Etusivu 
Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu, Manakin selviytymisleiri (Manak) 2007
Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu, Manakin selviytymisleiri (Manak) 2007
| Paavon pervåreissu, Manakin selviytymisleiri (Manak) 2007 |
 
12.7.2007 Rommaeno lta piti palata kotiin hätäisesti, sillä aikaa kalsareiden vaihtoon oli kaksi päivää ja siitä ajamiseen kului jo pelkästään kymmenen tuntia. Lähtö Ruotsiin Kiirunaan, Kaitumjoen latvoille, harjuksen, taimenen ja raudun kalastus mielessä, olisi lauantaina 14. päivä aikaisin aamulla. Kohteina Manak -tunturin alue, ja siellä eritoten Manakjavri, Muovllekjavri eli Målitjaure, Muovllekjohka, Skarttajavri ja Baikejavrras. Tuntemattomia nimiä varmaan kaikille...
Pääsin kotiin illanpielessä ja laitoin heti pesukoneen pyörimään ja pikahuolsin reissukamat ja laitoin makuupussin tuulettumaan.... ja otin rentouttavan iltajuoman.
13.7.2007 Hikisen rinkanpakkauksen jälkeen pääsin lähtemään Lahteen. Mukana kaikki paitsi sapuskat, voimajuomat, tulentekovälineet ja kaasupatruunat. Olimme jo toukokuussa päättäneet, että ajaminen saa jäädä tältä kesältä. Lennämme Helsingistä Tukholmaan ja sieltä Kiirunaan. Lentoyhtiön pisteet saavat parasta mahdollista käyttöä. Ja puuttuvat tavarat ostamme Ruotsista. Systembolagetin internet sivuilta olimme tarkastaneet, että sauhujuomaa saa tynnyrivahvuisena ja viinipattereitakin ovat svenssonit osanneet oppia juomaan.
Jussin kanssa illalla teimme vielä viime hetken säädöt, kiinnitimme vavat rinkkaan ja Jussin vapa Jussin kassiin. Lopuksi kävimme saunassa. Aamulla on aikainen herätys.
14.7.2007
Aamukuusi ja ajoa tauotta Vantaalle. Auton jätimme Lentoparkkiin, pari viikkoa kustantaa sellaset 50 euroa. Lentokentällä check-in'ssä vavat aiheuttivat ongelmia, siirsimme Jussin vavan rinkkaani kun se pysyy siinä varmemmin. Onneksi olimme virittäneet rinkkani kuntoon edellisiltana irtoremmeillä, yhden vavan lisäys ei ollut enää vaikeaa.
Kevyt odottelu ja ilmasillan kautta Tukholmaan, jossa kassit piti viedä tullin kautta uudelleen hihnalle pudotettavaksi. Ja tietysti hemland-osaston lounge oli suljettu heinä-elokuun ajan, joten jouduimme juomaan rahvaan seassa. Ja eikun tiskille. No voi v*ttu! Täällähän on hommat pahemmin pielessä kuin kotimaassa! Olutta saa vasta klo 11 jälkeen... Odottelimme kiltisti puoli tuntia. Saatuamme ensimmäisen kouraan joimme toisen heti perään. Koneessa vedin kevyet tirsat. Saavuttuamme Kirunan lentokentälle meitä vastassa oli kaksi svenssonia. Annoimme kassit heille ja rupesimme suunnittelemaan jatkotoimenpiteitä, eli kaupassakäyntiä. Kyseessä olivat helikopterifirman miehet, jotka tulivat sopimuksen mukaan noutamaan meidät kentältä. Olimme jo kesäkuun alussa tilanneet lennot Nordicheli -nimiseltä firmalta. Kyseessä oli "kalat käteen" -tyyppinen sopimus, joka käsitti noudon lentokentältä, siirto kaupoille, lennot ees-sun-taas, mökki paluupäivänä Ripan -leirintäalueella, sauna sekä viskaus lentokentälle seuraavana päivänä. Lystille hintaa kertyi 8500SEK eli 4250SEK per pervo.
Toinen vastassa olleista svenssoneista, Kent nimeltään, tuli jutulle ja sanoin hänelle, että ensteks mennään Systembolagetiin ostamaan viskiä, viiniä, konjamiinia ja kaljaa. Mitä!? Suljettu? Ei prkl! Nyt tuli kuiva reissu...
Hätä ei ole tämännäköinen, sanaili Kent ja lupaili järjestellä asioita. Menimme ruokakauppaan. Ostimme hyllyn tyhjäksi 3,5-prosenttista lirukaljaa, hädissämme. Perunaa, leipää, hyttysmyrkkyä ja metukkaa sunmuuta tärkeätä syötävää lisukkeeksi kassiin ja takaisin kopterifirman äijän luo. Nyt jo lupasivat viskipullon, Absolut Raspberry -putelin ja 24-packin kunnon kaljaa. Nää jätkäthän tekee asiakkaan olon mukavaks tuskasellakin hetkellä! Ei enää näytäkään surkealta! Lopuksi pojat sujauttavat vielä pari punkkupulloa lisukkeeksi. Heja Nordicheli, vi älskar er! Gällivaaran kalaluvat, 400SEK/vuosi, joka tulee samanhintaiseksi kuin kaksi viikkoa, ja kamat kärryyn ja kohti Nikkaluoktan suunnalla olevaa kopterikenttää. Siellä kamat koneeseen ja n. 15 minuutin lento Manakiin, Kaitumjärven yläpuolelle. Löysimme helposti teltoille paikan, sanoimme lentojätkälle adjö ja ryhdyimme hommiin.
Ensin piti etsiä jonkunlainen kuoppa voipaketeille. Sellainen löytyikin jonkun matkan päästä kivenkolosta. Sitten teltat pystyyn aivan joen viereen. Paremmin nukkuu kun joki kohisee vieressä, ei kuulu mörköjen äänet niin selvästi. Saatuani teltan pystyyn viritin pakollisen avaruushuovan se päälle, että saisi nukkua vähän pidempään. Sitten kaivoin maakuopan poronsarvella raapien nuotion lähettyville, pohjoisrinteeseen ja katselin kuinka joella tuikki, teltoilta ylävirtaan, mutkan takana. Siirsin voit, metukat ja muut kylmää kaipaavat tavarat maakuoppaan. Voi oli jo kerennyt pehmenemään. Siirsin uuteen jääkaappiimme myös pari tölkkiä voimajuomaa mieheen. Laitoin kaikki muovipusseihin, irtosoraa on ikävä syljeskellä ryystämisen sivussa. Palasin teltoille ja todettuani, että elävänä ja kuivana selviämisen kannalta tärkeimmät työt on nyt tehty, ryhdyin virittelemään vapaa vireeseen. Jussi viritti vielä avaruushuovan telttansa päälle.
Iso tuikki aivan nenän edessä ylävirrassa! Siirryin varovaisena absolutinkirkkaan joen rantaa koittamatta olla tömistelemättä rantaa, vedin siimaa kelalta ja vispasin muutamat valeheitot ja sinkautin perhon ylävirtaan. Ei iskenyt. Toistin suorituksen, ja tuntui siltä kuin heitto olisi mennyt oikeaan paikkaan mutta virta ajoi sen sivuun oletetusta kalan paikasta. Yritin siis uudestaan, tällä kertaa hieman keskemmälle tähdäten. Eipä iskenyt sittenkään. Vedin perhoa pois vedestä ja silloin se yritti iskeä mutta iski ohi. Hädissäni vielä vedin vavan pystyyn, sillä seurauksella, että seuraavaksi kuului joukko kirosanoja. Mutta kala oli mennyt...
Lähdimme vielä alavirtaan päin, mutta siellä ei ollut elämää. Jokikin muuttui pitkäksi matalaksi koskeksi, joten nousin kukkulalle odottelemaan Jussia. Kukkulan laelta pilkisti järven pinta. Hieman tarkemmin katsottuna siellä tuikkikin aika tiheään tahtiin. Päätimme löntystää sinne, alamäki kun oli... Muovllekjàvri, Målitjaure på svenska, oli tyyni ja pinta täynnä tuikkeja. Osa selkeästi pienten kalojen aikaansaamia, mutta joukossa oli myös kunnon kaloilta näyttäviä möyräytyksiä. Jussi meni ruoholahden pohjukalle virpomaan ja onnistui heti tekemään siimasopan. Koukutin ensimmäisen tuikkijan. Sehän oli pirteä, veti siiman kiviin ja nirhautti sen sykerölle mutta joutui lopulta rantaveteen, jossa totesin sen 30- senttiseksi taimeneksi ja ottamalla koukusta kiinni ja kääntämällä pudotin sen käsin koskematta rantaveteen. Äkäinen oli, kokoisekseen, mutta kasvakoon, mokoma sintti. Koukutin kohta samanmoisen ja sekin veti ja taisteli paremmin kuin kotoinen pullataimen. Mutta jatkaa kasvuaan. Koukutin vielä muutaman ja jouduin toteamaan, että isommat lienevät jossain muualla. Jussikin sai siimasoppansa selvitettyä ja pääsi taas viuhtomaan. Mutta saalis jäi saamatta, tuikitkin hupenivat... Palasimme leiriin ja otimme MP-reissun kunniaksi yhdet.
15.7.2007
Läksimme löntystelemään joesta kauempana kulkevaa helppokulkuista rinnettä pohjoiseen. Joki näytti herkulliselta suvantoineen. Saavuimme lopulta paikkaan, josta näimme loppumatkan ja totesimme, että sinne pitää mennä rinnettä pitkin eikä jokea seuraten. Päätimme nyt tutkaista itse joen kulkemalla sitä pitkin takaisin teltoille. Jussi läksi suoraan joelle, koskiosuudelle, itse siirryin väijymään vielä vähän ylempänä olevaa suvantoa. Siirryin sen rantaan ja totesin sen olevan hiekkapohjainen ja suht syvä niin että siinä kalakin ehkä viihtyisi. Seurasin ja väijyin pitkän aikaa kunnes sadekuuro yllätti.
Jouduin hassuun tilanteeseen: joki kupli sadepisaroiden iskiessä sen pintaan. Itse rannalla seisoessani jäin täysin kuiville. Pisarakaan ei osunut... Sateen loputtua väijyin vielä hetken ja totesin paikan tyhjäksi. Siirryin alaspäin ja ohitin huomaamattani Jussin, joka oli ronkkinut suvannon alapuolisia koskia. Ei ollut nähnyt evääkään. Kuten en minäkään. Heittelin alapuoliseen suvantoon ilman tulosta. Jussi näki kaksi kalaa. Silakan kokoisia...
Koko joki tuntui olevan kuollut. Tuskastuneena ryhdyimme pyörittelemään mielissämme ajatuksia, että onko tämä joku selviytymisleiri... Siirryimme leiriin ja söimme pikaiset limput ja joimme kuppi-kuumaa. Sitten tutkaisimme alapuolisen osuuden. Jussi oikasi järvelle, jatkoin jokea alas vielä jonkun matkaa, sitten koukkasin järvelle minäkin. Järvellä tuuli ja tuikit olivat piilossa. Palasimme leiriin ja kokkasimme tukuisan lihasopan.
16.7.2007
Herättyämme tuuli edelleen, oli jopa ajoittain kovempi tuuli kuin koskaan aikaisemmin. Päätin silti kiertää järven ympäri. Manakin puoleiselta rannalta tartutin yhden kalan mutta se karkasi ennenkuin sain tietoa sen koosta.
Ruisleipää ja kuppi-kuumaa, sitten siimojen setvimistä ja tirsat.
Tirsojen jälkeen kalastimme leirikoskea, Jussi yläosaa ja minä alaosaa. Yläosalta Jussi bongasi 30-senttisen kalan, ilmeisesti taimenen. Alaosalla ei ollut evääkään....
Palasimme leiriin, siirryimme nuotiopaikalle ja ryhdyimme parantamaan Ruotsia. Absolut!
17.7.2007
Yöllä oli ollut kuulemma kylmä. Jussi oli makuupussin sisällä ollessaan laittanut fleece-paidan päälleen. Se vaatii jo ketteryyttä. Aamupalan jälkeen lompsimme ylävirtaan, kohteena Vuolip Skarttajàvri. Maasto on helppokulkuista, kuin nurmikolla kävelisi. Ja pahimmissa pajukkopaikoissa poron polkua seuraten selviää ilman suurempia hikipisaroita. Manakin koillispäässä on pieni lutakko, johon johtavassa purossa näin parikymppisen taimenen kiihdyttävän ylävirtaan. Väijyimme hetken lutakon rannalla tuikkeja mutta niitä ei näkynyt. Vuolip Skarttajàvri on kolmisensataa metriä pitkä ja vähän päälle sata metriä leveä lutakko. Saapuessamme harjanteelle josta järvi jo näkyy, oli laskuojan suulla jo meininki päällä. Tuikkeja oli järvelläkin siellä täällä. Veimme reppumme kallioiselle niemekkeelle ja ryhdyimme kiikaroimaan tuikkeja. Jokunen isompikin tuntui olevan joukossa...
Vesiperhosia oli maalla, merellä ja ilmassa. Reilu sentin pituisia siipineen ja liki mustan värisinee persauksineen niitä tunki ovista ja ikkunoista nenään, niskaan ja paidan alle. Vaihdoin perukkeen kärjeksi 0.16 mm ja siihen päätepysäkiksi peurankarvasiipisen vesiperhosjäljitelmän. Siirryin kiviselle rannalle ja ryhdyin vetämään siimaa rullalta. Sää oli ollut alkuhetkistä lähtien aurinkoinen, kumpupilviä siellä täällä ja kevyt tuuli satunnaisesti pilaten täydellisen tyvenen. Tuikkeja näkyi vähän joka puolella, rannassa helposti tunnistettavat taimenenpennut roiskivat vettä vesiperhosten päälle.
Viskasin perhon reilusti kauemmaksi rannasta ja seurasin silmä tarkkana. Jo mosahti! Ohi.. ja jouduin viskaaman perhon uudestaan ottipaikalle. Käänsin heiton enemmän oikealle ja pysäytin heiton tiukasti ennen kuin perho ehti pudota veteen. Peruke oikeni ja putosi jotensakin täydellisesti veteen, paikkaan johon olin sitä yrittänytkin. Näitä heittoja ei tarkkuuskisoissa nähdä.
SLURPS! Oho! Sehän on kiinni! Ja rulla huusi... Pohjasiima näkyi jo ja sitten se kääntyi takaisin ja kampikäsi kävi... Se syöksyi järven syvyyksiin mutta palasi takaisin ja joutui pian rantaan ja haaviin. 45-senttinen, verkosta pakoon päässyt rautu joutuu savustuspussiin. Niskassaan sillä oli vereshaava, se oli joskus aikaisemmin, ehkä viime vuonna, jäänyt verkkoon ja repinyt sen rikki, koska sillä oli pala verkkoa mukanaan ja verkonreikä kuristeena niskassaan. Raukkaparka... Jaa ei Ruotsissa rautujärviä verkoteta?
Laitoin raudun juuttisäkkiin ja siirryin jatkamaan virpomista. Jussilla olikin jo vapa väärällään. Luuli että pikkutaimen iski ja rupesi leikkimään, kunnes tajusi että siellähän on iso rautu. Jussilla oli työ ja tuska saada virkeä rautu väsymään, pohjasiimoille meni, kunnes muutaman yrityksen jälkeen haavin pohjalla oli täytettä. Äsken saamani raututytön kaksoisveli.
Siirryimme jonkin ajan jälkeen syömään pussimuonaa, sitä Reiterin peltipussiversiota. Koiranoksennukseltahan se näytti mutta kyllä se kotiolot voitti. Sapuskan jälkeen lähdin pikaisesti ronkkimaan laskuojan suuta. Siellä oli asentokaloja. Varovasti hiipien vetisessä heinikossa pääsin näkemään pikkuraudun kiitävän alavirtaan piiloon sekä pari pientä taimenenpentua syömäpuuhissa. Koukutin niiden edestä yhden mutta se osottautui oletettua pienemmäksi. Poistuin paikalta takaisin kallioniemekkeelle.
Jussi oli siellä jo munasillaan ja menossa pienentämään sitä. Hyinen vesi tekee siitä todella pienen. Seurasin perässä kun Jussi oli päässyt takaisin kalliolle. Jussi sanoi että ei se todellakaan ole kiehuvaa. Totesin taas kerran liukastellessani pohjakivillä että ihmistä ei ole luotu vesielämään. Ja se todella kutistui. Onneksi tuuli, hyttyset eivät päässeet apajille noustessani kalliolle. Kuivuin tuulessa ja totesin että nyt on kaikki hyvin. Palasimme heittopaikoille ja kotvan kuluttua Jussi kirosi, "oli kiinni muttei pysynyt". Samalla hetkellä perhoani vietiin. JUMPUTI JUMPUTI, vänkäsi kala ja veti siimat pihalle. Iso se oli, voimakkaat jumputukset tuntuivat käsivarressa asti. Kala jatkoi jumputusta mutta lopulta sain sen lähemmäksi, valkoiset evänreunat jo vilahtivat. Ja sitten se sylki perhon pois suustaan ja katosi...
Tuuli teki ihmetemppuja, eräässä vaiheessa se ensin sinkoili laakson poikki länteen, sitten minuutin päästä se palasi kuin seinäpallo. Vastarannalla varikset ruokkivat jälkikasvuaan. Haukanpesälläkin tuntui olevan hetkittäin kiirettä... Ja kotka sai lokilta kyytiä korkeuksissa... Tuuli pilasi lopulta kalastuksen täysin ja lompsimme tyytyväisinä takaisin leiriin. Jaloissa alkoi jo tuntua kävelyn rasitukset... Mutta jääkaappikylmä lirukalja odotti ja se sai miehet etenemään normaalia kiihkeämpään tahtiin. Välillä pysähdyimme jäävarastolla varmistamassa että kaloilla on tarpeeksi kylmä.
Leirillä lirukalja naamariin ja sitten tositoimiin. Perkasin ja fileoin raudut, toisen laitoin suolattuna savupussiin ja toisen laitoin neljään osaan paistinpannua varten. Jussi riisti koivunoksalta hengen mutta hyvään tarkoitukseen: paistinpannun varreksi. Kalan kanssa juodaan lirukaljaa. Ja päälle sumppia. Savupussin valmistuttua Jusssi siirsi sen sivuun ja siirryimme väsyneinä mutta MP-reissujen sarjan katkeamiseen tyytyväisinä, ja kylläisinä, makuupussin syövereihin....
18.7.2007
Söimme savurautua muusin kera.
Sataminen jatkui koko loppupäivän.
19.7.2007
Tuuli ravisteli telttaa epäsäännöllisin välein. Aurinkokin on tullut esiin... Aamupalan jälkeen tuulen tuiverruksessa läksimme alavirtaan etsimään kaloja. Kävelimme Muovllekjarvrin eteläpuolella oleville pikkulampareille asti ja siellä asetuimme suvantoon väijyyn. Suvanto oli syvä ja pitkä, luulisi siinä nyt kalojen pyöriskelevän. Mutta ei. Ei näkynyt evääkään. Jatkoimme alavirtaan satakunta metriä lampareen rantaan ja siinä Jussi totesi että ei se tästä mihinkään muutu. Jatkoin itsekseni jokusen sata metriä alemmas, jossa suvanto muuttui jyrkäksi koskeksi. Siinä oli köngäs josta harjus ei ylös mene paitsi kantamalla. Oletin, että nyt alkaa harjusvesistö. Talsin alavirtaan ties kuinka pitkälle, välillä väijyen herkullisten suvantojen reunalla. Vesi oli syvää mutta kirkasta ja näin koko pohjan alueelle "superpolaroivilla" laseillani. Mutta minkäänlaista liikettä en havainnut, missään.
Jatkoin talsimista vielä jonkun aikaa kunnes tulin nyppylälle josta matkaa joelle oli jokunen sata metriä. Päätin haistattaa pitkät koko joelle ja siirryin paluumatkalle Balddavarrin rinnettä pitkin. Aurinko helotti täydellä tehollaan ja käärin peltipaidasta hihat korkealle. Hönninkäisiä ei ollut, jääkylmä luoteistuuli oli karkottanut ne huitsinkettuun. Kävellessäni koetin käsivarsiani ja ne tuntuivat jääkylmiltä. Hrrr...
Palasin leirille Muovllekjavrin länsirantaa. Siellä oli nuotiopaikka toisensa perään, ilmeisesti kalamiehiäkin oli paikalla joskus pysähtynyt. Lappalaisia ainakin, isoja tunturikoivuja oli katkottu nuotiopuiksi ja kaljatölkkejä lojui järven pohjassa. Samanlaista roskaajasakkia ne täälläkin ovat.... Etsin tyvenen alueelta tuikkeja ja niitä löytyikin - sinttisarjan taimenia partioi rannan läheisyydessä. Katselin niiden saalistusta tovin, sitten siirryin rantaa pitkin leirin suuntaan paikkaan, jossa havaitsin tuikkivan kalan. Oletin sen vähän isommaksi joten viskasin sille erikoistarjouksen nenän eteen. Ja sehän kelpasi. Vapa vääntyi ja jumputus alkoi.... mutta loppui saman tien.
Palasin leiriin ja join janooni tölkillisen lirukaljaa. Jussi oli löhisemässä teltassa mutta nousi ylös sapuskan tekoon. Oli karkuuttanut sillä aikaa hirven ja vasan...
Sapuskoinnin jälkeen ryystimme sumppia ja kärvistelimme aikamme jääkylmässä tuulessa. Sitten rupesi viima vit*uttamaan ja rankasti... Ikäväksemme totesimme, että vit*utuslääkkeet on laitettu säännöstelyyn. Siirryimme teltalle nukkumaan ikävämme pois...
20.7.2007
Aamupalan jälkeen päätimme lähteä Manakjavrelle, vaikkain hieman tuuli. Itseasiassa tuuli aika rivakasti, mutta ajattelimme että joskohan Manak-tunturi antaisi edes hieman suojaa luoteistuulta vastaan.
Saavuimme laskuojan puolelta ja huomasimme, että tunturinpuoleisella rannalla oli tyyntä, muualla tuuli sekoitti pinnan. Kalastimme pitkän tovin ilman minkäänlaista havaintoa evästäkään. Jussi oli jo lähtenyt kiipeämään tylsistyneenä ylöspäin. Siinä samassa kuului losaus ja perhoani vietiin syvyyksiin. Huusin Jussille, "Nyt on kala!". Mutta Jussia ei näkynyt. Huusin jotain sanoilla kuvaamatonta ja Jussi tulikin nyppylän takaa seuraamaan tilannetta. Vapa oli väärällään ja kala tuntui otettavan kokoiselta, ainakin se osasi ja jaksoi taistella. Siima viilsi järven pintaa kuin veitsi kalan singotessa tunturia kohti. Vihdoin se pintautui ja yrityksistä huolimatta ei enää jaksanut mennä pintaa syvemmälle. Sainkin sen vedettyä helposti haavimisetäisyydelle... Mittaa tällä kalasopparaudulla oli 38 cm ja digivaaka valehteli sen painoksi 710 g.
Kalasoppa, johon perunoiden lisäksi laitettiin kuivattua sipulia, kuivattua purjoa ja mustapippuria sekä Blå Castello-sinihomejuustoa, iso nokare voita sekä viime hetkellä lisätyt punalihaisen raudun fileistä tehdyt palat, tarvitsi enää kiehautuksen kaiken tämän päälle ja sitten komento kuului: "Ääntä kohti". Ei tarvinnut yskiä ruotoja maastoon. Kurmeesopan päälle piti keittää kuumat juotavat. Ilman kermaa. PRKL...
Tuuli oli hellittänyt hieman, mutta kädet olivat jäässä. Menin telttaan lämmittelemään hetkeksi.
Nousin ylös, Jussin jäädessä telttaan, ja läksin Manakjavrelle suurin toivein, olihan tuuli jo liki tyyntynyt. Päästyäni ensimmäisen töyssyn laelle jouduin toteamaan, että tunturissa tuulee. Aina. Päätin kuitenkin, että kun kerran näinkin pitkälle jo olen päässyt niin perille asti menen.
Saavuin tuiverruksessa Manakjavren rannalle kiroten tuulta, ja tuuriani, ja istahdin edellisraudun saantipaikan läheisyyteen manaamaan. Paikka oli tyynempi ranta tuulen ollessa pohjoisesta tai lounaasta, kuten nyt. Yhtäkkiä tuuli hävisi täysin ja järven pinta oli puoleen väliin täysin sileä. Eikun heittämään! Kymmenen minuuttia sitäkin lystiä kesti, sitten meinasi lentää hattu päästä. Ja kostoksi tuuli teki vielä tempun terävän, käänsi täysin suuntaa ja hyökkäsi salakavalasti etelästä suoraan naamalle. Tunturissa tosiaan tuulee...
Istuin taas alas kun heittämisestä ei tullut mitään ja odotin tuulen tyyntymistä. Hetken päästä pääsinkin taas heittämään, mutta taas se oli vain hetken hurmio ja tuuli paiskoi jälleen siimat silmille.
Jatkoin tätä jokusen kerran kunnes totesin, että ei tästä mitään tule, ja lähdin takaisinpäin pohjoisrantaa, ajatuksena poiketa paluumatkalla Muovllekjavrella, se kun oli selkeästi alempana ja ehkä enemmän tuulensuojassa. Mutta päästyäni Manakjavren eteläpäähän tuuli päätti, että minun on aika mennä telttaan ja nukkumaan...
21.7.2007 Valloitimme Manakin. Tuuli oli päättänyt estää valloituksen, puolessa välissä rinnettä mietimme jo takaisin kääntymistä. Mutta se jäi vain mietteeksi. Huipulla tuuli vielä enemmän. Padje Kaitumjaurella näkyi vaahtopäitä. Poroparka oli jäänyt uneen vähän pidemmäksi aikaa...
Palasimme puhkinaisina takaisin leiriin ja nautimme kaksi kappaletta kunnon olutta mieheen. Leirin suvantotaimen esitti parhaan ötökkätappopiruettinsa. Sitten valitsimme pussimuonista sen mikä sisälsi eniten lihaa. Oli nimittäin viinikerhon kokoontumisilta. Ongelmana oli vain se, että korkit pitäisi saada auki... Jussi oli painolastia minimoidessaan jättänyt painavan Leathermanin, sen, jossa on korkkiruuvi ja cocktail-lusikka, ja ottanut tilalle pikku-Juicen. Ois nyt voinut vähän ajatella...
Muovikorkki lähti helposti: kaiversin korkkiin kaksi reikää, ja työnsin Gerber Fisherman -työkalun leuat niihin ja pyöritin ja vedin. Irtosi kuin vanhalta piialta. Jussi joutui sensijaan tekemään wanhan klassisen "riko niin paljon kuin pystyt ja työnnä loput pulloon". Lisäksi pulloon piti työntää aputikku estämään korkin tulo tielle kaadettaessa.
Juuri kun olin saanut veden keitettyä rupesi tuulemaan täydeltä laidalta. Kokosin nyyttini, vesipannun ja viinipullon ja siirryin suojaan teltan absidiin. Teltta heilui ja hytisi mutta vain ulkona oli tuulista. Ei voi olla muuta kuin tyytyväinen hankintaan entisen hajottua. Hillebergin Nallo GT2 on rahan arvoinen hankinta.
Jussi saapui kohta jo pullo kourassaan teltalle ja ryhdyimme tutkiskelemaan viinien eroja. Santa Helena, Cabernet Sauvignon, 2005, osottautui kilpailijaansa Casillero del Diablo, Cabernet Sauvignon, 2005, selkeästi paremmaksi seurustelujuomaksi. Siinä oli selkeästi enemmän ytyä, joku sanonee sitäkin pyöreydeksi.
Paransimme pullojen ajan Ruotsia ja niiden tyhjennyttyä totesimme saaneemme Ruotsista tältä päivää aivan tarpeeksi. Jussi kuorsasi välittömästi omaan telttaansa päästyään...
22.7.2007 Aamiaisen jälkeen päätimme lähteä Manakjavrelle rautuja metsästämään. Tuuli oli hiipunut muttei poistunut kokonaan. Järvelle saavuttuamme noin puolenpäivän jälkeen siellä oli jo syönti meneillään. Rannan tuntumassa tuikki joku, kiihko vaati mennä tutkimaan kuka siellä oli... Siirryin varovasti samalle kohdalle hieman kauempana rannasta, järven pinnan ollessa tyyni, toivoin näkeväni kalat niiden tuikkipaikalla. Mutta siellä ei ollut enää ketään...
Siirryin rohkeasti rantaan ja rupesin heittämään perhoa suurinpiirtein samoille nurkille missä edelliset tuikit olin nähnyt. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Muutaman heiton jälkeen tärähti. Siimaa vietiin taas, selkeästi otettavan kokoinen kala siellä taisi olla. Sain yllättäen kalan väsymään todella nopeasti ja haavimisetäisyydelle samantien. Työntäessäni haavia raudun alle ja nostaessani haavia ylös rautu pullahtikin väärälle puolelle ja sai ylimääräisen virta-annoksen. Se veti siimat uudestaan pihalle, olisin toki voinut kiristää jarrua vähän enemmän, perukkeen kärjeksi oli vahingossa jäänyt 0.18, mutta taistelun tiimellyksessä se taisi unohtua. Jouduin pariin otteeseen kelaamaan siimat takaisin rullalle ennenkuin 39-senttinen rautu suostui graavi- ja nyyttikalaksi.
Tuuli oli palannut taas ja puhkui vettä sekaisin. Syönti lakkasi. Hetken päästä Jussi sai kuitenkin taimenen tartutettua. Se oli kuitenkin 34-senttinen ja sai pitää elämänsä.
Jonkun ajan päästä tartutin samanmoisen, 33-senttinen tulinen taimenainen ansaitsi jatkaa eloaan. Jussi sai 35-senttisen taimenen, joka poikkeuksellisesti joutui nyytti- ja graavikalaksi.
Pidimme vähän väliä taukoa tuulen häiritessä muuten täydellistä kalailmaa. Yksi isomus hyökkäsi perhoni kimppuun voimalla mutta iski ohi. Sitten tuli pitkä tauko jolloin ei tapahtunut mitään. Sitten yhtäkkiä perho sai kyytiä. Parin minuutin ajan sain pidellä käyristynyttä vapaa kunnes se yllättäen oikeni...
Tuuli yltyi ja välillä hävisi kokonaan lyhyeksi hetkeksi. mitään ei tapahtunut ainakaan tuntiin. Sitten tyvenen rajalla heittoetäisyyden maksimirajoilla tuikkasi voimallisesti. Hyvällä tuurilla ja jos tuulesta saan apuja saattaisin sinne asti yltää. Viritin WF-siimalle vauhtia ja varastoin irtosiimaa jalkojen juureen, pois risujen luota. Sain siimaa ulos ja kun oli sen viimeisen heiton vuoro, tattui tuuli siimaan ja pakotti koukun iskeytymään selkääni. Sitä irrotellessa kuului pari kirosanaa ja tilannekin meni ohi...
Palasin istumaan rannalle Jussin viereen kuuntelemaan vinoiluja tumpeloinnista. Kala tuikki taas samassa kohdassa. Menin viimeistä kertaa yrittämään. Takana ollut pikkupaju sai kuulla pari ylimääräistä kirosanaa. kalastus ei ollutkaan enää hauskaa. Oli aika lompsia takaisin leiriin... Fileoin ja laitoin molemmat kalat puoliksi: häntäpäihin tilliä ja suolaa, etupäihin sai ruokailija itse laittaa mitä itse halusi. Kummallekin oli yksi fileen puolikas taimenta ja rautua. Jussi tyytyi suolaan ja voihin, itse olin jo ennen fileointia laittanut kuiva-aineksia veteen turpoamaan: porkkana, sipuli, purjo, suppilovahvero. Nyyttiin kalojen rintapalojen kaveriksi laitoin lisälsi suolaa, voita ja hiukan Blå Castello-homejuustoa.
Nyytit nuotioon hiilloksen päälle puoleksi tunniksi, välillä puolta kääntäen. 25 minuutin kuluttua Jussi laittoi vettä porisemaan perunamuusia varten. Rautu-taimen-nyytin sisältö ja pottumuusia huuhdeltiin alas lirukaljalla. Eikä kumpikaan moittinut makua.
Juuri kun pääsimme telttaan rupesi satamaan...
23.7.2007
Kahluuvehkeetkin olimme ottaneet mukaan, mutta niiden kuivattaminen ei kuulu tämän reissun kuvioon, kiitos kalattoman joen. Tämän päivän kohteena olivat kolme järveä, Baikejavrras, Baiki-tunturin kupeessa, kartan mukaan 812 metrin korkeudella. Oma leirimme oli n. 670 metrissä. Riisuimme kengät ja sukat, kengät roikkumaan kaulaan ja sukat taskuun, housunpuntit ylös, sandaalit jalkaan ja äkkiä jokeen ennenkuin hyttyset huomaavat helpon saaliin. 8-asteisessa vedessä ei viitsi kauaa kahlata. Ihmistä ei tosiaankaan ole luotu vesielämään.
Vaihdoimme sandaalit vaelluskenkiin ja aloimme kapuamisen. Maasto oli helppokulkuista variksenmarjanummea ja vaivaiskoivutasankoa lähes koko matkan, mutta hiki pukkasi pintaan jo alkumatkasta. Tuuli oli tiessään ja mollukka kiristi otettaan. Onneksi Baiki-järviltä laski reittiämme mukaileva oja, jossa teimme taikatempun: paita päältä pois ja likoamaan jääkylmään tunturipuroon ja läpimäräksi. Sitten ylimääräiset vedet poispuristaen ja hytistyttävä paita takaisin päälle. Enää ei tullut hiki.
Saavuimme alimmalle Baiki-järvelle auringon paistaessa ja melko tyynessä säässä. Järvestä laskevassa ojassa oli heti tuikkirenkaita. Vaikka tiesin ne pieniksi uteliaisuus vei voiton ja menin tarkastamaan koon ja lukumäärän - kolme ja alle kolmekymppisiä.
Olimme ottaneet reppuihin mukaan normaalin päiväsatsin: pussillinen ravitsevaa ja herkullista(?) kuivamuonaa, Trangia, pieni kaasupullo plus poltin ja lusikka. Ja koska oli pesupäivä mukana oli myös pyyhe ja saippua. Jätimme reput niemennokkaan ja siirryimme itse asiaan. Jussi jäi reppujen läheisyyteen, minä siirryin suht tyynestä säästä huolimatta Baiki-tunturin suojaan tuulta pakoon. Matkalla sinne näin syvän ja matalan rajalla tuikin, ja heti perään toisenkin. Heitin niiden alapuolelle, olettaen että ne olivat menossa siihen suuntaan. Ilmeisesti olivat, tai kolmas seurasi niiden perässä vastakkaiseen suuntaan, sillä vapa oli heti väärällään. Ja taas tuli todettua, että nämä kolmekymppiset taimenetkin hakkaavat etelän pullalohet tappelutaidoissa. Koukutin samoilta jalansijoilta vielä toisenkin, mutta sekin oli kakarasarjaa, joten haistatin sille paikalle pitkät.
Siirryin eteenpäin ja majoituin suotömpäreen päälle rantapusikkoon ja huomasin mojovan tuikin kauempana rannasta. Vispasin taas sen alapuolelle samoin toivein, lisäksi toivoen, että se olisi rautu. Kohtahan se nähtäisiin, sillä vapa oli väärällään taas. Ja heittosiimat pihalla. Mutta tämä kala oli yllättävän kesy ja antautui helposti. Nostin nelikymppisen taimenen vasemmalla kädellä rantaan ja päätin että tämä kaveri pääsee tutustumaan paistinpannuun lähempää.
Koukuttelin vielä useamman alle nelikymppisen mutta jouduin toteamaan surukseni että rautuja ei lammikossa joko ole tai sitten ne ovat ne isot kalat, jotka molskivat keskellä järveä, minne ei yltä millään konstilla, tai sitten ne vaan eivät halua syödä perhojani. Vai olisiko sittenkin niin, että tämä järvi on liian pieni kaikille noille taimenille ja rauduille... Silläaikaa Jussi onnistui koukuttamaan jonkunmoisen taimenen ja sekin ilmeisesti joutuu kuumaan paikkaan lähiaikoina.
Palasin reppujen luo ja ryhdyimme valmistamaan maukasta(?) lounasta. Tai päivällisen puolelle kai tuo meni... Mutta muruakaan ei jäänyt yli. Kaipa se oli maukasta...
Sapuskan jälkeen läksimme tutustumaan muihin lutakoihin. Toiseksi suurin näytti olevan matala, ainakin tuulen suojaiselta laidalta. Tuuli oli nousut joten päätimme olla menemättä vastarannalle. Mutta tuikkeja saatikka muuta elämää lutakossa ei näkynyt. Matkalla löysimme jätesäkin, jossa oli kanisteri puolillaan bensaa. Ja kalaverkon, joka, vaikkakin oli jo hapero, sai tappotuomion. Hautasimme sen kiven alle. Kolmas lutakko oli pitkä ja yhtä eloton. Syvänteitä siinä tuntui olevan, mutta elämää ei... palasimme aloitusjärvelle. Siellä oli tuikki siellä, toinen täällä, mutta harvakseltaan, ei lähellekään samaan tahtiin kuin keskipäivällä. Lisäksi tuuli pilasi puolet kalastusajasta. Koukutin yhden sinttikalan ja siihen se siltä päivältä jäikin. Päätimme palata leirille. Pesupaikkakin siirrettiin samalle joelle.
Alamäkeen matka sujui helposti. Kahlattuamme takaisin kotirannalle alkoi välittömästi pesupuuhat. Aamulla vesi oli ollut 8-asteista. Ja nyt piti pestä munat, perse ja kainalot. Se tyttömäinen kirkuja kun listan ensimmäiset olivat vuorossa, se olin minä. Koittakaapas joskus itse. Hyttyset tykkäsivät mutta homma tuli tehtyä ja olo parani laakista.
Tauko-lirukaljan jälkeen perkasin ja erottelin punaisen lihan ruodoista. Laitoin kalat folioon odottamaan huomista ruoka-aikaa. Iltapalaksi joimme teetä ja sympatiaksi loihdimme jääkaapistamme eilen väsätyt graavitaimenen ja graaviraudun peräpäät. Näkkärin päälle ladottuna ne molemmat näyttivät herkulliselta. Ja kaikki meni mitä tarjolla oli.
Poltimme nuotiolla kolmet kalsarit ja vetäydyimme väsyneinä makuupussiemme suojaan...
24.7.2007
Saavuimme lähes tyynelle Manakjavrelle suurin odotuksin. Tuikkeja näkyi jo siellä täällä ja päätimmekin vähäisen tuulen kääntymisestä huolimatta jäädä vastatuulen puolelle. Ja tuumasta toimeen. Suurimmat kalat ilmeisestikin olivat keskellä järveä, mutta jokunen sentään rannan läheisyydessäkin tuikki.
Piiskasimme veden pintaa useamman tunnin saamatta nykyäkään. Kun Jussi vielä veti perhon pois kalan suusta niin reissun surkein kalapäivä oli likimain valmis. Sain vielä viime hetkillä tartutettua jonkin kalan, mutta sekin karkasi parin minuutin väsytyksen jälkeen itseään näyttämättä.
Päätin vielä kuitenkin koittaa jotain epätoivoista ja läksin kävelemään vastarannalle päin. Siellä tuikki tasaiseen tahtiin, näytti aivan kuin kaksi parhaita kavereita olevia pikkutaimenta kiertelisi laiskasti ympäri rannikkoa. Päätin tutkaista mitä ne ovat, noista tuikeista kun ei koskaan tiedä... Sillä välin vastarannalla Jussi koukutti 38-senttisen taimenen ja laski sen takaisin.
Ensimmäiset heittoyritykset kaverusten kulkureitille epäonnistuivat täysin. Takana ollut paju kavereineen sai satikutia. Sitä seurannut toinen heitto jäi liian lyhyeksi enkä uskaltanut ryhtyä sotkemaan veden pintaa ylettömällä roimimisella joten odotin kunnes tuikit loittonivat ja viritin perhon uudelleen sotakuntoon. Näytti siltä kuin äsken edessäni pyörineet kaverukset olisivat lähteneet muille maille.
Sitten samanlaisia tuikkeja tekevä kala ilmestyi kauempaa rannasta, heittokykyjen ulkopuolelta. Odotin josko se lähestyisi rantaa. Se pyöri hissuksiin alueella koko ajan lähentyen heittoaluetta. Nyt se saapui tuikkaamaan siihen minne yltäisin vaivattomasti, ilman voimavetoja. Viritin pyydön viimeisestä tuikista oikealle, se kun oli tuikannut jo kahdesti vasemmalla. Perho istahti veden pinnalle kuin keijukainen... Ja joutui saman tien kalan suuhun. Isolta tuntui ja toive raudusta syttyi. Vapa käyristyi ja siima vinkui. Sitten siima löystyi mutta kiristyi uudelleen kun sain kiihkeällä kammen vääntämisellä vedettyä löysät pois. Kala ui syvällä enkä päässyt näkemään sen kokoa enkä lajia. Tutun tuntuiset jumputukset vavassa antoivat pontta raututoiveajattelulle...
Kala oli vahva, enkä uskaltanut jarruakaan kiristellä, muistin laittaneeni aikaisemmin päivällä 0,16 millin siiman perukkeen kärjeksi. Sain pidettyä kalan kuitenkin kurissa ja kohta se ilmestyikin tummana hahmona näkyviin. Ei näy punaista missään... Pettymystä lievensi tosin kalan selkeästi suurempi koko, verrattuna tähän asti saatuihin.
Sain kalan useamman kerran haavimisetäisyydelle ja kala näytti joka kerralla väsyneeltä, mutta aina se löysi viime hetkellä lisävirtaa. Kerran se meinasi kiskaista minut järveen, horjahdettuani rantakivellä. Kostoksi pakotin sen lopulta, parin epäonnistuneen yrityksen jälkeen, haaviin.
48-senttistä taimenta verestäessäni tuuli yhtäkkiä yltyi puhaltamaan ja laittoi vedet sekaisin. Toiveeni päästä koukuttamaan tämän taimenen kaveria hiipui lopullisesti vesisateeseen, joka alkoi parin minuutin kuluttua tuulen nousemisesta. No, kala ainakin tuli viime hetkellä.
Molemmilla oli mukana sentään sadetakki ja sille olikin nyt tarvetta. Tunturi-Ester päästeli menemään niin että lotisi. Sastan Gore-tex pöksyt alkoivat painamaan mutta jalat pysyivät kuivana. Akubra-lätsä jälleen kerran todisti olevansa rahan arvoinen. Vaikka lätsä oli päältä litimärkä niin läpi se ei vettä ollut laskenut pisaraakaan.
Kello oli aika tarkkaan 16:00 kun saavuimme teltoille. Satoi sen verran vahvasti, että vetäydyimme telttoihin vaihtamaan kuivempaa ylle. Sade jatkui kolme tuntia.
Tunturi-Esterin häivyttyä tein taimenesta graavifileet ja laitoin ne foliossa maakuoppaan muhimaan. Jussi kokkasi silläaikaa eilisistä taimenista kalasopan. Hyttysillä oli sateen jälkeen ilmeisesti sukupolven vaihdos, sillä niitä oli ympärillä noin miljardi. Ja osa sopassa. Maistui ja hupeni silti koko soppa, viimeistä kalanpalaa myöten. Ja päälle sumpit. Ilman kermaa...
Laskeskelimme, että jos huomenna juomme vain yhden oluen niin viski-torstaille jäisi kolme ja perjantaille kuusi. Kuudesta kaljasta ei tule kuin vihaiseksi, joten huomenna varmaan ollaan ilman. Vaikka ei se seitsemän kaljaakaan sen paremmalta kuulosta... Onneksi ne ovat sentään nelosluokkaa. Mutta vielä huominen päivä on kärsimysten päivä. Sitten on hieman vapaampaa.
Suvantotaimenemme innostui tuikkimaan urakalla. Yrityksistä huolimatta en ole vielä onnistunut näkemään sitä kunnolla. Mutta olkoon rauhassa. Muovllekjavri oli liki tyyni, ja tuikkeja täynnä. Lokki saapui apajalle ja nokki ensi töikseen taimenelta silmät päästä. Naaraslokki, luulisin...
25.7.2007
Saavuimme tunturikoivuviidakon loputtua rantaan, jossa oli useampia nuotiopaikkoja. Selkeästi kalapaikka, jossa joku muukin oli käynyt. Tai ehkä ei... yleisesti alueen nuotiopaikat olivat olleet metsästäjien tekemiä, haulikon panoksia löytyi yleensä leiripaikoilta.
Tuulen takia emme kalastaneet sekuntiakaan. Pilvet liikkuivat hitaasti ja aurinko tuli esiin, joten vääjäämätön loppu tälle kalaretkelle tuli olemaan "kikkelinkutistus". Rantakin oli sopivasti kahlattavissa, joten jääkylmään veteen, mars!
Tunne oli hieno, hyttyset eivät haitanneet kuivattelua ja mollikka paistoi... kunnes suuri pilvi saartoi sen ja jouduimme lähtemään sadetta pakoon. "Toivottavasti saa edes syödä kuivana".
Päästyämme viidenkymmenenmetrin päähän leiristä alkoi satamaan. Päivän menu: nuudelisoppaa johon laitoimme sattumiksi taimenen paloja. Vetäydyin sateen ajaksi telttaan murkinoimaan. Päälle ruokatirsat.
Kolmen tunnin tirsojen jälkeen kärvistelimme nuotiolla kunnes silmät vaativat lisää unta...
26.7.2007 Vesi on noussut parikymmentä senttiä satelun vuoksi. Koko aamun on satanut, ei vaan jaksa nousta.
Vuolip Skarttajavri, kolme pikkutaimenta, Jussi näki raudun, heitti, rautu kääntyi ja iski, mutta Jussi tumpeloi.
Manak, menimme samalle rannalle mistä viime kerralla sain taimenen. Oli tyyntä eikä satanut. Rantaa pitkin solui rautu, valkoiset evät vilkkuen. Pitkä siima, heitto meni vituiksi, peruke roiskuen, mutta rautu kääntyi ja iski perhoon.
Palasimme leiriin, satoi. Söimme pussimuonan, sytytimme läpimärillä puilla nuotion ja aloimme parantamaan Ruotsia. Se parani huomattavasti.
27.7.2007 Jussi jäi telttaansa kuolemaan. Viski on viisasten juoma.
Manakjàvri kutsui. Tuuli hieman ja aurinko möllötti. Myönnettävä on, että oma olotilakin eilisen Glen Moray 16v jälkeen ei ollut maailman valioluokkaa - pienen nyppylän päälle kapuaminen pisti puuskuttamaan. Saavuin Manakjàvrelle auringonpaisteessa ja liki tyvenessä säässä. Siirryin kuitenkin tuulensuojaiselle länsirannalle, koska tiesin, että jos tuulee, niin se voimistuu. Paikka olikin erinomainen, sillä syvyyttä piisasi parin metrin matalikon jälkeen.
Rautu lipui ohitseni kuin aave juuri kun olin sitomassa 0.18 siimaan pitkää 0.16mm jatketta verisolmulla. Avuttomana ja kuin suolapatsaana seurasin hahmon lipumista. Sain perhon sidottua lopulta siimaan ja samassa rautu lipui takaisin. Tipautin perhon sen kuonon eteen mutta silloin rautu hävisi ulapalle. Liekö ollut se eilinen kuonolleen saanut yksilö...
Kalastin tyhjää vähän aikaa. Jonkun ajan päästä näin tuikin länsirannan eteläpäässä, tyvenessä. Päätin koitella onneani ja jahdata tuikkijan kiinni. Siirryin kohtaan, jossa matala alkoi ja ryhdyin väijymään tuikkijaa. Se näyttäytyikin heittomatkan ulkopuolella. Samassa näin raudun reilun viidentoista metrin päässä tulossa minua kohti. Kuinka ollakaan olin juuri sitomassa uutta perhoa ja raudun näkeminen ei suinkaan vähentänyt käsien tärinää. Viskasin perhon sen nenän eteen ja rautu imaisi sen samantien. Mutta jostain kumman syystä siitä tuli hutilyönti. Ja arvata saattaa, siima oli sen jälkeen takana pajussa kiinni. Ja lujasti. Kiroillen irrottelin, kädet vielä enemmän täristen, siimaa pajusta, tuskaillen huonoa tuuriani. Saatuani siiman irti pajusta palasin rannale ja näin kuinka haamu oli juuri ohittanut minut ja liikkui hitaasti rantaa pitkin pois minusta.
Vapisten vedin siiman pitkäksi ja kävellessäni, tai pikemminkin loikkiessani eteenpäin raudun perässä koitin samalla mitoittaa heittosiimaa sopivaksi. Juostessa perhoa viskoessa on hieman vaikeaa päästä eteenpäin. Mutta en ollut ensimmäistä kertaa tätäkään tekemässä... Rautu haahuili samaa vauhtia eteenpäin huomaamatta suurta valkoista kalastajaa. Sain siiman sopivan pituiseksi ja heitin kalan eteen. Osui! Slurps! ja voimalla! Mutta ei.. Irtosi ennen kuin jäi kunnolla edes kiinni. Raudulla oli ilmeinen vire kuitenkin päällä, sillä se välittömästi samalla kiihkolla iski kiinni juuri veteen, aivan viereen laskeutuneeseen vesiperhoseen. Viskasin tietysti vieheeni samantien siihen samaan paikkaan ja samantien kiinni! Kädet edelleenkin vapisten väsyttelin 42-senttisen paistikalan haavin pohjalle. Joskus voi näinkin pieni kala saada aikaan paremman tunteen kuin huono pano. Huusin ilmoille tunturi-Tarzanin voitonhuudon.
Ilma pysyi hiljaisena ja aurinkoisena ja koukutin samanlaiset seilaajat, kokoa 40, 43 cm, liki samaan tyyliin. Yhtään tuikkia en koko aikana sen aikaisemman, jonka jäljessä olin paikalle tullut, jälkeen nähnyt. Raudut vain kruisailivat rantaa pitkin etsien syötävää. Ja "superpolaroivilla" laseilla niistä näki helposti valkoiset evät. Monesti olen ollut jännittävissä kalastustilanteissa, mutta tämä päivä kokonaisuudessaan oli yksi niistä parhaista.
Vihdoin Jussikin suvaitsi saapua. Mokoma toi mukanaan tuulen. Vaikeista olosuhteista huolimatta sain koukutettua vielä yhden 40-senttisen raudun, joka iloisena jatkaa kutuaikaa kohti.
Siten hiljeni aivan täysin. Tuuli jatkoi puhaltamista ja tyyntyi välillä aivan kokonaan. Tuikkiminen ei kuitenkaan alkanut, vaan järvi pysyi edelleenkin hiljaisena. Istahdin korkealle kivelle miettimään syntyjä syviä ja viskoin perhon aina silloin tällöin lyhyelle etäisyydelle tuulen suuntaan, tuulen painaessa perhon pintaa pitkin hiljalleen eteenpäin. Sitten yhtäkkiä losahti. Siima irtosi puolalta ja kalaa oli ilmassa. 37-senttinen taimen pääsi hetken kuluttua takaisin jatkamaan sukuaan.
Sitten tuli taas hiljainen hetki. Viskoin perhon tasaisin välein vähän joka suuntaan, ajatellen, että jos kala on edelleenkin passiivinen eikä tuiki, niin sille pitää ruokaa tarjoilla. Viskasin perhon lyhyellä siimalla aivan syvän ja matalan rajaan ja katsoin kuinka hienosti se kellui. Sitten sen viereen ilmestyi valkoisia eviä.
"Nyt ottaa!"
Ja samassa kuului hiljainen mulaus ja perään kelan narina. 40-senttinen rautu taisteli kotvan kuin mies mutta joutui taipumaan haavin pohjalle. Silläaikaa Jussi oli vetänyt perhon raudun suusta, jättänyt perhon suuhun, väsytellyt kahta ja tumpeloinut molemmat. Tunturi-tumpelo.
Palattuamme leirin fileoin raudun ja Jussi teki Lapin Sotkun: paistettuja tatteja, makaroneja, Corned Beef, Kuuma Kuppi- sienikeitto ja vettä. Koiranoksennuksen näköistä mutta näissä oloissa teki kauppansa kuin kylmä olut. Jonka joimme kyytipojaksi peittääksemme sörsselin makua.
Tekaisimme valkoisen miehen näppitulet ja aloimme parantamaan edelleenkin huonossa jamassa olevaa Ruotsia. Kirosimme Systembolagetin ja ruotsalaisen alkoholipolitiikan holhouksineen alimpaan jumalattomien kerrokseen.
Näppitulien kehitettyä kohtuuhiilloksen oli vuorossa paistorautu. Kummasti kelpasi kaikille läsnäolijoille.
Katso kuinka rautu tirisee...
Jussi innostui vielä ja loihti esiin foliota ja järjesti seurueelle nuotiopottuja, jotka nekin hupenivat pikavauhtia voin ja suolan kera. Ja kaiken tämän syömisen jälkeen Jussia rupesi viimeinkin uupeloittamaan...
Jäin vielä pitkäksi toviksi vartioimaan ettei tuli leviä...
28.7.2007
Näin viimeinkin leirisuvantotaimenen. 35-40-senttinen, asentotammukka.
Hermostuttaa. Vatkain oli myöhässä. Sitten se saapui, 20 minuuttia jälkiajassa. Noudimme vielä Kaitumjoelta mökkipariskunnan, olivat olleet kuukauden harrijoen rannalla. Yhtään ei kadehdita...
Laskeuduimme Kirunan leirintäalueen (Ripan) lähelle ja Per-puolisuomalainen tuli meidät sieltä noutamaan. Piipahdimme Systembolagetissa ostamassa sauhujuomaa ja konjamiinia sekä parit saunajuomat. Emme saaneet leirintäalueelta vielä mökkiä, joten menimme uima-altaiden luokse saunaan. Yleinen sauna vähän mietitytti, ja suihkussa ollessani unohdin täysin, että varpaita ei pestä selin muihin paikallaolijoihin. Mutta sauna teki miehestä uuden. Jouduimme odottamaan vielä hetken mutta Norrlands Guld maistui. Kamat mökkiin ja ravintolaan syömään häränfileet punaviinin kera. Ei taaskaan katsottu kalavaihtoehtoa.
Sitten mökkiin ottamaan muutamat sauhujuomat ja pienet tirsat. Illalla vielä pakollinen ravintolakierros ja muutama tajuntaa heikentävä juoma, joiden jälkeen Jussille lopetettiin tarjoilu. Joku varmaankin talutti meidät mökille... Mànak + Täydellinen paikka perhokalastajalle joka pitää sekä vaeltamisesta että kalastamisesta + Mukavan kokoisia rautuja ja lisäksi tulisia taimenia joka paikassa + Hyönteisiä riittää, eli uppopervosteluun ei tarvitse alentua, paitsi tuulisempina päivinä + Maisemat ovat ykkösluokkaa
- Joki ei paljoa kalaa sisällä - Tuuli. Kun joessa ei ole kalaa niin tuulisina päivinä voit kaivella napaasi - Taimenien koko ei yleisestikään ole suuri - Harjusta ei ole (vaikka Nordichelin pojat näin sanoivat) eli tapahtumien määrä on hieman vähäisempi
Nordicheli + parasta palvelua mitä olen saanut, nähnyt ja kokenut + edukas, verrattuna muihin lentopuljuihin + "lentoäijistä" yksi puhuu suomea. Per sanoi muuten tulevansa Pervåmessuille ensi keväänä.
- eivät osanneet sanoa että Systembolaget ei ole auki lauantaina lentokoneen laskeuduttua Kirunan lentokentälle
Superplussa: pelastivat koko reissumme! Ripan leirintäalue Perusleirintäalue, sauna ihan ookoo, vaikkakin julkinen, ja tiiliseinillä. Vettä saa heittää kiukaalle. Rivitalomökki, jossa olimme, piti sisällään kaiken tarvittavan, paitsi saunaa.
Suur-miinus: Lämminvesivaraaja ja putkisto pitivät sellaista kavitointimölyä että syvempiunisempikin siihen herää. Ja ne hemmetin svenssonit heräävät jo viideltä!
Kommentit (10)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
Hienoa juttua taas trudelta, vaikuttavatko sukkahousut ihmisen kirjalliseen kyvykkyyteen? Jos vaikka, kun pallit ja h.ppi ei saa verta, sitä riittää muihinkin joutavuuksiin? Tästä pitää tehdä tutkintaehdotus esim. pörjeille.
:p