Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu - Tuulta, tuntureita ja siikoja
| Paavon pervåreissu - Tuulta, tuntureita ja siikoja |
Sivu 2 / 5
Tiistai 30.6.2009
Makuupussissa tuli hiki. Aamupalan jälkeen pähkäilimme tuulta ja päätimme lähteä koskelle jos tuulee ja leirin yläpuoliselle suvannolle jos tyyntyy. Jussin iloksi tuuli laantui.
Suvannolla tuikki siika. Harvakseltaan tosin. Aluksi en osannut enkä saanut perhoa kohdalle. Sitten nappasi ja iso siika myllersi veden pinnan sekaisin. Ja irtosi samantien. Hetken päästä tarttui taas ja pettymyksekseni nelikymppinen harjus limasi perhon ja sai kostoksi vapautensa takaisin. Siiat hävisivät matalaan poukamaan ja minä syöksyin sinne perässä. Siika jahtasi tummia, pieniä mutta salamannopeita vesiperhosia. Siinä se oli, edessäni, kymmenen metrin päässä. Heitin... pinta särkyi... ja perho jatkoi kellumistaan... Hetken hiljaisuus ja siellä se taas tuikki. Vai olikohan sama kala? Heitin mutta perho ei kelvannut kenellekään. Taas hiljeni. Ja taas se oli siinä, samassa paikassa. Latasin siiman suoraksi ja tein tiukan pysäytysjarrutuksen, perhon tippuessa juuri siihen mihin yritin, ja peruke jopa suorana. Slurp, kiinni oli! Kala oli pieni ja kohta pettymykseni tuplaantui - jälleen nelikymppinen harjus. Se oli siika, joka siinä tuikki, olin satavarma siitä...
Alle käsivarren pituinen Käsivarren harjus
Ilma pilaantui tuulen yltyessä ja sekoittaessa veden pinnan, tuikkien kadotessa aaltoihin, näkymättömiin... Palasimme leirille syömään.
Aurinko möllötti, tuulen voimistuessa tasaiseksi ja päättymättömäksi, ollen kuitenkin siedettävä kalastusta ajatellen. Jussi päätti kuitenkin mennä uimaan. "Ei tää kylmää ole, ei oo ees kiire pois", pappa hihkui uidessaan leirin kohdalla kunniakierrosta paita ja housut jalassa. Ilmeisesti haukivaara oli miehellä mielessä, katkarapusyöttiä ei parane esitellä nälkiintyneille tunturihauille. Piipahdin hetken päästä heittämässä talviturkkini pois, eikä vesi tosiaankaan kovin kylmää ollut. Mittaustulokset: vesi 16, ilma 20 astetta.
Mika lähti koskelle kalaan, Jussi meni teltan absidiin levyttämään ja minä koukuttamaan leirikosken pintovaa siikaa. Siirryin siian yläpuolelle, mittasin siiman ja annoin perhon valua alaspäin. Ensimmäiset viisi heittoa menivät ketuille haravoidessani aluetta, sitten kuudennella osuin siian näkökiilaan. Tuloksena hutilyönti ja uusi heitto. Heti iski ja siika sukelsi... Ja irtosi. Päätin antaa sen olla ja siirryin ylävirtaan päin ja suuntasin heittoni viistosti ylävirtaan, kiven vierusvirtaan... slurps! Voimakas harri väänsi vapaa ja pyöri ympyrää, siirtyen ohitseni, perässään jotain hieman pidempää. Haukiko se siellä? No haukihan se! Hädin tuskin uhriaan pidempi vihernieriä iski hampaansa harrin kylkeen mutta päästi samantien otteensa irti. Harjus jatkoi pyörimistä ja väänsi vapaa samaan tahtiin, ja hauki seurasi perässä, iskien toistamiseen hampaansa harrin kylkeen. Harjus ilmeisesti sai tästä lamaannuttavan iskun ja muuttui liikkumattomaksi lötköksi, jonka sain helposti haavittua, hauen jättäessä viime hetkellä saaliinsa rauhaan, välttäen haaviin joutumisen. Katselin hauen lipumista kiven taakse, sen heilauttaessa punertavana loistanutta, varmaankin isoveljensä kanssa nahistelussa haavautunutta pyrstöään.
Pamputin 46-senttisen harrin, koska sen kylki oli saanut jo aikamoiset ruhjeet, ja laitoin fileet graavisuolaukseen. Jussilla alkoi olla jo nälkä, joten rupesimme kokkaamaan peltipussimuonaa. Mika oli vielä kalassa vastarannalla mutta liittyi seuraamme saatuamme Jussin kanssa muonat parempaan talteen.
Mika lähti sapuskan jälkeen yläsuvannolle etsimään siikoja, jäin Jussin kanssa parantamaan tunturimaailmaa, tosin vain hetkeksi. Päätin lähteä Mikan perään, vaikka toiveet tuulen tyyntymisestä olivatkin lähinnä olemattomat.
Sain Mikan kiinni. Suvannon alapää oli kuollut kuin ikäneidon vastaava. Siirryimme seuraavan kosken loppuliu'ulle ja bongasin sieltä heti tuikin, aivan rannan reunasta. Pääsin tuikin yläpuolelle ja ryhdyin mittaamaan siimaa ja varovasti heitin perhon tarjolle tuikin lähimaille. Samassa Mikalla oli kala kiinni. Iso lötkö siika roiski pintavedet sekaisin pyristellessään vastaan. Heitin uudestaan tuikin paikalle ja siihen kohtaan ilmestyi rengas ja vapa oli väärällään välittömästi. Vahva harjus väänsi ja punnersi eikä suostunut millään antautumaan. Lopulta kuitenkin onnistuin haavitsemaan sen. Elvytin 48-senttisen tunturilurjuksen, sivusilmällä seuraten alempana tuikkivaa kalaa. Katsoin lurjuksen kotiinpaluun ja siirryin alemmaksi metsästämään aiemmin tuikkinutta kalaa. Siellä se oli, pieni tuikkirengas ilmestyi pienelle tyvenelle alueelle. Suuntasin perhon sinne ja annoin sen valua hiljaista virtaa alas. Tuikkirengas ilmestyi perhon viereen metrin päähän. Perhon valuttua liian alas heitin sen uudelleen samaan paikkaan, metrin lyhyemmällä siimalla. Heti iski... Kala nousi puolittain ilmaan vedestä ja otti pikaspurtin ulappaa kohti. Ja irtosi samalla hetkellä... Viiden minuutin päästä iso siika nousi pintaan kuin aave, selkäevä ja pyrstö pysyen näkyvissä ainakin minuutin, häviten veden pimeyteen, paikassa, jossa edellinen kala oli iskenyt...
Harjus palaamassa kotiin
Päätimme hetken päästä lähteä takaisinpäin. Tuikkeja metsästäen valuimme alavirtaan, näkemättä yhtään tuikkia. Tuuli onnistui piilottamaan ne vähäisetkin. Lopulta Mika näki tyvenessä rannan vieressä tuikin. Mika oli jo kuitenkin mennyt paikan ohi, joten päätin yrittää. Siirryin lyhyelle etäisyydelle, ehkä n. seitsemän metrin päähän. En itse ollut nähnyt tuikkia, tiesin vain suurinpiirtein alueen, jossa Mika sen näki, joten aloitin sokkoheitolla ja annoin perhon lipua virran mukana. Kuului hiljainen 'lits', ja perhon paikan ympärillä näkyi rengas, perhon lilluessa edelleenkin kaikessa rauhassa. Kohotin sen uuteen heittoon ja komensin sen laskeutumaan metrin ylemmäksi. Ja taas vapa taipui, kala jurotti syvällä, päättäen sitten ottaa Ritolat halki ulapan, imien rullalta siimaa liki koko heittosiiman verran. Vieläkään en nähnyt mikä kala se oli, iso se oli joka tapauksessa, eikä tuntunut siialta. Sitten sain sen kelattua viereen ja näin valtavan selkäevän... yli 50-senttinen harjus. Taistelin harria vastaan vielä pitkän tovin, se ei halunnut tulla lähellenikään. Sitten sen voimat alkoivat hiipua, se nousi pintaan eikä lähtenyt enää sukeltamaan. Sitten se kiersi toiselle puolelleni ja jatkoi matkaa perhon noustessa tunturituuleen roikkumaan...
Palasimme leiriin, Mika perkasi ja fileoi 53-senttisen, 1700 g painaneen siian. Nautimme kalapäivän päätteeksi Stroh-teetä ja tynnyrissä savustunutta skotlantilaista tunturiveden kera.
Tuulesta huolimatta ei huonompi rupeama.
Keskiviikko 1.7.2009
Tunturissa keskimäärin tuulee.
Aamupalan jälkeen oli vuorossa leirikosken rokastussessio. Mika meni tuttuun tyyliinsä niskalle, Jussi loppuliu'ulle ja minä jäljelle jääneelle keskiosalle. Viskoin perhoa tasaiseen alusvirtaan, hiljaa mielessäni olettaen, että siellä niitä olisi ainakin joskus tämän päivän aikana.
Heittelin lyhyitä heittoja, viiden metrin siimalla, aivan virran itseni puoleiseen virranreunaan, koettaen välttää viistämistä ja perhon uppoamista, kuten käy helposti heitettäessä virran väärälle puolelle, eli sinne virran yli, siiman vetäessä päävirran vauhdilla hitaamman virran sivun vauhdilla liikkuvan perhon upoksiin. Samassa näkyi paksu selkä ja kala oli kiinni. Violetilta vilahtava suuri selkäevä välkkyi auringonvalossa kalan taistellessa ja jumputtaessa vapaa väärälleen. Väsyttelin kalaa noin viitisen minuuttia kunnes se kyllästyi ja jätti jälleen perhon yksinään siiman päähän. Kirosin tuuriani - kala tuntui, ja myös näytti, olleen yli 50-senttinen.
Kiinni se on, vielä...
Laitoin "uutta matoa koukkuun" ja jatkoin samaisen virran liepeen pommittamista. Samassa näin ison kalan nousevan maha viistäen pinnan ylle perhoni kohdalla. Kiinni oli! Kala tuntui liki samankokoiselta kuin edellinen ja veti siimaa kelalta vähintäänkin samalla voimalla. Sen violetinsävyinen selkäevä heijasteli auringonvalossa kirkkaana ja samalla myös hieman oudolla tavalla. Siinä oli joku outo värisävy. Väsyttelin kalaa kymmenisen minuuttia sen vetäessä siimaa kelalta useaan otteeseen. Lopulta se pintautui ja kykeni enää lätkyttelemään pyrstöään yrittäen tuskaisesti paeta kauemmaksi. Sain sen vedettyä rannalle ja haaviin ja samalla huomasin selkäevän värivivahteen syyn. Joku oli rouhaissut selkäevästä palan pois. Elvyttelin sen ja laitoin pienen pieneen virtaavan veden täyttämään koloon toipumaan jatkaakseni kalastamista. Kohta jo väsyttelin hieman pienempää harjusta, joka iski viitisen metriä aikaisempia alempaa. Elvyttelin sen ja laitoin haukkomaan henkeä samaiseen pikkukoloon. Edellinen osoitti jo kovia toiveita päästä isommille uimavesille. Hetken päästä ohjasin molemmat takaisin koskeen ja katselin niiden lipumista syvyyksiin...
Evärikko
Taas on kala kiinni
Lurjukset kuin veljekset
Siirryimme kaikki leiriin ja päätimme syödä siikaa voissa paistettuna ja suolalla maustettuna. Kaksi reilua siikafileen siivua per mies ja sekaan pottumuusia. Ravintolassa tämä annos maksaisi varmaan viiskymppiä. Tämä kaikki veti miehen veltoksi. Seurasi kolmen tunnin nokkaunet, tarkoituksena oli nukkua tuuli pois.
Ja siika paistuu parhaalta voissa uiden
Ja sehän melkein onnistui - tuuli oli liki hävinnyt. Noustuamme lastasimme reput täyteen pussimuonaa ja läksimme n. kolmen kilometrin päähän vanhalle leirikoskelle. Paikka oli pettymys: se oli tyhjä. Aivan loppuliu'usta, siitä ison kiven jälkeisestä, selkeästi ehkäpä siika yritti napata perhon, seuraavalla heitolla selkeästi iso harjus, mutta sekin osui harhaan. Seuraavalla heitolla virran toiselta puolelta iski nippanappa kolmekymppinen harri. Reissun pienin, toistaiseksi... Mika meni aivan alimmaiselle niskalle ja siellä oli kala kotona. Paikalla oli myös joku muukin isompi köriläs. Jussikin sai sen tuntea.
Tämän lähemmäksi tyyntä ei vaan aluksi päässyt...
Kala ja kalastaja
Pikkuharjus
Söimme pussimuonat. MX3 Aventure "tandoori kana" sai huonoimmat pisteet ikinä Jussilta. Jonain tulevana päivänä joutuisin testaamaan samaisen koiranoksennuksen itsekin. Ei näyttänyt houkuttelevalta. Onneksi olin tälle reissulle varannut sentään norjalaista Real Turmat-muonaa, kanaa sekin. Se oli jo aikaisemmin todettu yhdeksi parhaista pussimuonista.
Palasimme Jussin kanssa leiriin Mikan jäädessä vielä toiviokalalle. Matkalla törmäsimme pariin, oletettavasti, siikatuikkiin ja löimme etenemisjarrun päälle. Siinä se tuikki, mutta siima ei ole siellä minne tuikit siirtyivät, eivätkä perhot osu sinnepäinkään. Jokin iso liikkui heittoetäisyyden päässä jättäen julman kiilan veden pintaan. Olin huomaavinani valkoisten hampaiden välähdyksen... Pääsimme leiriin ja otimme lämmittävät. Jussi meni telttaan sahaamaan, väsynyt vaari kun oli. Jäin vielä yöttömään yöhön odottamaan Mikaa, tappamaan hyttysiä ja väijymään tuikkeja. Tapettavia oli, väijyttäviä ei.
Joutsenet laskeutuivat matalikolle, vain joutuakseen Mikan säikäyttämiksi. Mika näki ilmeisesti samaisen ison jättämässä isoja aaltoja veden pintaan. Nautimme muutamat siemaukset jäykempää ja muistelimme aikoja kalaisia. Kunnes kello oli 2:50...
Torstai 2.7.2009 10:35
Tunturissa keskimäärin tuulee. Näinä harvinaisina hetkinä hyttyset tyytyvät osaansa ja välttävät kosketusta. Aurinko paistaa harsopilvien takaa mutta ilma on viileä. Kuuma tee ja graaviharjusnäkkileipä sopivat tähän ilmastoon mainiosti. Mihinkähän eivät sopisi?
Jussi päätti ryhtyä ruokkimaan leirikosken haukea harjuksen ruodoilla, ja harrastus näytti niin mukavalta, että päätin liittyä mukaan leikkiin. Sidoimme pitkän ja lihaisan harrinruodon kuitusiimanpätkällä pajunvitsaan ja rupesimme läpsyttelemään sillä vettä houkutellaksemme hauen paikalle. Läpsyttely oli sen aikaisemminkin tuonut paikalle. Mutta sitä ei tällä kertaa näkynyt... Laitoimme pajunvitsan kivenkoloon tiukasti kiinni, ruodon laskeutuessa pohjaan. Paikka oli virran sivussa, käytännössä tyvenessä.
Tunnin kuluttua Jussi kysyi, "Missäs hitossa se keppi on?". Ilmeisesti hauki oli käynyt sen nappaamassa suihinsa, muuta selitystä emme keksineet. Toivottavasti kuitusiima meni poikki helposti. Ei ole kiva hauen muljustella pajunvitsa suupielessä...
Teltan liepeiden lepattaessa ei voinut muuta kuin olla ja ihmetellä. Päätimme lopulta kuitenkin lähteä ylävirtaan vähän pidemmälle. Jussi epäröi jo ennen lähtöä mutta aloitti rohkeasti, luovuttaen kuitenkin jo siinä vaiheessa kun todellinen siirtyminen olisi alkanut. Jatkoimme Mikan kanssa matkaa, pysähtyen havaitessamme tuikkeja. "Siinä!"
Mika onnistui koukuttamaan pienen harrin. Jatkoimme eteenpäin ja pysähdyimme otolliselle paikalle, katseet kohti vaivaisia pieniä tyyniä alueita lähellä rantaa. Samassa siika käyristi Mikan vapaa, iskien uppona tarjoiltuun pintaperhoon. Tuuria? Nääh, esitystaitoa! Presentation rulz, sanoisi ameriikan teinix perhokalastaja. No joka tapauksessa, huomispäivän graavikala oli siinä.
Selkäevä kimmaltaen...
Saavuimme kohteeseemme ja valitsimme tuulelta suojaisan kahluupaikan. Olin näkevinäni tuikin tyynen ja rikkoutuneen vedenpinnan välillä. Kahlasimme veteen ja ryhdyimme haravoimaan tätä vaivaisen pientä tyvenen aluetta. Eikä aikaakaan kun Mika pääsi väsyttelemään 54-senttistä pulskaa harria.
Alue oli lopulta nopeasti haravoitu, joten siirryimme ylävirtaan päin vastaavantyyppiseen paikkaan, jonne tuuli ei yltänyt. Mika meni hieman ylemmäksi eikä kahlannut veteen asti. Yhtäkkiä kuului iso losaus ja siimaani vietiin. Suuri selkäevä viisti vedenpintaa. Tällä harjuksella oli voimaa kuin pienessä lappalaiskylässä. Se veti siimaa voimalla ja koetti karata ulapan suuntaan. Kelasin siiman kuitenkin lyhyelle ja yritin saada kalan nopeasti haaviin ettei tarvitse elvyttää kauaa. Kala oli kuitenkin toista mieltä ja yritti taas ulapalle. Mutta siihen sen voimat loppuivat ja sain sen haavittua. Irrotin perhon suupielestä ja asetin kalan vedessä haavin päälle, mittasin kalan, todeten sen jääneen 50-sentistä vaivaisen sentin, ja yritin ottaa kameraa esiin vyöltäni ottaakseni tästä upeasta kalasta kuva. Silloin se päätti sujahtaa haavin päältä veteen jatkamaan elämäänsä. Mitään hemmetin elvytyksiä ei tarvita, luulin sen ajattelevan...
Sentin vajaa harjus
Mika lähti ylemmälle paratiisilompololle ja seurasin hetken päästä perässä. Mika kysyi, "onko nälkä?", johon vastasin meneväni ensin kalaan sivuhaaran suuntaan ja palattuani voisi olla ruokailun paikka, ja tämä sopi Mikalle.
Mikäpä tässä on ronkkia...
Piipahdin toteamassa paikan tyhjäksi ja rannat pajuisiksi ja totesin, että nälkähän siitä pajukossa temmeltämisestä oli tullut. Palasin paratiisilompololle, jossa menu koostui Reiterin peltipussimuonasta ja suht kylmästä oluesta. Molemmat maistuivat kummallekin, näissä olosuhteissa.
Palasimme ruokailun jälkeen takaisin alavirtaan. Jäin paikkaan, jossa Mika oli aiemmin heitellyt. Jostain syystä ei tässä viimassa haluttanut mennä jääkylmään veteen, joten jäin rannalle leppoisasti heittelemään. Tuuli oli yltynyt ja kylmentänyt ilman. Aurinko oli pilven takana, alemmat pilvet kiitivät ohi mutta se ylin pilvi tuntui pysyvän täysin paikallaan, estäen auringon esiin tulemisen. Auringon reuna jo liki näkyin pilven takaa kunnes pilvi ilmeisesti päätti kääntyä takaisin tulosuuntaansa. Vastarannalla paistoi aurinko, meille ei. Ei toivoakaan. Kuinka tyypillistä... Ja kädet alkoivat jäätyä. Samassa kuului voimakas losaus ja vapaani kohdistui voimakas vetoliike. Tämäkin harjus oli voimakas kuin viinanhimoinen lappalaismies, periksi se ei tuntunut antavan ja siimaa valui rullalta ulos. Taistelin tätä hurjaa tunturiharjusta vastaan ainakin kymmenen minuuttia kunnes se väsyneenä antautui haavin pohjalle. Vieläkään ei mennyt 50 sentin raja rikki, tämä uupui 2 senttiä. Elvytin harjuksen ja jäädytin lopullisesti sormeni siinä samalla.
Haavi on taas vähän pienen näköinen
Palasin alemmalle tyvenelle ja kahlasin rohkeasti veteen, Mikan kiroillessa sormiensa jäätymistä. Alempana oli tuikkinut ja nyt tuikki jokin pienen pieni kala aivan Mikan nenän edessä. Ja samassa Mikalla oli 51-senttinen harjus kiinni.
Sormet jäätyivät ja lopulta edessä oli paluu leiriin. Hyiseen vastatuuleen talsimme ja olo helpotti hieman kävelyn tuottaman lämmön ja lievän ärtymyksen ansiosta. Mutta sormet olivat jäässä.
Suvannossa suuret aallot särkyivät. Pääsimme lopulta leiriin ja välittömät toimenpiteet olivat: kuumaa vettä tulelle ja rommit ja savuviskit esiin, siika fileiksi ja suola-tilli-liuokseen odottamaan teetä ja näkkileipää. Olo parani edellämainittujen ansiosta tuulen suojassa nyppylän takana. Pohjoistuulen tyyntymistä havaittavissa. Palasin telttaan ja ryhdyin lukemaan Johnnyn seikkailuja. Olin ladannut Johnny 24K -kirjan sähköisessä muodossa kännykkään ennen reissua. Jestasson sentään ku ramasee.... Viimeinen vilkaisu kelloon tapahtui klo 01:00...
Kommentit (17)
Joomla components by Compojoom
|
) maailmaan myös(niin varmaan samaistuvatkin),ehdotan hienolle kirjailijalle Juhani Aho Mitallia;ei mitään ruutikuivaa Nobelia ,vaan nämä miehet pokkaa mitallit Lapin Kairassa (lapin kultaa tai KARHUA(viiva koodi ei toiminut palautuksessa jäin saaanti puolelle..)ELI se maa missä sitten olittekin LAPISSA teitä seurataan.....tarkasti
Ei voi muuta sanoa kuin - kiitos. Ruutan kertomukset on hauskoja, sisältävät kadehdittavan suuria kaloja ja kaiken lisäksi ne on upeilla värikuvilla höystettyjä. Parasta KMC:a!
Lapin kuume senkun kasvaa. Oikein odotan pääseväni roikottamaan pintaperhoa alavirtaan.