Etusivu 
Reissuraportit Perhoraportit Brokeback Mountain - tunturitangon alkeet
Reissuraportit Perhoraportit Brokeback Mountain - tunturitangon alkeet
| Brokeback Mountain - tunturitangon alkeet |
 
 15.7.2008Heräsin miellyttävästä paikasta, josta normaali kalamies ei halua pois nousta, ja kävin aamusaunassa. Sitten tungin kaikki tavarat rinkkaan. 29 kiloa, ilman vapoja ja voipaketteja. Ei kauhean paha paino, mukana oli sentään viikon sapuskat - reissun pituus suunnitellusti kaksi viikkoa. Jotakuinnii... Klo 10:47 Suomen takalistosta saapuneesta junasta nappasin Mansen asemalta Mikeyn kyytiin ja lämpimien mieshalauksien jälkeen läksimme iloisina köröttelemään kohti Kilpisjärveä. Olipas jotenkin tutun tuntuinen paikannimi... Pysähdyimme Kempeleen Zeppeliniin ostamaan janojuomaa (Stroh 60V ja halpisviski), voita, makkarapaketti ja valmiiksi paluureissua varten tsekkiläistä olutta sekä savolaiskenraali Sandelsin sissipartio. Naamariin nappasimme jotain syötävääkin, mutta juotava oli kuitenkin pääasia, jo reissun tässä vaiheessa... Matka sujui yllättävän joutuisasti, varmaankin siksi, että tuli suu vaahdossa kehuskeltua Mikeylle vasta pari päivää sitten päättynyttä Rommaenon kaksiviikkoista koukutusjuhlaa. Mikeyn silmistä näki, että miestä hieman, mutta jopa selkeästi sapetti -- vai liekö ollut vaan suunnatonta kateutta ilmassa ja ehkä juuri siksi välittömästi irtosi vastakommentteja ja reittisuunnitelmia, selkeänä tarkoituksena saada keskustelu siirtymään pois suurharjuksista ja “kahen kilon siioista”. Ai niin, tokihan oletuksena tälläkin reissulla oli koukuttaa muutamat Käsivarren käsivarren pituiset harjukset. Muutaman kerran naureskelimme myös homeisille jauhelihoille ja erään pilviveikon toikkaroinnille hyttysparven keskellä. Ihme hiippareita sitä on tunturissakin joskus ollut... Otimme tutuksi tulleen tavan mukaan tavoitteeksi etsiä puurajaa. Kuusiraja taisi tulla vastaan Palojokisuulla, viimeinen mänty nähtiin pieni hetki Riehuvuopion veneenlaskupaikan jälkeen. Siinä välillä kuskina ollut Mikey oli päättänyt, että meikäläisen kärry pitää laittaa remonttiin. Petteri "Einstein" Punakuono lönkötteli silmät kiinni mutta täysin avoinna vastaan kärryn mittarin heilutellessa yli vanhan markan lukeman. Onneksi kuskina olleella ruotsalaispojalla oli hitaat refleksit normaalia notkeammassa kunnossa. Einstein ohitettiin noin puolen metrin päästä. Meinasi tulla hätäkakka housuun... Märkä ja ruskea rinki persiin alla ajaa köröttelimme suoraa päätä taistelualueen rajalle, soittaen toki välillä Veekoolle, tuolle Ylläksen Pehtoorille, jota kuuleman mukaan etelän herrat elättävät lähettäen eukkonsa sinne naitavaksi, siis muiden naitavaksi, ja sanoimme olevamme onnellisesti jo ohi kyseisen paikan tienhaaran. Olin ymmärtävinäni, että ilo oli molemminpuolista... Ilta oli pitkällä ja miestä väsytti. Vaihtoehtoina teltta tai sänky. Sänky voitti, vaikka ajomatkaa sänkyyn olikin aikamoinen huikasu. Soitimme Peeran majalle ja saimme varattua huoneen kahdella kahden hengen vuoteella. Autoimme toisiamme unen onnenmaahan pienellä tömäyksellä asentoviskiä, Vat 69... parasta, ainakin nimeltään, mitä poikaporukassa voi maistella.... 16.7.2008 Kunnon aamupala Peeran majalla, maksettiin kämppä (35€), aamupalat (2 x 5€) ja Mikeylle vuoden kalalupa alueelle 1551 (50€). Meikäläisellä oli vanha parinviikon takainen vuosilupa vielä voimassa, oletettavasti... Siirryimme pitkän ajomatkan jälkeen autolla paikalle, josta aloitimme siirtymisen maastoon. Paikalle tuli Peeralla samassa majassa majaillut turisti, joka etsi kalastuspaikkaa. Äijällä oli iso... siis kela, eikä pelkästään iso vaan kerrassaan VALTAVA avokela ja jos mahdollista niin vieläkin valtavampi suippomallinen heittopallo ja siihen sidottuna litka, jossa oli julmetun kokoinen Zulu ja toisena kakshaaranen lohiperho. Julmettu näin suomeksi tarkoittaa sitä, että se Zulu oli liki yhtä iso kuin se lohiperho. Ja sitten se ihmetteli, että harjukset ei ota... Annettiin äijälle makkarapaketti palkinnoksi lähtökuvien ottamisesta. Naurussa oli pitelemistä mutta kuin yhdestä suusta yritimme opastaa miesparkaa alan salaisuuksiin. Tuntematontakaan kalamiestä ei jätetä. Jotenkin sitä aina tuntee itsensä asiantuntijaksi, ellei jopa guruksi. Vaikka ei välttämättä osaisi juurikaan mitään... kaipa sitä joku etelän “Riku” tuntee itsensä suureksi jos pääsee pätemään tuonlaisen aloittelijan edessä... aika mukava alku tämäkin, edessä olevalle talsimiselle. Hyvä mieli asiasta tuli, sillä äijälle jäi selkeästi hymy suuhun poistumisemme jälkeen. Ja sehän pelastaa jo puoli retkeä sellaiselle, joka ei ajattele pelkästään itseään. Ja ei kun tunturiin. Rinkkaan (yllättäen allekirjoittaneen) vaihdoimme Nallo2 teltan ja lisäsimme painoa muutamalla janojuomapullolla (nämä sentään jaettuna tasan). Mutta en valittanut. Kiihko kalalle on kova. Rinkka selkään ja kävelykepit käteen. Reissaaminen täysin tuntemattomassa maastossa tuntui oudolta. Etenkin kun piti kantaa selässä taakkaa, joka tuntui painavalta ja jonka keventämisen ilo tuntui jokaisella pysähdyksellä entistä mukavammalta... Tunsin kevyttä helpotusta siitä, että osa painosta oli syntyjään skottilaista ja helposti pois painolastista nautittavissa... mutta päätin silti säästää sitä mahdollisimman paljon pääleiriin. Jonkin matkaa tassuteltuamme tulimme pienelle joelle ja päätimme pitää pienen tauon. Viskasimme rinkat turpeeseen ja kävelimme polkua pitkin kevein askelin joen rannalle tuikkeja metsästämään. Polun oikealla puolella oli taas turisti käynyt, jättäen oluttölkit jälkeensä. Sanoin Mikeylle pari sanaa typeristä turisteista ja roskaamisesta ja olin jo jatkamassa matkaa kun Mikey seisahti ja sanoi tölkkien olevan varmaan halki, tai jotain, kun oluen suuhunvalumisaukko on vielä kiinni. Käteensä tölkin ottaessaan hän huomasi, että sehän oli täysi! Hetken päästä nautimme joen rannalla suhteellisen kylmää olutta emmekä enää kironneet roskaavia turisteja. Ainakaan samaan malliin kuin aikaisemmin. Saavuimme hieman sateisen retkeilyrupeaman jälkeen “puolimatkan krouviin”. Vastassa meitä ei tässä paikallisravintolassa ollut kukaan, ja tarjoilukin oli suhteellisen kuivaa, jopa olematonta. Päätimme laittaa leirin pystyyn ja välittömästi leirin kasaamisen jälkeen oli vuorossa kaikesta huolimatta, ja aivan yllättäen, kalastus. Tänne ei tulla nukkumaan eikä lepäämään. Mielessä ei käynyt edes skottilaissyntyisen painolastin vähentäminen. Mistä lie moinen johtunut...
Leiri pystyyn ja lähimmälle lutakolle kalaan Läksimme talsimaan koivuista rinnettä ylös, siellä on kuulemma lammikko ja parikin, joissa kalaa pitäisi olla. Matkalla oli myös puro, josta piti tietenkin koittaa perholla kalaa. Matala kuin mikä ja kalattoman tuntuinenkin, mutta yritys on kova - kun näillä korkeuksilla oja tulee eteen niin sen koosta ei välitetä. Ronkimme ojaa saamatta sen suuremmin mitään tuntumaa eväkkäisiin. Lopulta päätimme nostaa anturaa ja talsia eteenpäin järville. Suolammikko oli edessä ja heittopaikkaakin oli tarjolla, koivujen hävittyä yllättäen jonnekin saavuttuamme rannalle. Ojan suulla oli odotettavissa kalaa, siitä joku jo sinkosikin kauhuissaan hieman myöhästyneenä ojentuneen sormeni osoittamaan suuntaan. Liekö ollut hauki kun ei kiihkoisten kalastajien pikkuperhoon suostunut tarraamaan...
Tummaa pilveä pukkaa tunturijärven päälle Kiersimme järveä etsien kaloja ja heittopaikkaa. Heittopaikkoja oli, mutta kaloja ei näkynyt. Sitten suojaisessa lahdessa tuikkasi. Pikkuinen pari-kolmekymmentäsenttinen taimen kiersi lahdelmaa. Siirryimme väijymään lahdelmaan, josko sinne ilmestyisi muita. Siinä tuikkii! Mikey ei ensin huomannut mutta ymmärsi kun karjaisin ja osoitin sormella. Mittaharjus uiskenteli... Mikey tähtäsi ja ohjasi siimaa ilmassa tuikin suuntaan. Ja sitten se tärppäsi. Mikey väsytti kalan, joka jäi ainoaksi siltä illalta, vaikka yritimme vielä alemmalta järveltä etsiä uusia uhreja.
Harjus on haavissa Alemmalle järvelle siirryttyämme alkoi sade ja päätimme lopulta palata sateessa teltoille. Vesivehkeet pois päältä ja suunnittelemaan unipuun oksalle istahtamista. Nälkä kuitenkin yllätti, joten värkkäsimme nuotion. Nuotion tekeminen tunturissa, olemattomista puista, vain hetki sateen jälkeen, on jokaiselle kokeilemisen arvoinen tilanne. Voimme molemmat väittää olevamme aika helevetin kovia reissumiehiä, mutta aikaa se meiltäkin vei, mutta lopultakin nuotio syttyi. Eikä syttymiseen tarvinnut kuluttaa mukana ollutta säilykepirtua, joka kuuleman mukaan oli tarkoitettu kannettavaksi sinne minne vettä ei todellakaan kanneta mukana. Nuotio alkoi savuamaan hieman voimallisemmin, joten pääsimme hengähtämään ja maistamaan tikkuharria. Päälle painikkeeksi nautimme kupilliset Stroh'lla laimennettua kaakaota ja harrastimme hetken tunturimaailmaa häiritsevää paskanjauhantaa.
Tunturissakin voi leikkiä erilaisia leikkejä, kuten esim. piilosta.
Mustalaisleiri on muuttanut tunturiin ja nuotioharjus on suojassa savulta 17.7.2008 Sataa... ei, se ääni kuuluukin teltan katosta itikoiden iskiessä siihen päätään... Jäsenissä tuntuu selvästi, että eilen on kannettu jotain... Tukevan puuro-mehukeitto-mysli-aamiaisen ja aamupesun jälkeen läksimme eilistä selkeästi painavammat rinkat selässä tassuttelemaan eteenpäin kohti suunniteltua perusleiriä. Suoraan edessä oli suo, oja ja hieltä suorastaan löyhkäävä pusikko. Päätimme kiertää tuon kaiken ja kulkea muutaman sata metriä pidemmän mutta kuivan rinteen kautta.
Miesvartalo on kaunis, kauempaakin katsottuna Tunnin talsinnan jälkeen totesin jalassa hiertävän tuskan. Hemmetin kantapää. Onneksi Mikeyllä oli näppäriä Compeed nimisiä anturapaikkatarpeita. Rakko oli iso, mutta pehmeä laastarintyyppinen lätkä rakon päälle toi liki samantien helpotuksen asiaan ja matka pääsi jatkumaan. Ja sitä talsimista riitti. Puolen metrin levyisillä tunturipuroilla pidimme jääkylmän veden litkintää varten taukoa ja etsimme niistäkin kiihkoissamme tuikkeja. Edessä oleva mäki piti päästä ylös. Välillä tuntui suorastaan jumalaiselta jaloissa tuntuvan maitohapon ja edessä olevan kalastusnautinnon yhteisvaikutuksen tulviessa mieleen ja jäntereisiin. Tieto jälkimmäisestä tunteesta ajoi eteenpäin edellisen laittaessa parhaansa mukaan vastaan. Tunturin rinteellä niskaan iski salamasade. Onneksi oli rinkoissa sadesuojat, ne rinkkojen suojana käänsimme selät tuuleen päin ja säilyimme itse kuivina ja katselimme hiljaisina komeita maisemia. Sitten sade taas taukosi ja kapuaminen voi jatkua. Edessä oli vielä kilometrikaupalla kiviä, rakkaa, räkkää ja rinnettä. Normaalista poiketen räkkä oli pienin haitta. Lopulta pääsimme mäen päälle ja lasku alkoi. Kiviä piisasi mutta edessä siintävä paratiisi sai kivet talsijan mielessä unohtumaan liki täysin.
Sateenkaaren yllä puolen
Älä jätä minua, älä jätä, minä tarvitsen sinua....
Sade seis, tauko paikalla! Edessä oli vielä kilometrien levyinen risukko, tai ainakin se siltä näytti. Risukkoon päästyämme totesimme, että ilman kompassia tänne eksyy kolmessa minuutissa. Näkyvyys jokaiseen ilmansuuntaan 50 metriä. Maksimissaan. Ja silti metsä oli suhteellisen helppokulkuista ja avoinaista. Lopulta, usean tunnin talsimisen jälkeen pääsimme vihdoin joen rannalle. Ja kiihko kalaan oli valtava. Ennen reissua olimme suunnitelleet kevennysvarusteita. Yksi niistä ratkaisuista, joilla säästettiin kilokaupalla painoa, oli kahluuhousujen kanssa kengiksi virittämämme tossut. Tai eihän siinä mitään virittämistä oikeasti ollut, puhumattakaan mistään suurista innovaatioista: kahluuhousujen neopreenisen sukkaosan päälle vain suojaava sukka, esim. neopreeninen sukka, ja painavan kahluukengän sijasta koipeen isot sandaalit. Sandaalien kokoluokka saa olla pari numeroa normaalia isompi, etenkin jos käyttää paksumpia suojasukkia. Leirin pystytyksen jälkeen painalsimme hiki päässä kalaan, munat kahluuhousuissa vaahdoten. Suolla on leveiden sandaalikahluukenkien kanssa helppo tallustaa, ainoana uhkana oli jalan uppoaminen syvälle turpeeseen ja jalan palatesssa sieltä ilman sandaalia. Mutta tällä suolla siihen ei tainnut olla sen suurempaa pelkoa, sen verran helppokulkuista maasto oli. Joskin vetistä myös. Talsimme vesi loiskuen suota myöten hiljaiselle suvannolle, välillä kovaa tunturiharjua myöten, kunnes pääsimme kalan pesän luo ja aloimme, totta kai, välittömästi kiihkokalastuksen. Siirryin koivikon reunaa myöten hieman ylävirtaan, Mikeyn jäädessä alemmaksi. Ohi lipui jokin... ja se jokin iski! Mutta se pääsi karkuun, mikä hieman sapetti, olihan heti aluksi kiinni iskenyt enkkakalan näköinen ja kokoinen otus. Siirryin hieman ylemmäs ja seurasin kun vastarannalla tuikkasi. Mittasin siimaa ja heitin pyydön lipumaan kosken hitaaseen virtaan. Nyt on kiinni! Mutta ei... se karkasi samantien... Koukutin hetken päästä vastarannalta samaa tuikkialuetta ronkkien 47-senttisen harjuksen ruokakalaksi. Ajattelin mielessäni, että parempi kai kuitenkin jättää ne isot eloon ja ottaa näitä keskenkasvuisia pannulle...
Ja tunturin suurharjus on kiinni
Harjus haaviin, mars!
Mies, joki ja tunturi
Tunturin harjus, 47 cm Mikey siirtyi valokuvailun jälkeen vastarannalle, suota pitkin. Suolla oli paskahalvauksia aiheuttavia haukia, lähtivät kuin hauet rannasta. Kuulemma isojakin joukossa. Enkä ihmettele, niin isoja harreja näytti olevan joki täynnä, että niitä on pakko olla leegio tunturikrokotiileja harventamassa. Siirryin ylemmäksi virralle ja ryhdyin lähestymään heittopaikkaa. Suo oli vetinen ja hyllyvä - liika hätäily vain karkottaisi kalat, joten etenin dressmann-kävelyvauhdilla edessä olevan suokoivumättään kohdalle. Edessä tuikkasi. ISO! Hätäilin. Alitajuisista kielloista huolimatta tömistelin hyllyvää suota yrittäen mahdollisimman hitaasti mutta samalla mahdollisimman nopeasti siirtyä parisenkymmentä metriä ylävirtaan. Suo oli silläkin kohdalla pelottavan pettävän tuntuista. Otin riskin ja siirryin lähemmäksi. Siinä oli kaatunut ja puoliksi mätä tunturikoivu, atuin sen päälle ja asetuin hajasäärin heittoasentoon. Huh... kyllä tässä on hieman turvallisempaa kuin löllyvän suon päällä... Siinä se taas oli, terävä tsup paljasti jättiharrin sijainnin vaikka tuikkirengasta en olisi nähnytkään. Mittasin siimaa ja heitin perhon tuikkirenkaasta pari metriä ylävirtaan, ehkä liiankin lähelle... pelkäsin, että se olisi pelästynyt... otti! Vapa pystyyn ja varovasti lähemmäksi rantaa. Siinä se oli, käsivarren käsivarren pituinen harjus, ennätys hyvinkin lähellä rikkoutumista. Se jurotti, jumputti ja vilautteli vihaisena selkäeväänsä, tuota valtavaa purjettaan. Purjeen violettiset viirut ja täplät heijastuivat harrin vääntäessä vastaan. Lopulta se antautui ja solahti tappion kärsineenä haavin pohjalle 54 sentin mittaisena ja hyvin syöneen näköisenä. Hihkaisin hillityn jihaa-huudon vastarannalla väijyvälle Mikeylle ja siirryin harrin päästyä takaisin tunturijokeensa hieman ylävirran suuntaan ja koukutin sieltä vielä 52-senttisen purje-eväkkään.
Harjus 54 cm
Mene pois, kasvamaan, mokoma sintti
Lepäävä selkäevä
Harjus 52 cm Mikey koukutti loppuliu'ulta kunnon kalaa mutta tumpeloi kolmesti. Ärräpäitä på svenska sateli tunturi-ilmaan...
Hyttysmyrsky iski päällemme ja pakotti lisäämään karkotetta. Ilmassa oli enemmän verenimijöitä kuin koskaan olin elämäni aikana nähnyt. Tai siltä se ainakin vaikutti... Palasin alemmaksi nivakoskelle ja siellä tuikkikin kala, jota yritin koukuttaa kauan aikaa. Pitkän yrityksen jälkeen 45-senttinen vihdoin ja lopulta iski perhoon ja joutui haavin kautta takaisin koskeen. Kerrassaan mainio kalastustapahtuma, näin reissun aloitukseksi. Palasin tyytyväisenä leirille, Mikeyn jäädessä vielä ylävirralle yrittämään. Viritin nuotion valmiiksi ja perkasin kalan. Leirin edessä tuikki, joten se oli pakko katsastaa. 50-senttinen pääsi lyhyen väsytyksen jälkeen takaisin leirikoskeen. Jatkoin hetken vielä kalastusta ja karkuutin ison kalan, yli 50-senttisen. Sopivasti alkoikin satamaan ja kaiken lisäksi vielä tuulemaan, joten oli aika siirtyä parempien harrastusten pariin. Mikey palasi ja kehui saaneensa jopa kaloja. Ja olihan niitä tullut. Söimme sen ja koko mahtavan kalastuspäivän kunniaksi harjuksen ja nautimme lopuksi sen kaiken kunniaksi teetä ja Stroh-merkkistä sympatiaa. Sitten vetäydyimme suhteellisen tyytyväisinä itseemme ja saavutuksiimme tunturiunille, kellon ollessa jotakuinnii tasan 02:00...
Tunturijoki on hiljainen
Tunturissa piisaa muillekin harjuksia
Liian pieniä, kasvakoot...
Vedenalainen eläin
Hetki lepoa kiven päällä
Kättä rupeaa jo väsyttämään jatkuva vapauttelu
Auringonlasku tunturissa 18.7.2008
Aurinkoinen tunturiaamu
Aloitin päivän kaappaamalla haavin pohjalle kaksi pienokaista, 35 cm pituudeltaan. Mikey koukutti yli 50-senttisen mutta fluorocarbon-peruke oli ilmeisesti rispaantunut jo tarpeeksi ja poikkihan se meni... Pidimme tauon, kalastuksesta. Kasasimme tauolla jo valmiiksi telttasaunaa varten kiukaan teltan lähistöllä ja joessa olevista kivistä.
Kiuas valmistuu Palailimme ylävirtaan, ja sivuvirran niskalta Mikey koukkasi 47-senttisen harjuksen. Jatkoimme edelleen ylävirtaan, ja hetken päästä eteen tuli suvanto ja toinen sivuvirta. Mikey meni sivu-uomalle, minä suoraan suvannon rantaan. Samassa tuikkasi, aivan rannassa, alapuolella. Siinä se oli! Aivan nenän edessä! Reilu viiskymppinen... Se huomasi minut ja kaarsi keskemmälle, kääntyen alavirtaan. Näin sen koko ajan. Hetken päästä se tuikkasi uudelleen. Ja liikkui koko ajan tuikkien ylävirtaan. Heitin perhon se yläpuolelle. Ei onnistunut. Kala tuli taas kohdalle ja ilmeisesti huomasi minut, kaartaen keskelle. Heitin perhon keskivirtaan. Näin kalan hahmon kääntyvän ylävirtaan... suoraan perhon linjalle! Se nousi... Otti!
Poikaystävä ja harjus 47 cm
Harjus roiskii
Väsyttelin kalaa aurinkoisessa tyynessä säässä sen vääntelehtiessä matalassa vedessä ja loiskauttaessa parit kunnon hypyt. Sain 52-senttisen harrin vihdoin haaviin ja olin lievästi sanottuna "suht tyytyväinen". Elvytin harrin ja katsoin hymyissä suin sen lipumista keskivirtaan...
Siirryimme lopulta leiriin nauttimaan kupilliset Kuppi-Kuumaa ja sumppia, ja kuumien juomien jälkeen palasimme väylälle, jälleen ylävirtaan. Pelipaikalle päästyämme Mikey näki heti 60-sarjalaisen mahtiharrin. Vaan sinne se hävisi, syvyyksiin... Sain 50-senttisen harjuksen pitkän väsytyksen jälkeen. Kävelimme jokea pitkän matkaa ylös, juurikaan näkemättä merkkejä kaloista. Mikey meinasi saada vahinkokalan järven niskalta. Talsimme lopulta alas, ojakoskelta sain 44 cm harrin, jonka päästin pois. Mikey otti 50-senttisen paistikalaksi. Jonkun ajan päästä väsyttelin 45-senttisen ja palautin senkin. Palasimme leirille, Mikey suomusti kalan ja fileoi sen paistamista varten. Nuotio ei kuitenkaan ehtinyt täyttää tehtäväänsä ennen sateen alkamista. Söimme nälissämme näkkärit mieheen kuuman kupin avustuksella, ja perään rommikaakaot. Laitoin nuotioon sateensuojaksi paljon puutavaraa. Sade hiipui, paistoin kalat, Mikeyn väsätessä muusia. Mahtavan harjusmuusin jälkeen otimme tunnin tirsat, jonka jälkeen alkoi saunan lämmitys, joka kesti noin kolmisen tuntia. Aikaa kun oli, päätin aukaista nypyltä saamani säilykepurkin, jossa oli kuulemma hieman jäykempää kirkasta. Pettymys oli suuri: olin raahannut vettä tunturiin. Tästä vielä puhutaan... prkl... Onneksi juomapuolta oli varmistettu, ja Mikeyllä piipputupakkaa, mikäs oli risua kiuasnuotioon tunkiessa ja paskaa jauhaessa. Saunan kivet kypsyivät viimein joten viskasimme vaatteet pois, nostimme teltan kiukaan päälle ja painuimme jumalaisiin löylyihin. Kävimme pariinkin kertaan kutistamassa kikkelit jääkylmässä tunturijoessa, nautimme vähän lisää itsekannettua tunturijuomaa, hyttysten hävitessä nukkumaan, muutaman hetken ennen meitä...
Voita ja harria
Kiukaan kivet kypsyvät
Tunturi, joki, telttasauna ja miesvartalo - kaikki kaunis yhdessä paketissa 19.7.2008 Teltassa oli kivinen matto, ei kuitenkaan suurempia haittoja. Muutama yö kun on tullut kumpuraisessa maastossa ennenkin nukuttua... Mutta olo on silti ontto...
Tukevan aamupalan jälkeen ensi kertaa mäelle yrittämään soittaa seksipuhelua etelään. Kuulemma hyvällä uurilla, tuulen ollessa Tenolta Helsinkiin, saattaisi puheyhteys onnistuakin. Eri asia sitten lienee kuinka korkealle joutuu kiipeämään... Ja ennenkuin edes pääsin alkuun alkoi sade. Pornopuhelut saavat jäädä hetkeksi. Söimme siis graaviharjusta teen kera – jumalaista! Päälle otimme pienet tirsat. Mikey heräsi mielettömään sateeseen, minä vaan vetelin hirsiä. Herättyämme päätimme lähteä yläpuoliselle järvelle. Mutta sekin lähtö viivästyi kun alkoi ukkosen säestämä sade. Sateen jatkuessa kiersimme korkealta ja onnistuimme soittamaan ne seksipuhelut.
Aurinko palasi esiin päästyämme mäelle
Järvelle on vielä matkaa Järvellä tuuli. Matala etelärinne oli osittain tyyni. Olin huomaavinani tuikin. Kahlasin rantaan ja aloin viskomaan. Tuuli sekoitti pinnan. Näin toisenkin tuikin, kolmas tuikki aivan vieressä alavirtaan päin. Tuuli sotki asiaa joten siirryin eteenpäin. Mikey oli laskuojalla uittamassa liitsiä. Säälittävää, mutta tunturitodellisuutta... jos ei osaa niin joutuu tyytymään liitseihin. Mutta eipä osannut mies sittenkään. No, eipä tuo napannut minullakaan...
Tuulesta huolimatta tyyntäkin nurkkaa harjusjärveltä löytyi
Tuulta piisasi harjusjärvellä
ja aurinkoakin silloin tällöin pääsi näkemään Söimme väliajalla retkimuonat, menu i dag: lapskaus, pohjois-saksalaista lihapataa, tai mitä lie... mutta kyllä sillä nälkää siirsi. Ja tunturissa tuollainenkin mössö maistuu kurmeelta. Sapuskan jälkeen palasimme tyynen niemen matalikolle ja kahlasimme molemmat rantaan. Aikamme tyhjyyttä tiirailtuamme päätimme lähteä pois ja kahlasimme rannalle. Ennenkuin ehdin rantaan näin tuikin aivan lähellä. Harjusko se siellä? Heitin tuikista pari metriä alavirtaan... Plop, ja kala kiinni. 51-senttinen harjus väänsi vapaa kaarelle tovin ja pääsi lopulta kasvamaan. Mikey tottakai innostui myös virpomaan ja ankkuroikin kahluusandaalinsa muutaman metrin päähän viereeni. Hetken päästä Mikey karkuutti ison kalan ja katkoi perukkeen ja miestä syötiin taas... Karkuutin vielä yhden pintoneen harrin ja palasimme joen kautta alas.
Järviharjus kepittää
ja väsytys jatkuu...
ja voittaja on selvinnyt
mutta voittaja on armollinen... Joella oli hiljaista, kunnes nivan niskalla tuikki. Kahlasin koskeen ja heitin muutaman kerran ylävirtaan. Kolmannella tarttui isohko mutta irtosi heti... Valuimme vielä ottipaikan viimeiselle osuudelle jonka ihan alimmaisella osalla tuikki. - Onko iso? - Ei o iso, sellanen 35-senttinen. On se joku nelikymppinen. - Onhan se ihan kokonen. Onko se ruokakala? - Otetaan vaan, Mikey päätti arviointikeskustelun. - Neljäseiska, lisäsin, kun kala makasi ruohossa verestettynä.
Poikaystävä kalassa vastarannalla
Tottakai repun pitää olla vaaleanpunainen, se selässä saa kalaa!
Poikaystävä ja harjus Ruokakalan kokoinen se kuitenkin oli. Ei muuta kuin kala juuttisäkkiin ja leirille. Lompsimme leirille ja laitoin nuotion sekä kahvin tulelle Mikeyn suomustaessa ja fileoidessa kalan. Työnjako oli jo tässä vaiheessa reissua selkiintynyt. Mittasimme kalankin samalla. 51 cm. Malliesimerkki taas siitä miten hyvin kalamies kalan lennossa mittaa...
So not, vuorossa oli päivän menu: kaakao (med Stroh), paistettua harria.
Harjus paistuu
Tunturin aamurusko 20.7.2008 Väsyneet heräsivät viimein, kellon lähennellessä puolta päivää. Teltassa oli miljardi siipeilijää ja melu sen mukainen. Aamiaiseksi puuroa, mysliä, mehukeitto ja näkkäriä graaviharjustäytteellä. Kyä miäs tällä jaksaa...
Jokunen hönninkäinen teltassa Päivän agendalla oli ensimmäisenä koskikalastusta. Yksi taimen kosken kuohusta nappasi, pääsi irti viedessään siiman rantaryteikköön. Kauden ensimmäinen taimen iski jokunen hetki myöhemmin. Mittaa jättiläisellä oli hieman yli 20 senttiä. Toinen samanmoinen tiristeli siiman päässä hetken päästä hieman alempaa. Näistähän voisi keittää smolttisoppaa. Tammukoitahan nämä ovat, kun ovat alle 40-senttisiä. Taimen on aina yli 40 cm. Näinhän kalamiehen ikimuistoinen alamitta-asetus sanoo, vähät muista asetuksista. Tokihan Metsähallituksen Käsivarren kalaluvassa 1551 lukee: “Alamitta kaikilla taimenmuodoilla 40 cm”... Kosken alimmasta tasaisesta taskuvirrasta iski nelikymppinen harri. Se olikin viimeinen kala pitkään aikaan, tallustellessamme alavirtaan ja kolutessamme kaikki lupaavan näköiset kolot ja taskut. Pocket fishing, my ass...
Matalaa mutta kai siellä kalaa on?
"Tammukka"
Kapean kosken syväkeskiuoma lienee kalan paikka?
Toinen "tammukka" Kauempana erään kosken loppuliu'usta iski lopulta mahtiharri, jonka kanssa temusin hieman pidemmän aikaa. Jouduin siirtymään vapa koholla ylävirtaan koska heittopaikalla oli suht' surkeat haaviamismahdollisuudet. Siinä sivussa piti leikkiä Tarzania tunturikoivussa kiipeillen, paksun oksan estäessä turistin leppoisaa tunturikävelyä. Irtosihan se mahtiharri, tietysti, eihän siinä muuta mahdollisuutta edes ollut...
Harjus pääsi irti mutta se oli näääääääin iso!
Siinä se harjus irti pääsi Loppuosa kalastusaluetta oli pieneksi haaroittunutta lirukoskea, jossa ei tuntunut olevan minkäänlaista isomman kalan olopaikkaa. Sivuutimme lopulta koko pätkän alueelle, jossa joki selkeästi laajeni ja koskialuekin loppui. Sapuskatauolle sopiva nyppylä löytyi ennen valtavaa leveää suvantoa, joka tässä vaiheessa ei enää tuntunut yhtään kutsuvalta, etenkin kun pöpelikköä tuntu riittävän. Kosken keskellä oli kiva syödä jauheliha-katkarapu-torvisieni-spagettia, rannalla oli miljoona nälkäistä kaveria ja keskellä jokea oli paljon mukavampaa.
Joen keskellä ei ötökät häiritse ruokataukoa Palasimme takaisin ylävirtaan ja lompsimme ottipaikalle. Sain tartutettua 51-senttisen harrin ruokakalaksi, mokoma mulkosilmä sai hieman liioitellun papin iskun kalloonsa... Mikey kahlasi vastarannalle ja palasi sieltä tuskissaan siitä kun 50 sentin raja ei ollut mennyt tältä päivältä rikki. Mikä oli harvinainen tapaus.
Mulkosilmäharri Leirillä nautimme parit kupposet kuumajuomaa, toinen toki Strohilla lievennettynä. Sitten siirryimme nuotiolle parantamaan tunturimaailmaa. Mikäs sitä oli parannellessa täysin pilvettömällä ja tuulettomalla joenrannalla...
Usva nousee 21.7.2008 Sadepäivää pukkaa. Aamiaisen jälkeen meni homma odotteluksi, kunnes päätimme lähteä mäelle soittamaan seksipuheluita. Matkalla törmäsimme jo aikaisemmin useampaan kertaan hätäisesti kii-kii-huudoillaan tunturihiljaisuutta pilanneen ampuhaukan pesään.
Haukan pesä Palasimme takaisin leiriin ja siirryimme hetken päästä kalalle. Kävelimme taas kala-aitalle ja ryhdyimme etsimään koukutettavia. Mikey jäi hieman alemmaksi jäädessäni väijyyn koivun alle. Siinä vartiossa seistessäni ja turhaan perhoa huljutellessani tapahtui jotain outoa. Edessäni, noin parin kolmen metrin päässä, kuului rahinaa, pajukossa aivan maan rajassa, joen rantapajukossa. Jaahas, joku napakettu tai tunturimurmeli siellä könyää. Olin hiljaa paikallani ja koetin siristellä silmiäni ja saada katseella kiinni tästä liikkuvasta otuksesta. Mikä oli kylläkin mahdotonta, sillä ranta oli pelkkää synkkää pajuviidakkoa. Rahina kuului kuitenkin aivan selvästi ihan parin hassun metrin päästä. Uteliaisuus nosti korkealle päätään. Mikä helvetin ötökkä se oli? Seisoin paikallani kuin suolapatsas. Sitten kuului molahdus. Joku tai jokin putosi veteen ja pienet laineet kertoivat putoamisen tapahtuneen kolmen metrin päässä, juuri sillä suunnalla ja etäisyydellä, josta raahautumisäänet olivat kuuluneet. Siirryin kärppänä katsomaan nähdäkseni oliko se ollut joku tunturivesirotta. Ainoa jonka näin, oli reilun puolen metrin hauki, joka lipui juurikin siinä samassa kohdassa hitaasti kohti syvyyksiä... Oliko se ollut maalla lepäilemässä? Tiedä häntä, mutta epäilys siitä, että hauki oli ottanut pajukossa pienet nokoset nousi mieleen eikä poistunut sieltä vähään aikaan. Pähkäillessäni hauen korkeushyppytaitoja ja sitä, minkä perässä se olisi rannalle koikkinut, totesin hiljaa mielessäni, että ilma ei ollut mitenkään suuresti parantunut mutta jonkin verran kuitenkin, joten jatkoin kalastusta. Onnistuin kaappaamaan haavin pohjalle yhden käsivarren pituisen harrin sekä yhden hiukan pienemmän. Päivä meni kuitenkin pilalle maakuntasateen päättäessä majoittua koko Lapin ylle...
Käsivarren pituinen harri
Hieman käsivartta lyhyempi harjus
Harri vapaaks... 22.7.2008 Maakuntasade jatkuu... Eikä loppumisesta tietoakaan... Siispä voikin lojua patjalla... Meni kituuttamiseksi. Sataa, sataa, vituttaa, tili tili tom... Söimme Pasta Bolognesea kaikkine lisukeporkkanoineen ja -kantarelleineen. Pääsimme vihdon kalalle. Vesi noussut parikymmentä senttiä. Suolla piti kävellä hiukkasen varovammin... välillä tuntui siltä, että nyt uppoaa mies pohjattomaan suohon. Kosteutta tuntui muuallakin kuin jalkojen alla. Välillä todellakin tutisutti, vaikka paikalla oli tullut käytyä jo ehkä kymmeniä kertoja. Pääsimme notkuvien polkujen päältä vihdoin pois ja kala-aitta oli edessämme. Siispä keppiä heiluttamaan... Mikey sai haavittua 45-senttisen harrin graavikalaksi ja 50-senttisen savukalaksi ja vielä kaupan päälle 52-, 53-senttisetkin.
Harjukset 50 ja 45 cm
Harjus 52 cm
Harri pääsee takaisin kotiin, jälleen kerran
Poikaystävä ja harri 53 cm
Harjus odottamassa elvyttämistä Tuikkiva harri ei maistanut mitään. Sitä ei kiinnostanut pätkääkään. Perhoni saivat lillua aivan rauhassa. Valikoivalla päällä oli, oikein vitutti... ja perhot ne vierestä vei... liekö meikäläisen deodorantti pettänyt? Tuskaisen yrittämisen jälkeen läksimme leirille savustamaan harjusta. Savuinen lurjus se vaan maistuu tällaisen päivän jälkeen! 23.7.2008 Tuuli nivvitusti. Aivan saatanallisesti. Ei siis puhettakaan järvelle menosta. Siispä kuin yhdestä suusta päätimme lähteä alavirtaan taimenta jahtaamaan. Kävelimme ronkkien perhoillamme kaikkia mahdollisia paikkoja. Saaliina 5 harjusta, kooltaan 30-35 cm. Mikeyllä vastaavasti 5 harria kokoluokassa 15-35cm sekä yksi 30 cm taimen. Se siitä taimenjahdista...
Se on kolmekymppinen, kolmekymppinen...
Ei tässä kalaa ole
Palasimme leirille ja jatkoimme suoraan ylävirtaan, "hakemaan" ruokakalaa. Menin kosken yläosaan, viskasin perhon 51-senttisen harrin nenän eteen. Ja sehän päätti suostua haavin pohjalle. Mikey nappasi vielä 43-senttisen alapajuilta tuikilta.
Harjus 51 cm
Kalapäivän päätteeksi söimme paistettua harjusta ja riisiä sienikastikkeessa, olin löytänyt paluumatkalla paistettavaksi pari tattia. Kahvit siihen päälle ja sitten saunan lämmitykseen... 24.7.2008 Tuulee kovemmin kuin koskaan... Aurinko sentään paistaa, eikä pilviäkään ole suuremmin. Piipahdimme variksenpoikia tervehtien mäellä soittamassa pakolliset seksipuhelut. Palattuamme kahlasimme leirin yläpuolelta kosken niskalta yli ja kuinka ollakaan, toisella rannalla oli helpompi kävellä. Tottakai nyt kun reissu on jo loppusuoralla pitää tämmöinenkin havaita, kun vasta viikko ollaan rämmitty leirirannan soita, viimeksi jo peläten, että jalat menevät vähintään kolmanteen asti suosta läpi. Tuuli ei osoittanut pienintäkään elettä hiljetäkseen, silti menimme “kala-aitallemme“ ylävirtaan. Kalastuksesta ei juurikaan tullut mitään ja päätimmekin mennä vielä hieman ylävirtaan, josta löysimme suht' rauhallisen nyppylän ruokailupuuhastelujamme varten. Nuudelisoppaa, johon lisäsimme kaikkea pussista löytynyttä, lihaliemikuutiosta lähtien. Alkoivat olla kuivatarvikkeetkin lopussa... Tuuli rauhoittui, toki pysyen puuskaisena, mutta ainakin se piti taukoa aina välillä, joten kalallehan tästä piti päästä. Palasimme molemmat alavirtaan päin.
Puun takana tuulen suojassa on hyvä olla Viskoin perhoa kiroillen tuulta, sen puskiessa siimat jalkoihini. Välillä tuuleen toki tuli tauko, jolloin onnistuin sinkoamaan siiman ja perhon sinne minne oli tarkoituskin. Joki oli hiljainen. Ei minkäänlaista elämää... Tuikki! Iso selkäevä välähti kalan noustua pehmeästi, ilman ääntä, ottamaan veden pinnalta jotain, josta minulla ei ollut mitään käsitystä. Oletin se olevan päivänkorento, joita oli hetkeä aiemmin purjehtinut tuulen mukana alavirtaan n. 20 metriä sekunnissa. Hauska katsoa kun hyönteisellä ei ole mitään sanomista kun tuuli ottaa ja vie... En vaihtanut perhoa, vesiperhosjäljitelmästä päivänkorentojäljitelmään, toivoen että olin väärässä siitä mitä kala oli pinnalta napannut. Heitin perhoa tuikin yläpuolelle, surkeasti epäonnistuen, tuulen painaessa siimaa takaisin voimallaan. Yritin uudestaan, ja tällä kertaa tuuli oli suosiollinen, pitäen pienen lepotauon juuri oikeaan aikaan. Perho tippui tarkalleen sinne, minne olin sen halunnutkin. Puoli sekuntia myöhemmin selkäevä välähti taas ja vapa alkoi taipumaan. 48 cm harjus taisteli aikansa ja valahti lopulta haaviin ja sai tuomionsa: paistikala.
Paistiharjus 48 cm Palasin lopulta leirille, tein roskanpolttonuotion ja perkasin kalan. Mikey jäi vielä yläosalle kalaan, saaliinaan 35- ja 30-senttiset harrit, joista isompi päätti haluta graavikalaksi.. 48-senttinen joutui siis tattien kanssa paistinpannulle, ja maukkaan tattiharrin painoimme mahan pohjalle stroh-kaakaolla. Tylysti ja voimalla: kolmella. 25.7.2008 Ainoa minkä muistan yöstä oli tuska ja hyttyset. Mistä niitäkin oli ilmestynyt? No tietysti tuulee. Se siitä suunnitelluta järvikeikasta... Aamupuuron ja mehusopan lisukkeeksi teetä ja graaviharrinäkkäriä. Ei tähän graaviharriin kyllästy millään! Keräsimme kamat ja ryhdyimme jo suunnittelemaan huomista kapuamista. Sekin jäi pakkaamisen aloittamisen asteelle. Kalaanhan tästä oli päästävä... Ylitimme joen leirin kohdalta ja tallustelimme ylävirtaan "kala-aitalle". Istuimme auringossa ja kirosimme tuulta. Hämähäkki jahtasi hyttysiä Mikeyn kahluuhousujen päällä. Hämäkäkkimies... Mikey huomasi tuikin, luultavasti. Ei aiheuttanut paniikkia kummassakaan. Sitten nivan keskellä tuikkasi. Huomasimme molemmat sen samanaikaisesti. Mikey lähti yrittämään. Tuloksena harjus, 51 cm.
Käytetty kiuas
Poikaystävä pakkaa Olin siirtynyt Mikeyn alapuolelle ja nappasin kolmannella heitolla 50-senttisen harjuksen. Tuuli edelleenkin haittasi kaikkea kalastukseen liittyvää. Ainoa helppo asia oli myötätuuleen kuseminen. Ei roiskunut sormille. Vilkaisin Mikeyn suuntaan ja meinasin kysyä häneltä että oliko kusemisestani kosteushaittaa siellä ylävirran puolella... Siirryimme ylävirtaan, toivoen tuulen hiipumista. Pientä merkkiä olikin ilmassa. Kävelimme järvelle asti, enemmänkin odottaen, että kuljetun matkan aikana tuuli lakkaisi. Mutta järvelle päästessämme tuuli oli edelleenkin liian kova... Ryhdyimme kalastamaan jokea alaspäin. Mikey onnistui nappaamaan 50 m joen suusta alaspäin tasan puolimetrisen harjuksen.
Kala-aitassa oli taas kalaa
Taas käsivarsi antoi itsensä pituisen harjuksen
Taas on kala kiinni
Harjus vapaaksi, kuinkahan monennen kerran...
Harjuksen palautus tuli tosiaankin tutuksi tällä joella
Liian pieni haavi?
Menköön kotiinsa sitten
Pusikkokalastajan harripönö Pääsimme taas nauttimaan harria paistettuna tuoreiden tattien ja kanttarellikastikkeen kera. Ruokajuomana kylmä koskivesi. Saunakivet kuumenivat samalla nuotiossa. Jonkin ajan päästä siirsimme kivet nuotioon ja laitoimme puita päälle. Näimme reissun ensimmäiset ihmiset: joku hemmetin vääpeli evp lapsenlikkansa kanssa. Ja saunaan! Siirsimme valitut kivet sivuun kekoon, joidenkin oltua sisältäkin hehkuvan tulikuumat. Ja jumalaiset löylyt.... Niska paloi, sormet paloi... Uimaan ja takaisin löylyyn. Vielä pihisi... jumalaista... Siivosimme jälkemme ja painuimme pehkuihin... kello oli 2:30. 26.7.2008
Haukanpentu töllöttää ohikulkijaa
Tuuli on ystävä... Kavutessa leirin isoa mäkeä iski maitohappopaholainen useaan otteeseen. Vaikka rinkasta olikin hävinnyt useampi kilo, kenties jopa kymmenen. Silti mäessä rinkka tuntui painavan vähintään yhtä paljon. Olisikin painanut, sillä silloin olisi vielä sauhujuomaa jäljellä ja sitä voisi illalla siemaista parit lasilliset...
Kivinen on tunturin huippu
Huiputimme leirin mäen, kävimme leikkimässä lumella ja huiputimme toisen korkeamman mäen, jonka takana oli parit lampareet. Liekö niissä rautua ollut, ohitimme ne kuitenkin tuulessa ja majoituimme ruoanlaittoon takimmaisen lampareen takana olevan harjun taakse. Kermaanikuivamuonapussilliset mieheen tuulen suojassa, päälle pieni ruokalepo ja taas matkaan. Edessä olisi noin reilu kilometri alamäkeä variksenmarjatasangolla kävelyä. Ei kovinkaan vaikeata... Paitsi jos kenkä on pohjasta puhki, kuten Mikeyllä. Viisi kautta kestivät ne vaelluskengät. Onneksi on Aquasure-putkilo mukana. Riekko esitti rohkeaa taukopaikalla härnäten reissumiehiä lähtemättä karkuun. Metsästäjän vietti heräsi mutta ehkäpä kaikkien onneksi olimme huonoja siinäkin asiassa.
Helppokulkuista tunturihuippua
Tunturilammikko olis kierrettävänä
Etsi kuvattu kohde
Helppoahan tässä on tallustella
Variksenmarjatasangon jälkeen eteen tuli ainoa suo, josta kuin ihmeen kaupalla Mikey pääsi ilmeisen kuivin jaloin läpi. Matkalle osui parin metrin levyinen oja, jossa taimenenpennut napsivat pikkuötökkää. Ylempänä olevissa lammikoissa saattanee olla isompaakin? Jatkoimme kuitenkin matkaa vielä tunnin verran. Lopulta leiriydyimme ja hotkimme kuumat kupit, johon lykkäsimme kaikki jäljellä olevat kuiva-ainekset, katkaravuista purjoon ja suppilovahveroihin. Olisipa nyt se viskitilkka, se maistuisi...
Lapinharakka ja toinenkin 27.7.2008 Olematon aamupala naamariin ja leiri purkuun ja tietä etsimään. Kävelimme suht' rauhallisesti tunnin stinttejä lyhyiden lepotaukojen katkottamina ja alkuvaihe sujuikin suhteellisen vaivattomasti, välillä variksenmarjatasankoa pehmeästi tassutellessa, välillä helppokulkuisella kiviselläkin rinteellä ja näytti jo siltä, että eihän tässä mitään hätää ole. Mutta...
Ei näytä pahalta, ehkä tuo hopeanvihreä alue kannattaa kiertää...
Vältetään edelleenkin sitä vihreää Sitten tulivat ensimmäiset koivikot. Niistä selvisimme sen suurempia tuskia kokematta, kunnes alkoivat kivikot. Koivujen kansoittamaa kivikkometsää, jossa aluskasvillisuuttakin piisasi, oli rinkka selässä ajoittain hieman hankala edetä, muutamaan kertaan risut iskivät silmille. Mutta siitä selvisimme, ja luulimme että pahin oli ohi. Tuolla jossain se tie on... Mutta kuten niin monesti ennenkin, uskomme ja toivomme oli turhaa ja väärää...
Tuossa edessä se on, paju- ja hikihelvetti... ei näytä pahalta mutta menepä tuonne rinkka selässä! Edessä oli pajukkoa. Sekä vihreää että hopeisen väristä. Molemmat värit tarkoittivat vettä. Vihreä tarkoitti korkeaa pajukkoa ja hopea suota... arvasin, että kohta tulee hiki... Tiesin, että kohta tulee kuuma... Rohkeasti jatkoimme matkaa. Ja edessä oli oja. Niin syvä, ettei sen yli kävellä. Niin leveä, ettei sen sen yli hypätä. Ja kaiken lisäksi niin korkeareunainen, että rinkan kanssa siitä mennessä putoaa muutama ylimääräinen hikipisara. Kirosimme tuuriamme ja yritimme siinä kirotussa miestä korkeammassa pajuviidakossa tähyillä muita mahdollisuuksia. Mutta niitä ei ollut. Ei ollut kuin yksi keino... Ryhdyimme tuumasta keinoon: rinkka pois selästä ja kahluuhousut pois, tietenkin niiden ollessa rinkassa pohjimmaisina, ja kahluuvehkeet jalkaan, kengät kaulaan toisiinsa solmittuina ja rinkka selässä ojaa ylittämään. Onneksi ojan pohja oli sentään kovaa hiekkaa, muuten olisi voinut tulla hätä ja itku... Mikey otti rohkeana ensiaskeleet ja siirtyi suht' sukkelaan toiselle puolelle. Sitten tuli eteen se korkea ojanreuna. Katselin väärällä rannalla Mikeyn tuhinaa ja ähinää ja totesin, että onneksi pajuja on paljon – myös ojan rannassa. Niistä kiinnipitämällä saa kammettua itsensä ylös... mutta entä rinkka selässä? Seurasin perässä ja näin kuinka Mikey ähisten pääsi ojanpenkan päälle. Pääsin toiselle puolelle ja revin pajuja esiin ja rupesin punnertamaan. Hikeä pukkasi ja kirouksia lenteli tunturi-ilmaan... mutta viimein sain kammettua itseni, ja rinkkani, ojan toiselle puolelle. Siirryimme puuskuttamaan vähän matkan päähän harjunrinteelle. Pidimme reilumman tauon ja naureskelimme reitinvalintaamme. Pakkasimme kahluuvermeet takaisin rinkkaan ja läksimme kapuamaan “viimeistä” rinnettä ylös. Sen takana olisi tie... toivottavasti. Mikey kiroili vaelluskenkiään ja sanoi, että alas ei mennä, siellä on suo. Kapusimme korkealle rinnettä ja ryhdyimme etenemään kohti pelastavaa tietä. Mutta ei siellä mitään tietä näkynyt. Ainoa mitä näkyi, oli rakkaa. Suurten kivien meri. Kävele siinä sitten rinkan kanssa rinteellä... Hikeä pukkasi ja sitten tie näkyi, päästyämme mäen päälle. Mutta sitä kiveä riitti vieläkin...
Kuva ei tee tälle kivihelvetille oikeutta... Pääsimme vihdoin kivien ja suon ohi kävellen tielle, josta oli matkaa vielä autolle. Sovimme niin, että toinen jää rinkkojen kanssa odottamaan ja toinen noutaa auton. Kumpikaan meistä ei halunnut jäädä joten jouduimme vetämään pitkää tikkua. Läksin voittajana tassuttelemaan asfalttia pitkin... Jälleenäkemisen kunniaksi otimme Mikeyn kanssa autoon jättämämme isot laatuoluet ja totesimme, että tämän parempaa tunnetta ei ole. Tunturissakin tango sujuu parhaiten hyvän kaverin kanssa.
Kommentit (9)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
Loisto rapsaa...
muutama viikko viäl... sit mää kans...