|
Sieldutjåhka, sunnuntai 16.7
Smuolejåkkå lta lensimme Sieldutjåhkan yläosalle, siihen kohtaan, jossa suvanto loppuu ja koski alkaa...
Telttapaikkana parhaasta päästä. Leiri pystyyn ja tikkana kalaan. Kosken niskan lahdelmassa oli kala tuikilla. Vehkeet laitoin kasaan vasta rannalla, mutta meinasi mennä hommat reisille kun vapisin. Siirryin tuikkijoiden alavirran puolelle ja viskasin pikkupinturin tyrkylle. Suu aukesi ja sulkeutui. Vedin hädissäni perhon suusta. Höh! Uutta suoleen... tällä kertaa nappasi ja oli kiinni. Tulinen taisto, on se vaan ihme että tämmöset tirritaimenet antavat paremmat kyydit kuin tuplasti isommat pulla-serkkunsa. 38 cm ja kasvamaan. Viereisestä virrasta sain vielä kaksi 37-senttistä, isompia ei näkynyt. Jussi saapui apajille. Ei pieniä isompia.
Sieldujokhan pirteä perhoja napsinut 38-senttinen taimen on haavissa
Palattiin leirille kuppi kuumalle. Sataa tihutti, päätettiin odottaa sen loppumista ja mennä suvannolle kahlaamaan. 21:00 nurkilla sataminen stoi. Makuupussin lämmön ihanuus vastaan suvantotaimen... makuupussille ensimmäinen tappio. Suvannon nivaosuudella näkyi tuikkeja pilvin pimein. Päätettiin ottaa parit "tammukat", eli laillisen alamitan 35 cm täyttävät kalat, jotta saatais vähän kalaruokaa tuulisen tyhjyyden jälkeen. Kyhättiin nuotio, jonka kyhääminen oli muuten tuskaa -- metsät täynnä koivua ja silti kunnon polttopuut hukassa, pelkkää lahopuuta... Katajan avulla saatiin nuotioon riittävää kuumuutta, ja saatiin paistettua pannutaimenta. Kärvisteltiin vielä jonkun aikaa yli puoliyön ja vetäydyttiin kuorsaamaan...
Pikkutaimen
Toinen pikkutaimen
Kaksi eroa Smuolejokkaan: turkoosi väri ja rantapuut
Turkoosi vesi virtaa
ja se kolmas ero oli: mutapohja
Leirin yläpuolella hiljainen suvanto
Turistit olivat kantaneet meille mukanaan penkit
Sieldutjåhka, maanantai 17.7
Herätys 10:00 Aamupalan jälkeen päätettiin tuulen takia lähteä alavirtaan koskikalalle. Leiripaikasta alavirtaan koski oli pitkä, paikoin leveä, ja pelkkää koskea, ilman kovinkaan monta isoa kiveä jonka edessä tai takana taimenta saattaisi olla, joten kalastus jäi hiukan vähälle. Kuten niin monesti aikaisemmin, parhaat paikat olivat vastarannalla.
Käveltiin parisen kilometriä, jos sitäkään, alavirtaan, kunnes koski muuttui kapeaksi ränniksi, josta ylös pääsemiseen saisi lohikin tehdä töitä tosissaan. Kevyesti kalastettiin tuon rännin niskaosuutta, Jussin saadessa parit sinttisarjalaiset. Mentiin katsomaan rännin alkuosuutta. Todella näkemisen arvoinen ränni. Helikopterista katsottuna se näytti jopa kilometrin pituiselta, tosin me emme jaksaneet kuin alkupätkän verran.
ja turkoosi vesi virtaa...
ja vauhti kiihtyy..
Aikamoinen ränni
Kuohuakin piisaa
Ja välillä vähän rauhallisemmin
Kapea, värikäs ja nopea on Sieldutjokka
Käveltiin takaisin leiriin, vavat kädessä painolastina, ja keitettiin kupilliset kuumaa ja syötiin näkkäriä. Ja huomattiin ilmeisen selväksi, että yksi sukupolvi hyttysiä varmaankin kuoli tuuleen ja kylmyyteen. Muutama hassu sääski nähty sen jälkeen kun tuuleminen alkoi Smuolejåhkalla. Päätettiin tuulesta ja mustista pilvistä huolimatta kävellä ylävirtaan polkua pitkin. Joen vartta seurailee Sieldutvággen-niminen polku, jota pitkin kulumisasteesta päätellen kulkee varmaan viisi ihmistä vuodessa. Paikoin polku hävisi silmistä ja ainoa tapa löytää polulle takaisin oli seurata punaisia maaliläikkiä koivunrungoissa. Edellispäivänä Jussin kuulemat ihmisäänet (suomalaisia, mies- ja naisääni) todettiin ilmeisen todeksi, sillä löysimme ison ja pienen saappaanjälkiä polulta. Saas nähdä milloin puuttuvat kolme kulkijaa saapuvat...
Käveltiin kaksoissilloille saakka (sinne missä korkealla tunturin laella näkyvä vesiputous purona leikkaa polun) ja perseellisen jälkeen päätettiin pudottautua joelle ja alkaa tuikkien metsästys. Päivän erikoisuus oli auringon näkyminen useaan otteeseen pidempään kuin pari minuuttia. Toivo elää... Tuskin pääsimme joelle kun tuuli alkoi voimistumaan, pilaten koko tuikkienmetsästysreissumme saman tien. Kävellä tassuttelimme pitkän suvannon rantoja kosken niskalle mielissämme kiroten huonoa tuuriamme. Kosken niskalla koitimme vielä tuskaisesti viimeiset yritykset, mutta tuuli teki niistäkin selvää. Jussi toki sai yhden sintin, josta ei venyttämälläkään saisi mittakalaa. Pussimuonasapuskan jälkeen tirsoille. Herättyämme ei tilanne ollut muuttunut yhtään paremmaksi. Juotiin teet ja ryhdyttiin nuotion polttoon. Kuluuhan se aika näinkin, parempia ilmoja odotellessa... Olipas aika turha päivä.
Sieldutjokk, tiistai 18.7
Herätys... viivästyi. Tuulee, satelee... ei viitsi edes nousta ylös... Noustiin vastustellen 12:30. Sää ei suosi tänä vuonna... Päätettiin kaiken kärvistelyn keskellä lähteä tassuttelemaan leirin takana olevaan koivumetsään. Kiivettiin liki huipulle Bävvilåpttå-nimiselle tunturille. Huipulla meitä odotti kotka, joka lähti lentoon aivan yläpuoleltamme.
Sieldutjokkan laaksoa
Näkymä joelle reunustavalta tunturilta
Näkymä joelle reunustavalta tunturilta
Näkymä joelle reunustavalta tunturilta
Ja lopulta joki häviää rotkon uumeniin...
Tuuli vaan jatkuu... palattiin leiriin syömään. Pystytettiin laavu selän taakse tuulen suojaksi. Päätettiin vielä odottaa josko tuuli laantuisi että päästäisiin vihdoin kalaan. Pilvimassaa pukkaa... lopulta päätettiin ruveta parantamaan kevyesti maailmaa. Siirrettiin nuotio pois laavun luota ja otettiin parit sauhuviskit & konjakit.
Sieldutjåhka, keskiviikko 19.7
Herätys 07:30. TYYNTÄ!!! Lötkötin onnellisena vielä hetken makuupussissa. Sitten alkoi satelemaan. No voi prkl... kaipa sen kestää. Sitten nousi myrskytuuli... kyllä koettelee kalamiestä! Käveltiin naamat nyreinä rännille valokuvia ottamaan. Sillalle asti käveltiin, eli puoleen väliin.
Sieldutjokka on kuohuvien koskien joki
Sieldutjokka on nopea ja raaka joki
eikä joki muita värejä tunne kuin turkoosin...
ja kuovuvan valkoisen...
ja joki jatkaa menoaan...
...kuohuvana ja kapeana
ja joskus todella kapeana
Joskus käy mielessä että tämä joki on varmaankin kaunein joki mikä on olemassa
joskaan se ei ole kalastuksellisesti mitenkään houkutteleva
Pari kertaa on siinä hiekansiru pyörinyt ja jättänyt jälkeään kallioon...
Ja aivan kuin joki koko ajan vain jyrkkenisi...
Turkoosi koski turkoosin kosken perään
Kanjonijokka
Suvannolla on hiljaista
Päivän toinen suuri asia oli se, että yksi hyttynen pääsi pistämään. Tapoin sen surutta.
Sieldutjåhka, torstai 20.7
Herätys 09:30. TYYNTÄ!!! Puurot pikana naamariin, hampaan- ja pärstän pesu, brrr!, ja tikkana kahluuhousut jalassa suvannolle tuikkijahtiin. Mentiin kotirannan puolelle, niskakosken yläpuoliselle nivalle. Siellähän niitä taimenaisia taas tuikki... Kahlattiin niin syvälle kuin uskallettiin ja viskottiin päivänkorentopinturia kalojen kuonon eteen. Vedessä killui tasaiseen tahtiin juuri kuoriutuneita korentoja, ja suuri osa pääsi ilmaan, kymmenien kuitenkin joutuessa taimenen suolen täytteeksi.
Aamuinen ja aurinkoinen suvanto päivänkorentoineen odottaa...
Ja siellähän se perhokalastaja jo onkin
Kuvan alaosassa näkyy viitteitä pohjan laadusta: mutaa piisaa
Vesi oli kylmää, 12 astetta. Sukkahousut eivät aivan riittäneet, jalat jäätyivät joten välillä piti tulla lämmittelemään. Onneksi ei ollut pilven hattaraakaan taivaalla. Silti vähäinen tuulenvire oli hieman viileä. Ensimmäisellä kahlauksella ei tullut juurikaan mitään. Toisella vaihdettiin keskenämme paikkaa. Huomasin isommalta näyttävän tuikin virran keskellä - tarkka heitto ja... laakista kiinni. Jarru oli aika tiukalle jäänyt, mutta silti siimaa irtosi kelalta. Kohta kuitenkin haavin suu aukesi ja 40-senttinen soppakala sai kuulla amenta. Jussi otti vielä graavikalaksi yhden pienemmän.
Sieldutjokkan taimen, 40 cm
Vihreää peliin!
Kirkkaanvihreää!
Palattiin leiriin ja juotiin kahvit. Laitoin molemmat kalat kevyeen suolaan ja vein ne "jääkaappiin". Sitten laitettiin fleece-pöksyt sukkahousujen lisäksi jalkaan ja palattiin väylälle. Päätettiin kahlata toiselle puolelle. Aivan kosken ylimmällä niskalla on leveä kohta, josta pääsi vaivatta yli, tosin suoraan siitäkään ei kannata mennä, sillä parit montut sieltä löytyy. Mentiin aikaisemman kalapaikan kohdalle. Jokunen tuikki näkyi. Jussi jäi siihen koukuttelemaan kaloja ja väijymään josko isompia tulisi esiin.
Lähdin ylävirtaan etsimään isomuksia. Kävelin kolmisensataa metriä ylöspäin mutkakohtaan ja siellä alkoi nuolihaukkapariskunta pitämään älämölöä. Ne tulivat lähimmillään kymmenen metrin päähän vikisemään. Niillä on pesä joen toisella puolella, jossain... Joen tällä puolella on selkeä syvempi ura, jonka pohjalla on paikoin mustia läikkiä. Mujua ja kiviä, luulen... muuten pohja on täysin mutapohja. Noin sadan metrin päässä joki tekee jälleen mutkan, ja tuo ura menee mutkan kohdalla aivan rannan tuntumassa.
Mutkan kohdalla tuikkii. Kaksi kalaa. Ehkä kolmaskin, isompi? Väijyn hetken korkean reunan takana, ja sieltä ne tulevatkin esiin. Ensimmäinen on pieni, mutta toinen näyttää jo nelikymppiseltä. Kolmatta en näe. Ison mulauksen se kuitenkin oli tehnyt hetkeä aikaisemmin. Odotan kun isompi niistä kahdesta menee ohitseni takaisin ylävirtaan ja viskaan perhon sen kuonon eteen. Tai siis yritän. Rantaheinään se kiinni jäi, takaheitossa. Se kuitenkin irtoaa ja saan heitettyä heti uudestaan. Kuonon eteen tipahtaa ja -- kiinni on. Päästän sen kuitenkin kasvamaan, oli pienempi kuin miltä aluksi näytti.
Tuikkiva taimen
Suvantoa piisaa
Leirin kohdalla alkaa koskiosuus
Sitä kolmatta ei näkynyt, joten palasin takaisin alavirtaan. Syöttelin taimenille ruokatauolla metsästettyjä paarmoja. Hyvin kelpasivat, ja yksi vähän vauraammankin tuntuinen kala ja sen mahdollinen asentopaikka löytyi. Päätettiin silti lähteä kalasopan tekoon. Maailman parhaan kalasopan jälkeen mentiin pesemään munat, perse ja kainalot. Tarkennettakoon taas, kun ollaan tässä maassa, että kukin hoiti hommat itsekseen. Istuttiin rannalla ja ihmeteltiin että niitä paarmoja on perkeleesti. Hyttysiäkin alkoi tunkemaan silmille. Niitähän ei tapa mikään kylmyys, aina niitä jostain sikiää. Mutta parhaimmalta tuntui nähdä kun päivänkorennot aloittivat parveilun. Jos sää pysyy tällaisena niin illalla...
Maailman paras kalasoppa
Istuttiin vielä puoli tuntia ja päätettiin lähteä koittamaan. Laitettiin lisää paitaa päälle ja hyökättiin vavat tanassa ylävirtaan. Päätin kahlata toiselle puolelle Jussin jäädessä kotirannalle. Hiljaista on. Ei tuikin tuikkia, paitsi sinttisarjalaiset matalassa tyynessä. Pinta väreili kevyessä tuulessa. Veden pinnalla kellui useita päivänkorentoja eikä mikään kelvannut. Kenellekään.
Perhokalastajalla ei parempaa paikkaa olekaan
Paikka oli kuin kuollut. Odoteltiin pitkään, välillä heitellen, mutta mikään ei muuttunut. Palailtiin takaisin leirille ja juotiin teet/kuumat kupit. Ihme oli tapahtunut: auringon edessä, lähelläkään, ei käynyt koko päivänä pilven pilveä. Jotain on nyt pielessä...
Aurinko laskee tunturin taa
Sieldutjåhka, perjantai 21.7
Herätys 07:55. Vissiin ei tuule? Jess... Ulos ja puuroa naamioon. Jussi örisi jotain teltassa ja kuorsasi perään. Laitoin tennistossukalavehkeet pykälään ja pikku-Trangian sekä peltipussimuonan, lusikan, pari rusina-askia ja palan poronlihaa selkäreppuun sekä lopuksi viritin Jussille risuista nuolen osoittamaan ylävirtaan ja alle viestin "RAUTUJA". Kello tais olla 9:00 kun liikkeellelähtö kajahti. Kävelin Sieldutvággen'iä tuplasillan jälkeiselle sillalle, josta leirisuvannon yläpuolinen koski näkyy. Juuri ennen sillalle johtavaa pikkumäkeä pysähdyin ja töllötin isoa persettä kymmenen metrin päässä. Perseen omistaja huomasi minut kun hädissäni revin kameraa esiin ja sinkosi liikkeelle. Huusin välittömästi perään "MÖÖÖ" ja perse pysähtyi. Perseen toinen pää kääntyi kyylämään minua toviksi, jona aikana ehdin napata kuvan, ja laukkasi sitten kiihkeästi pöpelikköön. Utelias oli, erantovasa.
Hirrrrrvi! Tunturihirrrrvi!! MÖÖÖÖ!
Järkytyksestä selvittyäni hyökkäsin tietysti loppuliu'ulle kyyläämään. Jo vain siellä taimenia tuikkimassa oli, vähän joka suunnalla. Yksi isommaltakin tuntuva joukossa... Kävelin silti ylöspäin heittämättä kertaakaan, viimeisen kosken kuohun kohdalle, jossa oli akanvirta. Siinä noin nelikymppinen taimen tasaiseen tahtiin kuono alavirtaan päin, siis akanvirtaa vasten, napsi ötökkää pinnasta. Katselin kolmen metrin päästä etu-yläviistosta taimenen napostelua. Kaunista oli katsella. Päätin, että jos kala on siinä paikallaan kun palaan, niin heitänpä sille perhoa.
Kuvan oikean reunan mutkassa se tuikki...
Jatkoin köpöttelyä ylävirtaan, parista syvästä montusta tartutin paikallisasukkaan, mutta olivat sitä pikkusarjaa, jota kosket täällä ovat pullollaan. Suvantoa, ja etenkin sitä taimen-rautu -rajaköngästä odotellen kirmasin jälleen ylävirtaan kiihko silmässä. Kosket rupesivat olemaan jyrkempiä ja kapeampia joen muuttuessa kiemurtelevaksi S-kirjaimeksi, joten ohitin ne olankohautuksella. S-mutkien välillä oli monta hyvää telttapaikkaa nuotiopaikkoineen, tuulen suojassa ja tasaisella. Kahdessa paikassa oli normaalin koivumetsän sijasta "lentokenttä", johon hulikutamutterilla olisi helppo laskeutua.
Hiljaisen virran mutka
Matala, leveä ja ja hiljainen mutka
Sininen on jok!
Ylempi koskiosuus on alkanut
Sieldujokkan koskiosuutta
Sieldujokkan koskiosuutta
Matalaa mutapohjaa riittää
Nyt edessä oli kuitenkin kumpuramaastoa jyrkkine mäkineen, ja ne pistivät puuskuttamaan. Viimeisen sellaisen kohdalla, ollessani juuri laskeutumassa alas, huomasin taas ison perseen laakson pohjalla. Löin maihin kuten nuorempana kiväärikomppaniassa oli opetettu ja kaivoin kameran esiin. Hirvi, iso naaras, ei tiennyt maailman menosta mitään, näykkiessään versoa kitusiin. Saadakseni hirven naaman näkyviin huusin taas "MÖÖÖ". Johan pää nousi. Hirvellä ei ollut mitään hajua siitä mistä ääni oli tullut, joten se päätti ottaa Ritolat. Ihmettelin minne se hävisi ja nousin ylös. Mitään ei näkynyt. Sitten ylempänä vilahti ison perseen perässä kaksi pikkiriikkistä peppua. Eipä ihme, että tuli äiteelle kiire...
Tunturihirvi on huolissaan kaksosistaan
Huvittuneena jatkoin rämpimistä ja vihdoin saavuin suvannolle. Kyseessä ei kuitenkaan ollut rautusuvanto, koska sitä köngästä ei ollut vielä näkynyt. Kiipesin korkealle reunusharjulle ja kävelin sitä pitkin koko ajan kyyläten suvantoon, josko siellä olisikin joku köllikkä...
Yläosan koski
Ja taas matala, mutainen suvanto-osuus
Köllikkää ei näkynyt ja niinpä saavuin suvannon yläpuoliselle koskelle. Sen loppuliu'ulle päätin tehdä pesän. Lokkipariskunta ei oikein tykännyt asiasta, liekö niillä oma pesänsä lähiluodolla?
Tämän kosken vieressä on hyvä levähtää ja syödä eväät
Kivikkoinen tunturikoski
Kaivoin trangian esiin, mittasin 3.6 desilitraa silmämääräisen tarkasti ja laitoin kaasun pörisemään. Siinä odotellessa piti tietysti viskoa vähän perhoa loppuliukuun. Vaan olipa tyhjä se paikka... Norjalaisten kuivamuonapussi, Nautapata, 7,90€, naamaan ja jokivettä perään ettei suu pala. Ei pöllömpää sapuskaa, hakkaa sakemanni-Reiterin vastaavat mennentullen. RÖYH...täyksen jälkeen matka jatkui, kunnes vihdoin saavuin sille könkäälle. Noin kahden metrin seinäputous, jossa ei virtausta taimenelle kyllä ainakaan tällä vedellä näyttänyt olevan tarpeeksi. Tuosta ei tammukka ylös mene, päättelin, ja jatkoin tyytyväisenä ylöspäin. Nyt se rautusuvanto ja rauhallinen virta, kiitos!
Vihdoinkin köngäs! Jokohan tämän yläpuolelta löytyisi rautuja?
Koski kosken jälkeen tuli eteen, ja lisäksi könkäitä, joista ei mikään kala tällä vedellä mene ylös. Aloin jo lähestymään siltaa, jossa Sieldutvággen'in kanssa risteävä Iggesvágge ylittää Sieldutjåkhan eikä suvannosta tai hitaammasta virrasta tietoakaan.
Ja pah, koskihan se siellä...
Toinen köngäs... ehkäpä nyt?
Ja kosket senkun jyrkkenee, mutta tunturit sentään ovat edessä
Ohitin sillan, jonka alla joku nuuskahuuli viskoi perhoa (varsin hauskalla "tyylillä"), enkä kysynyt että "tuleeko kalaa på svenska" kun tiesin ettei siinä ole kalaa. Yläpuolella nimittäin oli taas koski, josta ei kala yli mene, ja rautu ei mene sellaisesta alas. Kai siellä joku vahingossa nalkkiin jäänyt fisu saattaisi olla, toki... mokoma nuuskahuulituristi. Jaa-a!
Rajavartiokopin luona joku turisti viuhtoi menemään
Jatkoin koskikävelyä ylöspäin. Siellä oli jo vähän hitaampaa virtaakin, pari pienemmän kosken välissä. Alue ei ollut iso, ja siellähän joku jo tuikkasi! Akanvirrassa joku pikkufisu teki hyttyselle kiusaa... Kalastelin aluetta hetken, mutta hiljaista näytti olevan. Eikä kovinkaan syvääkään, näin pohjan koko ajan liki joka paikassa.
Ehkä tätä sitten alkaisi se rautualue?
Muta edessä olikin vain hiljainen järvi
Pettyneenä palasin takaisin päin ja päätin oikaista suoraan polulle suon ja metsän poikki. Pettymystä lievensi paljon se, että maisemat ja kosket ja könkäät ovat todella upeita. Senverran vähän kuljettu Sieldutvágge on, että menin sen yli huomaamatta yhtään. Rupesinkin vähän ihmettelemään että miksi nuo kalliot tulevat vastaan...
Tassuttelin hiki hatussa ja paarmat ympärillä suoraan leirisuvannon ylimmän kosken akanvirralle, sinne missä se taimen oli yhtenään tuikkinut. Siellähän se vielä oli. Lähestyin ylävirrasta, eli kun taimen oli akanvirrassa, taimenen takaa. Se ei tuikkinut samaan tahtiin, itse asiassa se ei tuikkinut ollenkaan. Huomasin sen kun tiesin mihin olin sen aamulla jättänyt ja koska päässä oli "superpolaroivat" lasit. Ilman laseja sitä ei olisi varmaan kukaan nähnyt. Hiivin hissukseen lähemmäksi, kaatuneen koivun ohi, vielä lähemmäksi, kun tuo hemmetin koivunrunko estää heittämisen!
Mikä se on kalamiehellä mielessä?
Lopulta pääsin heittopaikkaan ja mittasin siimaa. Viskasin perhon metrin taimenen eteen, juuri sinne mihin olin tähdännyt, ja kiinni oli. Lyhyt väsytys ja amen. Paistikala. Rämmin rantaa pitkin leiriin, otin yhden kylmän oluen ja huohotin. Kello taisi olla 18:30 oluenottohetkellä. Paska reissu mutta kivaa oli. Jalkoja kivistää. Tuhottiin eilinen graavikala ja mentiin maha täynnä sen, varrasleivän ja kuppikuuman sekoitusta rantaan syöttämään taimenenpentuja. Isot paarmat saivat hyötykäyttöä. Samalla päivän viimeinen olut. Huomenna on traditionaalinen loppuateria ja loppujen juomien tuhoamispäivä. Enää ei voi enempää ottaa... Läjä kuolleita paarmoja akanvirtaan ja ootellaan. Viisi minuuttia ja kaikki oli syöty. Etusormen mittaiset tulivat varmaan kylläiseksi yhdestä paarmasta. Yksi parikymmeniäs esitti hienon voltin paarma suussaan.
Taimenen sapuska
Piti hakea lisää paarmoja. Palasin toiselle akanvirralle muutaman paarman kanssa ja viskasin ne virtaan. Eipä aikaakaan kun taimenenpennut ne nielivät. Kasvakaas vähän isommiksi kuin ne, joita ollaan tällä viikolla koukutettu! Suvannossa tuikkivat, prkl... menisin kalaan, mutta jalat sanovat nej... oikoselleen telttaan...
Sieldutjåhka, lauantai 22.7
Herätys 9:10. Päätettiin lähteä suvannon yläpuoliselle koskelle. Taaperrettiin hissukseen polkua pitkin kolmannelle sillalle ja hipsastiin siitä suoraan joelle, hiekkasärkälle. Siinä sitten virvottiin muttei mitään saatu. Jussi lähti alavirran suuntaan ja minä aloin heittelemään ylävirtaan päin, edeten askelen pari heittojen välissä.
Olipa hiljaista, pari pienemmän sorttista taimenenpentua teki muutamat huolimattomat yritykset. Etenin jo puoleen väliin loppuliukua kun huomasin jalkojeni eteen tulevan isomman taimenen. Siinä se muljusteli parin metrin päässä, melkein suoraan allani, aivan penkassa kiinni. Otin lyhyen siiman, ujutin perhon rantapenkkaa pitkin sen nenän eteen, toivoen että siima ei jää kiinni rantapajuihin. NAPS! Kiinni! Kala lähti keskivirtaan ja minä taas alavirtaan vapa pystyssä etsimään sopivaa haaviamispaikkaa. Koitin pitää siiman kireällä samalla toivoen että kala ei tulisi rantaan sotkemaan itseään pajuihin. No niinhän se teki, tietysti... Laitoin jarrun niin löysälle kuin uskalsin, vavan viskasin pusikkoon takanani ja menin mahalleni irrottamaan siimaa pajusta ennenkuin kala kiskoisi sen poikki ja itsensä irti. Kala oli kuitenkin jo kerennyt väsymään, joten se ei paljoakaan sinkoillut sinne tänne. Sain pienellä tuurilla siiman irti pajusta ja kalan pelotettua keskivirtaan. Sitten nopeasti vapa käteen ja jarrua kireämmälle ja juosten alavirtaan, haaviamissoraikolle. Sain kalan vihdoin haaviin ja amen, sanoi pappi. Savukala...
Päätettiin lähteä valumaan alavirtaan rantaa pitkin. Ensimmäisen sillan kohdalla joki teki mutkan ja päävirta kulki polun puolella ja aivan rannassa. Jussi bongasi tästä syvästä uomasta isomuksen, ja ryhtyi sille tarjoilemaan perhoa. Kala ei tehnyt elettäkään. Samassa Jussi huomasi että siinä oli pienempi kaveri aivan vieressä. Siirryin vähän lähemmäksi yläpuolelle ja lirutin perhon niille nurkille. Pienempi nappasi heti kiinni. Väsytellessäni sitä isompi seurasi pienempää koko ajan. Sain sen irrotettua nopeasti, mutta arvasin että isompi otti Ritolat saman tien. Vaan siihenhän se jäi, samaan paikkaan. Pienempikin jäi, ja yhdessä ne siirtyivät keskemmälle virtaa. Vaihdoin kuulapääpikkustreamerin siiman päähän ja viskasin sen poikkivirtaan, kalan ollessa n. seitsemän metriä minusta alavirtaan ja nelisen metriä rannasta. Perho meni suoraan kalan nenän eestä ja se lähti seuraamaan sitä, mutta palasi takaisin. Nykäsin pari kertaa perhosta ja kala iski saman tien. Sain väsyteltyä sitä kymmenisen sekuntia kunnes se pääsi irti... Köpöteltiin leiriin. Jussi paistoi villisikasäilykkeestä pihvit ja mä tein pottumuusin.
Villisikapihvi ja pottumuusi pitää miehen tunturissa
Sitten ruvettiin keräämään polttopuita. Nuotio tehtiin valkoisen miehen malliin, puuta säästämättä...
Valkoisen miehen näppitulet
Häpsiskäkkiäinen
Oluet ja sauhujuomat sekä konjakit tuhottiin nopeasti, savustuspussillinen kalaakin kuulemma syötiin, ja telttaankin ilmeisesti oltiin selvitty...
Sieldutjåhka, sunnuntai 23.7
Herätys 8:10. Aamumustikkasoppaa puoli litraa nassuun ja päälle teetä. Leiri läjään ja vatkainta odottamaan...
Käytetyt valkoisen miehen näppitulet
Vatkain tuli 10 minuuttia etuajassa. Mutta meni ohi. Varmaan meni pudottamaan jonkun porukan ylävirran koskille... Sitten se kaukana ylävirran suunnalla pyöri kuin väkkärä. Mikähän sillä oikein on? Hermostuttaa...
Sitten se saapuu. "Minulla oli vaikeuksia löytää teidät", sanoi vispiläkuski. Sokeako se oli? Mökki 640SEK ja sauna, 30SEK. Saunan jälkeen mentiin toimistolle ostamaan syötävää. Saatiin 4 pitsaa joissa päiväys oli mennyt vanhaksi. Ne syömään ja punkkua. Pari kaljaa siihen päälle ja Jussilla silmät meni kiinni. Join lonkeron loppuun ja vetäydyin kuorsaamaan. Uni ei tullut, joten otin unioluen. Sitten pimeys vei miehen...
Add a comment
|
Reissuraportit 
