Etusivu 
Reissuraportit Perhoraportit Erilainen juhannus
Reissuraportit Perhoraportit Erilainen juhannus
| Erilainen juhannus |
 
Taas on juhannus, tuo ryyppyjuhlapäivien kungas. Päätin lähteä normaaliin tyyliin kalaan. Poikamiehenä kun on helppo lähteä, tosin lähdin kyllä akallisenakin, sopimus kun oli, että jos kalastuttaa niin minä menen ja asiasta ei neuvotella. Seuraavan eukon kanssa tulen tekemään samaisen yksipuolisen sopimuksen. Eläköön sen kanssa... Suuntana tällä kertaa poromaat Lapissa...
PRKL! Yritys päästä liukenemaan töistä puolilta päivin jäi yritykseksi... Ois pitäny laittaa kännykkä sulki-asentoon... Puoli kahden kantturoilla vihdoin pääsin painamaan kaasua. Olin sentään ollut kerrankin viisas ja pakannut kamat autoon jo aamulla. Ja eikum menoks... Tiellä oli alussa ruuhkaa, mutta Jyväskylän jälkeen puolet hävisi Savoon. On siitäkin maakunnasta jotain hyötyä... Kuumetta on, kahta laatua. Kaveri oli laittanut edellisenä iltana multimediaviästin, jossa pötkötti kolme siikaa. Normaalisti vain mukavanmuotoinen nainen saa meikäläisen tärisemään, mutta nuo siiat...
Pyrstöyskää pukkaa. Pieni kuumeenpoikanen antaa oman lisätäristyksensä. Mutta vauhtia se ei haittaa. Rinkassa on 55% rommia, sillä lähtee tärinä. Illaksi. Aamulla se palaa...
Kaveri oli kaupan pihalla vastassa, ab-orikinaali. Neuvoi hyvän teltan paikan ja lähti itse ottamaan hapanta mp-reissunsa painikkeeksi. Köröttelin metsätietä paikkaan, jonka kaveri oli kertonut ja riipaisin rinkan selkään. Telttapaikka löytyi vaivattomasti, joen rannalta. Vieressä kirkastakin kirkkaampi puro.
Hyvinpä alkoi Jussi-juhlapyhät. Ruvetessani tunkemaan teltan maakiiloja hiekkaiseen maahan kuului ensin PÄKS ja perään RIIIIIIIPPPSSS... Vuosia palvellut rakas telttani oli päässyt tiensä päähän... Livojoella 1999 taisi olla sen kastetilaisuus ja tulikaste Valtijoella, jolloin teltta oli lähteä tuulen mukana Norjaan. Minä sisällä. Hahl-Marjokorven kirjan "Tuulta, tuntureita ja taimenia" ensimmäisen kappaleen toisinto, kyseinen reissu. Telttakaaretkin vääntyivät...
Riiiiiiiipsss
Kolmikaarisen tunneliteltan perimmäinen kaari katkesi ja repi kattoon kaaren kohdalle yli kymppisenttisen railon. Repesi kuin paperi. Onnistuin kuitenkin virittämään teltan siten, että vaikka sataisi, en kastuisi. Pahemmin... Onneksi tunneliteltta pysyy kahdellakin kaarella pystyssä. Ja onneksi se hajosi nyt eikä viikon päästä alkavalla tunturihåmåreissulla. Pitänee mennä paikalliseen telttakauppaan tekemään myyjä onnelliseksi...
Kyllä tuossa vielä nukkuu...
Sen suurempia murehtimatta otin 55% kaverini ja menin virittämään nuotiota. Joutsenet säikähtivät kameran salamaa. Ja pyrstö laulaa... Kuume kuitenkin selkeästi lannistuu iltaa myöten. Suurhauki tuikkasi rantakaislikossa...
Salaman säikyttämät
Aamulla vaihdoin kalsarit. On miehekkään ihanaa herätä metsässä kun persposket ovat ruskeankosteat. Kulutin siihenkin hommaan tunnin. Aamuteen litkittyäni suunnistin alavirtaan tutkimusmatkalle. Kaanis on jok. Mutta mitään elämää ei näy. Paitsi vesiperhosia ja päivänkorentoja satamäärin. On se hyvä, että niilläkin on mahdollisuus selviytyä hengissä jatkamaan sukua...
Palasin hissukseen takaisin teltalle, päätin laittaa kahluuvermeet päälle ja tassutella ylävirtaan. Auringonpaisteessa on kiva tallustaa, kun tuulen puuskat puhaltavat hyttyset huitsivvithun. Mutta tuuli on oikeesti tURUSTA. Mieluummin hyttyset, hiki ja jopa paskankatku kuin tämä kirottu tuuli... Onneksi se sentään tajusi pitää kahvitaukoja samaan tyyliin kuin satunnainen pervokalastajakin virallisella työmaallaan...
Hiiviskelin suvantoa ylöspäin aina välillä pysähdellen, etsien tuikkeja. Yksi tuikkasikin, edessä vastarannalla, viidenkymmenen metrin päässä! Varovasti koitin hiipiä tömistelemättä hieman tuikkikohdan alapuolelle. Olettaen, että osasin olla leikkimättä hirvilaumaa rupesin repimään siimaa pois kelalta.... ja silloin tuuli päätti, että tämä kala ei ole minun.
Siirryin eteenpäin kiroten tuulta, kunnes koppelo palautti minut takaisin asiaan, eli peräsuolen hallintaan. Pahuksen koppelot, voisivat pitää pienempää ääntä metsässäkin!
Tuulessa pinnistelin eteenpäin, toiveena päästä edessä siintävälle metsänreunustyvenelle väijymään kaloja. Päästyäni tuulensuojatyveneen istahdin tuijottamaan veden pintaa ja seuraamaan ohi lipuvia päivänkorentoja. Vapaasti saivat lillua, kuolemaan tuomitut korennot... 
Leirin kosken suvantoon se koski taas laskee...
Siirryin edessäolevalle koskelle ja kun siellä oli tyyntä, ryhdyin viskomaan perhoa. Vaan tyhjä on koski. Siirryin pienen saarekkeen ohi kahlaten kunnes saavuin kosken niskalle. Koski oli matala ja aika leveä ja täynnä mutuja. Aloin jo tuskastumaan tapahtumien puutteeseen ja ajoittain koskellekin yltävään tuuleen. TUIKKI!
Harjus, aivan varma harjus, ajattelin, ja mietin, että liekö tässä joessa edes taimenta ollenkaan... Kivisellä rannalla kahlaaminen varovasti on hankalaa. Pari kertaa heilahdettuani ja kirottuani pääsin heittoetäisyydelle ja ryhdyin mittaamaan siimaa. ja tuuli oli taas sitä mieltä että painu sinä jätkä kotios viskomaan. Neljästi heitin tuikin kohtaan mutta joka kerralla heitto jäi vajaaksi kolme metriä. Yhtään ei ota pattiin. Ei yhtään. Tuuli yllättäen seisahtui ja sain heitettyä siihen suuntaan mihin halusin. SCHLURPS! Ja vapa kaarella! Harrihan se, mokoma lurjus. Ei anna periksi, vääntää ja vetää, hyökkää joen toiseen laitaan ja syöksyy ylävirtaan. Mutta ei jaksa vaan kääntyy alas ja valuu alavirran puolelle josta se taas syöksyy ylävirtaan. Mutta nyt se ei enää jaksa... Ja hyvän suorituksen jälkeen palkitsin itseni oluella.
Ykkösluokkaista harria ja kakkosluokkaista kaljaa
Hiljaa virtaa vesi harrin pesässä
Palasin leiripaikalle harrinpaistoon. Röyhtäistyäni päätin lähteä aivan toisaalle. Köröttelin aikani ja saavuin kärrypolun päähän. Jaahas tuostako sitten tällä kärryllä....
Sain kuin sainkin jopa kärryn käännettyä mokomalla kärrypolulla. Edessä olisi enää jonniimoinen jolkottelu mettässä ennenkuin joki näkyisi. Lopulta sinne kuitenkin pääsin, vaikka hiki lensi kuin Kuupperin testissä ekan sadan metrin jälkeen, tällä kunnolla...
Sitä vaan jostain syystä tykkää tälläsestä rämpimisestä, mitä vaikeempi paikka saavuttaa, sen parempi. Nou risu, nou fisu... Ja taattua on, että täällä ei ole muita. Paitsi muita tällasia tolloja... Mutta juhannuksena, tuskin on niitäkään...
Paikkahan on tuikkeja turvoksissa! Suursurviaisia lipuu virtaa alas ja kalat ovat hurmioissaan! Kiihkoissani syöksyn heittopaikalle, viritän vehkeet kuntoon ja aloitan ilmaheitot... Ja taas tuuli tykkää, että minä olen liian ruma, tyhmä tai köyhä ansaitsemaan sen mitä varten olen tänne tullut. Ja kuinka ollakaan, sillä samalla sekunnilla kun olin valmis aloittamaan!
Kiroilen itsekseni, ilmeisestikin ääneen, koska pikkulinnut eivät enää laula, oluen puutetta - olin tyhmyyksissäni jättänyt oluet autoon. Paritkin oluset olisin voinut siemaista tuulen aikana. Paikka on kuollut, mitään ei tapahdu. Yllättäen tuuli luovuttaa, hävisi sitkeämmälleen, ja tilanne palaa ennalleen. Kaukana muljustelee joku jätti, ei sinne pysty edes rokastusvälineillä viskaamaan. Näytän sille keskisormea. Tuu tänne, pelkuri.
Nelosen vehkeillä ei heitellä voimaheittoja. Tai voihan sitä yrittää, mutta ei se ole kaunista katsottavaa. Pahuksen lumpeetkin sotkevat heittosuunnitelmaa. Ei jmlauta! Taas siinä prkleen lumpeessa! Jonkun pitäis tulla ruoppaamaan tää paikka! Sitten onnistun auttavasti saamaan perhon lummepataljoonan yli ottialueelle ja ilmeisesti siika luuli sitä eläväksi kun tarttui hanakasti samantien. Kolme sekuntia ja leuat ilmeisesti irti ja rikkipoikki... Siian pervoilu on tarkkaa puuhaa...
Välillä taas tuuli yrittää lannistaa, mutta turkkilaiskiroiluni ilmeisesti tehoaa... Tuikkiminen jatkuu, ja tovin kuluttua onkin ensimmäinen pervosiika haavissa. Kukkolankoski on turistipaikka.
Tuuli on tänään varsin vithumainen, se päättää yrittää kaikkensa saadakseen kalamiehen pois paikalta tai tolaltaan. Mutta tämähän ei ole uutta eikä aiheuta tässä vaiheessa suurempia väristyksiä. Vapa tanaan ja kädet taskuun, nyrkkiasennossa. Taaskaan ei ota yhtään otsalohkoon. Ei tippaakaan. Mutta täältä ei pois lähdetä ennenkuin usva laskeutuu!
Aivan kuin tämän kuultuaan tuuli hiljeni ja vaipui pois. Elämä joella palasi pervomiehen kannalta unelmauomaansa. Ja taas oli paikka täynnä tuikkeja. Ja päivänkorentoja. Pahuksen paikka vaan oli niin iso ja leveä että kalat olivat valinneet ilmeisesti tietoisesti paikan, jonne ei pervovehkeillä yllä. Haistakoot pitkät...
Kaipailin hetken jo kotiin jättämiäni kutosen vehkeitä, mutta sitten mulahti ylä-oikealla. VIUH VIUH, käsi siimasta irti ja vavan ojennus... Suoraan turvan eteen! *tässä pitäisi olla kalan imuääniefekti*
Kas prkl, sehän on kiinni!
Varovasti.... VAROVASTI! On se hyvin kiinni, on se... on... Tuokion kuluttua siika tajuaa joutuneensa puronsa päähän... Kukkolankoskella kuulemma kalastavat haavivälineillä.
Siika on kala, perhokala
Tuuli ei ollut enää vakavalla päällä, mutta kalat joessa olivat päättäneet että nyt riitti. Hiljaisuus vallitsi. Kurki karjaisi vastarannan suolla. Liekö päästänyt sammakon suustaan...
Oli aika lähteä kotipesään. Suolistin, maustoin ja suolasin siiat ja lähetin tutuille pönökuvajussitoivotukset. Yllättävän hiljaista oli vastauspuolella... Ärsyttävää? Mikä voisi olla ärsyttävintä koko tässä reissussa? Se, että kun olet laittanut pervovavan 'iltateloille' ja ottanut parit näkäräiset pyrstöyskää parantaaksesi... ja tunnet olosi juhannusiltaan sopivaksi, niin se suvannon isoin kala ryhtyy roiskimaan sun silmien edessä! Ja ei kerran, vaan kaksi... kolme.. neljä... VIISI kertaa! Huamenna mää annan sille... koukun kuanoon!
Hyvin varovainen testituraus paljasti sen, että tänä yönä nukun hieman vapautuneemmin...
Ja paskat! Edellisaamuiset toimenpiteet saavat jatkoa. Mikähän ryssänpasilli tämäkin lienee... Keitin vettä ja nautin mustikkasoppaa myslin kera. Ja päälle teetä ja ruisleipää. Luulis jaksavan... Sen verran kuuma ilma, että viivyttelin lähtöä hetken. Mutta pervomiehellä kun on kiihko päällä niin viivyttelystä ei pitkää tule. Tänään talsitaan nelisen kilometriä ylävirtaan ja pyritään tulemaan samaa tietä takaisin.
Tuuli onpi turvanamme, taas kerran. Eivät itikat häiritse mutta eipä ole pinnassakaan tapahtumia. Löntystelen hissukseen ohi eilisen harrikosken seuraavalle pitkälle suvannolle. Ei mitään, täysin hiljaista... Ei edes päivänkorentoja...
Tallustelin edelleen eteenpäin, kunnes tulin vanhalle puusillalle. Pidin siellä hengähdystauon ja tuhosin tölkillisen olutta. Joki oli hieman muuttanut luonnettaan ja kokoaan, näinkin lyhyellä matkalla. Olin toki hyppinyt matkalla yli jo monesta pikkupurosta, mutta yllätys oli se muutos joessa. Äkkiäpäs se pieneni...
Päätin tauon jälkeen lähteä valumaan alaspäin. Tuuli oli likimain tyyntynyt ja ilma oli tuskastuttavan kuuma. Suvanto oli edelleen aivan kuollut. Seisahdin paikalleni väijymään. Useita päivänkorentoja lipui ohitse, samoja suursurviaisia, kolme senttiä pitkiä. Eikä kellekään kelpaa... Mitämitä? Mikä tuo on? Selkäevä! Selkäevä ja pyrstö! Siika! Ja iso!
Sata metriä matkaa ja siihen ei kauaa kulunut. Kiersin kauempaa metsän kautta ja asetuin hiljaa paikalleni likimain tuikin kohdalle. Viritin pinturin siiman päähän ja rupesin viuhtomaan. Mitä hemmettiä? Ei ruvennutkaan tuulemaan? No johan nyt on kumma! Perho lipuu alaspäin hitaasti... Ja syvyyksistä nousee jokin, tumma hahmo, hitaasti.... hitaasti... ja imaisee perhon... JESSH!
Taistelu alkaa
ja jatkuu...
tunnelma tiivistyy...
panokset kovenee...
Vapa väärällään...
ja voittaja on selvillä... Vapa on mukavasti väärällään ja joen pinta sekaisin roiskeista siian taistellessa näkymätöntä vetoa vastaan. Ja siika painuu suvannon syvyyksiin... Ja nousee pintaan kuin harri, hyppää, ja mätkähtää alas roiskahtaen... Nyt varovasti, ettei se karkaa... Ja siika sinkoutuu taas poikkivirtaan, ja pärskii pinnalla... ja väsyy... Uitan sen haaviin ja nostan korkealle, toivoen että joku näkisi... mutta siellä ei ole ketään... Kukkolankoskella syövät kuulemma leukunmittaisia.
Siika 49 cm, 1165g
49 cm, digivaaka valehteli painoksi 1165g. Kirurginen toimenpide, jonka pervokalastaja tekee aina, paitsi pullalohikoskilla, paljasti, että tämä possu oli syönyt juuri minuutti sitten isoja lentomuurahaisia ja koppakuoriaisia. Pelastin yhden lentomuurahaisen hengen ja laskin sen vapaaksi. Muutamaa koppakuoriaista en enää pystynyt auttamaan...
Pinkeä possu se oli
On siinä ötökkä poikineen. Tuulen mukana tulleita murkkuja ja koppiaisia. Hyvää ruokahalua! Viritin nuotion ja paketoin kalan. Päätin kuitenkin jättää kalan yöksi kylmään maankoloon ja huomenna heti aamulla kun lähden Kainuun kautta kotiin, piipahdan saunassa kaverin luona ja savustetaan siika saunan jälkiruoaksi. Hain autosta parit isot perunat ja käärin ne folioon ja tungin ne nuotioon. 30 minuuttia.
Losaus! Missä?! Ihan nenän eessä! Isolta kuulosti... Ja taas singahtaa. Alta minuutin oli mies rannassa vapa ojossa. Tuossa! Noinkohan oli mikään iso, aika pieneltä näytti... Kala pyörähti vielä kerran näyttämäss selkäänsä, ja olihan se aika iso. TOSI ISO!
Heitin perhon pari metriä sen viimeisen tuikin yläpuolelle ja annoin valua alas... Aalto nousi, ja kuono nousi pinnan päälle ja kala oli kiinni! Tällä siialla on paljon voimaa, se vetää syvälle ja poikittain, syöksyy kohti ja minä vaan lapan siimaa senkun kerkeen... Vesi roiskuu siian pyristellessä. Sitten näen sen... juma, se on ainakin 60-senttinen! Se syöksyy syvälle ja nousee maha pystyssä pinnalle, käännähtää ja jatkaa syöksymistä. Mutta sitten siima lennähtää taakse ja kala katoaa tummaan veteen...
Siika taistelee... ja lopulta voittaa
No, tulihan se eilinen lupaus pidettyä. Olipahan vaan hieno kala...
Siirryn takaisin nuotiolle ja syön ensteeks parhaat nuotiopotut voilla ja suolalla ja päälle kylmää Koffia. Se oli tarjouksessa, en mä muuten... Taas loiskaus, alavirrasta. Sinne! Iso rinkula häviää pikkuhiljaa... Olikohan hauki? Olkoon, tämä päivä on pulkassa. Kamat telttaan ja sauhujuoman kanssa seurustelua ja metsän äänien kuuntelua. Ihmepaikka tämäkin... Yhtään humalaisen örinää ei kuulu. Vaikka on juhannus! Kaadan kuksaan mitallisen ja mietin joskohan tilanne kohta muuttuisi...
Seuraava episodi, Paluu Siikajoelle, löytyy täältä...
Kommentit (3)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
inkeä possu...
Helmirapsaa igen!