Reissuraportit Pilkkireissut Pilkkimiehen El Dorado löytyy Ruotsista
| Pilkkimiehen El Dorado löytyy Ruotsista |
 
Miltä kuulostaisi kiloluokan ahventen ja rautujen sekä lumilapion kokoisten taimenten kalastaminen pilkkivälinein lempeän kevätauringon lämmittäessä? Minkälaisia tuntemuksia kalamies kokisi kauniissa pienten tunturien kehystämässä luonnossa, kun jäänalainen vastapeluri veisi siimaa kuin raketti, hajottaisi välineet suoraan tärpistä tai olisi liian suuri mahtuakseen ylös reiästä? Kuitenkin, jos välineet ja kalamiehen hermot kestäisivät ja onni olisi myötä, voisi muistona olla useampikin ”kerran elämässä”-kala saman päivän aikana. Pohdittuamme riittävästi näitä kiehtovia kysymyksiä pitkin Suomen pimeää talvea, päätimme lähteä hakemaan vastauksia Pohjois-Ruotsin Svanisträsketiltä ja Sandträsketiltä, kuuluisilta suurahven- ja suurtaimenvesiltä.
Reissujoukko rakentui seitsemästä innokkaasta Tampereella asuvasta tai tamperelaislähtöisestä miehestä. Kuuden henkilön taustalla oli useiden vuosien ankara tasapainopilkinnän käytännönkoulu. Kokemusta tasuroinnista ja kaikesta siihen liittyvästä puuhastelusta oli kertynyt jopa siinä määrin, että oli vaikea sanoa, puhuttiinko enää harrastamisesta vai työstä. Joukkoon mahtui lisäksi yksi huomattavasti vähemmän pilkkimistä harrastanut henkilö. Aktiivisemmin onkineiden saalisodotukset olivat korkealla reissuun lähdettäessä. Puolilla onkureista oli aikaisempaa kokemusta reissun kohdejärvistä, sekä kesä- että talvikuukausilta. Joukon noviisi lähti matkaan avoimin mielin kokeakseen jännittävää ja virkistävää leirielämää. Yhteistä kaikille reissulaisille oli retkeä edeltävien päivien laskeminen, samassa suhteessa voimistuva käsien tärinä ja innostunut, joskin hieman levoton, olotila. 
Ja alussa oli aurinkoinen sää...
Matkaan lähdettiin kahdessa erässä, kolmella täyteen ahdetulla henkilöautolla. Ensimmäisessä erässä matkusti allekirjoittaneen lisäksi tasapainojen ja vaappujen valmistuksessa kunnostautunut Toni Sillanpää. Toisen ryhmän oli tarkoitus saapua ja lähteä päivää ensimmäistä ryhmää myöhemmin. Myös toisessa ryhmässä oli käsityötaitoa tasapainopilkkejä valmistavan Jorma Heinäsen ansiosta. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluivat lisäksi Ville Julku, Jani Levonen, Antti Kujala ja Mikko Malinen. 900 kilometrin matka taittui kesänopeusrajoituksia mukaillen varsin liukkaasti kevätauringon sulattamaa maatietä kyntäen. Paksun jääkannen alla odottelevat eväkkäät taisivat tehdä kaasujalasta muutaman kilon raskaamman. Myös kalamiesten kone oli ahdettu - laadukkaalla metallimusiikin kattauksella. Muutama strateginen varikkokäynti ajoitettiin eväiden ostamiseen, ruokailuun ja Haaparannan Systembolagetin sekä paikallisen kalastusvälineliikkeen paikkeille. Reissuajan tukikohdaksi oli varattu kalamiesten perustarpeet täyttävä mökki Lorentz ja Carina Anderssonin ylläpitämältä Camp Svanikselta. Vankkarakenteinen tukkijätkätyylinen mökki sijaitsi mäkisessä maastossa oivallisella paikalla muutaman sadan metrin päässä Svaniksen rantaviivasta. Mökkiin kuului suuri tupa, jota reunusti kaksi kerrossänkyä, sohva ja keittiönurkkaus puuhelloineen sekä kaasuliesineen. Mökin toisessa päässä oli erillinen huone, jossa oli makuupaikat neljälle. Keskellä tupaa oli suuri pöytä ruokailuja ja illanviettoa varten. Mökin lämmittäminen hoitui puuhellan ja fotogeenilämmittimen avulla. Mökkiin sisältyi myös sauna, polttopuut ja muutama ulkovessa. Saunan edustalla oli lisäksi suurehko erillisestä maksusta lämmitettävä lämminvesipalju kylpemistä varten. 
Mökkimme Björnen
Valitsimme Tonin kanssa ensimmäisen kalastuspäivän kohteeksi läheisen erittäin kirkasvetisen Sandträsketin, jossa tiesimme uivan pääasiassa rautuja, mutta myös isoja ahvenia, taimenia ja kirjolohia. Sandträsketillä on kirkasta ja väritöntä vettä ja näkösyvyyttä löytyy valaistusolosuhteista riippuen 5-10 metriä. Arvelimme vallitsevan hieman tummemman lumisateisen kelin suosivan mahdollisimman kirkkaalla järvellä kalastamista. Muutaman pykälän ruskeampivetinen Svanis oli hyvä jättää sääennusteisiin luottaen seuraaville aurinkoisille päiville. Rämmimme paksussa lumihangessa noin kilometrin matkan Tonin tietämille ottipaikoille, järven syvänteen liepeille 7-13 metrin vesipatsaan päälle. Oma tavoitteeni oli saada elämäni ensimmäinen rautu – siinä missä Toni havitteli parannusta päälle kahden kilon rautuennätykseensä. Tonilla oli lisätavoitteena kuvata rautujen käyttäytymistä kolmen metrin syvyyteen viritetyllä vedenalaiskameralla. Tonin rakentaman multimediapulkan näytöltä saattoi seurata kameran tarjoamaa livekuvaa ja vaikkapa erilaisten uittotyylien vaikutusta kalojen ottiin. Tiesimme vikkelien rautujen liikkuvan välivedessä ja aivan jääkannen alla järven lukuisia muikkuja saalistaen. Taktiikkamme oli yksinkertainen; kyttäsimme muutamalla syvänteen päälle tehdyllä reiällä rautujen ohiuintia. Valitsin pyyntivälineeksi Tonin valmistaman kevennetyn tasapainon ja Toni muikkutäyn. Kauaa ei tarvinnut odottaa, kun tunsin vavassani napakan iskun. Kala ei kuitenkaan tarttunut. Samalla kävi kuitenkin selväksi, että raudut olivat todella uteliaita tai nälkäisiä, sillä kala hakkasi tasapainoa reilut viisi kertaa, kunnes jäi kiinni. Rautu ei ollut mikään muikkutroolari, tuskin puolta kiloa, mutta elämäni ensimmäinen lajiaan. Eikä kauan kulunut, kun tartutin jo toisen mokoman. Hymy pyrki väkisin naamalle ja miksipä en olisi ollut tyytyväinen. Laskin tasapainon kahdeksaan metriin ja aloitin uiton. Tunsin todella kovan raapaisun, tein vastaiskun ja huomasin muovivapani kahvan antaneen periksi. Rytäkässä oli kalakin luonnollisesti kaikonnut. Samassa Tonin täkyä vietiin, mutta kalan tartuttaminen ei onnistunut. Syvänteellä tuntui pyörivän useita rautuja, sillä täkyä kuljeteltiin tuon tuosta. Sitten Toni huikkasi nähneensä pulkkansa näytöltä hyvän kokoisen ahvenen iskevän täkyyn. Tartutuskin onnistui ja pian saimme ihastella noin 800 grammaista piikkiselkää jään valoisammalla puolella.Tonin laskiessa uutta täkyä jään alle tapahtui yllättäen jotain unohtumatonta. Jokin valtava otus iski alas leijaavaan täkyyn suurella nopeudella aivan jään alta. Yhdessä hetkessä pilkkikäyttöiseltä hyrräkelalta kaikkosi kymmeniä metrejä siimaa. Alkoi tiukka köydenveto kalan ja kalamiehen välillä. Kalaksi sitä ainakin epäilimme, vaikkei ydinsukellusvenettäkään voitu vielä jättää laskuista pois. Oletettu kala ei osoittanut juurikaan väsymisen merkkejä kymmenen minuutin kuluessa. Yhtäkkiä eväkäs syöksyi kohti pintaa ja pysähtyi kuin seinään. Sivusilmällä huomasimme vedenalaiskameran johdon tärisevän kolmen metrin päähän poratussa kamerareiässä. Tajusimme kauhuksemme kalan sotkeutuneen kameran johtoon. Nopeista toimista huolimatta peli oli välittömästi ohi. Valtaisa pettymys paistoi Tonin kasvoilta. Emme ehtineet näkemään kalaa, mutta otteet viittasivat virkeään isomustaimeneen. Tilanne oli niin kiihkeä, että katsoimme rauhoittavan lounastauon tarpeelliseksi. Lounastauko osoittautui oikein ajoitetuksi. Tyynempänä ja kylläisenä oli mukava jatkaa. Eikä aikaakaan kun täkyä vietiin jälleen jonkun suuren vauhdittamana. Tartutusvetokin kiinnitti täkymuikun kolmihaarakoukun tiukasti vastapelurin leukaperiin. Tartuin nostokoukkuun ja aloin tiirailemaan avantoon. Kuin tilauksesta kala nousi reiälle. Totesin ääneen kalan olevan noin kolmen kilon nieriä. Minuutti pari tiukkaa vääntöä, kunnes Toni sai kalan jälleen putken suulle. Ensimmäinen koukkaus osui heti maaliin raudun leuan alle. Pullautin kauniin, miltei kolmekiloisen, raudun jäälle ja onnittelin Tonia uudesta ennätyksestä. Kamera alkoi laulaa. Aurinkokin oli tullut hieman esiin.
Toni ja liki 3kg rautu
Seuraavaksi oli jälleen oma vuoroni parannella rautuennätystäni. Tunsin mukavan kopautuksen aivan jään alta ja vinttasin ylös kauniin 800-grammaisen hopeanuolen. Iltapäivään mahtui vielä muutamia hienoja täyn kuljetteluja ja tasuriosumia, kunnes totesimme päivän olleen jo tarpeeksi upea. Lähdimme takaisin mökille lämmittämään saunaa ja vastaanottamaan reissuporukkamme toista iskujoukkoa. Pitihän meidän ehtiä vielä ripustamaan saamamme mallikalat esille mökin portaikon pieleen, jotta toinen osasto ei varmasti pysyisi nahoissaan. 
Oma rautuennätykseni, 800g
Toinen reissupäivä uhrattiin jälleen Sandträsketille, tällä kertaa vahvistetulla porukalla. Arvelimme saaliin olevan hyvä, kunhan vain aurinko ei pääsisi liikaa paistamaan. Mutta eipä ollut säähaltia suosiollinen, sillä aurinko helotti ja kalat loistivat poissaolollaan. Porukan saalis jäi yrittäjiin nähden laihaksi. Edellispäivän reikärykelmää laajennettiin joka suuntaan ja yritys oli sitkeää. Lähestulkoon kellon ympäri pilkityn päivän saldona oli muutama nieriä, joista suurin sattui Antille. Kala nappasi ja tarttui pilkkijakkaran päälle jätetyn vavan alla paikallaan killuneeseen tasapainoon. Onneksi vapa ei lähtenyt risteilylle, ennen kuin Antti huomasi tilanteen. Suurimmat ahvenet painoivat 700 ja 400 grammaa. Päivän ehkäpä paras tilanne sattui minulle, kun hain uutta reviiriä syvältä. 17 metrin vedestä löytyikin jotain kookkaampaa, sillä miltei pohjasta junttasi mörkökaliiberin kala, joka esitti muutaman syöksynkin ennen kuin irtosi lähellä reikää. Lajimääritys jäi tekemättä, mutta lähelle pari kiloa olisi varmasti ollut. Laihahkon päivän iltaa parannettiin mökillä hurtilla huumorilla ja saunatuokiolla. Illalla syntyi myös yhteinen päätös suunnata seuraavana aamuna Svanikselle, joka olisi todennäköisesti soveliaampi kalapaikka kirkkaalle säälle. Kolmas pilkkipäivä alkoi kireällä ja kirkkaalla pakkasaamulla. Ulkomittari hytisi huurteisena 16 pakkasasteen kourissa ja pilkkimiehet joutuivat etsimään laukuistaan lämpöisempiä vaatteita, joita oli onneksi kaikilla mukana. Valitsin avauspaikaksi erään suuremman niemen kärjen, josta oli aiemminkin saatu suuria, jopa yli kilon, ahvenia. Muu porukka jatkoi lainaksi saadulla moottorikelkalla muutaman kilometrin pidemmälle loivasti laskevan rantapenkan ääreen, josta Jorma oli löytänyt hienoja ahvenia kesällä. Ensimmäinen tunti kului hiljaisissa merkeissä, mitä nyt jokin pieni ahven harjoitteli tasurini avulla pikkukalojen saalistamista. Sitten alkoi paukkumaan noin puolitoista metriä pohjan päältä. Sain muutaman minuutin aikana kolme yksittäistä pulskaa ajoahventa. Suurimmalle oli kertynyt elopainoa puolisen kiloa. Hykertelin tyytyväisenä ja ajattelin osuneeni oivaan kohtaan, jossa olisi mielekästä viettää koko päivä. Kauheasti en olisi jaksanutkaan kaloja etsiä, sillä Svaniksella oli polveen asti lunta ja jäätäkin liki metri.Samassa kuulin lähestyvän moottorikelkan äänen. Ajattelin, että muilla oli ollut hiljaista ja he olivat lähteneet kysymään, olinko minä löytänyt kaloja. Kelkka lähestyi nopeasti ja huomasin, että Villehän se siellä kaahasi. Putsailin hätäisesti saamiani ahvenia lumesta, jotta ne näyttäisivät varmasti riittävän komeilta kyrmyniskoilta. Ville hypähti kelkan päältä tohkeissaan, muttei suinkaan minun kaloistani. Hän nosti repustaan karmean kokoisen, liki puolitoistakiloisen, ahvenkörilään ja kysyi haluaisinko lähteä kalastamaan isoja ahvenia. Sieltä loivasta rinteestä olivat muutkin kuulemma saaneet yli puolikiloisia ja yksi koukkukin oli jo katkennut Janin uittamasta tasapainosta. Kahdesti ei tarvinnut pyytää, kun istuin jo innosta soikeana kelkan selässä Villen takana matkalla isomuksen ottialueelle. Perillä muut kaverit päivittelivät saaliin jakautumisen oikeudenmukaisuutta. Jättiläisahven oli osunut reissumme noviisille, joka oli vasta viidettä kertaa pilkillä. Villen edellisten pilkkiahventen yhteispaino oli tuskin körmyn painoa suurempi. Totesimme huvittuneina, ettei moni kova pilkkimies näe eläissään yli kilon ahventa. Sitten tulee joku, joka saa heti moisen kehukalan, vaikka tavoitteena on vain lomailu ja leirielämän kokeminen. Siinä oli meille enemmän pilkkineillekin oivaa oppia; turhan vakavasti ei pitäisi suurahvenjahtia ottaa. 
'Viidennen kerran Ville' ja puolitoistakiloinen
Pilkkimisen ohella sai harjoitella lumitöitä
Aurinko oli kivunnut mäkimaaston ja puiden latvojen takaa kokonaan esiin ja aamun kipakat pakkaset olivat kääntyneet lämpöasteiksi. Tuon tuosta kaikui ilmoille äänekkäitä huudahduksia mahtitärppien merkiksi. Erityisesti Antti ja Jani tuntuivat nostelevan säännöllisesti komeita kaloja. Ahvenlukkojen avaimena toimi parhaiten kyttäystaktiikka. Isomusahvenet nousivat selvissä sykleissä. Oli tyypillistä, että noin puoleen tuntiin ei tapahtunut yhtään mitään, mutta sitten kun tapahtui, tapahtui kunnolla. Kun jollain ryhmämme jäsenistä taipui vapa voimakkaan otin merkiksi, oli aika tiukentaa otetta omasta vavasta, sillä suurahvenet tuntuivat kiertävän rantapenkkaa muutaman kalan pikkuparvissa. Jokaisesta parvesta nousi kerrallaan kahdesta kuuteen possukoon ahventa, alle 500-grammaisia ei juurikaan. Ahvenet iskivät porukkamme käyttämiin Tonin ja Jorman valmistamiin tasapainoihin ajoahvenille ominaisella ”kerrasta kiinni”-tyylillä. Puoliltapäivin otti hiipui, jolloin suuntasimme mökille viettämään siestaa, ruokailemaan ja lisäämään aurinkorasvaa. 
Antti ja Svaniksen komea ahven
Yksi Janin monesta
Palattuamme takaisin päivystyspaikalle Toni lähti ensiksi tarkistamaan moottorikelkalla muutamien satojen metrien päähän jättämäänsä täkyonkea. Emme aluksi kiinnittäneet tilanteeseen huomiota, mutta kun mies vaan viipyi, aloimme aavistella taimenen mahdollisuutta. Lopulta Toni ponkaisi pystyyn ja huusi kovaan ääneen. Enää ei voinut kuurompikaan erehtyä. Jotain hienoa oli varmasti noussut. Jännitys kohosi moottorikelkan lähestyessä. Ja sieltähän Toni saapui sylissään komea, liki 4-kiloinen, taimen. Ei ollut kuulemma jättänyt hyrräkelalle juurikaan siimoja jäljelle. Nyt oli sitten saatu se Svaniksen taimenkin, oikea Monsteröringen. 
Monsteröringen
Ahventen ruokahalu heräili jälleen neljän maissa iltapäivällä. Otti oli jälleen varsin vihaista ja porukkaan kertyi tasaisesti suuria ahvenia, joista pulskimmat ylsivät miltei kilon maagiseen rajaan. Tonilla oli lisäksi varsinainen mörkö kiinni, joka ei mahtunut miehen puheiden mukaan kunnolla reikään. Tunnelma alkoi olla varsin korkealla. Otimme mökille päästyämme komean joukkopotretin vilpittömän onnellisista kalamiehistä ja punnitsimme ryhmämme kymmenen isoimman ahvenen yhteispainoksi melkein kahdeksan kiloa. 
Joukkuepotretti
Sinä iltana saunailta venyi, ruoka maistui ja virvokkeita nautittiin hieman tavallista runsaammin erittäin onnistuneen päivän kruunuksi. Jotkut suorittivat empiirisen kulttuurimatkan edullisten argentiinalaisten punaviinien kiehtovaan maailmaan sillä seurauksella, että jouduimme kruunaamaan yhden onnellisen kalamiehen Herefordin herttuaksi. 
Iltanuotio
Riehakasta ahvenkarnevaalia seurannut aamu valkeni varkain. Yöunet jäivät suhteellisen vajaiksi. Ensimmäisenä oli ylhäällä ikuinen aamuvirkku Toni, sitten minä ja Malisen Mikko. Lähdimme kolmistaan kelkkailemaan kohti edellispäivän ”Edeniä” muiden jatkaessa kauneusuniaan. Mietimme, että nyt saisi kalakin liikkua ja käydä pyydyksiin, kun kerran oli ylöskin päästy. Ensimmäisen puolentoista tunnin aikana oli varsin hiljaista. Ainoastaan minä onnistuin narraamaan muutaman nelisatasen samalta reiältä. Nostatimme henkeä ja odottavaa tunnelmaa arvelemalla ajoahventen saapumisajankohtaa. Uskoimme vakaasti, että kyseinen rinne antaisi vielä komeita kaloja. Sitten se tapahtui, aivan samaan aikaan kuin edeltävänä päivänä. Kello oli hieman yli yhdeksän, kun Toni ilmoitti havainneensa multimediapulkkansa näytöllä elämää. Ja elämä realisoitui muutamana vihaisena tällinä, jotka eivät kuitenkaan tarttuneet. Katsellessani Tonin tartutusyrityksiä tunsin yhtäkkiä vavassani voimakkaan repäisyn. Huudahdin kavereille kalan olevan varmasti yli kilon. Välivedestä kevennetyn tasapainon takakoukkuun rouhaissut isomusahven tuli vaivatta reiälle ja ylös. Siinä se oli, 1210 grammaa puhdasta ahvenvoimaa. Kala sivusi omaa ahvenennätystäni, joten tunne oli sen mukainen. Samaan aikaan myös kaimani Mikko huudahti hieman sivummalla esitellen juuri saamaansa komeaa ahventa. Kaikilla meistä kolmesta oli ollut hyvä tapahtuma samaan aikaan noin sadan neliön alueella. Olipa kerrassaan räväkkä syönnin aloitus. 
Allekirjoittanut ja reilu 1200g Svaniksen ahven ottipeleineen
Eikä meno hyytynyt. Ensin Toni sai 850-grammaisen ja sitten alkoi Malisen näytös. Mikko kierteli vanhoja reikiä nopeahkoon tahtiin ja paransi kala kalalta omaa ahvenennätystään. Kaipa hänellä oli pohjimmaisena ajatuksena edetä riittävän hitaasti, jotta kokemusta olisi tarpeeksi sen ison iskiessä. Ottitunti päättyi kahden metrin vedestä iskeneeseen 1250-grammaiseen isomukseen. Siinä vaiheessa oli laitettava puhelimen avulla vauhtia lepäilemässä ja bensanhakumatkalla olleille kaveruksille. 
Mikko-kaimojen tasatulos
Mökille jäänyt osasto saapui paikalle hieman epäuskoisena päivitellen pidennetyn aamu-unen ja bensareissun ajoitusta. Tervehdin kaveruksia tempaisemalla jäälle sopivasti alle kilon ahvenen. Tämän jälkeen syönti lopahti hieman ivallisesti pidemmäksi aikaa. Olipahan aikaa grillata makkaroita ja istuskella nuotiolla. 
Grillitauolla
Olutta ja makkaraa
Bongasimme nuotiopaikan äärestä myös jonkun petoeläinemon ja poikasen jäljet. Tauon jälkeen sain vielä kertaalleen keräillä vapani kappaleita hangelta huolimattoman otteen vuoksi. Lohdutukseksi sain tapahtuman aiheuttaneen 900-grammaisen ahvenen kuitenkin ylös. Pian tämän jälkeen aamuvuoron oli aika lähteä saunomaan ja antaa koko temmellyskenttä iltavuoron käyttöön. Kovasta yrityksestä huolimatta iltaonkijoiden saalis jäi muutamaan enintään puolikiloiseen raitapaitaan. Punnitsimme mökillä päivän kymmenen suurimman ahvenen potin 8,2 kilon painoiseksi. 
Läjä ahvenia
Hyvin on ahvenet pulkassa
Seuraava päivä, tai oikeastaan muutaman tunnin aamuinen pyrähdys, oli minulle ja Tonille reissun viimeinen kalastustuokio. Päätimme uhrata aamupäivän Sandträsketille. Sieltä oli hieno reissu aloitettu ja sinne olisi hyvä kohdentaa viimeiset tasapainottelut ja täkyleikit. Keli oli jälleen upean keväinen, mutta kirkkaan veden kalastuksen kannalta ehkä liiankin valoisa. Emme antaneet säätyypin kuitenkaan haitata, vaan päätimme nauttia auringosta ja kevään viimeisistä pilkkihetkistä. Ensimmäisten tuntien tyhjänpyynti tutuilla ottialueilla ajoi meidät hakemaan kaloja hieman kauempaa syvänteen päältä. Toni löysi hyvän reiän rautujen reitiltä. Hän sai kevennetyllä 800-grammaisen raudun, joka pullautti suustaan jäälle tuoreen muikun. Raudulla taisi olla kova tarve kasvaa nopeasti isoksi. Toni sai lisäksi vielä pari pienempää nieriää. Minulla oli jo paras puhti poissa, joten keskityin kyttäämään kaloja parilla vierekkäisellä reiällä. Tuloksena oli pari ahvenen nykyä ja raudun isku kalamiehen miltei torkkuessa. Katsoimme parhaaksi lähteä hyvissä ajoin menevän musiikin ja energiajuomien maustamalle kotimatkalle, koska syönti ei antanut merkkejä paremmasta.
Rautu ja muikku – molemmat Sandträsketiltä
Ryhmämme toisen joukko-osaston loppureissu sujui mukavissa merkeissä Svaniksella. Tosin kelit muuttuivat selvästi edeltäviä päiviä tummemmiksi, mikä olisi todennäköisesti suosinut Sandträsketin rautujahtia. Vavahduttavimpia tapahtumia olivat Villen siiman katkonut ahven ja Jormalla kiinni ollut nieriä, joka oli näköhavaintojen mukaan vähintään samaa luokkaa kuin Tonin aiemmin saama kolmekiloinen. Ahventen keskikoko pieneni viimeisinä päivinä selvästi, mutta muutamat 600–800 grammaa painaneet possuahvenet pitivät yrittäjien motivaation alati korkealla. 
Jorma ja kintaankokoiset
Uusien kilokerholaisten kädenpuristus
Pohjois-Ruotsiin suuntautunut kevätretki oli upea kokemus. Säät olivat mukavan vaihtelevia tarjoten niin auringonpaahdetta kuin tummempaakin keliä. Maisemat olivat etenkin Svaniksella kauniin erämaiset ja luonnonrauha taattu. Reissuporukkamme oli kaikin puolin yhtenäinen ja mahtava. Huumori kukoisti ja höysti illanviettoa. Useimmat parantelivat ahvenennätystään. Svanis tarjosi meille kolme yli 1200-grammaista ahventa, joista suurimmaksi jäi Villen saama 1470-grammainen. Toni sai täkymuikulla upean raudun ja hienon taimenen. Kaikkien tavoitekalojen suhteen päästiin koviin tuloksiin. Svanis tarjosi täydellistä suurten ajoahventen tasapainokalastusta. Lähes jokainen reissun päivistä olisi ollut talven ehdoton kohokohta, varsinkin Suomen puolella. Ja nyt sellaisia päiviä koettiin useampia peräkkäin. Porukkamme kymmenen suurimman ahvenen yhteispaino oli maagisesti 10,3 kiloa. Oli pysäyttävää huomata, kuinka esimerkiksi 500–700-grammainen ahven alkoi reissun edetessä näyttää pieneltä. Tätä reissukertomusta kirjoittaessa on vasta alkanut tajuamaan, että seuraavaan yhtä onnistuneeseen reissuun, seuraavaan kilon ahveneen tai edes puolikiloiseen voi mennä useampi tovi. Ja mistä sitä tietää, vaikkei vastaavaa enää osuisi omalle kohdalle. Mutta muistoista reissu ei varmasti koskaan katoa. Kiitokset kaikille reissussa mukana olleille hienoista hetkistä!
Kotiin...
Kommentit (14)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
Kiitokset Mipolle
! Raportointivastuu luovutettiin juurikin kykenevimmälle kalatoverille!
Reissu palasi hetki hetkeltä kirkkaampana mieleen.
Tämä reissu tulee jäämään muistoihin.
Kiitokset myös kaikille muille possuonkureille!