrantaan ja siitä edessä kulkevan vuolaan virran yli. Ujo piipitykseni aiheesta voisinko saada ns. vedenpitävät kahluuhousut, oli noteerattu, joten itsevarmoin elkein astuin uusissa kahluuhousuissa, kamerat ja vapa käsissäni jokeen. Muutos housujen suhteen oli dramaattinen, nimittäin huonompaan. Nyt ei vuotanut vain oikea sukka, kummatkin jalat kastuivat heti. Oikeastaan oikea ei vuotanut, vaan pikemmin imi itseensä vettä ja tämä kostautui varsin ikävällä tavalla virran syvimmässä ja vuolaimmassa kohdassa. Vettä täynnä oleva oikea jalka ei askelluksessa suuntautunutkaan normaalisti eteenpäin, vaan lähti virran mukana sivusuuntaan. Nyt alkoi olla kusiset paikat! Kädet täynnä kannettavaa, varsinkin vasemmassa oleva, sisällöltään tuhansien arvoinen kameralaukku ei saanut uida. Vaikka järki oli vielä päässä, niin ajatus kahluuhousuissa käsipohjan uiminen ei yhtään hymyilyttänyt. Oikea ja vasen jalka kulkivat aivan eri aikataulussa veden alla ja kahlaaminen alkoi näyttää enempi Fred Astairen steppailulta kuin kalamiehen joen ylitykseltä. Perseellenihän mä sinne ojaan tuiskahdin, yrittäen samalla nostella vasemmassa kädessä roikkuvaa kameralaukkua kohti korkeuksia. Yllättävän monta kertaa ehti käydä mielessä tarinat kahluuhousuissa jokeen kaatuneista ukoista. Helvetillisen kikkailun tuloksena pääsin jaloilleni ja siitä vastarannalle. Irvileuka kaverit väänsivät vitsiä pohjalta, ettei tonne kai nyt niin kiire ole, että tarttee ihan juosta joen yli. Ei paljoa huvittanut ottaa osaa aiheeseen, ihan muutenkin vitutti kuin pientä oravaa tämä kahluuhousujen karma. Oikea käsi verta vuotaen tarkistelin kameralaukun tappiot, joita onneksi ei ollut. Homma klar ja tulta päin siis.
Lits läts tyylillä laahustin Nickin ja Teron perässä kohti kakkospoolia. Perille päästyämme riisuin mokomat kurahousut yltäni ja jätin ne kuivumaan yhteen oksanhaaraan. Taaskaan en pääsisi väsyttämään lohta jokeen, saati saisi pönöjä kaloista veden puolella seisten, voihan tappio! Siinä kohtaloani surressa tuli kasattua kalavehkeetkin ja olin ennen Teroa valmiina taistoon lohien kanssa. Kohteliaasti kysyin Terolta, saaks jo heittää, johon hän vain naurahtaen viittasi kädellään, odotellen, että Nick saisi hänen settinsä iskuun. Montaa heittoa ei tarvittu, kun sain kajauttaa aamun ensimmäisen FISH ON tiedotuksen ilmoille.
Edellisen päivän oppi oli mennyt perille, ei pitänyt jäädä kiville seisoksimaan, vaan ottaa ripeät sivuaskeleet vasemmalle. Väsyttelin lohta aivan poolin alarajalla, eikä noissa minuuteissa ollut minkäänlaista hädän häivää. Lohi kiemurteli tehden kikkojaan aivan silmieni alla, kunnes se oli haavissa liitsin irrotusta ja kuvausta varten. 08.00 pitelin käsissäni kutuasuista 9-kilon chinookia. Lohta vapauttaessa eivät mieltä juuri painaneet aamun kommellukset. Loistava aloitus päivälle. Vanha totuus vain on, etteivät päivät ole veljeksiä, eivät edes kiveksiä, kuten Kalle tapaa tuohon viisauteen lisätä.
T-paitakelissä rannalla oli helppo hymyillä
Harmiksemme jouduimme tuon taas kerran kokemaan. Yli yön jatkunut valtava palo ja polte joelle saivat vettä niskaansa lohien haluttomuuden muodossa. Kalat eivät yksinkertaisesti reagoineet mihinkään ärsykkeeseen, makasivat vain pohjassa kuin propsit pinossa. Joku satunnainen muutaman sekunnin mittainen tapahtuma ja kylkkäri pitivät jotenkin mielenkiintoa yllä, mutta siinä kaikki. Kotosuomessa noistakin olisi ollut aivan tyytyväinen, mutta edellisen päivän tapahtumat olivat nostaneet riman melkoisen korkealle. Kello kymmeneen mennessä olin juonut jo kolme mukia kahvia, kun edellisenä päivänä tuskin maltoin eväitä syödä, saati kahvia juoda.
Tietysti kävi moneen otteeseen mielessä, miten ykköspoolilla menee? Vuorten välissä normi kännykällä ei ole mitään käyttöä, ainakaan soittamiseen liittyen. Ainoa tapa oli käydä kävelyllä ykkösleirillä, mutta leiriä ei ollut syytä jättää, koska todennäköistä olisi, että joku kalastaisi paikkaa takaisin palatessamme. Nick oli sitä mieltä, että hän voisi käydä pikaisesti kävelyllä, jos pärjäisimme Teron kanssa tuon aikaa. Samoihin aikoihin meitä lähestyi kolmen kalamiehen joukko ja Nick neuvoi meitä kalastamaan poolia siten, ettei siihen selvästikään mahtunut muita sekaan. Tulijat olivatkin Amerikan kalaemput ja heiltä saimme kuulla, että meno oli ollut samaa myös joen alajuoksulla, ei juurikaan tapahtumia. 9.40 Kallen saama vajaa 13-kiloinen oli aamupäivän ainoa merkittävämpi tapahtuma. Puoleenpäivään mennessä kävi alakerrassa vielä yksi lohi irrotettavana, kun Kalle jallitti 10-kiloisen kunkun 10.40.
Puolenpäivän maissa Nick ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa, varsinkin jos syönti ei ala? Olimme Teron kanssa yhtä mieltä siitä, että katsotaan puolituntia ja mietitään sitten mitä tehdään. Nyt Nick päätti lähteä käymään alavirran puolella kysymässä isältään mitä hän olisi mieltä loppupäivän kuvioista. Nickin lähdöstä reilu 10-minuutin kuluttua jotain kalamiehiä kulki ohitsemme, mutta eivät olleetkaan jäämässä seuraamme, katselivat vain Teron väsyttelyä, mutta jatkoivat matkaansa Teron karkuutettua kalansa. Pienessä hetkessä alkoi poolissa tapahtua. Kaloja oli vähän väliä kiinni, mutta joko ne karkasivat, tai uivat tuon perkeleen (näin voi jo sanoa) tukin alta ja katkoivat sitten siimat. Yksi kuitenkin näytti pysyvän kiinni ja Tero sai sen pidettyä pois yläpään vaara-alueesta. Koska Nick ei ollut paikalla, olin minä haavimiehenä. Voin myöntää, että hetken jopa harkitsin kahluuhousujen pukemista, mutta tyrmäsin ajatuksen heti. Vedin vain kahluukengät jalkaan ja päätin kastella lahkeeni, olihan kaunis ja lämmin aurinkoinen päivä. Teron jumpatessa liki kympin kalan kanssa, meikäläinen sai makua Nickin ongelmista kalan haavimisesta joessa. Homma oli uskomattoman hankalaa! Aivan jalkojen juuresta kulkevan lohen kyky väistää haavia oli käsittämätön, sillä melko monta kertaa olin aivan varma, että nyt jää, eikä puhettakaan. Lohi vain sai jotenkin uitua ohi haavin. Haavi oli tosin ns. C&R havaksella, hyvin tiheällä sellaisella, joten sen nopeasti liikuttaminen vedessä ei oikeastaan ollut mahdollista, vaan kalan piti lähes itsekseen valahtaa haaviin. Reilu vartti puolenpäivän jälkeen, samaan aikaan kun 10-kiloinen laxu tipahti haaviin, Nick ilmestyi näkyviin kulman takaa.
Joimme kahvit Teron lohelle ja istuimme puunrungolle kuulemaan mitä alakerrasta oli kuulumisia. Kuultu ei ollut mitenkään mukavaa kuultavaa, sillä ykköspoolillakaan ei ollut syöntiä. Nick ehdotti, että lähtisimme ylävirtaan kokeilemaan muita pooleja. Ehdotin Terolle, että katsotaan nyt vielä puolituntia, kun kerran jotain tapahtumia oli ollut. Tämän kerroimme Nickille, joka tyytyi asiakkaiden toiveeseen ja istui alas nauttimaan kupillista kahvia. Päätöksemme oli viisas, sillä vellikellot kilahtivat joessa soimaan tuossa 12.30 maissa. Käsittämätön muutos kalan aktiivisuuteen oli silmin nähtävissä ja vavoilla koettavissa. Lohia oli kiinni joka heitolla, muutamilla heitoilla jopa kaksikin, jos ensimmäinen pääsi heti vastaiskusta irti. Onneksi kahvit oli juotu, sillä nyt ei ollut aikaa istua kahville. Tero ja minä piiskasimme jokea vuorotahtiin, milloin Teron, milloin minun huutaessa FISH ON, FISH GONE!
Poolissa silmiemme alla tapahtui mielenkiintoinen tapahtuma. Nopeassa syklissä poolin alapäästä alkoi hyppiä kaloja sinne tänne. Alavirta näytti hetken jopa kalasuihkulähteeltä, kalojen sinkoillessa sinne tänne. Nick selvitti, että lohet pyrkivät eroon parasiiteistä. Käsitystäni, että pooliin olisi tullut huomattavan kokoinen uroslohi ja sen häätäneen muut liikkeelle Nick piti myös uskottavana vaihtoehtona. Joka tapauksessa lohien koko oli huomattavasti kookkaampaa kuin eilen Antin kanssa kalastellessa. Menetimme peräkkäin 5 – 6 valtavaa lohta tuon moneen kertaan mainitun tukin alle! Myös ykkös-rastilla oli alkanut samoihin aikoihin tapahtua. Antti oli Teron tapaan väsytellyt rannalle 10-kiloisen lohen. Karanneiden määrä oli heilläkin melkoinen, mutta ennen kello yhtä Kalle jallitti 14-kiloisen ja Antti päivän ensimmäisen + 40-paunaisen lohen. 18-kiloa lohta sylissä ei voi olla hymyilemättä ja sen näki Antista.
Antti ja melkoisen suuri kuningaslohi
Vaikea aamupäivä ja sen tuoma ikävyys oli pois pyyhitty.
Meikäläisen iltapäivä olikin varsin ikimuistoinen, ei saatujen kalojen, vaan katkottujen siimojen määrässä. Ei ehkä kukaan muu, kuin paikalla olleet voi ymmärtää sitä, kuinka valtavia lohia saimme pidellä ja kerta toisensa jälkeen todeta jääneemme kakkoseksi kalan ja tuo helvetin tukin kanssa. Seuraava kertonee jotain meikäläisen iltapäivän menosta. Tämä on episodi, kun meikäläinen tartutti ilmeisen suuren lohen, joka vain juroi pohjassa liikkumatta mihinkään. Tilannetta kesti jokusen minuutin, kunnes se päätti lähteä alavirtaan! Sekunnissa kauhuskenaariot vilistivät silmillä, kun näin tuon, ilmeisen jättimäisen lohen pääsevän virran vietäväksi. Nick loikkasi haaveineen kalan oletetulle kulkuväylälle, joten konna päätti sittenkin kääntyä. Siinä editseni uidessaan, tuo aivan uskomattoman kokoinen, ehkä jopa yli 30-kiloinen punakylkinen lohi teki kuin näytöksenä toista metriä korkean, varsin vaivattoman hypyn, kadoten taas hetkeksi pinnan alle jatkaen matkaa kohti tukkia, jonka alle aiemmat lajitoverit olivat katkoneet siimoja. Sekunti pari tuosta ja se hyppäsi uudestaan, mutta tuon virrassa poikittain virrassa olevan tukin yli kuin esteratsu! Nyt tuli, varsinkin Nickille kiire! Kahluutamineissa, +30 asteen helteessä juokseminen kivisellä joenpenkalla oli tuskaisen näköistä hommaa, kun herra kiirehti askeliaan minun ja lohen eteen, yrittäen estää sen pääsyn vastarantaa koristavien tukkien oksistoihin. Kaksi ensimmäistä Nick selvitti arvosanalla 100+, mutta kolmas oli jo sitten liikaa! Kuten kolme aiempaa pitelemääni suurta lohta, tämäkin katkoi siimat. ”Kuuluu lajin luonteeseen” yritin takellellen todistella itselleni.. Tero oli kuitenkin onnekkaampi, hän kuvautti hienon 35-paunaisen (15.7-kg) lohen klo 14 aikoihin. Samoihin aikoihin Antti sai menestyksekkäästi päätökseen kuningasluokan väsytyksen, kuningasluokan kokoisen kuningaslohen kanssa. Brokeback landasi toisen 40-paunaisen lohensa saman päivän aikana. Jätkä olisi hetken sopinut vaikka mihin amalgaami-, vai mitä karieksia ne nyt on, mainokseen, sen verta oli hymy herkässä! (en ole katkera, mutta kuitenkin..)
Viimeistä egg-sucking leechiä sitoessani totesin Nickille meillä olevan Big Problem! Viimeinen lähti siiman jatkoksi nyt, että mitäs keksitään? Olihan meillä niitä mätiä muistuttavia perhoja, mutta nyt näytti munan-imijä toimivan. Nick päätti hakea niitä lisää Kenzieltä. Ilmeisesti herra piti kiirettä yllä, koska reissuun ei juurikaan tuhlaantunut aikaa ja kohta meillä oli 12 kpl liitsejä lisää hukattavaksi. Päivän käsikirjoitus ei miellyttänyt minua yhtään. Tero saa kaloja ja meikäläinen katkoo siimoja. Kyselin Nickiltäkin, olisiko jotain tehtävissä toisin, johon hän vastasi, etten ainakaan hänen mielestä tee mitään väärin, tai että itse aiheuttaisin siimojen paukkumiset. Kalan koko yksinkertaisesti oli vaan niin valtavaa. Onneksi Tero sentään oli onnekas, tai taitava? 14.20 Nick toi haavissa päivän kolmatta yli 40-paunaista kuningaslohta. Kädet väsytyksestä täristen Tero yritti pidellä 43-paunaista, yli 19-kiloista lohta. Kookkaan miehen käsissä moni pienempi kala kadottaa kuvatessa kokonsa, mutta tuon kokoinen lohi oli edelleenkin kunnioitettavan kokoinen. Viimeinen kaksituntinen oli ollut täysin käsittämätöntä kalastusmatkailua parhaimmillaan, mutta kelloa katsoessa kävi selväksi, että muutaman tunnin kuluttua tämä ihanuus olisi ohi.
Niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin, en itse onnistunut päivän mittaan muutamaa kylkkäriä lukuun ottamatta kuin pitelemään jumalattomia lohia karkuutukseen tai siiman katkeamiseen. Samaan kykeni myös Tero, mutta hän sentään onnistui välillä landaamaankin jokusen lohen. Olihan sekin kieltämättä mukava, ellen sanoisi, jopa huikea tunne, kun rannalta kalastellessa saa väsytellä yli 20-kiloisen lohta. Kokonaismäärästä tapahtumien suhteen ei kukaan pystynyt pitämään kirjaa, mutta ylös saatujen myötä olimme oppineet melko hyvin arvioimaan oliko koukussa hyvä, iso, valtava, vai aivan helvetillinen lohi. Tero sai myös kerran tuta, miltä tuntui, kun kalassa oli kokoa enemmän kuin rahkeet riittäisivät. Olin sitomassa taas kerran uutta munan-imijää tapsiini, kun rannalla seisova kalamies teki vastaiskun vavan jäädessä tutuksi tulleella tavalla luokilleen jännitykseen, siiman pistäessä sisään joenpinnasta kuin pitkä injektioneula. Lohen kajahtaessa paikalleen poolin alareunaan se juroi pohjassa liikkumatta minuutin verran. Teron sanojen mukaan nyt oli kiinni ihan jotain muuta kuin juuri äsken vapautettu 7-kiloinen lohi.
Tämä väsytys tulee myös säilymään meidän kolmen muistoissa pitkään, sen verran kaikkea omituista siihen sattui. Tero tuomitsi alkuinnostuksen laannuttua liitsin olevan pohjassa, joten Nick lähti vavan kanssa keskelle virtaa koukkua irrottamaan. Tämä oli toinen kala, minkä opas varmisti kesken koukun irrotuksen kalaksi. Sama oli tapahtunut Terolle jo eilen Kenzien seurassa. Tuskallisten, minuutteja kestäneen joenrantaa ”edes takas vapapystyssä” kulkemisen jälkeen veteen katoava siima ilmaisi lohen lähteneen liikkeelle Teron juuri ollessa aivan poolin yläpäässä. Meikäläisen käyttäessä ristiaskel-tekniikkaa, Tero käytti tasaloikkia nopeassa siirtymisessään poolin reunalla oikealta vasempaan. Homma muutenkin näytti vekkulilta, koska siima oli liitsin väkäsettömyyden vuoksi pidettävä kireänä eikä riittävän nopea kelaaminen ollut mahdollista. Tanssi lohien kanssa suoritettiin kuin sektorin kaarta pitkin, eikä pitkin rantaa suoraviivaisesti oikealta vasemmalle kulkien. Tero loikki kuin Neil A aikoinaan kuussa, pidellen vavastaan kuin arvokkaimmasta aarteestaan, kiristäen jarrua vielä vähän, sen verran kuin uskalsi. Tasaisen varmasti siimaa vain suti puolalta ulos, ukon puhistessa tuskaa iltapäivän +30 asteisessa helteessä. Ei vittu, ei voi mitään, sinne se taas menee! puhisi mies kasvot kireinä, siirtyen aivan rantaan poolin alapäähän.
Oli hetkiä, kun kättä ei tarvittu veivillä
Lohi totteli kerrankin voimaa ja kaartoi kulkusuuntaansa oikealle ja siitä etummaista rantaa viistäen kohti alavirtaa. Nähtyäni tuon kalan pystyin vakuuttamaan Terolle hänen pitelevän pitkälle yli 20-kiloista lohta. Terolla vain ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan, koska nyt hän tanssi lohen kanssa loikkien vaihteeksi vasemmalta oikealle, Nickin kiiruhtaessa haaveineen poolin juurelle pelottelemaan lohta. Sitten tapahtui jotain mistä olin vain kuullut juttuja, lohi parkkeerasi itsensä uudestaan virran pohjaan ja jäi sinne makaamaan liikahtamatta. Tero teki aivan kaikki kikat ja manööverit mitä nyt mieleen saattoi meille kolmelle tulla, mutta lohi ei heilahtanutkaan paikaltaan. Nyt ei ollut kenellekään epäselvää millaisen monsterin kanssa oltiin tekemisissä!
Tarinat kertovat ja olen itsekin kerran kokeillut, tosin valtavalle hauelle, ”kirjeen” lähettämistä kalalle. Siimaan napsautetaan kookas lappu tai jokin muu vastaava, jonka virta vie kalan silmille ja kalan pitäisi sitä säikähtää ja lähteä liikkeelle. Ennen kuin tuo juolahti mieleeni, päätti Nick minuutteja kestäneen patti tilanteen tuloksena heittää lohen ylle kahden nyrkin kokoisen kiven ja hetken päästä vielä toisen! Mitä vittua? mietin mielessäni, mutta näin kai täällä oli tapana tehdä? Pakko myöntää tavan olevan tehokas, lohihan sai samanlaiset säpsyt kuin paarman purema hevonen. Taas mentiin pinnan alla, kuten myös rannalla, lohen ja Teron vaihdellessa paikkaa, tosin lohen ehdoin. Hetken näytti kuin veijarit olisivat leikkineet hippaa keskellä olevan, näkymättömän puuntaimen ympärillä. Leikki loppui siihen, kun lohi lähti päättäväisesti kohti legendaariseksi muodostuneen tukin vastarannan puoleista päätä ja jonne se vastusteluista huolimatta itsensä väänsi. Oli sekuntien kysymys, päättyisikö leikki tähän.
Lohi kääntyi vielä kerran alavirtaan, mutta vain ottaakseen volttilähdön, paukauttaen itsensä takaisin haluamaansa suuntaan. Tilanteelle mitään mahtamatta Tero ja välineet jäivät auttamattomasti kakkosiksi, kun konna hujautti itsensä tukin alta, jatkaen matkaa pitkin joen takalaitaa. Calcutta suti siimaa pihalle lisää ja lisää, mutta siima ei katkennutkaan? Oliko käynyt niin onnellisesti, ettei lohi ollutkaan mennyt tukin ali? Nick loikki ylävirrassa, kahlaten vaarallisen syvällä kahluuhousuineen, nähden lohen joka oli pyrkimässä tulvan tuoman, pitkittäin joenpenkkaa koristavan puun alle. Heppu huiski ja hosui haavilla vettä, yrittäen säikytellä oksistoon pyrkivää lohta. Melskaaminen tuotti tulosta ja lohi väisti virrassa seisovaa kummajaista. Ilmeisesti lohi oli väsymässä, koska se ei enää jatkanutkaan uintia ylävirtaan, vaan kääntyi ympäri ja palasi silmiemme alta takaisin pooliin vetämään ”henkeä”, tai niinhän me luulimme! Lohi ei todellakaan ollut rauhoittumassa, vaan päinvastoin, nyt se oli päättänyt päästä eroon sitä riivaavasta hidasteesta. Teron pidellessä jarru tapissa siiman päässä vikuroivaa lohta, näytti vavan pää valtavalta pilkkivavan kärjeltä, sen nyökkäillessä lähes puolimetrisiä pompautuksia ylös alas. Jokin hommassa ei kuitenkaan täsmännyt, vaikka kala reuhasi aivan silmiemme alla, emme nähneet siitä edes vilausta?
Samaan aikaan, kun melko kaukaa vasemmalta kuului valtava molskahdus, vapa ja siima löystyivät sen merkiksi, että lohi oli voittanut kisan. Ihmetellessämme tapahtumien kulkua Tero kelaili siiman, jota oli hämmästyttävän paljon ulkona, takaisin kelalle ja samalla selvisi, että lohi oli kuin olikin mennyt ensin tukin alta ja palannut takaisin poolin tukin yli. Ei siis ihme, että kuvittelimme kalan olevan lopussa aivan poolin yläpäässä, vaikka se itse asiassa veti siiman poikki jo pois poolista uineena. Vittu, olihan muuten iso kala, totesi Tero naurahtaen istuen samalla tukille odottamaan, että Nick sitoisi hänelle uuden taikakalun siiman päähän.
Alakerrassa oli samaan aikaan pidetty myös hiukan lystiä, kun Kalle oli saanut nöyrtyä valtavan lohen voiman edessä muutamaan otteeseen, taistelun silti jatkuessa. Alapoolin ongelmana ei ollut tilan ahtaus, kulkusuunnan katkaiseva puu, tai voimakas alavirta kuten kakkosella oli. Alueen tila, sen syvyys ja sitä reunustavat haot tekivät kalamiehen elämästä varsin ikävän, varsinkin jos vastapelurina oli yli 15-kiloinen kuningaslohi. Muutenkin auringonvalolle herkkänahkainen Kalle jumppasi lähes parikymmentä minuuttia näkymättömän, mutta voimakkaan lohen kanssa. Lohi kävi moneen otteeseen kiusallisen lähellä, jopa haavin ulottuvilla, mutta palasi takaisin joen pohjalle temmeltämään lajitovereidensa pariin. Sivustaseuraavan on vaikea olla antamatta neuvoja kalaa pitävälle kalamiehelle, koska vierestä katsottuna näyttää välillä siltä, että nyt menee lepäilyksi. Neuvojen kuuleminen voi välillä käydä hermon päälle. Ihan kuin siinä ei jokainen pyrkisi parhaimpaansa. Jokaisella meistä kävi varmasti muutamaankin kertaan mielessä neuvoa neuvojaa pitämään radiota vähän pienemmällä ja istua vaikka kahville. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalastamaan, kuului Kallen takaa. Nyt vittu turpa kiinni, oheisti Kalle Anttia ja jatkoi väsyttelyä. Hikisen iltapäiväjumpan palkinnoksi, upouudelle Canon 5D Mk II:lle tallentui jokunen ruutu Kallesta, sylissään 39-paunainen, 17,5-kiloinen lohi.
Kallen reissun suurin Chinook
Kallen palautuessa koettelemuksen tuomasta nestehukasta, sekä auringon aiheuttamista palovammoista, (vaikka olikin voidellut itsensä 4:jän miljoonan suojakertoimilla) Antti kiipesi vasemmalla olevan ikipuun rungon päälle ja tarjoili sieltä liitsiään pohjaa vasten näkyville lohille. Kolmannella uittokerralla egg-suckeri sattui häiritsevän lähelle yhtä noista sadoista lohista. FISH ON, AND THIS IS NOT A SMALL ONE, kuului tukilta alas peippailevan Antin suusta. Antti oli huomaamattaan ottanut tavakseen tukea vavan takakahvaa vasempaan reiteensä kalan väsyttelyn aikana. Edellisten päivien tuottama, parin kämmenen kokoinen mustelma sai lisää verta pakkiin, kun herra Brokeback hattu päässään yritti päästä tilanteen herraksi Kenzien myhäillessä loistavaa kalapäivää. Vartti tärpistä oli Kallen vuoro antaa isällisiä neuvoja Antille. Ota nyt se kala pois, että pääsee muutkin kalastamaan, naureskeli Kalle kamera kourassaan, tunkien samalla optiikkaa lähes kiinni Antin irveessä olevaa naamaa, tallentaen ilmeitä muulle maailmalle ihmeteltäväksi. Kenzien napattua lohen haaviin selvisi se, että Antin hattutemppu oli tosiasia, hänen päivän kolmas 40-paunainen kävi kuvattavana klo 15.15, Kenziekin ihmetteli ja pyöritteli epäuskoisena päätään kalojen koolle.
Hat-Trick
Olimme Teron kanssa puhuneet pitkään, että hän kokeilisi miltä Curado tuntuisi hänen käteensä. Mies kun tiesi jo varmasti ostavansa hyrräkelan, kunhan vain saisi siihen mahdollisuuden. Vaihdoimme settejä ja minä alempana jokea heitin ensimmäisenä. Teron liitsi ehti tuskin koskea vedenpintaa, kun ilmoilleni kajauttama FISH ON pakotti hänet kelaamaan siimansa pois. Karmani näytti vain pitävän pintansa, koska kala karkasi lähes saman tien. Kiroillen kelasin liitsin ylös ja odottelin Teron uiton päättymistä päästäkseni taas heittämään. Plups ja 30-grammainen lyijypaino tipahti vastarannan tuntumaan, lähtien kuljettamaan kohoa kohti oletettua lohien sijaintia. Nyt Tero ei ehtinyt edes heittää, kun tempasin vapani pystyyn vastaiskun merkiksi ja jäin katsomaan vavan kärkeä olisiko siiman päässä liikettä, mutta harmikseni ei ollut ja yksi viimeisistä munanimijöistä oli jumissa jonkun kiven, tai kannon takana. Hetken tuloksetta nyittynäni ja revittyäni ojensin vapani, tai itse asiassa siis Teron vavan Nickille ja hän kahlasi virtaan kallisarvoista liitsiä irrottamaan. Munia myöden jokeen kahlanneena Nickin yritti kevyesti riuhtoen ja välillä vetäen irrottaa liitsiä, mutta yhtäkkiä hän kiristi vavan paikalleen, pitäen sitä taipuneena kohti pohjaa. Hetken katseltuaan kärkeä herra ilmoitti minulle hiukan ivallisesti ja hymyssä suin there’s a fish, kahlaten takaisin rannalle ja ojentaen vavan takaisin minulle.
Toisen kerran elämässäni joku muu kertoi minulle siimani päässä olevan kala. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut reilut 20 vuotta, mutta vieläkin tuo ”nolo olo” tunne oli muistissa. Turha kai mainita, että tämäkin lohi katkoi siiman ja meni menojaan! Molo otsassa alkoi olla kohtuullisen pitkä, kun istahdin ties monenneko kerran sille harmaalle tukille sitomaan, tai sidotuttamaan uutta liitsiä tapsiin. Olin nimittäin tietysti jo kyseenalaistanut käyttämäni solmut sekä solmuntekotaitoni ja antanut myös Nickin sitoa liitsejä kiinni, mutta sekään ei näyttänyt tuovan ratkaisua ongelmiin. Nyt, kun olin kokenut saman myös Teron setillä, en voinut kyseenalaistaa kuin omat taitoni lohien saamiseksi rannalle asti. Menetettyjen liitsien määrässä olimme kuitenkin melko fifty – sixty tilanteessa, joten joku muu hommassa mätti? Siinä istuessani huomasin karmaisevan asian mikä oli jäänyt huomaamatta hektisen kalastuksen tiimellyksessä. Tapsini oli pikkuhiljaa lyhentynyt kerta kerralta niin, että siitä oli jäljellä ehkä kolmannes verrattuna Teron vavassa olevaan. Tuon asian havaitseminen ei kalastettaessa ole aivan selviö, koska liitsin ja kohoon välinen matka oli se, mitä tuli tarkkailtua. Olin siis kalastanut liian syvältä ja liian lyhyellä perukkeella. Eipä ihme, että tapahtumia oli ollut vähänlaisesti ja harvakseen! Jätän kirjoittamatta tuntemuksiani kuvaavat laatusanat, mutta ne eivät olleet millään lailla iloisia, tai positiivisia. Yhtälö sai vakuuden, kun palautin Terolle hänen oman settinsä sitoakseni itselleni uuden perukkeen. Mies ei ehtinyt uittaa kohoaan kuin viitisen metriä, kun lohi oli taas siiman päässä! Perkele, puoli päivää oli mennyt aivan käteen, siltä minusta juuri silloin tuntui.
Teron vääntö lohen kanssa päättyi kuten niin moni muukin, tukin alle ja naps! Päivän trendi alkoi naurattaa jo Teroakin, kun hän naureskellen siimanpäätä näytellen totesi, Kahden kilon siika. Hymy alkoi kuitenkin hyytyä kummaltakin, kun herra Nick ilmoitti tukilta, se on sitten enää kaksi egg-suckeria jäljellä! Reilu puolituntia peliaikaa ja kaksi luottopeliä oli jäljellä. Samaan aikaan, kun heitin omani virran vietäväksi, Kalle tartutti alapoolin takareunasta hyvän kalan, jonka väsyttämistä jatkui vartin verran. Tuon vartin aikana meikäläinenkin pääsi myös jutun juonesta kiinni, kiitos uuden pitkän tapsin. Toisistamme tietämättä väsyttelimme Kallen kanssa kalojamme, kumpikin vielä menestyksekkäästi. Samoihin aikoihin kävi kaksi lohta rannalla näytillä, Kallen 17-kiloinen puna-ruskea murjaani ja meikäläisen reilu 11-kiloinen lähes yhtä ”kirkas” mamma. Pakko myöntää, että vaikka kalaa olikin tullut enemmän kuin uskalsi toivoa, putosi pieni apina selästä tuon kalan myötä. Kallea ei hänen kalansa niinkään lohduttanut, vaikka se olikin huomattavan kokoinen lohi. Miestä nimittäin korpesi koko loppureissun valtava lohi, joka sananmukaisesti hyppi, tai hyppäsi karkuun. Yleisen käsityksen, sekä saatujen näköhavaintojen perusteella Kallelta karkasi lähes varma maailmanennätys Coho siinä samalla. Kalan taistelu oli ollut täysin, siis aivan täysin erilainen kuin Chinookin ja samalla kuin suoraan kirjasta miten Coho taistelee. Kenzien arvio taistelun aikana nähdyn perusteella oli selvästi yli 30-paunaa, ehkä 40...
Jekkuhuikan jälkeen palasin Teron viereen penkalle odottelemaan, että hän kelaisi siimansa ylös. Heitimme liitsit virran vietäviksi todeten, että kohta tämä ihanuus olisi ohi ja se olisi sitten siinä. Juuri tuolla hetkellä tuli tärppi, nimittäin tupla sellainen. Kumpikin piti ilmeisen isoa kalaa ihmetellen, mitäs nyt tehdään? Lohet päättivät puolestamme, sillä Teron kala pyrki alavirtaan, kun meikäläisen taas tietysti kohti tukkia. Välillä siimat ristissä steppailimme pitkin penkan pyöreitä kiviä, kertoen samalla toisillemme kumman siima oli päällä, kumman alla. Nick muistutti tuomaria painimolskilla, joka tapahtumaa seuraten yritti päättää mihin suuntaan lähtisi. Nickin ei tarvinnut lähteä kumpaankaan suuntaan, koska homma päättyi mini-katastrofiin. Kumpikin kala karkasi ja tekivät sen juuri siten, kuten päivä oli opettanut, Teron alavirtaan ja meikäläisen tukin alle ja kummatkin tietysti katkaisivat siiman! Viimeiset egg-sucking leechit sidottiin käyttöön kymmenen minuuttia ennen viimeistä heittoa, jonka aika olisi kello 16.00 Kanadan aikaa.
Egg-sucking leech
Tero oli taas kerran mies maagisella tatsillaan. Toinen heitto viimeisellä liitsillä ja taas oli kala kiinni ja valtava sellainen! Hurmaa vain kesti hetken pienen, kun kala karkasi, mutta onneksi jättäen liitsin siiman päähän. Nickin taivutellessa Teron, tai siis lohen vääntämää koukkua takaisin alkuperäiseen muotoon, tuli liitsiini tärppi jonka olisi sokeakin havainnut. FISH OON! hihkuin, loikkien rannalla kuin Pitkämäki konsanaan, lohen ravistellessa päätään aivan kuin olisin pidellyt kengurupalloa. Taisin ottaa tämän kalan vähän varmankin päälle, vaikka mitäänhän ei olisi ollut tehtävissä, jos laxu olisi päättänyt ryysiä joko ylös, tai alaspäin. Hetki hetkeltä kamppailu näytti kääntyvän voitokseni ja vaikka lohi lähtikin vielä muutaman, reilu 50 metrisen syöksyn käyttämältämme haavipaikalta, niin loppujen lopuksi Nick haavi sen ja toi rantaan ihailtavaksi. Tuo 38-paunainen uros oli todella lyhyt, mutta korkea ja paksu yksilö. Se oli samalla myös viimeinen saamamme lohi Vancouver Islandilla.
Eye of the salmon
Muutaman heiton jälkeen oli tullut aika niputtaa kamat ja suunnata autoille.
Niin vain kävi, ettemme Kalle ja minä saaneet 40-paunaa rikki. Antin purkaessa päivän tapahtumia hän totesi päivän olleen heikompi kuin edellisen, katsoi Kenzie Anttia hetken, ihmetellen miehen lausumaa. Kun Kenzie kertoi, että hänellä on asiakkaita jotka vuodesta toiseen ovat käyneet kymmenenkin vuotta Nitinatilla kalassa, eivätkä ole saaneet 30-paunaista chinookia. Kenzie ei ymmärtänyt miksi Antti sanoi niin, olihan hän saanut päivän aikana 5 lohta joista 3 oli rikkonut 40-paunan rajan. Samalla minullekin valkeni, ettei oma 38-paunainen, siis reilu 17-kiloinen kuningaslohi ollut sittenkään ihan pieni kala, mutta nälkä kasvaa syödessä. Olimme vain olleet hyvin onnekkaita kaikkien olosuhteiden, niin säiden, kalojen koon kuin niiden nousun suhteen ja se vei meiltä kaikilta suhteellisuuden tajun, mutta eihän meillä ollut mitään mihin verrata, vaan NYT ON!!!
Haikein mielin heitimme hyvästit Nitinatille, jokaisen luvaten hiljaa mielessään palaavansa vielä takaisin. Ilta meni Kenzien kanssa rupatellessa ja kalapäiviä kerratessa. Hän vakuutti ja tähdensi sitä, että olimme olleet hyvin onnekkaita monen asian suhteen. Vaikka olosuhteet eivät olleet parhaat mahdolliset ison kalan haaviin asti saamiseksi, arvio niin tekemisistämme kuin saaliistamme oli: U Guys Did Extremely Good!
Seuraavana aamuna 09.00 poistuimme kiitollisina, mutta hiljaisina miehinä Kytin, Nickin ja Kenzien hoivista. Alfred nosti matkalaukut kyytiin ja matka kohti Harrison Hot Springsia alkoi. Siellä meitä odottivat Harrison- ja Fraser River jopa 1000-paunaisine (450kg) sampineen!
Kommentit (5)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
Loistava rapsa ja reissu ollut varmasti vielä loistavampi!