|
 Normaalin lokakuisen haukikarkelon sijasta Mikey oli ehdottanut hauen perhokalastusta kelluntarenkaalla. En voinut sanoa ei. Vaikka todellakin halusin päästä noihin haukikarkeloihin. Hieman raastoi mieltä, sillä tuo karkelo oli aina syksyn huipputapaus: hyvää kalastusta, hyvää saunaa, hyvää ruokaa, hyvää juotavaa ja jopa suhteellisen hyvää seuraa. Olin noille reissuille ensimmäisen kerran ilmottautunut jo jokunen vuosi sitten, veneettömänä kun merelle ei ole muuten pääsyä.
Tavoitteeni ensimmäisestä kisareissusta lähtien oli saada viiden kilon raja hauessa rikki. 2007 ensimmäiseen kokoontumisreissuun osallistuin, juuri tuo raja mielessäni. Jerkkivehkeetkin olin ostanut. Jännitys oli huipussaan jokaisella kisakierroksella, joita ehti kertymään tähän päivään mennessä jo viisi kappaletta, viimeisenä kahtena vuonna keväisin ja syksyisin. Mutta se viiden kilon kala ei kohdalleni osunut.
Päätin silti jatkaa yrittämistä. Olin sisimmässäni päättänyt, että se perkeleen raja pitää mennä rikki. Joskus... Syyskuussa käväisin Tokun kanssa viikonloppureissulla viskomassa jerkkiä. Ottipaikoille väitti mies minut vievän, mutta haukia siellä ei tainnut olla... Vuoden 2009 Velkuan reissun 85-senttinen ennätyshauki tuntui kummittelevan aina kun tuli puhetta suurimmista hauista. Mokoma limapuikko...
Ilmoitin Team Sukkahousut – joukkueen Velkuan kisaan, joukkueen jäseninä Mikey sekä eräs vaatimattoman haukiennätyksen omaava mieshenkilö. Ilmoittautuminen aiheutti hieman kitinää ja protesteja, mutta mitäpä minä niistä välittämään. Perjantaina 29.10 saavuin Vaihelaan ilmoittamatta kenellekään mitään. Nytpähän eivät voi väittää etten ollut kisapaikalla.
Odotellessani Vaihelassa kilpasällejä kalasta otin parit puuduttavat huurteiset. Kohta oli tupa täynnä ja puheet sen mukaiset. Söimme hyvän illallisen ja siirryimme sen jälkeen pihasaunaan. Meno oli jälleen juuri niinkuin pitää: rentoa ja äänekästä. Ainoa häiritsevä asia oli aina silloin tällöin erottuva turkkulaismurre, josta ei välillä saanut mitään selvää. Tai ehkä siitä ei halunnut saada selvää... Jouduin jättämään nämä sankarit omiin oloihinsa hyvissä ajoin, sillä halusin olla ajokunnossa aikaisin aamulla. Ensimmäinen lautta lähtisi 06:15.
Aamulla hipsuttelin hiljaa autolle ja ajoin tunnin verran Mikeyn luo. Paikalle päästyäni laitoin paksun kerroksen vaatetta päälle Mikeyn pumpatessa kelluntarenkaani lähes pelikuntoon. Rannalla pumpattaisiin sitten lisää.
Pääsimme rantaan ja raahasimme kelluntarenkaat ja kalavehkeet rannalle ja toivotimme toisillemme kalaonnea. Mikey oli lainannut välineettömälle kalamiehelle Vision GTFour SW 9-luokan kepin uppokärkisellä siimalla ja rasiallisen perhoja. Pikaopastus kidanaukaisijan ja koukunirrotimen käyttöön ja sen jälkeen vesille. Ilma oli valoisa ja tuulta oli luvattu 9 metriä sekunnissa. Ainakaan vielä ei tuuli ollut noussut. Veden pinta oli kuitenkin rikki.
Kellumista oli jo tullut harjoiteltua lukemattomia kalapäiviä, joten siinä ei ollut mitään vaikeuksia. Ja taimenelle oli tullut viskottua isoa raskasta streameriä jo kauan sitten, joten sekin puoli oli vielä jollain tavalla muistissa. Siispä kaislikon reunaan roiskimaan... kuin vanhasta muistista.
Liu'uimme vierekkäin selkä tuulta päin kaislikkoa nuoleskellen tähdäten perhoilla ruohikon reunaan ja pieniin poukamiin. Yhtäkkiä siimassa tuntui nykäys. Mutta kalaa siellä ei ollut. Tai jokin siellä oli. Mutta ei se kiinni jäänyt. Mutta ilmeisesti täällä siis kalaa oli. Siirryin hiljalleen vasemmalle ja Mikey heitti äskeiseen paikkaan ja kohta joku kävi tukistamassa Mikeyn perhoa. Mutta ei sekään jäänyt kiinni.
Sitten Mikey ilmoitti, että pitäisi käydä ulkoiluttamassa naapurin muijan parasta kaveria. Edessä oli ranta, jonne päätimme mennä ulkoiluttamisreissulle. Kalastimme koko matkan rantautumispaikkaan ja kapusimme hoitamaan ulkoilutustoimenpiteet. Palasimme renkaille ja jatkoimme heittelyä rannan suunnassa. Mikey meni edellä ja minä perässä.
Mikey ronkki herkullisen näköisen pikkulahdukan, kooltaan viisi kertaa viis metriä, läpikotaisin, siirtyen tyhjin käsin eteenpäin. Siirryin samaisen lahdukan kohdalle ja viritin perhon lahdukan reunaan, juuri siihen missä lahdukka alkoi. Ja samassa oli kala kiinni! Ensimmäinen perhohaukeni! Siis olinhan toki perholla haukea saanut, mutta ne olivat aina olleet vahinkohaukia taimenenkalastuksen sivutuotteena. Mutta tässä olisi kohdekala, toiveiden mukaan. Väsytin kalan nopeasti ja nostin sen niskasta ylös vedestä. Kaivoin esille kidanaukaisijan ja yritin tunkea sitä rantakrokotiilin sisuksiin. Mikey tuli hieman naureskellen apuun ja näytti mallia: käsi sormia liu'uttaen kiduskantta pitkin kohti hauen kuonoa. Kun liukuminen loppuu niin ote tiukaksi ja ihme tapahtuu: hauella aukeaa kituset ammolleen. Siitä sitten perho esiin hauen ollessa rauhallisena tiukassa otteessa. Aloittelijalle tuli ensimmäinen hauenkäsittelyn oppitunti.
 Neitsyyden vienyt limanuljaska
Palautin 70-senttisen hauenpulikan lyhyen elvytyksen jälkeen takaisin kylmään syysveteen ja jatkoin heittelyä. Päätimme hetken päästä siirtyä takaisin tulosuuntaamme. Mikey siirtyi suoraan vastarannalle ja jatkoi kaislikon hakkaamista. Seurasin omalla rannallani kaukana perässä viskoen jokaiseen vähänkin lupaavan näköiseen kaislankoloon. Mutta kaloja ei ollut paikalla.
Mikey palasi ristiretkeltään ja siirtyi vielä edemmäs kaislikkoa piiskaamaan. Räpylöin nopeaan tahtiin samoille nurkille, jääden viitisenkymmentä metriä Mikeyn alapuolelle. Siinä edessä oli pieni kaislikkolahti. Heitin sinnepäin muutaman kerran, ja koska siima ei riittänyt enkä halunnut ruveta riuhtomaan, siirryin lähemmäksi. Heitin perhon siihen pieneen kaislikkolahteen. Strippasin siimaa sisään terävin lyhyin vedoin, ja pidin pienen tauon aina välillä. Sitten siima pysähtyi.
Vedin siimaa tiukasti. Jostain syystä tämä liike oli iskostunut normaalin vavan pystyynostamisen sijasta otteisiini, kuin luonnostaan, ja tunsin suuren painon. JUMALAUTA! SE ON ISO!!
Aloin sotkemaan räpylöillä kiivaasti avointa vettä kohti ja nostin vavan kohti taivasta. PERKELE! SE ON IIIISO!!
Sormet vapisten koetin pitää vapaa ylhäällä samalla kaivaen kännykkää povitaskusta. APUA! Soitin Mikeylle ja annoin puhelimen soida. Ei vastausta. Sotkin räpylät sauhuten kohti Mikeytä mutta matka ei tuntunut etenevän. Painolastia oli liikaa. Soitin toisen kerran Mikeylle.
- “Sori, väsytin just isoa kalaa, en voinu vastata”
- “Tuu vittu auttamaan, mullon iso kala!!”
- “Okei, mulla on kala punnituspussissa, sillä ei o hätää, mä tuun ihan just.”
- “Äkkiä!!”
Mikey saapui paikalle ja minä väsytin jättiläistä. Jättiläinen nousi pintaan ja yritti ravistaa perhoa suustaan. Se levitti kiduksensa ja samalla ymmärsin että se ei ollut iso. Se oli valtava!
- “Perkele, mä en uskalla koskea tohon!”
- “Tuo se tähän viereen, mä otan sen ylös”
Ensimmäinen yritys ei onnistunut, suistokrokotiili aikoi lähteä ulapalle. Pidin siiman kuitenkin tiukalla ja sain helposti kelattua siimat takaisin kelalle.
- “Kelaa kaikki siimat sisään, siihen asti missä perhosiima loppuu”
Tein työtä komennettua ja sain kalan samalla pintaan. Tuon kitusiin minä en sormiani tunge! Mikey pääsi lähitaisteluun ja sujautti sormensa hauen kiduskannen alle ja otti tiukan lukko-otteen luupään kitusista. Mikey pyysi minua aukaisemaan punnituspussin, jotta saisimme toisen kalan sinne sisään. Sitten menisimme kaislikkoon matalaan veteen mittaamaan ja punnitsemaan kalat.
Pienen punnerruksen jälkeen punnituspussin vetoketju aukesi ja seuraava toimenpide oli saada tuo alligaattori sinne sisään, sen toisen seuraksi. Ja samalla piti pitää huoli, että se toinen ei karkaisi.
Toimenpide onnistui lopulta helposti ja siirryimme kaislikon suojiin mittausta ja elvytystä varten. Ensin oli vuorossa yhteispunnitus. Puntari näytti jotain 18 kilon nurkille. Ei hemmetti! Melkeen kympin kalako se mun kala oli? Samassa alkoi ajatus pyörimään ennätyksen siirtymisestä uusille kymmenluvuille. Kymppikerhokala? Eikä... alottelijalleko? Eikä...
Mikey mittasi oman kalansa, joka ainakin ensisilmäyksellä näytti pienemmältä kuin omani. 99 cm. Siis jos tuo oli metrinen, kuinka iso tuo toinen olisi? Ajatukset pyörivät päässä, viiden kilon kalat sensijaan eivät. Jumankauta! Sormet tärisivät... Mikey punnitsi oman kalansa: 7.3 kiloa. Siis hetkinen... yhteispunnitus... yli kymppi? Eikä!!
Mikey lähti viemään kalaansa syvemmälle ja huomasin mittanauhan jääneen paikalle. Uteliaisuuteni pakotti hätäiseen mittaukseen. 112 cm! Ei jumalauta!!
Odotin kuitenkin vielä varmistusmittausta, en vieläkään uskaltanut koskea tuohon mörköön. Seurasin kun Mikey elvytti kalansa. Niinhän sitä elvytettiin kuin suurharjusta tunturijoella. Eikä kauaakaan kun se jo lähti kaislikonreunasta väljemmille vesille. Seuraavaksi oli vuorossa se toinen krokotiili.
Mikey mittasi kalan seistessäni vieressä katsomassa.
- “Kyllä, 112 senttiä!”
JIHUUUUU!!!!
Kättelimme toisiamme ja tajusin samassa, että kaatoryyppy oli unohtunut jonnekin...
Pakolliset pönökuvat oli otettava, ja nyt minun oli pakko koskea siihen limaiseen mörköön. Mikeyn opastuksella tungin sormeni sinne minne en olisi halunnut enkä uskaltanut. Sain hyvän puristusotteen ja sehän pysyi siinä kuin tatti hakkaajan kädessä.
- “Arvaas muuten, mää lupasin joskus kauan sitten, että jos mää ikinä saan kymppikilosen hauen ni mää annan sille suihin”
Se lupaus jäi nyt kyllä täyttämättä... Kuvausten jälkeen siirryin elvyttämään kalaa samaan paikkaan, jossa Mikey oli oman kalansa elvyttänyt. Kauaa ei kalaa tarvinnut elvyttää kun se pyrstöään voimakkaasti heilauttaen häipyi kaislojen keskeltä kohti syvyyksiä...
Hauen elvytystä
Samalla huomasin, että rystysteni alla oli pari viiltoa ja verta valui... mutta se lienee aika normaalia?
Jatkoimme kalastusta saamatta enää yhtään mitään. Kieltämättä olo oli aika tyhjä...
Seuraavana aamuna jatkoimme kalastamista. Sää oli samea ja tihkua oli ilmassa. Heti alussa sain perhoon tarttumaan pikkukurkun. Pitkän ajan päästä sain toisen samanmoisen. Sitten seurasi pitkä aika ilman mitään havaintoa kalasta ja olikin selkeästi aika evästää. Makkaran ja oluen jälkeen palasimme kellumaan. Pienen heittorupeaman jälkeen pumu-perhoon iski hauki. Mikey ei ollut vierellä, joten tästä piti selvitä yksin. Väsytin kalan nopeasti ja pyöräytin kalan oikein päin renkaan vierelle, sujautin sormet kiduskannen alle ja ylpeänä tunsin olevani tässä jo vanha tekijä...
Vanhan tekijän ote
Ainoa mikä hieman jäin närästämään, oli se, että vaikka Team Sukkahousut olikin epävirallisesti kisassa mukana, niin Janziger vei suurimman kalan voiton nenäni edestä. Mikä ei kovinkaan paljoa oikeammin sittenkään närästänyt. 10.9 kilon kala ylitti suurimmatkin unelmat. Hyvä Matti ja Teppo!
ONK ONK!
|
Nevalaisen Kulkutautivaaput kouruna 90mm ja n,115mm ja samaa settiä J läpällä . Bomberit kalsarivärisenä ja viherselkäisenä, silakkaväri ym samanväriset variaatiot. Pelleistä Aave taittoperät ja 28 Nortit
. Sään puolesta 3 suunnilleen vedenkorkeudeltaa samanlaista päivää ja tuuli samalta suunnalta, ei ole roskaa ja ilmapuntari yli 1200,mba. Täysikuun molemmin puolin viikonverran hyvää ottiaikaa kun tuo vesi tuppaa välillä nousemaan täysikuulla, vuoksi ja luode ilmiö. Tosin lievä ilmiö näillä rannikkoalueilla verraten esim, Norjaan. Näillä opeilla itse ilmapuntarin lukemia unohtamatta, esim nopea ilmanpaineen nuosu 1100 - 1250,mba aktivoi varmasti kalaa syomään, pintautumaan kun veden lämmöt laskee alle 11 niin aloitus on syytä tehdä. HUOM, nämä vain omia havaintoja. Kalaakin joskus saatu 3kpl yli 3kg Tanttuja samalla reissulla + muut pienemmät siihen päälle.