Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu - Tuulta, tuntureita ja siikoja
| Paavon pervåreissu - Tuulta, tuntureita ja siikoja |
 
 Michael Jackson meni sitten heittämään valkoisen hanskansa ja kahluuhousunsa nurkkaan...
"Missä olit kun Michael Jackson kuoli?" "Kotona hiki päässä pakkaamassa kalavehkeitä Käsivarren perhokalastusreissua varten".
Lauantai 27.6.2009
Heräsin paikasta, jota parempaa paikkaa herätä ei normaali kalamies tiedä. Aamukahvin jälkeen oli edessä normaalikuvio: Jämsän Shellille ottamaan Jussi-pappa kyytiin, siitä Jyväskylään kaappaamaan Mika mukaan. Aikataulun mukaan tarkoitus oli olla klo 9:00 Jämsässä ja 7:55 läksin heräämöstä, ollen paikalla 8:55. Jussia ei näkynyt, joten tankkasin auton täyteen. Juuri saatuani tankattua Jussi saapui paikalle ja kamojen autosta toiseen siirron jälkeen matka jatkui klo 9:15. Koukkaus maaseudulle ja Mika lukuisine kasseineen kyytiin - vuoden ensimmäinen matka Käsivarteen oli virallisesti alkanut. Ennen Pihtipudasta kävimme rantaravintolassa puraisemassa lihapiirakan kahdella nakilla ja jatkoimme köröttelyä suht hiljaisella nelostiellä.
Soitin Samille Väylän varteen ja utelin vesitilannetta. Viime vuonnahan liki tähän samaan aikaan vesi oli pahimmillaan 310 cm ylhäällä, nyt tilanne oli täysin toinen: vettä ei tunnu olevan ja sekin vähäinen vesi mikä ohi liruu, on lämmintä. ja kuulemma lohi oli poissa. Mikä nyt ei voisi vähempää kiinnostaa juuri tällä hetkellä. Viime vuonna tulvatilanne aiheutti kylmiä tutinoita takapuolen ympärillä, nyt ei huolestuttanut läheskään samaan tyyliin. Ainoa pelko oli, että huomisen lennon aikana, keskipäivän nurkilla, alkaisi satamaan ja leirin rakentaminen etenisi märissä olosuhteissa. Mutta mitä nyt sääennusteita olin seurannut, ei suurta pelkoa tuostakaan pitäisi olla - hellekausi liki koko maassa.
Pidimme kahvitauon ja jatkoimme ajoa, ohitimme Tornion klo 16:40, Kilpisjärvelle olisi täältä matkaa vielä 457 km.
Saavuimme illanpielessä Ylläkselle Yöpuuhun ja majoituimme ja saunoimme, Sohvi-piskin hävitessä tällä kertaa saunomiskisan. Piipahdimme vielä Kaivohuoneella tuplasavuporohampurilaisella ja oluella, lopuksi vielä yhdet savuviskit piti imaista. Mutta sitten olo tuntui pehmeältä...
Sunnuntai 28.6.2009
Heräsimme kaikki puoli kuudelta. Aamiaisen jälkeen läksimme ajamaan välittömästi. 60 km ennen Kilpisjärveä pysähdyimme ulkoiluttamaan pikkuveijaria. Pikkupurossa tuikkasi kala ja hyttyset hyökkäsivät kimppuun. Helppo ateria, shortsit ja t-paita päällä kulkevat turistit... Ajoimme Kilpisjärven retkeilykeskukseen kahville ja totesimme, että olimme alipukeutuneet. Vapisutti kuin horkassa mutta eipä ollut hyttysiä. Siis: edelliseen pysähdykseen oli 60 km välimatkaa ja nyt oli täysin eri ilmasto. Hellekausi koko maassa? Haistakoon Foreca ja kumppanit pitkän v-kirjaimen...
Kahvin jälkeen menimme vaihtamaan lämpöistä päälle ja syöksyimme paikalliseen riistoruokakauppaan hakemaan voita, perunaa ja kuivalihaa. Sen jälkeen edessä oli enää siirtäytyminen lentokentälle. Noudimme ensin Käsivarren kalastusluvan Polar-lennon kopista, á 50€. Varasin samalla lennon länteen, 300€/suunta, lentoonlähtö 16. heinäkuuta ja paluu 30. päivä.
Kävin maksamassa kopterikyydit poikien lastatessa silläaikaa kopteria täyteen. Kohta istuimme jälleen kerran jännittyneinä vatkaimen penkillä. Hurautimme kartasta tarkkaan valitulle leiripaikalle ja tihkusateessa pykäsimme telttakylän pystyyn. Pelko oli käynyt toteen, tosin vain tihkusateen muodossa. Sade jatkui vielä hetken mutta onneksi taukosi ja lopulta loppui. Jos nyt oikein muistan, niin ensimmäinen kerta maan kamaralle laskeuduttua kun vettä tuli. Onneksi tuota ei kunnolla edes huomannut...
Reissupeli
Pääsimme lopulta kalaan leirikoskelle. Kolusin aluksi loppuliu'un, jossa ei ollut ketään kotona, siirryin Jussin saavuttua paikalle niskan alle, Mikan ronkkiessa tuttuun tyyliinsä kosken niskaa. Matkalla ylöspäin kuulin vihellyksen, Jussi siellä hihkui vapa vääränä. Hetken kuluttua 41-senttinen koskiharri sai vapautensa. Kahlasin kosken niskan aluselle vähävetistä kivikkoa pitkin ja ajattelin tavoistani poiketen uittaa pikku-streameria. Koskessa mulahti ja tulin samantien toisiin aatoksiin - tummasiipisiä päivänkorentoja valui tasaiseen tahtiin ohitseni ja keskivirrassa mulahti taas... Tunsin kuinka käteni vapisivat ja tieto siitä, että perukkeen kärki oli liian lyhyt ei helpottanut tilannetta ollenkaan. Perukkeen kärjen vaihtoon ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta, sillä suurharjus tuikkasi taas. Äkkiä nyt, perho sille nenän eteen! Yritin, toistamiseen ja vielä kuudennen sadannen kerran. Viidesti iso harjus hyväksyi perhoni mutta joka kerralla hävisin ennenkuin kisa pääsi edes alkamaan. Heittokättä alkoi jo kivistämään... Häpesin hiljaa mielessäni aiempaa ajatusta laittaa pikkustreamer siiman päähän, puolustellen sitä toisen aivopuoliskon puolella sillä, että peruke ei ollut pintaperholle sopiva, eikä ollut aikaa vaihtaa... kunnes totesin itseni kanssa kuin yhdestä suusta, että olkoon viimeinen kerta: tänne asti kun vaivaudutaan niin silloin kalastetaan oikeilla välineillä. Palasimme kaikki leiriin ja kärvistelimme hetken. Sitten Mika syöksyi kosken niskalle, me Jussin kanssa sensijaan totesimme olevamme liian pehmeässä kunnossa ja varmistelimme pehmeystilan parilla mukillisella punaviiniä.
Mika palasi, oli saanut harrit 49, 50, 52, 53 ja pari "alamittaista". Ja se isoin olisi seuraavan päivän paistokala. Turisimme hetken tyytyväisinä niitä näitä kunnes lopulta huomasimme uupuneemme...
Maanantai 29.6.2009
Selkää lämmittää... Kappas, mollikka yllätti läsnäolollaan. Valutin ison läjän aamupuuroa vatsan pohjalle ja ruokailtuamme siirryimme ärsyttävän tasaisessa lounastuulessa kalalle, leiristä alavirtaan.
Mitään elämää ei ollut, ei kerrassaan mitään. Haravoimme aluetta kuka missäkin suunnassa saamatta sen suurempia näkymiäkään aikaiseksi. Liekö kaikki tuulen syytä?
Ajattelin jo siirtyä leirille sumpin keittoon kun paluumatkani esteenä oli harjuksen tuikki. Pysähdyin, mittasin siimaa ja laukaisin. Ohi... Toistin latausliikkeen ja tällä kertaa laukaus osui nappiin. Harjus se oli, ja antoikin mukavat kyydit kokoisekseen. Apina läksi pois selästä tällä natiaissarjan 46-senttisellä harjuksella.
Harjus 46 cm
Aurinkoinen harjuksen pesä
Tässä niskalla sitä kalaa tuntui olevan
Matala tunturikosken niska
Sumpin jälkeen kävin leirikosken niskan aluskoskella ronkkimassa, jossa sain näköyhteyden kahteen sopusuhtaisen näköiseen harjukseen. Ne toki välittömästi totesivat muotinäytöksen olevan tällä kertaa ohi. Palasin pitkän heittorupeaman jälkeen leiriin, jossa murjotus muuttui myhäilyksi: vuorossa oli paistettu harjus pottumuusin kera. Joku aloitteleva kalanperkaaja oli jättänyt harriin suomut paikalleen, joten ensin paistettiin lihapuoli ja sitten vasta nahkapuoli. Ja "ääntä kohti" -kehoitusta ei tarvinnut julkisesti kuuluttaa... Ruokailun jälkeen pakkasimme reppuun pienet eväät ja yhden janojuomaoluen ja siirryimme ylävirtaan loppupäiväksi, toiveenamme yhyttää jättisiiat syönnökseltä. Jos vaan tuo tuuli nyt...
Riekkoemo hätääntyneenä johdatti meidät pois poikastensa luota
Paikalla oli käynyt todistettavasti sorsa
Palasimme nelisen tuntia myöhemmin ilman saalista, tosin Mika sai koukutettua pari natiaissarjan harjusta. Siispä näkäräisten jälkeen koisaamaan...
Natiaisharjus ja kahluukenkäpönö
Tiistai 30.6.2009
Makuupussissa tuli hiki. Aamupalan jälkeen pähkäilimme tuulta ja päätimme lähteä koskelle jos tuulee ja leirin yläpuoliselle suvannolle jos tyyntyy. Jussin iloksi tuuli laantui.
Suvannolla tuikki siika. Harvakseltaan tosin. Aluksi en osannut enkä saanut perhoa kohdalle. Sitten nappasi ja iso siika myllersi veden pinnan sekaisin. Ja irtosi samantien. Hetken päästä tarttui taas ja pettymyksekseni nelikymppinen harjus limasi perhon ja sai kostoksi vapautensa takaisin. Siiat hävisivät matalaan poukamaan ja minä syöksyin sinne perässä. Siika jahtasi tummia, pieniä mutta salamannopeita vesiperhosia. Siinä se oli, edessäni, kymmenen metrin päässä. Heitin... pinta särkyi... ja perho jatkoi kellumistaan... Hetken hiljaisuus ja siellä se taas tuikki. Vai olikohan sama kala? Heitin mutta perho ei kelvannut kenellekään. Taas hiljeni. Ja taas se oli siinä, samassa paikassa. Latasin siiman suoraksi ja tein tiukan pysäytysjarrutuksen, perhon tippuessa juuri siihen mihin yritin, ja peruke jopa suorana. Slurp, kiinni oli! Kala oli pieni ja kohta pettymykseni tuplaantui - jälleen nelikymppinen harjus. Se oli siika, joka siinä tuikki, olin satavarma siitä...
Alle käsivarren pituinen Käsivarren harjus
Ilma pilaantui tuulen yltyessä ja sekoittaessa veden pinnan, tuikkien kadotessa aaltoihin, näkymättömiin... Palasimme leirille syömään.
Aurinko möllötti, tuulen voimistuessa tasaiseksi ja päättymättömäksi, ollen kuitenkin siedettävä kalastusta ajatellen. Jussi päätti kuitenkin mennä uimaan. "Ei tää kylmää ole, ei oo ees kiire pois", pappa hihkui uidessaan leirin kohdalla kunniakierrosta paita ja housut jalassa. Ilmeisesti haukivaara oli miehellä mielessä, katkarapusyöttiä ei parane esitellä nälkiintyneille tunturihauille. Piipahdin hetken päästä heittämässä talviturkkini pois, eikä vesi tosiaankaan kovin kylmää ollut. Mittaustulokset: vesi 16, ilma 20 astetta.
Mika lähti koskelle kalaan, Jussi meni teltan absidiin levyttämään ja minä koukuttamaan leirikosken pintovaa siikaa. Siirryin siian yläpuolelle, mittasin siiman ja annoin perhon valua alaspäin. Ensimmäiset viisi heittoa menivät ketuille haravoidessani aluetta, sitten kuudennella osuin siian näkökiilaan. Tuloksena hutilyönti ja uusi heitto. Heti iski ja siika sukelsi... Ja irtosi. Päätin antaa sen olla ja siirryin ylävirtaan päin ja suuntasin heittoni viistosti ylävirtaan, kiven vierusvirtaan... slurps! Voimakas harri väänsi vapaa ja pyöri ympyrää, siirtyen ohitseni, perässään jotain hieman pidempää. Haukiko se siellä? No haukihan se! Hädin tuskin uhriaan pidempi vihernieriä iski hampaansa harrin kylkeen mutta päästi samantien otteensa irti. Harjus jatkoi pyörimistä ja väänsi vapaa samaan tahtiin, ja hauki seurasi perässä, iskien toistamiseen hampaansa harrin kylkeen. Harjus ilmeisesti sai tästä lamaannuttavan iskun ja muuttui liikkumattomaksi lötköksi, jonka sain helposti haavittua, hauen jättäessä viime hetkellä saaliinsa rauhaan, välttäen haaviin joutumisen. Katselin hauen lipumista kiven taakse, sen heilauttaessa punertavana loistanutta, varmaankin isoveljensä kanssa nahistelussa haavautunutta pyrstöään.
Pamputin 46-senttisen harrin, koska sen kylki oli saanut jo aikamoiset ruhjeet, ja laitoin fileet graavisuolaukseen. Jussilla alkoi olla jo nälkä, joten rupesimme kokkaamaan peltipussimuonaa. Mika oli vielä kalassa vastarannalla mutta liittyi seuraamme saatuamme Jussin kanssa muonat parempaan talteen.
Mika lähti sapuskan jälkeen yläsuvannolle etsimään siikoja, jäin Jussin kanssa parantamaan tunturimaailmaa, tosin vain hetkeksi. Päätin lähteä Mikan perään, vaikka toiveet tuulen tyyntymisestä olivatkin lähinnä olemattomat.
Sain Mikan kiinni. Suvannon alapää oli kuollut kuin ikäneidon vastaava. Siirryimme seuraavan kosken loppuliu'ulle ja bongasin sieltä heti tuikin, aivan rannan reunasta. Pääsin tuikin yläpuolelle ja ryhdyin mittaamaan siimaa ja varovasti heitin perhon tarjolle tuikin lähimaille. Samassa Mikalla oli kala kiinni. Iso lötkö siika roiski pintavedet sekaisin pyristellessään vastaan. Heitin uudestaan tuikin paikalle ja siihen kohtaan ilmestyi rengas ja vapa oli väärällään välittömästi. Vahva harjus väänsi ja punnersi eikä suostunut millään antautumaan. Lopulta kuitenkin onnistuin haavitsemaan sen. Elvytin 48-senttisen tunturilurjuksen, sivusilmällä seuraten alempana tuikkivaa kalaa. Katsoin lurjuksen kotiinpaluun ja siirryin alemmaksi metsästämään aiemmin tuikkinutta kalaa. Siellä se oli, pieni tuikkirengas ilmestyi pienelle tyvenelle alueelle. Suuntasin perhon sinne ja annoin sen valua hiljaista virtaa alas. Tuikkirengas ilmestyi perhon viereen metrin päähän. Perhon valuttua liian alas heitin sen uudelleen samaan paikkaan, metrin lyhyemmällä siimalla. Heti iski... Kala nousi puolittain ilmaan vedestä ja otti pikaspurtin ulappaa kohti. Ja irtosi samalla hetkellä... Viiden minuutin päästä iso siika nousi pintaan kuin aave, selkäevä ja pyrstö pysyen näkyvissä ainakin minuutin, häviten veden pimeyteen, paikassa, jossa edellinen kala oli iskenyt...
Harjus palaamassa kotiin
Päätimme hetken päästä lähteä takaisinpäin. Tuikkeja metsästäen valuimme alavirtaan, näkemättä yhtään tuikkia. Tuuli onnistui piilottamaan ne vähäisetkin. Lopulta Mika näki tyvenessä rannan vieressä tuikin. Mika oli jo kuitenkin mennyt paikan ohi, joten päätin yrittää. Siirryin lyhyelle etäisyydelle, ehkä n. seitsemän metrin päähän. En itse ollut nähnyt tuikkia, tiesin vain suurinpiirtein alueen, jossa Mika sen näki, joten aloitin sokkoheitolla ja annoin perhon lipua virran mukana. Kuului hiljainen 'lits', ja perhon paikan ympärillä näkyi rengas, perhon lilluessa edelleenkin kaikessa rauhassa. Kohotin sen uuteen heittoon ja komensin sen laskeutumaan metrin ylemmäksi. Ja taas vapa taipui, kala jurotti syvällä, päättäen sitten ottaa Ritolat halki ulapan, imien rullalta siimaa liki koko heittosiiman verran. Vieläkään en nähnyt mikä kala se oli, iso se oli joka tapauksessa, eikä tuntunut siialta. Sitten sain sen kelattua viereen ja näin valtavan selkäevän... yli 50-senttinen harjus. Taistelin harria vastaan vielä pitkän tovin, se ei halunnut tulla lähellenikään. Sitten sen voimat alkoivat hiipua, se nousi pintaan eikä lähtenyt enää sukeltamaan. Sitten se kiersi toiselle puolelleni ja jatkoi matkaa perhon noustessa tunturituuleen roikkumaan...
Palasimme leiriin, Mika perkasi ja fileoi 53-senttisen, 1700 g painaneen siian. Nautimme kalapäivän päätteeksi Stroh-teetä ja tynnyrissä savustunutta skotlantilaista tunturiveden kera.
Tuulesta huolimatta ei huonompi rupeama.
Keskiviikko 1.7.2009
Tunturissa keskimäärin tuulee.
Aamupalan jälkeen oli vuorossa leirikosken rokastussessio. Mika meni tuttuun tyyliinsä niskalle, Jussi loppuliu'ulle ja minä jäljelle jääneelle keskiosalle. Viskoin perhoa tasaiseen alusvirtaan, hiljaa mielessäni olettaen, että siellä niitä olisi ainakin joskus tämän päivän aikana.
Heittelin lyhyitä heittoja, viiden metrin siimalla, aivan virran itseni puoleiseen virranreunaan, koettaen välttää viistämistä ja perhon uppoamista, kuten käy helposti heitettäessä virran väärälle puolelle, eli sinne virran yli, siiman vetäessä päävirran vauhdilla hitaamman virran sivun vauhdilla liikkuvan perhon upoksiin. Samassa näkyi paksu selkä ja kala oli kiinni. Violetilta vilahtava suuri selkäevä välkkyi auringonvalossa kalan taistellessa ja jumputtaessa vapaa väärälleen. Väsyttelin kalaa noin viitisen minuuttia kunnes se kyllästyi ja jätti jälleen perhon yksinään siiman päähän. Kirosin tuuriani - kala tuntui, ja myös näytti, olleen yli 50-senttinen.
Kiinni se on, vielä...
Laitoin "uutta matoa koukkuun" ja jatkoin samaisen virran liepeen pommittamista. Samassa näin ison kalan nousevan maha viistäen pinnan ylle perhoni kohdalla. Kiinni oli! Kala tuntui liki samankokoiselta kuin edellinen ja veti siimaa kelalta vähintäänkin samalla voimalla. Sen violetinsävyinen selkäevä heijasteli auringonvalossa kirkkaana ja samalla myös hieman oudolla tavalla. Siinä oli joku outo värisävy. Väsyttelin kalaa kymmenisen minuuttia sen vetäessä siimaa kelalta useaan otteeseen. Lopulta se pintautui ja kykeni enää lätkyttelemään pyrstöään yrittäen tuskaisesti paeta kauemmaksi. Sain sen vedettyä rannalle ja haaviin ja samalla huomasin selkäevän värivivahteen syyn. Joku oli rouhaissut selkäevästä palan pois. Elvyttelin sen ja laitoin pienen pieneen virtaavan veden täyttämään koloon toipumaan jatkaakseni kalastamista. Kohta jo väsyttelin hieman pienempää harjusta, joka iski viitisen metriä aikaisempia alempaa. Elvyttelin sen ja laitoin haukkomaan henkeä samaiseen pikkukoloon. Edellinen osoitti jo kovia toiveita päästä isommille uimavesille. Hetken päästä ohjasin molemmat takaisin koskeen ja katselin niiden lipumista syvyyksiin...
Evärikko
Taas on kala kiinni
Lurjukset kuin veljekset
Siirryimme kaikki leiriin ja päätimme syödä siikaa voissa paistettuna ja suolalla maustettuna. Kaksi reilua siikafileen siivua per mies ja sekaan pottumuusia. Ravintolassa tämä annos maksaisi varmaan viiskymppiä. Tämä kaikki veti miehen veltoksi. Seurasi kolmen tunnin nokkaunet, tarkoituksena oli nukkua tuuli pois.
Ja siika paistuu parhaalta voissa uiden
Ja sehän melkein onnistui - tuuli oli liki hävinnyt. Noustuamme lastasimme reput täyteen pussimuonaa ja läksimme n. kolmen kilometrin päähän vanhalle leirikoskelle. Paikka oli pettymys: se oli tyhjä. Aivan loppuliu'usta, siitä ison kiven jälkeisestä, selkeästi ehkäpä siika yritti napata perhon, seuraavalla heitolla selkeästi iso harjus, mutta sekin osui harhaan. Seuraavalla heitolla virran toiselta puolelta iski nippanappa kolmekymppinen harri. Reissun pienin, toistaiseksi... Mika meni aivan alimmaiselle niskalle ja siellä oli kala kotona. Paikalla oli myös joku muukin isompi köriläs. Jussikin sai sen tuntea.
Tämän lähemmäksi tyyntä ei vaan aluksi päässyt...
Kala ja kalastaja
Pikkuharjus
Söimme pussimuonat. MX3 Aventure "tandoori kana" sai huonoimmat pisteet ikinä Jussilta. Jonain tulevana päivänä joutuisin testaamaan samaisen koiranoksennuksen itsekin. Ei näyttänyt houkuttelevalta. Onneksi olin tälle reissulle varannut sentään norjalaista Real Turmat-muonaa, kanaa sekin. Se oli jo aikaisemmin todettu yhdeksi parhaista pussimuonista.
Palasimme Jussin kanssa leiriin Mikan jäädessä vielä toiviokalalle. Matkalla törmäsimme pariin, oletettavasti, siikatuikkiin ja löimme etenemisjarrun päälle. Siinä se tuikki, mutta siima ei ole siellä minne tuikit siirtyivät, eivätkä perhot osu sinnepäinkään. Jokin iso liikkui heittoetäisyyden päässä jättäen julman kiilan veden pintaan. Olin huomaavinani valkoisten hampaiden välähdyksen... Pääsimme leiriin ja otimme lämmittävät. Jussi meni telttaan sahaamaan, väsynyt vaari kun oli. Jäin vielä yöttömään yöhön odottamaan Mikaa, tappamaan hyttysiä ja väijymään tuikkeja. Tapettavia oli, väijyttäviä ei.
Joutsenet laskeutuivat matalikolle, vain joutuakseen Mikan säikäyttämiksi. Mika näki ilmeisesti samaisen ison jättämässä isoja aaltoja veden pintaan. Nautimme muutamat siemaukset jäykempää ja muistelimme aikoja kalaisia. Kunnes kello oli 2:50...
Torstai 2.7.2009 10:35
Tunturissa keskimäärin tuulee. Näinä harvinaisina hetkinä hyttyset tyytyvät osaansa ja välttävät kosketusta. Aurinko paistaa harsopilvien takaa mutta ilma on viileä. Kuuma tee ja graaviharjusnäkkileipä sopivat tähän ilmastoon mainiosti. Mihinkähän eivät sopisi?
Jussi päätti ryhtyä ruokkimaan leirikosken haukea harjuksen ruodoilla, ja harrastus näytti niin mukavalta, että päätin liittyä mukaan leikkiin. Sidoimme pitkän ja lihaisan harrinruodon kuitusiimanpätkällä pajunvitsaan ja rupesimme läpsyttelemään sillä vettä houkutellaksemme hauen paikalle. Läpsyttely oli sen aikaisemminkin tuonut paikalle. Mutta sitä ei tällä kertaa näkynyt... Laitoimme pajunvitsan kivenkoloon tiukasti kiinni, ruodon laskeutuessa pohjaan. Paikka oli virran sivussa, käytännössä tyvenessä.
Tunnin kuluttua Jussi kysyi, "Missäs hitossa se keppi on?". Ilmeisesti hauki oli käynyt sen nappaamassa suihinsa, muuta selitystä emme keksineet. Toivottavasti kuitusiima meni poikki helposti. Ei ole kiva hauen muljustella pajunvitsa suupielessä...
Teltan liepeiden lepattaessa ei voinut muuta kuin olla ja ihmetellä. Päätimme lopulta kuitenkin lähteä ylävirtaan vähän pidemmälle. Jussi epäröi jo ennen lähtöä mutta aloitti rohkeasti, luovuttaen kuitenkin jo siinä vaiheessa kun todellinen siirtyminen olisi alkanut. Jatkoimme Mikan kanssa matkaa, pysähtyen havaitessamme tuikkeja. "Siinä!"
Mika onnistui koukuttamaan pienen harrin. Jatkoimme eteenpäin ja pysähdyimme otolliselle paikalle, katseet kohti vaivaisia pieniä tyyniä alueita lähellä rantaa. Samassa siika käyristi Mikan vapaa, iskien uppona tarjoiltuun pintaperhoon. Tuuria? Nääh, esitystaitoa! Presentation rulz, sanoisi ameriikan teinix perhokalastaja. No joka tapauksessa, huomispäivän graavikala oli siinä.
Selkäevä kimmaltaen...
Saavuimme kohteeseemme ja valitsimme tuulelta suojaisan kahluupaikan. Olin näkevinäni tuikin tyynen ja rikkoutuneen vedenpinnan välillä. Kahlasimme veteen ja ryhdyimme haravoimaan tätä vaivaisen pientä tyvenen aluetta. Eikä aikaakaan kun Mika pääsi väsyttelemään 54-senttistä pulskaa harria.
Alue oli lopulta nopeasti haravoitu, joten siirryimme ylävirtaan päin vastaavantyyppiseen paikkaan, jonne tuuli ei yltänyt. Mika meni hieman ylemmäksi eikä kahlannut veteen asti. Yhtäkkiä kuului iso losaus ja siimaani vietiin. Suuri selkäevä viisti vedenpintaa. Tällä harjuksella oli voimaa kuin pienessä lappalaiskylässä. Se veti siimaa voimalla ja koetti karata ulapan suuntaan. Kelasin siiman kuitenkin lyhyelle ja yritin saada kalan nopeasti haaviin ettei tarvitse elvyttää kauaa. Kala oli kuitenkin toista mieltä ja yritti taas ulapalle. Mutta siihen sen voimat loppuivat ja sain sen haavittua. Irrotin perhon suupielestä ja asetin kalan vedessä haavin päälle, mittasin kalan, todeten sen jääneen 50-sentistä vaivaisen sentin, ja yritin ottaa kameraa esiin vyöltäni ottaakseni tästä upeasta kalasta kuva. Silloin se päätti sujahtaa haavin päältä veteen jatkamaan elämäänsä. Mitään hemmetin elvytyksiä ei tarvita, luulin sen ajattelevan...
Sentin vajaa harjus
Mika lähti ylemmälle paratiisilompololle ja seurasin hetken päästä perässä. Mika kysyi, "onko nälkä?", johon vastasin meneväni ensin kalaan sivuhaaran suuntaan ja palattuani voisi olla ruokailun paikka, ja tämä sopi Mikalle.
Mikäpä tässä on ronkkia...
Piipahdin toteamassa paikan tyhjäksi ja rannat pajuisiksi ja totesin, että nälkähän siitä pajukossa temmeltämisestä oli tullut. Palasin paratiisilompololle, jossa menu koostui Reiterin peltipussimuonasta ja suht kylmästä oluesta. Molemmat maistuivat kummallekin, näissä olosuhteissa.
Palasimme ruokailun jälkeen takaisin alavirtaan. Jäin paikkaan, jossa Mika oli aiemmin heitellyt. Jostain syystä ei tässä viimassa haluttanut mennä jääkylmään veteen, joten jäin rannalle leppoisasti heittelemään. Tuuli oli yltynyt ja kylmentänyt ilman. Aurinko oli pilven takana, alemmat pilvet kiitivät ohi mutta se ylin pilvi tuntui pysyvän täysin paikallaan, estäen auringon esiin tulemisen. Auringon reuna jo liki näkyin pilven takaa kunnes pilvi ilmeisesti päätti kääntyä takaisin tulosuuntaansa. Vastarannalla paistoi aurinko, meille ei. Ei toivoakaan. Kuinka tyypillistä... Ja kädet alkoivat jäätyä. Samassa kuului voimakas losaus ja vapaani kohdistui voimakas vetoliike. Tämäkin harjus oli voimakas kuin viinanhimoinen lappalaismies, periksi se ei tuntunut antavan ja siimaa valui rullalta ulos. Taistelin tätä hurjaa tunturiharjusta vastaan ainakin kymmenen minuuttia kunnes se väsyneenä antautui haavin pohjalle. Vieläkään ei mennyt 50 sentin raja rikki, tämä uupui 2 senttiä. Elvytin harjuksen ja jäädytin lopullisesti sormeni siinä samalla.
Haavi on taas vähän pienen näköinen
Palasin alemmalle tyvenelle ja kahlasin rohkeasti veteen, Mikan kiroillessa sormiensa jäätymistä. Alempana oli tuikkinut ja nyt tuikki jokin pienen pieni kala aivan Mikan nenän edessä. Ja samassa Mikalla oli 51-senttinen harjus kiinni.
Sormet jäätyivät ja lopulta edessä oli paluu leiriin. Hyiseen vastatuuleen talsimme ja olo helpotti hieman kävelyn tuottaman lämmön ja lievän ärtymyksen ansiosta. Mutta sormet olivat jäässä.
Suvannossa suuret aallot särkyivät. Pääsimme lopulta leiriin ja välittömät toimenpiteet olivat: kuumaa vettä tulelle ja rommit ja savuviskit esiin, siika fileiksi ja suola-tilli-liuokseen odottamaan teetä ja näkkileipää. Olo parani edellämainittujen ansiosta tuulen suojassa nyppylän takana. Pohjoistuulen tyyntymistä havaittavissa. Palasin telttaan ja ryhdyin lukemaan Johnnyn seikkailuja. Olin ladannut Johnny 24K -kirjan sähköisessä muodossa kännykkään ennen reissua. Jestasson sentään ku ramasee.... Viimeinen vilkaisu kelloon tapahtui klo 01:00...
Perjantai 3.7.2009
Tunturissa tulee keskimäärin déjà vu -tunteita. Nyppylän taaksen on mentävä, jos ei halua kuumassa auringossa jäätyä. Noh, eipähän ole hyttysiä...
Tiirat olivat oppineet syöksymään veteen. Tiirat, mitä ilmeisimminkin viime vuoden poikasia ja tänä vuonna vielä pesimättömiä, olivat kokoontuneet suureen laumaan ja olivat oppineet syömään hyönteisiä napsimalla niitä veden pinnalta. Tuntui siltä, että tiirat eivät edes osanneet kalastaa normaalien tiirojen tapaan, ensin lekuttelemalla saaliin yllä ja sitten sirosti syöksyen kalan kimppuun. Nyt ne tekivät tökeröitä yrityksiä, jotka vain kaukaisesti muistuttivat tiirojen yleensä hyvinkin tehokasta kalastustapaa. Käytimme tiiroja surutta hyväksemme löytääksemme siikoja syönnöksellä. Missä tiiroja, siellä päivänkorentoja ja missä päivänkorentoja, siellä lihavia siikoja. Missä lihavia siikoja, siellä suuria valkoisia perhokalastajia...
Mika lähti leirikoskelle kalaan, Jussi veisti sillä aikaa itselleen tunturikoivusta voiveitsen. Minua vaan laiskotti. Nyppylän takana oli lämmin. Muualla tuuli hävitti kaiken lämmön kymmenen metrin sekuntivauhdilla. Päätin nukkua onneni ohi ja samalla tuulen pois. Alkuperäinen suunnitelma oli päinvastoin. Hävisin tämän suunnitelman - herättyäni sangen mukavilta päivänokosilta seuraava näky oli Mika kahden ison siian kanssa. Ärsyttävää katsella moista näkyä...
Söimme siis siikasoppaa ja röyhtäsimme päälle. Totesin kyseessä olleen elämämme nopeimman siikasopan - se piti syödä älyttömän nopeasti, sillä lämmin ja hellivä pohjoistuuli oli päättänyt viedä omansa... Ilman lämpötila oli 9 astetta. Otimme päälle ruokaryypyn. Tai ne ottivat joilla oli mistä ottaa. Päätimme ruokaryyppyni nauttimisen jälkeen lähteä yläsuvannolle kalaan, pohjoistuulelle keskisormea näyttäen. Jussi sensijaan päätti sanoa meille "hej hej", kömpien samantien telttaan, viimeisine sanoineen: "Minä kalastan silloin kun on mukavaa".
Tuulen takia jouduimme siirtymään pitkälle ylävirtaan, paikkaan, jossa pusikot ja joenranta antoivat edes vähän suojaa hyiseltä tuulelta, luoden samalla tyyniä kohtia, joissa kaikesta kylmyydestä huolimatta päivänkorentoja kellui ja joissa siiat tekivät hidastettuja selkätuikkeja hermostuttaen vieressä kiihkoisina seuraavat perhokalastajat.
Heitin perhoa tällaiseen tyveneen ja hetken päästä siika nousi ja imaisi perhoni pinnan alle mutta irtosi välittömästi vastaiskun jälkeen. Suuri siika kävi kuin irvaillakseen näyttämässä selkäeväänsä. Hetken päästä sain koukutettua 52-senttisen 1.52-kiloisen siian.
Ei ihan kahen kilon siika...
Tunturin limainen peto
Tuuli yltyi entisestään. Sormet jäässä. Ennen niiden syväjäätymistä päätimme palata leiriin hakemaan pika-apua kylmettymiseen. Mika keitti teetä sillä aikaa kun suolistin siian. Kylmäketjun katkeamisesta ei tarvinnut pitää huolta, tunturi-ilmaston ollessa +3 Celsiusta. Jätin siian siihen hetkeksi pilaantumaan ja siirryin Mikan kanssa tuulen suojaan kuumaa rommia teen kanssa ja ilman teetä ja yhtäkkiä ei kummallakaan ollut enää yhtään kylmä...
Teltan liepeet lepattivat. Onneksi älysimme jo päiväunien jälkeen ottaa auringon suojaksi laittamamme avaruushuovat pois, muuten tässä lepatuksessa ei nukkuisi kukaan. Jatkoin lukemista - Johnny25K, vaikkakin kertoo stadin hauenkalastajasta, ja on kaukana tästä maailmasta, maistui väsyneelle tunturin miehelle...
Lauantai 4.7.2009
Tuttu ja turvallinen olo tulee kun herää samanlaiseen säähän. "Tämähän näyttää selvästi pusikkokävelypäivältä".
Pusikkokävely jäi, ajan puutteen vuoksi. Lähdimme ylävirtaan, kaikki kolme. Asetuimme suvannon reunaan tyveneen ja viskasimme pyydöt veteen. Hetken päästä kuului loiskaus ja perhoni hävisi. Taistelin tovin lihavan siian kanssa ja sain 55 cm, 1.8 kg painaneen porsaan haavin pohjalle. "Suolakala", Mika sanoi. Nyökkäsin ja kopautin siialta tajun kankaalle ja laskin veret pihalle. Vaihdoin uuden perhon ja palasin kalastusrintamaan.
Siika 55 cm, 1.8 kg - eikä vieläkään ihan kahen kilon siika
Kohdallani siika tuikkasi, oletin sen kulkevan ylävirtaan, joten heitin hieman tuikin yläpuolelle. Heitto meni tuulen vuoksi aavistuksen ohi, mutta siika huomasi sen silti ja nousi perhoon... Mutta hylkäsi sen, koskematta. Vain pyörteet jäivän siihen missä perho kellui... pieni kihelmöivä kutina korvissa muistutti olemaan nöyrä - siikakin on vaikea ollessaan valikoivalla päällä.
Hetken päästä losahti taas, tällä kertaa perhon yritti anastaa pieni harjus, n. 35-senttinen. Päästin sen toki kasvamaan. Jatkoimme vielä tovin viileässä tundrailmassa kalastamista, ison siian näyttäessä alempana isoa selkäeväänsä ja pyrstöään, sitten vilutus alkoi kasvaa liian suureksi ja aloimme pikkuhiljaa valua takaisin leiriin. Alempi suvanto oli kuollut. Minkäänlaista elonmerkkiä emme enää nähneet.
Palasimme leiriin syömään näkkileipää graavisiialla. Perkasin ja laitoin syötäväksi joutuvan siian tilalle graaviin päivän ainoan kalan. Jussi meni nukkumaan. Alkoi tihkumaan vettä. Mika meni vielä kalaan kosken niskalle. Jäin tuulen suojaan seurustelemaan sauhujuoman kanssa. Mika palasi nopeasti kalalta, ilman kalaa ja sormet jäässä. Nautimme tuulen suojassa napanterit. Mikaa selkeästi vitutti, ei kalaa koko päivänä. Vitutuksen näki ja kuuli. Ei kalaa vaikka yritti viimeiseen sekuntiin asti...
Ennen kahtatoista oli joka mies pehmeä... Ja Mikalla pallit padassa. Toki niin myös Jussilla. Hyvää yötä, saamattomat!
Sunnuntai 5.7.2009
Mitä? Tuulee? Tänään lienee sitten se pusikkokävelypäivä - suuntana ylävirta, matkana viitisen kilometriä. Reppuun myrskykeitin ja vermeet, lusikka, tuulitakki, olut ja pussikeitto. Jussi jäi puolimatkaan siikaparatiisiin, jossa houkuttelevasti heti neljä siikaa pintoi. Laitoimme Mikan kanssa silmät kiinni ja koetimme unohtaa siiat ajattelemalla naisia ja painalsimme eteenpäin jättimäisistä siioista välittämättä. Se, jos jokin, kysyi miestä...
Pidimme tauon pienellä nyppylällä, jonka kohdalla vastarannalla oli etelästä tulleen suurperheen 7-hengen teltta. Siika söi päivänkorentoja kosken loppuliu'ulla ja houkutus heittää sille perhoa oli valtava mutta palasin leponyppylälle ja jatkoimme hetken päästä matkaa ylävirtaan.
Seuraavan kivikkoisen kosken loppuliu'ussa tuikki useampikin kala. Olin liian kaukana ylävirrassa mutta koetin kuitenkin uittaa perhon siian suuhun pitkällä siimalla. Mika saapui paikalle todettuaan koskenniskan olleen lastenkamari ja samassa siika iski... Liian pitkän siiman vuoksi vastaisku jäi tekemättä ja päätin jättää pitkällä siimalla leikkimiset sikseen. Mika koukutti parit pikkuharjukset kahlattuaan samaiselle loppuliu'ulle siian kohdalta sivusta. Siirryin alemmalle nivalle, jossa tuuli rikkoi vedenpinnan. Paikka osoittautui tyhjäksi, tai sitten en vaan osannut. Kahlasin takaisin ja päätimme jatkaa matkaa ylävirtaan.
Kosken rannalle koivun oksaan oli joku nostanut 5-6 kilon tunturihauen. Niin monesti olimme tätä jo ihmetelleet, mutta ihmettelimme sitä taas: mikähän helvetti siinä on, että se hauki pitää aina tappaa kun sen saa siiman päähän? Idioottimaista toimintaa... Otimme raatopönön ja jatkoimme matkaa.
Itsemurhan tehnyt hauki
Seuraavalla koskella kahlaus lopulta tuotti tulosta: aivan rannan tuntumasta iski iso harri kiinni. Ja samalla oli Mikalla vapa väärällään - dubbelhug! Väsytimme molemmat kalojamme aikamme ja saimme ne haaviin täsmälleen saman aikaan. Mittasimme ne vielä, ja tulos oli: 49 cm, 49 cm. Dubbel hug deluxe! Eikä vieläkään mennyt viidenkympin raja rikki...
Mika matkalla vastarannalle
Mika ja harjus 49 cm
Kävelimme ylävirtaan ja löysimme rauhaisan ravintolanurkkauksen ja tilasimme tunturikokin erikoisen: kuivamuonaa oluella. Pari hyttystä oli herännyt talvihorroksesta. Lapioimme pussimuonat kitusiin ja jatkoimme kalastusmatkailua.
Nousimme aamulla ennen matkaan lähtöä määrittelemillemme viimeisille koskille ja asetuimme siellä kalapaikolle - Mika kahlasi alavirran suunnasta, minä sen sijaan hyökkäsin keskelle virtaa, kivien keskelle. Kivet eivät olleet isoja mutta niitä oli joen pohja täynnä. Koski oli leveä ja lisäksi matala, loppuliuku koostui useammasta pienestä virrasta. Päivänkorentoja lipui tasaiseen tahtiin ja paljon, niin paljon, että tiiratkin saapuivat paikalle tunturikekkereihin. Liekö käyttäneet meitä vuorostaan hyväkseen... Alempana tuikki koko ajan, ja Mika yrittikin sinne perhoa paiskoa, koukuttaen joukon pikkuharjuksia.
Heittelin lyhyitä heittoja alavirtaan. Siinä tuikkasi, siihen yläpuolelle.... noin! Nyt on iso... TAIMEN!
Kala veti ja tunsin vavassa voimakkaita jumputuksia, siima solui kelalta... Viitisen minuuttia oli mennyt, kala ei ollut edes näyttäytynyt. Sitten se nousi pintaan ja ruskeanoloinen mulahdus näkyi, kalan sukeltaessa jälleen, yrittäen nyt paeta poikkivirtaan. Mielessä kävi ajatus suuresta taimenesta, kenties yli puolimetrisestä, eikä se ajatus tuntunut pahalta. Koetin estää kalaa menemästä kivien väliin, nostin vapaa vieläkin ylemmäksi. Sitten se kääntyi alavirtaan, hitaammalle virralle, nousi pintaan ja näytti selkäevänsä... Mitä hemmettiä? Harjus! Kovensin otteitani ja koetin nostaa kalan pintaan, plaaniin, josta se olisi helppo vetää haavin ulottuville. Mutta tämä kala oli liian vahva. Se ryntäsi pois, veti siimaa kelalta kuin vetotraktori, lopulta pysähtyen, jolloin laskin vapaa alas, kelasin siimaa sisään ja vedin kalaa vavan voimalla ylävirtaan. Se heräsi jälleen taisteluun ja kiersi rannan puolella olevaan virtaan eikä luovuttanut millään. Kerran vielä se siirtyi virran poikki toiselle puolelle ja pyrki kiville. Sain estettyä sen etenemisen. Sitten se nousi pintaan ja alkoi osoittaa väsymisen merkkejä pystyen enää vain läpsyttelemään pinnassa pyrstöllään pääsemättä yhtään eteenpäin. Aloin vetämään kalaa haaviin mutta voimat tältä kalalta eivät olleet hävinneet minnekään, se porhalsi uudelleen ulapan suuntaan, ja siimaa soljui kelalta... Kerran vielä se koetti nousta rannan puolelta ylös, jolloin sain kelattua löysät siimat pois ja vaivoin ohjattua kalan haaviin. Siinä se oli, väsymätön, taisteli kuin eläin, elämäni paras perhoharjus. 54 cm... Viiden kympin villitys sai vihdoin päätöksensä. Elvytin kalan eikä aikaakaan kun se palasi ilmeisen hyvävoimaisena kylmään kotiinsa.
Harjus 54 cm
Ylävirrasta notkui kalastusasemiamme kohti pari kalamiestä ja vaihdoimme heidän kanssaan kuulumiset. Hieman harmitti kun en päässyt sälleille pönöttämään, niin hyvältä kovan yrittämisen jälkeen vihdoin 50-sentin rajan ylittäminen tuntui. Palasimme jutustelutuokion jälkeen alavirtaan ja muistutin Mikalle, että se sivuvirta pitää käydä katsomasssa. Kahlasimme joen yli sivuvirralle, läpi pajukon. Totesin Mikalle, muistellen parin vuoden takaisia Rommaenon tapahtumia taannoin, että "Tästä kun mennään läpi toiselle puolelle niin siellä ei ole kalastanut ikinä kukaan!". Tällä kertaa olin oikeassa.... ehkäpä?
Pääsimme sivuvirran rantaan ja siirryimme hitaasti ylävirtaan, tutkaillen näkyisikö kaloja. Yhtäkkiä Mika pysähtyi ja huusi, "Oho!". Iso kala liikkui ylävirtaan, täysin välittämättä mistään, eikä ollenkaan perhosta, jota Mika yritti sille tarjoilla. Siirryin ylemmäksi, valmiina tarjoilemaan omia herkkujani ohi lipuvalle harmaalle aaveelle. Se kuitenkin katosi näkyvistä. Sitten se tuli jälleen esiin, valuen ohitseni kuin aave, täysin välittämättä perhosta, ei vaikka vedin perhoa hitaasti itseeni päin. Siikaa ei kiinnostanut pätkääkään. Siialta se ainakin näytti. Aavemaiselta.
Siellä se aave on
Sitten siika lähestyi Mikan perhoa ja kuului loiskaus, terävä "JES!" ja siika oli kiinni. Mika väsytteli sen ja totesi, että nyt on perho syvällä. Otin Ketchum Release työkalun esiin ja sekunnissa oli perho irti siian kitalaesta. Ei voi olla kehumatta tätä työkalua. Mika yritti elvyttää kalaa mutta verta valuvana siitä ei olisi ehkä enää mihinkään. Mika jätti sen elpymään rantaveteen.
Yli kahen kilon siika mallia sika
Päätimme mennä sivuvirtaa vielä ylöspäin. Edessä oli mies-metsä, pajut kuin miehet, Jussi ei olisi tästä mennyt läpi. Ristimmekin paikan Jussi-metsäksi. Etenimme hitaasti, vavat korkealla, pajujen raapiessa vapakättä... Lämmin olo palasi. Pääsimme Jussi-metsästä läpi ja edessä oli suvanto. Tutkiskelimme suvantoa ja laitoimme pyydöt veteen. Suvanto oli hiljainen, ei edes päivänkorentoja lipunut alavirtaan. Hauki yritti iskeä perhooni ja jäi rantaan väijymään.
Perhokalastusta mitättömällä tunturisuvannolla
Palasimme siian elpymispaikan kautta toteamaan, että siika oli kuollut. Mika päätti ottaa sen mukaan täytettäväksi, olihan se ennätyssiika, 62 cm ja 2.75kg.
Palasimme leiriin, huomasimme olleemme viiden kilometrin päässä leiripaikasta. Sormet olivat jäässä mutta tuulen suojaan kuumalle rommille päästyämme totesimme yhdestä suusta, että olo on hyvä ja kalansaalis myös. Tuonlaisia kävelyreissuja pitäisi tehdä useammin. Lämmitimme sormiamme, kukin omiamme toki, ja paransimme taas kerran kylmää, pohjoistuulen repimää tunturimaailmaa. Jussikin oli kuulemma saanut kalaa...
Jussin harjus 50 cm
Viimeinen havainto ajantajusta oli klo 1:33...
Maanantai 6.7.2009
Mika oli tuskaillut yön "ruumispussinsa" kanssa - pussi oli liian pieni, ei iso mies saanut edes käsiään pussin sisälle. Suonenvetokin oli häirinnyt nukku-Matin kanssa juttelua. Mitäs oli mennyt ostamaan makuupussinsa internetistä... Jussi kertoi eilisen seikkailunsa: lähdettyämme Mikan kanssa ylävirtaan Jussi oli onnistunut heti kalaan päästyään sotkemaan siimansa, sotkuista päästyään tarttui 50-senttinen harri. Sitten iski siika, joka pääsi karkuun ja seuraavankin Jussi onnistui tumpeloimaan. Jonkin ajan päästä iski taas siika ja katkoi perukkeen. Jotenkin kykenin kuvittelemaan Jussin tuossa tilanteessa.
Kärvistelimme leirillä huonon sään takia ja söimme pussimuonaa. Mika kävi koskella koukuttamassa 43-senttisen harrin.
Viklon pesä
Keltavästäräkin poikaset ovat "lentäneet" pesästä
Pää täynnä untuvaa
Luppoajalla Mika päätti valmistella ennätyssiian trofeeta varten
Menimme ylös kosken alle, sateen jälkeen, toivoen, että korkeintaan kaksi kuuroa pukkaa päälle, päättelimme näin toiveikkaasti kaukaa pohjoissuunnasta tulossa olevasta pilvimassasta. Ensimmäinen kuuro iski ollessamme alemmalla ottipaikalla ja sen nostattama tuuli vielä kestettiin. Kuuro meni ohi ja tuuli tyyntyi, joskaan ei kokonaan, ja pääsimme kalastamaan ainakin osaa aluetta, tyvenessä. Tumma sadekuuroa alemmalle jokialueelle laskeva pilvirypäs oli kuitenkin jo tulossa, näimme sen selvänä alavirran suunnassa. Siika nousi pintaan kuin hidas sukellusvene, vilauttaen selkäeväänsä ja pyrstöään. Heitin perhon siihen suuntaan mutta se ei tainnut osua siian menoreitille. Eri suunnassa se ainakin heti näyttäytyi, napaten ilmeisesti pienen vesiperhosen veden pinnalta, hitaasti näyttäytyen. Heitin taas perhon oletettuun menosuuntaan. Seuraavaksi se pahuksen siika näyttäytyi taas täysin eri suunnassa. Ärsyttävää! Huomasin sen kuitenkin pysyvän suhteellisen pienellä alueella, joten heitin perhon sen kuvitellun alueen keskelle. Eikä aikaakaan kun väsytin graavikuntoon 52-senttisen siian. Painoa tällä tittilohen mallisella siialla oli 1.32kg, Mikan lahjomattoman digipuntarin mukaan.
Siika 52 cm, 1.32 kg
Sormet jäätyivät. Palasimme leiriin ja lämmitimme itsemme Strohilla jälleen pelikuntoon. Meitä kaikkia oli alkanut jo tympimään jäinen pohjoistuuli ja kylmät olot.
Makuupussi oli jäinen. Laitoin sukkahousut jalkaan ja riisuin ylimääräiset vaatteet pois, vain aluspaita jäi päälle. Ilman lämpötila oli neljä astetta. Hetken kuluttua makuupussissa oli jo mukava pötköttää eikä ollut yhtään kylmä. Jos tuon viinin joisi vielä loppuun niin sitten voisi urvahtaa.... klo oli 1:20... tihkusateen hakatessa telttaa...
Tiistai 7.7.2009
Heterot ylös! Aurinko paistaa! Olipa hiljaista meidän leirissä...
Kävin keventämässä oloani ja tarkastamassa naapurilintujen olotilan. Keltavästäräkin poikanen oli kokenut luonnon julmuuden - kuolema oli tullut nukkuessa.
Luonto on julma kaikessa kylmyydessään
Päätimme lähteä jälleen pusikkokalastuskeikalle ylävirtaan, tällä kertaa Jussikin mukana. Suon läpi suhteellisen helppoa reittiä pääsimme ottipaikalle ja siellä oli heti tuikkikarnevaalit käynnissä. Äkkiä laskettuna ainakin viisi kalaa syönnöksellä. Ja tällä paikalla ne eivät olleet oletusarvoisina mitään 40-senttisiä sinttejä... Mika ja Jussi jäivät siihen, siirryin itse ylävirtaan. Takaani kuulin, että Mika sai heti ensimmäisellä heitollaan 45-senttisen harrin.
Tassuttelin risukossa eteenpäin satakuntametriä, tuulensuojaiseen suvantoon ja pysähdyin edellisellä kerralla kalastamani paikan kohdalle. Join oluen ja katselin rauhassa tuikkeja, edessäni oli ainakin kolme kalaa ja ylävirran suunnassa kosken loppuliu'ulla tuikki tasaiseen tahtiin pieneltä vaikuttava kala.
Kalastelin edessä olevan suvannon tarkkaan saamatta mitään yhteyttä kaloihin. Tuikkivat kalat olivat kadonneet... Jussi saapui juuri kun olin siirtymässä loppuliu'ulle, jossa pienen tuikkirenkaan jättänyt kala jatkoi edelleen tasaiseen tahtiin tuikkimistaan. Jussi siirtyi ylemmälle poterolle ronkkimaan.
Kahlasin varovasti tuikkivan kalan yläpuolelle, laskeutuen jyrkkäreunaisesta rantapöheiköstä kiviseen koskeen. Horjahdin ja kolautin pohjassa olevia kiviä varmasti niin kovaa, että kaikki kalat kilometrin säteellä sen kuulivat. Kirosin kömpelyyttäni ja seisoin pitkän tovin liikkumatta. Olin aivan tuikkineen kalan nenän edessä, muutaman metrin päässä. Mutta kaikesta kolinasta ja metakasta huolimatta tuikkiminen jatkui jälleen. Huokaisin kevyesti helpotuksesta.
Se otti päivänkorennon. Pieni kala, joku kolmekymppinen varmaankin... Mutta eihän tällä alueella ole tapana saada niin pieniä kaloja? Taas ilmestyi pienen pieni rengas miedon virran keskelle, päivänkorennon kadotessa pinnan alle.
Ensimmäinen heitto meni kalan väärältä puolelta ohi ja pelkäsin näinkin lähellä ollessani siiman noston vedestä karkuuttavan kalan tai ainakin keskeyttävän kalan syöntitahdin. Siiman nostossa muistin taas kauan sitten lukemani Gary LaFontainen (RIP) ohjeen kirjassaan Dry Fly - New Angles, "roll cast pick-up" heitto oli aiemminkin pelastanut tilanteen arkojen kalojen kanssa pelehtiessäni. Tämä kala, olettaen, että se oli harjus, ei varmaankaan olisi niitä arimpia kaloja, mutta vaikka uskoinkin, että kala oli pienehkö, siis jopa alle nelikymppinen, uteliaisuuteni ei antanut periksi vaan tahdoin nähdä sen kalan. Siksi tuo "roll cast pick-up" muistui niin selkeästi mieleen juuri sillä hetkellä.
Annoin perhon valua jonkin verran tuikkien alapuolelle, pysäytin sen kulun, nostin vavan pystyyn ja vedin siimaa vavan liikkeellä hieman ylävirtaan päin, pysäytin vavan liikkeen, pidin tiukasti siimasta kiinni ja suoritin nopean rullausheiton - perho nousi ilmaan likimain jättämättä veden pintaan jälkeäkään. Uskoin, että kala ei tuota liikettä edes huomannut, kalan ollessa matalassa vedessä ja "ikkunan" ollessa aika pieni.
Kuivasin perhon parilla terävällä valeheitolla ja tipautin perhon virtaaman oikealle puolelle tällä kertaa, noin metrin, puolitoista kalan oletetun sijainnin yläpuolelle. Juuri hetkeä aiemmin kala oli tuikannut taas. Perho valui nyt aiemman tuikkirenkaan kohdalle ja nyt siihen ilmestyi uusi tuikkirengas. Tunsin lievää tyytyväisyyttä perhon ja heiton täydellisestä onnistumisesta, kalan oletetun pienen koon laimentaessa hieman tätä täydellisyyttä.
Kala kiinni!
Mutta tämä kala ei ollutkaan pieni. Yhtäkkiä tajusin väsyttäväni isoa kalaa. Kaikenlainen täydellisyystyytyväisyys hävisi mielestäni samantien, mielessä oli sensijaan ajatus, että "ei ole kalaa tuikkiin katsomista".
Väsyttelin kalaa pitkän tovin, sen pyöriessä kosken laidasta toiseen. Sillä ei ollut sen suurempaa halua lähteä pois virrasta alempana olevaan suvantoon, sensijaan se näytti haluavan kietoa siiman virran toisella puolella olevan kiven ympärille. Sain kuitenkin vedettyä sen pois kiven luota ja lopulta haaviin. 55-senttinen harjus tuntui taas olevan liian suuri perhohaaviini. Elvytin kalan nopeasti ja annoin sen toipua rauhassa kosken pienessä sivutaskussa.
Harjus 55 cm veden alla
Harri toipuu kaikessa rauhassa
Hyväkuntoinen se on, muttei halua lähteä vielä
Kaipa sille pitää antaa vauhtia...
Nonii, nyt naama virtaa kohti ja kituset liikkeelle
Noniin, kyllä se siitä...
Jussi tartutti ison harjuksen ylemmästä koskilompolosta mutta se pääsi irti. Nousimme ylös jokea, jätimme reput ruokailua varten sovittuun leiripaikkaan ja kävimme Jussin kanssa vielä katsomassa ylävirran tilannetta. Istahdimme tuulen suojaan nyppylän huipulla ja tuijotimme edessä kiemurtelevaa suvantoa, mutta suvanto oli hiljainen. Jussi palasi leiripaikalle, jossa Mika jo oli ronkkimassa. Kävelin hitaasti suopusikkoista rantaa alavirtaan, toivoen, että kaloja näkyisi, mutta suvanto oli todellakin kuollut...
Jussin nätti harri
Ruokatauko. Tunturimenussa oli tällä kertaa Adventure -merkkistä kuivamuonaa peltipussissa. "Pytt i Panna" luki pussin kyljessä. Liha oli kuulemma kuivattua jauhelihaa. Yllättävää oli, että tämän pussin sisältö olikin täyteläistä pottumuusia, jota oli jopa riittävästi. Lihapalat sensijaan olivat kuivia jauhopalloja, jotka eivät kuivattua jauhelihaa muistuttaneet vähimmissäkään määrin. Mutta pienen miehen nälkä siirtyi tällä pussimuonalla hyvin. Pussi oli korkea ja kapea, eli lusikan pitää olla pitkä tai sitten pussia pitää leikata kun lusikka ei enää yllä pussin pohjalle. Tätä muonaa pitänee ostaa uudestaan ja lisätä sinne omat jauhelihat. Kuivana.
Nautittuamme retkimuonat ja huuhdottuamme niiden maun piiloon oluella jatkoimme kalastusta. Jussi palasi karkuutuspaikalle, Mika käväisi katsomassa sivu-uoman. Minä siirryin alemmaksi, sinne missä saapuessamme oli kaloja syöntipuuhissa.
Seisoin paikallani joen rantatöyräällä ja etsin tuikkeja, näkemättä ainuttakaan. Käänsin päätäni vasemmalle ja kuulin outoa kahinaa. Käänsin päätäni oikealle ja kuulin samaisen kahinan. Luulin jonkin oksan raapivan kalahattuani. Käänsin päätäni vielä kerran vasemmalle enkä enää kuullutkaan mitään. Kohautin olkapäitäni ja kuittasin kahinaäänet pienten vihreiden tunturimiesten aiheuttamiksi. Sitten näin pienen otuksen suoraan edessäni parin metrin päässä ja kuulin samaisen kahinanomaisen äänen. Minkki tuijotti minuun, jatkoi kahinasähinäänsä, haki tappamansa sopulin kolmen metrin päästä alavirran suunnasta ja palasi hitaasti ja selkeän varovaisena ohitseni ylävirran suuntaan sopuli hampaissaan. Hamusin todellakin myöhästyneenä kameraani ja liikkeestä säikähtäneenä minkki singahti ylävirtaan kuin nuoli, sopuli suussaan.
Hymyillen tapahtunutta nousin ylävirtaan parin sadan metrin päässä olevien Jussin ja Mikan luo. Molemmat olivat nähneet minkin saaliineen kiitämässä ilmeisesti ylävirran suunnassa olevaa pesäänsä kohti. Jussi oli saanut koskimontusta 45-senttisen harjuksen, ehkä juuri sen kalan, jonka oli aiemmin karkuuttanut. Istahdimme Jussin kanssa joen rannalle juomatauolle. Yhtäkkiä rannan pikkulinnut alkoivat pitää ääntä. Paikalliset uunilinnut olivat hädissään. Totesin Jussille, että noinkohan minkki olisi tulossa takaisin. Samassa minkki ilmestyi vastarannalle, vedenrajaan. Siitä se hävisi vilkkaasti ylävirtaan ja linnut rauhottuivat.
Palasimme lopulta takaisin tapahtumien jäätyä minkin seurailujen jälkeen vähäisiksi. Leiriin päästyämme lämmitimme itseämme rommitotilla. Jussi meni nukkumaan, jäimme Mikan kanssa vielä muistelemaan mukavan kalastuspäivän tapahtumia. Joutsen päätti ryhtyä elämöimään hiljaisessa tunturisäässä. Miksiköhän senkin pitää kaakattaa jatkuvasti lentäessään? Se laskeutui kaverinsa luo pienelle lampareelle ja siitäkös kaakatus sai lisää virtaa. Sitten pariskunnan, oletimme niiden olevan poikaparin, piti lähteä jonnekin. Toinen joutsen kaakatti ja yritti pakottaa toisen seuraamaan. Toinen kuitenkin päätti lähteä alavirtaan ja toisen kaakattajan piti seurankipeänä seurata.
Joutsenien parisuhderiitaa seuratessamme päätimme Mikan kanssa käynnistää H65-projektin - tavoitteena olisi saada 65-senttinen harjus. Alustavasti valitsimme jo ensimmäisen projektipaikankin.
Ja homojoutsenet jatkoivat elämöintiään...
Keskiviikko 8.7.2009
Tyyntä! Aurinko porottaa!
Kävin yläosalla kalalla lyhyesti, mutta se paikka oli tyhjä. Siirryin alaosalle mutta yhtä tyhjä tuntui sekin olevan. Mika onnistui sentään yhden nelivitosen harjuksen haaviin asti koukkaamaan. Päätimme kalastuksen ollessa hiljaista väsätä kunnon lihasopan: viimeiset perunat, kaikki mausteet, keittojuureksia, torvisieniä ja pari olutta, röyh!
Sinirinta hätäili poikueensa puolesta
Ruokailun aikana tuuli kääntyi vihdoin itään. Vihdoinkin! Kalaan! Siirryimme asiasta innostuneena takaisin ylävirtaan, leirikosken yläpuoliselle suvannolle, jossa näytti olevan ajoittain tyyntä. Ja siellä olikin siikoja paikalla. Koukutin heti 56-senttisen ruokasiian, puntari kiivetessä lukemaan 1.70 kg. Hetken päästä sain vielä 50- ja 51-senttiset tunturisiiat, jotka laskin vapaaksi syömään lisää päivänkorentoja. Hetken päästä iso siika iski mutta irtosi samantien ja hetkeä myöhemmin sama toistui. Tuuli kiihtyi, rikkoen vedenpinnan ja pilaten hyvin alkaneen syönnin. Tuulen hetken päästä hieman tyynnyttyä perhoon iski selkeä harjus mutta sekin pääsi karkuun. Sitten tuuli pilasi lopullisesti suvantokalastuksen. Jussi oli silläaikaa saanut kosken niskalta 45-senttisen harjuksen, Mika vastaavasti 53-senttisen.
Palasimme leiriin ja mietimme lisää H65-projektin asioita. Klo 23:55 oli olo jo pehmeä... Jussin kuorsatessa.
Siian lihava selkä
Siian elvytys käynnissä
Siika väsyy, evät jo näkyvät
Kivan kokoisia ovat siiat täälläpäin
Sinne se häviää...
Siika on kiinni!
Kivat on siian kyydit
Siika 56 cm, 1.72 kg
Torstai 9.7.2009
Painalsimme aamupalan jälkeen yläsuvannolle kun kerrankin oli tyyntä. Heti alkajaisiksi iso siika iski perhoon mutta pääsi lyhyen taistelun jälkeen irti. Jatkoin saman seudun haravoimista ja kohta oli taas kala kiinni. Huusin pojille, että täällä taitaa olla vähän isompi. Ja voimaa tällä oli. Siima soljusi rullalta kun siika otti ja lähti. Tämä oli jo aikamoinen kölli, tyypilliseen siikamaiseen tapaan se ei pinnassa kuitenkaan kyljeänsä lätkyttänyt vaan juroi syvällä ja veti siimaa tasaisesti kelalta. Kolmesti sain sen lähelle haavia ja aina se lähti kuin idän pikajuna kohti ulappaa. Lopulta se lipui haaviin, joka tuntui aivan liian pieneltä moisen kalan päätepysäkiksi. No, iloinen pitää olla, ennätysiiasta. Pituutta tällä porsaalla oli 62 cm ja painoa silmäpuntarilla arvioiden 2.6-2.7 kg. Päätin, että en ilmoittele tätä minnekään Erä- tai Urheilukalastus -lehden kalakilpailuihin ja että lasken sen vapaaksi. Saas nähdä ilmoitetaanko yhtä suuria siikoja kyseisten lehtien kisoihin...
Elvytin siian, katsoin sen lipumista pois ilmeisen hyväkuntoisena ja jatkoin sen jälkeen kalastusta. Tovin kuluttua iski jälleen siika mutta karkuutus oli tuloksena parin sekunnin väsytyksen jälkeen. Jussi puolestaan sekoili taas kerran siimojensa kanssa ja tunturi-ilma täyttyi kirosanoista. Viimein siika iski Jussin perhoon 50:n sentin voimalla. Siika-apina putosi papparaisen selästä vihdoinkin.
Ennätyssiian kylki
Ennätyssiian selkäevä
Tuuli yltyi ja pilasi kalastuksen, tuikkien loputtua - tai mistä sitä tietää loppuivatko ne, ehkä me emme vaan aallokon takia nähneet niitä. Palasimme leiriin odottamaan tyyntymistä. Paistoin siikaa, kaksi isoa palaa per siiankalastaja ja Mika kokkasi ison kattilallisen pottumuusia. Täytyy muistaa seuraavaa tunturireissua varten, että Lidl:stä saa pottujauhomuusia pussissa, jonka annoskoko on 4 hengelle. Se riittää mukavasti kolmelle jos pääruokana on iso siika. Huuhtaisin siian alas mukillisella valkoviiniä.
Saisiko olla paistettua siikaa?
Sangen mauttoman näköinen annos
Päivällisen jälkeen piti välittömästi päästä takaisin kalaan, vaikka sadekuuro näytti alavirran suunnassa olevan jo suoraan päälle tulossa. Pääsimme melkein kalapaikalle kun kuuro osui meihin. Siinä sitten kärvisteltiin ja kastuttiin, sadekuuron yrittäessä huuhtoa ärtymystä pois naamoiltamme. Olin kuulevinani poikien höpöttävän nyreissään jostain odottelusta leirissä, että kuuro menisi ensin ohi...
Kuuron mentyä pääsimme mukavaan tyveneen siikaongelle. Siikoja alkoi pyöriä joka paikassa, isojen selkäevien noustessa hitaasti ja häviten vielä hitaammin pinnan alle. Päivänkorentoja ja julmetun kokoisia vesiperhosia oli pinta täynnä. Heitä sinne nyt omasi joukkoon ja toivo, että se joko erottuisi edukseen joukosta tai sitten ei erottuisi, jolloin siika ottaisi sen kuin se olisi aito päivänkorento...
Suursurviainen vetten päällä
Siiat jatkoivat syöntiään eivätkä huolineet perhojamme. Tuskastumiseen asti sijoittelin perhon suuren kalan oletetun menosuunnan puolelle, pari kolme metriä eteen, vain huomatakseni, että kala oli siirtynyt kymmenen metriä aivan toiseen suuntaan. Tai ehkä siellä oli kaloja niin paljon, että niiden seuraaminen oli mahdotonta. Mutta silti ne hyljeksivät perhojani. Ja se ärsytti tunturikalastajaa suuresti...
Sain sentään tartutettua yhden nelikymppisen harrin, joka koostaan huolimatta antoi kunnon vastuksen, joka sinällään lisäsi tuskaa isojen siikojen tuikkiessa aivan nenän edessä. Pahuksen sinttiharri, tämänkin ajan olisin voinut yrittää noita mahtisiikoja... Mika onnistui myös koukuttamaan pari sinttiharria. Mutta siikoja emme kolmeen pekkaan saaneet. Olivatpa kirotun valikoivalla päällä... Perkeleen siiat!
Sateenkaari ohitti meidät parin sadan metrin päästä
Harjus pyristelee vastaan
Aurinko laskee tunturiin...
Palasimme kalattomina leiriin, jossa vuorossa oli kuumakuppi ja paskanjauhantaa. Tuulen yltyessä päätimme vetäytyä, kellon ollessa 00:15...
Perjantai 10.7.2009
Teltan liepeet lepattivat taas niin tuttuun tapaan, että päätin pysyä teltassa. Aurinko lämmitti teltassa selkää viitisen minuuttia vaipuakseen koko päiväksi kilometrien levyisen ja paksuisen pilvimassan taakse. Pojat alkoivat viskomaan herjojaan teltoistaan, joten ylöshän sitä oli lopulta noustava. Saimme aamupalan vaahtopäitä nostattavassa itätuulessa syötyä kunnes ensimmäinen kuuro iski niskaan. Jotain positiivista tässäkin aamussa: 13 astetta, reissun lämpöisin aamu.
Tänään tuuli niin kovasti, että kyseeseen tuli vain pusikkokävelyreissu. Suunnittelimme jo lähtöä ylävirtaan mutta sadekuuro pilasi sen reissun. Joka jätkä singahti telttaansa odottamaan parempaa. Säätiedotuksen mukaan tämä ja huominen olisi poutaa ja sadekuuroja. Tämä sadekuuro oli jatkunut jo puoli tuntia...
Ja se jatkui neljä tuntia siihen päälle. Olin onnellisen tietämätön suurimman osan siitä ajasta.
Palasimme Mikan kanssa kalastusasemiin sateen ja nokkaunien jälkeen. Mika onnistui koukuttamaan kaksi nelikymppistä harjusta ja kolmen epäonnistuneen yrityksen ja ohi menneen tärpin jälkeen 50-senttisen siian. Osaamattomuuttani onnistuin saamaan vain parit kolmekymppiset harrit maistamaan perhoani. Sateekaari paljasti kohta päälle iskevän sadekuuron, pelkäsimme jäävämme pahimman alle. Kuuro meni kuitenkin ohi, ilma lämpeni ja tuuli vaihtui, toivottavasti lopullisesti, etelän puolelle. Olimme molemmat vilpittömän iloisia tuulen uudesta suunnasta.
En osannut... Reissun ensimmäinen MP-päivä. Kaipa olin sen ansainnut. Palasimme leiriin, jossa Jussi oli kokenut ukkoset ja salamat ja parin tunnin jatkuvan sateen. Siinä vaiheessa olisi minuakin vituttanut, kalassa ollessamme emme edes nähneet sadetta. Hauskinta asiassa oli, että vaikka olimme lähistöllä, emme olleet edes kuulleet ukkosta emmekä nähneet salamointia. Kaipa sitä kalastaessaan osaa sulkea kaiken muun aistimiensa ulkopuolelle... Imaisimme kuumat kupit ja parit näkäräiset ja vielä päälle olusetkin, ja tunturi-ilma parani laakista.
Teltan ulkopuolella on kosken kohinan ylittävä ininä... klo 01:42.
Lauantai 11.7.2009
Kävin aamuseitsemältä laittamassa aurinkoa vastaan avaruuspeiton teltan päälle ja palasin koisimaan. Siirryimme aamutoimien jälkeen ylävirran suuntaan passikalalle. Tuli jatkoi puhaltamistaan tyyntyen hetkittäin mutta puhaltaen tasaisen epätasaisesti. Kalastus onnistui kuitenkin hyvin. Siirryin ylävirran suuntaan ja matkalla koukutin 35-senttisen harjuksen, jota aluksi luulin käsivarren mittaiseksi, tuikista päätellen. Mutta taas se totuus, "ei ole kalaa tuikkeihin katsomista", osoitti oikeellisuutensa. Siirryin vielä ylemmäksi ja jäin parkkiin tasaisen virran keskivaiheille, Jussin kiihdyttäessä yläpuolelleni kalastusasemaan. Mika jäi meidän alapuolelle ja onnistui karkuuttamaan kaksi siikaa. Jussilla kalastelu tuppasi mennä enemmänkin auringonotoksi papparaisen karkuutettua pariinkin otteeseen viistätyksessä olleella perholla tartutetun siian. Kunnes sitten mies yllätti meidät kaikki kesken auringonoton koukutetulla omalla henkilökohtaisella siikaennätyksellään, 58,5 cm siika.
Kalastelin pitkän rupeaman ilman minkäänlaista tapahtumaa siikojen tuikkiessa harvakseltaan heittoetäisyyden äärirajoilla. Pitkän odotuksen jälkeen sain sentään tartutettua 52 cm siian, sitten edessä oli taas pelkkää tyhjää -- kaksi kertaa kävi iso siika hylkäämässä tarjotun perhon.
Siika 52 cm elvytyksessä
Mikäpä tuossa koskessa on kalastellessa...
Taas on iso kiinni
Mika sai vielä viime sekunneilla kaksi 40-senttistä harjusta, jonka jälkeen palasimme leiriin ruokailemaan, mielessä lihaisat sapuskat ja toivo tuulen tyyntymisestä. Paitsi Jussia ei asia enää kiinnostanut. Mikan kanssa ryntäsimme kalaan viime sekunneilla - saaliina 2 harria, kala mieheen. Tuikkien jahtaaminen tyynessä isossa suvannossa oli turhauttavaa... Mutta mukavaa. Lopulta kuitenkin luovutimme ja palasimme leiriin.
Juominen auttaa aina. Jussi joi itsensä kauniiksi ja Mika itsensä mukavaksi. Sytytimme nuotion ja poltimme allekirjoittaneen repeytyneet sukkahousut. Klo 2:45 olimme nukku-maassa...
Vaikka lempeän etelätuulen ansiosta ilma olikin lämmennyt niin makuupussini oli kylmä.... Makuupussi-sukkahousuista huolimatta...
Sunnuntai 12.7.2009
Aamupala ja seuraavana oli edessä hurja pakkaus. Mika ja Jussi hätäilivät, olivat valmiina jo reilu tunti ennen lentoaikaa. Minä sensijaan olin ajoittanut oman pakkaukseni hyvin, jäi vielä vartti luppoaikaa eikä tullut hiki. Lentoäijä oli myöhässä mutta saapui lopultakin. Ajoimme samantien Ylläkselle Yöpuulle, jossa majoitus sekä sauna uinnin kera.
Ylläksen Kaivohuoneella ei ollut naistentansseja, joten nautimme oluen, pakollisen tuplasavuporopurilaisen kaikilla mausteilla, päälle Bacardi Colaa ja lopuksi vielä päätöspaukku. Miesten naamat olivat unen kuvia täynnä. Väsymys loisti ja tarve päästä lakanoiden väliin olisi voittanut paremmatkin naistentanssit. Jussi luovutti ensimmäisenä, seurasimme Mikan kanssa vartin päästä. Torpalla päätimme päivämme viimeisillä saunajuomilla...
Maanantai 13.7.2009
Jussi pakotti nousemaan ylös suoraan aamiaispöytään. Tankkaus ennen Pelloa, seuraavana kohteena Haparanda ja Systembolaget. Kolmen päivän päästä alkavan seuraavan tunturikalastuksen kaatoryypyt pitää varmistaa... Paikkana Drömdalen, Unelmalaakso...
Kommentit (17)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
) maailmaan myös(niin varmaan samaistuvatkin),ehdotan hienolle kirjailijalle Juhani Aho Mitallia;ei mitään ruutikuivaa Nobelia ,vaan nämä miehet pokkaa mitallit Lapin Kairassa (lapin kultaa tai KARHUA(viiva koodi ei toiminut palautuksessa jäin saaanti puolelle..)ELI se maa missä sitten olittekin LAPISSA teitä seurataan.....tarkasti
Ei voi muuta sanoa kuin - kiitos. Ruutan kertomukset on hauskoja, sisältävät kadehdittavan suuria kaloja ja kaiken lisäksi ne on upeilla värikuvilla höystettyjä. Parasta KMC:a!
Lapin kuume senkun kasvaa. Oikein odotan pääseväni roikottamaan pintaperhoa alavirtaan.