Etusivu 
Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu, Rommaeno 2008
Reissuraportit Perhoraportit Paavon pervåreissu, Rommaeno 2008
| Paavon pervåreissu, Rommaeno 2008 |
 
Aamulla heräsin, kuinka ollakaan, etuajassa. Onneksi olin sopinut aamukahvit ennen lähtöä. Kipusin ylös, lastasin auton täyteen tavaraa ja porhalsin aamukahville. Vastahakoisesti kahvin jälkeen starttasin matkaan. Tarkoituksena olisi olla Jämsän linja-autoasemalla klo 9:30 Jussin saapuessa sinne maantien ässällä. Pääsimme hyvin matkaan ja se alkoi sujumaankin hyvin aurinkoisessa säässä, paria pidempää jonoa lukuunottamatta. Piti vielä varmistaa soittamalla hulikutamutterifirmalle, että onko paikalliset kaupat auki sunnuntaina ennen reissua. Mitäpäs ne sulki olisivat, hullujahan yrittäjät olisivat jos sesonkiaikana oviaan kiinni pitäisivät. Pyhäsalmella pissitauko ja kuskin vaihto. Paluu Romma lle oli alkanut...
Piipahdimme lihasopalla Torniossa ja nappasimme kassimies-Mikan kyytiin. Kiinnitimme kärryn katolle suksiboksin ja ahdoimme Mikan lukuisat kassit sinne ja sitten matka jatkui. On se ihme, ettei mies kykene pakkaamaan kaikkea yhteen tai kahteen kassiin... jokainen irtotavara pitää olla omassa K-kaupan Väiski-kassissaan. Väylä oli tulvalla. Suurella tulvalla. Lappeassa oli vesiraja normitasosta ylhäällä 310cm. Kiersimme rantatietä, tarkoituksena käydä irvailemassa kavereille. Sami ja Saku olivat kylläkin paikalla mutteivät vastanneet puhelimeen, joten jatkoimme matkaa. Saunassakin saa pitää kännykän mukana kun on vieraita tulossa. Saavuimme Ylläkselle vähän ennen iltakymmentä, asetuimme majaksi ja singahdimme välittömästi rantasaunaan nauttimaan humalluttavista löylyistä. Sohvi-koira peittosi meidät taas saunomisessa. Saunan jälkeen hyökkäsimme paikalliseen savuporohampurilaiselle ja parille oluselle. Vesa jostain kumman syystä halusi liittyä seuraamme. Aito lapphalainen kun oli, viinankiilto silmissään... Kauaa emme uskaltaneet kännipäissämme riekkua joten vetäydyimme unille. Harjuksen perhokalastus oli unien aiheena. Tässä vaiheessa se on yhtä hyvä, ellei jopa parempi uniaihe kuin normaalit kosteahkot naisunet. Ainakin uneen urvahti joka sälli sillä sekunnilla. Tai mistä minä sitä tiedän, nukahdin huoneeseen yllättäen tulleen kostean naarasharjuksen viereen melko varmasti ensimmäisenä koko sakista... 29.6.2008 Herätys oli illalla asetettu kännykkään kello 6:30. Heräsin 6:25. Aamutoimien jälkeen läksimme köröttelemään viimeisen 250 kilometrin etappia. Aurinko möllötti liki pilvettömältä taivaalta. Ei ihme, että Väylä tulvi. Jokaikinen tien ali menevä joki, oja ja puro oli ruskeana tulvavedestä. Väylän vesi noussut Lappean kohdalla lisää kymmenen senttiä, ollen nyt 320 cm yli normitason. Hieman huoletti mikä tilanne tulisi olemaan Rommaenolla. Onhan siellä isoja järviä puskuroimassa vesimassaa, mutta pelko ylitulvasta hiersi kylmänä persposkia.... Romma on eno, eno se on, lappalaisen perimätiedon mukhan eno on iso, ellei jopa valtava joki. Ja valtavassa joessa vesi yleensä virtaa valtoimenaan... ajatus pyöri kokoa ajan tulvan ja suurtulvan ympärillä. Torniojoki oli siis yli KOLME metriä tulvalla Kolarin korkeudella.... ajatus sinällään jo sisälsi tuskaa ja pelkoa... Onneksi olin takapenkillä jossa pystyin vapisemaan muiden huomaamatta.... Piipahdimme turistirysässä kahvilla ja aamupalalla. Kahvi ja munkki 50 senttiä. Tarjoilijatytöllä oli aika näpsäkät sääret. Jatkoimme hetken niitä ihailtuamme kiireetöntä köröttelyä. Kilpisjärveltä ostimme mukaan voita, pottuja sekä grillistä läskiä aamupalaksi. Sitten ajelimme vanhasta tottumuksesta suoraan hotellille maksamaan helikopterikeikkaa. Eihän lentopuljun toimisto siellä tietenkään ollut. Sehän oli lentoasemalla, samalla paikalla kuin Polar-Lennon koppi, pari kilometriä etelään Käsivarrentietä. Ketään ei ollut sielläkään paikalla, joten ryhdyimme säätämään reissutavaroita parkkipaikalla. Hetken päästä lentojätkä saapui ja pääsimme maksamaan ja matkaan, hyvin kivuttomasti. Kalastusluvat ostimme Polar-Lennon kopista, 35€ viikko tai 50€ vuosi. Kaikille vuosilupa. Meikäläisen lappuun loppumisajaksi eukko löi saman päivän kuin alkamisaika ja hinnaksi 50€. Noh, kaipa se paikalliselle vallesmannille kelpaa... 
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Lentokuvaa matkalla Rommalle
Hulikutamutteri lähtee
Pääsimme telttapaikallekin kivuttomasti, mäen nyppylälle, jossa oli hyvännäköiset näkymät molempiin suuntiin. Teltat normaaliin tapaan välittömästi pystyyn. Tämän suorituksen jälkeen kaivoin voipaketeille ja parille oluelle viileän pesäkuopan, jonka kanneksi leikkasin palan palsasuota. Siellähän muhivat... Saatuamme pesäpaikan asumiskuntoon paloi halu tietysti päästää kuumimmat kiihkot pihalle. Tai paloivathan ne toki jo ensi hetkistä lähtien, mutta kirjoittamattoman erämaan lain mukaan: ensin pesä kuntoon, sitten vasta hommiin. Jussi kipitti jo kotikosken liu'ulle, Mika siitä ylöspäin kosken niskalle, minä vielä ylemmäs pajukkoon. Aluksi olimme kaikki huojentuneita siitä, että veden korkeus ei ollutkaan huimalla tasolla. Tarkemmin katsottuna se mitä ilmeisimmin kuitenkin oli aika korkealla, pajujen ja heinien ollessa saarekkeissa osittain veden alla. Mutta joki oli leirin kohdalla silti helposti kalastettavissa. Tyhjää vispattuani, ja huomattuani pienten päivänkorentojen lipuvan koskea alas, päätin pukea pupanahkan päälle ja lähteä alavirtaan kellumaan renkaalla. Tällä kertaa kun räpylätkin olivat mukana. Lilluin kivipohjaista virtaa alas, potkin tyvenen puolelle ja jäin parkkiin hyvältä näyttävälle paikalle. Oli tyyntä ja aurinko möllötti. Tummia pieniä päivänkorentoja lipui edelleen alavirtaan. Yhtäkkiä ympärille ilmestyi renkaita. Isoja! Iso selkäevä nousi, katosi ja pyrstöevä jäi näkymään hetkeksi, kadoten ja jättäen ison renkaan veden pintaan. Kädet vapisivat, kelluntarengas kääntyi väärään suuntaan, yritin potkia sen niin, että olisin naama tuikkia päin. Sitten kaloja ilmestyi paikalle useampia. Niitä oli joka puolella! Viskoin perhoa tuikkien kohdalle, mutta ei siellä ketään ollut. Kelluntarengas kääntyi taas väärään suuntaan. Heittosuunta oli selän takana. Tuskaista... Hemmetti! JUMALAUTA! Tuskan hiki alkoi valumaan otsalta kelluntarenkaan pyöriessä juuri siihen suuntaan, johon sen ei pitänyt pyöriä... eikä renkaan pitänyt edes pyöriä! Sitten lopulta onnistuin vakauttamaan renkaan. Tuossa tuikkasi! Iso! Toinen! Heitin toiselle, sitten ensimmäiselle, ei tulosta. Jahtasin tuikkeja, onnistumatta. Sitten tärähti. Vapa väärällään.. Jesssh! Tämä tunne oli sitä jotain... Harjus loikkasi ilmaan, muistin samalla kameran... Ja sen, että kamera oli teltalla. Tottakai... Väsytin 50-senttisen paistikalan, pamputin ja verestin sen ja laitoin kalapussiin odottamaan vedet kielelle nostattavaa nuotion loimua. Jatkoin tuikkien metsästystä. Viskoin vierelle, eteen, taakse, ja liian kauas, todeten lopulta, että niitä on lähempänäkin eikä kannata pilata kalastusta woimavedoilla. Hetken päästä iski isomus. Samalla tajusin, että se oli kokoluokaltaan ennätyskalakandidaatti. Se perkeleen kamera! Väsyttelin jötkylää aikani, sitten ryhdyin hitaasti samalla sotkemaan räpylöillä hitaasti kohti kotirantaa. Kala tuntui olevan tukevasti koukussa, joten kiihdytin hieman vauhtia ja samalla kelasin siimaa lyhyelle. Sain körmyn lopulta haaviin ja annoin haavin lillua vedessä. Pääsin pitkän urakan jälkeen kotirantaan ja viittoilin Jussia ja Mikaa paikalle. Hemmetin torvelot vaan seisoivat paikallaan huitomisistani huolimatta, kuulematta huutojani, mutta tajusivat vihdoin tulla paikalle ottamaan pönöä ja mittaa kalasta. Palautin mittauksen ja pakkopönöjen jälkeen 56-senttisen ennätysharrin takaisin syömään päivänkorentoja ja palasin takaisin ottiasemaan, tällä kertaa kameran kanssa. Ei voisi alkaa harrikeikka enää paremmin kuin enkkakalalla... 
Ennätysharjus 56 cm elvytyksessä
Jussin jäädessä rantapusikkokalalle Mika saapui myös paikalle. Harjukset ryhtyivät taas syömään ja koukutimmekin muutamat. Mikalla kävi alottelijan tuuri: ennätysharri, 54 cm, ja heti ensimmäisenä päivänä. Päästin yhden yli 50-senttisen kasvamaan sekä reilun nelivitosen. Sitten alkoikin jo suolenmutkaa kutittamaan, joten siirryimme nuotiolle. Päivän menu: rieskasta tehty calzone voissa paistetulla harjuksella täytettynä. Ja sitten alkoikin tuulemaan ja kaakossa jyrisi ja salamoi. Kärvistelimme hetken mutta sitten tuuli yltyi liian kovaksi ja menimme elpymään teltanliepeiden lepattaessa. 
Tuikki!
Harri räpylän päällä lepäämässä
Roiskis!
Kellurengaspönö
50 senttiä paistiharjusta
Paistaminen alkaa
Harjusta fileinä
Synkeä on ilma Rommalla
Ja tuulee...
Nousimme jonkun ajan päästä ylös, joimme sumpit. Läksimme Mikan kanssa tuulen jatkuessa, tosin onneksi siedettävänä, katsomaan ylävirran menoa ja meininkiä, Jussin jäädessä levyksi kuittaamaan univelat. Vaan eipä ollut meininki kummoistakaan. Pieni siivu konjamiinia helpotti unen tuloa... keskiyöllä... 30.6.2008 
Tunturikihu suorittaa ohilennon
Tulihan nukuttua univelat hevon kettuun. Aamupuuroa naamariin ja kärvistelyä, tuulta kun piisasi. Ei suurempia tehty kunnes Mikan edellisiltana suolaama harri alkoi muistumaan mieleen. Raapastiinkin harri leivän päällä vatsantäytteeksi. Että osasikin olla jumalaista! Siirryimme pienen hetken päästä kärsimättöminä kalastuspuuhiin. Jussin jäädessä kotirantaan läksimme Mikan kanssa vastarannalle etsimään tuulensuojaista kalastuspaikkaa. Piiskasin koskipätkää ilman hajuakaan kalasta. Ensimmäinen välinemenetys: perho jäi pohjaan. 
Rommassa riittää vettä
Leirin koskea
Leirin koskea
Siirryin kosken niskalle ja jäin istuksimaan rannalle, tuulen piiskatessa selkää. Mika saapui paikalle ja alkoi tuulesta välittämättä kahlaamaan ja kalastamaan. Katselin kun Mika väsytteli ja vapautti 45-senttisen harjuksen. Siirryin tovin päästä 100 metriä ylemmäs armottoman risukon läpi. Mieleeni muistuivat ne useat kirjoitukset, joissa pusikot mainittiin Rommaenon kirouksena. Ne kirjoitukset tuskin olivat tästä paikasta, sillä tämä paikka oli HELVETTI! Mutta jostain syystä sitä taas tykkäsi rämpiä, ehkä tietoisuus siitä, että siellä ei ole muita vaikutti asiaan. Toisaalta, minussa on aina asunut pieni pajukkohullu... onneksi helvetti oli suhteellisen lyhyt paikka... mutta lyhyyteensä nähden sangen hikinen... 
Mika ronkkii tuulensuojassa harjuksia
Palailin lyhyen huitomissession jälkeen tyhjin käsin Mikan luo ja koukutin paikalta yhden n. 35-senttisen. Mokoma sintti... todennäköisesti se jäisi pienimmäksi harriksi tällä reissulla, sen verran hyvältä näytti kalastus leirin kohdalla... Palasimme pienen tauon säestämänä leirille ja söimme maukkaat pussimuonat. "Jääkaapista" kaivoimme esiin huurteiset oluet. Ja sitten vetäydyimme lepattaviin telttoihimme tirsoille. Tirsoille, jotka keskeytyivät välittömästi kopteriäijän laskeuduttua leirin viereen. Liettualaiset kumiveneporukat olivat hukassa. Hävetti hieman kun ensin singahdin pihalle sukkahousut jalassa. Singahdin yhtä pikana takaisin telttaan laittamaan housut jalkaan. Kerrottuamme lentojätkälle missä viimeksi olimme heidät nähneet, lentojätkä hurautti alavirtaan - ja me takaisin telttoihimme. Kohta kopteri hurauttikin ohitse kohti Kilpisjärveä... Herättyäni kuulin häviävää höpinää. Jätkät prkl läksivät joen toiselle puolelle ja jättivät minut tänne yksin! Otin kuitenkin rauhallisesti ja keitin kupillisen kuumaa ja katselin ympärilleni. Jo oli pojilla vapa väärällään! Ja kohta toinenkin... Vaikkei ollutkaan tyyntä ja tuuli tuiversi, harrit tuikkivat ja ottivat poikien pyytöihin. Totesin tuulen olevan hiipumassa ja hyökkäsin kelluntarenkaan kanssa poikain kanssa samalle nurkalle. Jo vain tuikkii harri! Mikalla oli 48 cm ja Jussilla 47 cm kalat jo ruokakaloiksi, joten pääsin tappohommissa tällä kertaa helpolla. Olivat päästelleet jo useampia kasvamaankin. Pienen tovin päästä vapautinkin jo 45 cm lurjuksen. Ja karkuutin & tumpeloin muutaman. Alueella oli joka puolella kalaa, joten tuikinmetsästys ja tarkka heitto oli kaiken a&o. Vapautin vielä toisen 46-senttisen ja pari pienempää, Jussin saalistaessa ruohoa. Kala karkasi mutta jätti Jussille läjän ruohoa korvaukseksi. Palasimme juuri ennen sateen alkua rannalle, perkasimme ja suolasimme kalat sekä pakenimme sadetta teltoille. Siellä odottikin The Macallan 10 Cask Strength, johon sopi kuin suola harjukseen tilkka tunturijuomaa jatkeeksi... Nae Macallan, nae fish... Hetken kuluttua sade lakkasi. 1.7.2008 Aamupalan jälkeen päätimme tehdä reissun alavirtaan. Trangia, kaasupullo ja pussimuonat reppuun ja leppoisaa kävelyä kalapaikalle. Leppoisaa? Kartasta katsottuna reitti näytti soiselta. Yhtä märältä kuin teinityttö ensitreffeillään. Olimme silti laiskalla ja helppoa kävelyä toivovalla päällä, joten päätimme jättää kahluuhousut teltalle. Suon ylitys alkoi hyvin, sitten eteen tuli lompolo, joka piti kiertää. Suo oli märempi kuin se teinityttö. Suolla oli vettä joka paikassa. Ei se ollut suo, se oli järvi. Ei siitä kastumatta vaelluskengät jalassa päässyt noin vain. Etenkään kun ne eivät olleet pitkävartiset. Tosin pitkävartisillakaan ei olisi aivan tuosta vaan uskaltanut vetiselle lutolle astua... Jouduimmekin kiertämään suhteellisen kaukaa ennenkuin löytyi paikka, josta "tennistossukalastajat" pääsivät liki kuivin jaloin eteenpäin. Ja äkkiä sade iski niskaan. Käänsimme sille selkämme ja seisoimme suon keskellä voimattomina. Olisipa joku ollut ottamassa valokuvaa: kolme miestä aivan avuttomina, ja surkeina, keskellä suota... 
Harrisuvanto
Leirikoski
Kääkkäkosken niska ja suvanto
Kääkkäkoski
Lopulta sade loppui ja pääsimme loikkien suon yli kovalle maalle, jota pitkin oli helppo tassutella huolettomasti, kuin kotoisissa kangasmetsissä. Lyhyen tassuttelurupeaman jälkeen pääsimme koskelle ja "majoituimme" eräälle pienelle harjunyppylälle. Läksin alavirran suuntaan ja kahlasin maastokengillä matalarantaisen ja tulvaisen kosken rantaan. Viskoin pientä uppoperhoa lähinnä taimenen toivossa. Hiljaista oli. Yläpuolisella suvannolla ei ollut ketään, eikä koskessakaan tuntunut olevan. Yksinäinen harjus iski aivan viime hetkillä. Päästin 40-senttisen harrin jatkamaan ruokailua. Palasimme kaikki harjunyppylälle ruokailemaan, ilman saalista. Harjun vierestä löysin valkoisen hännän, jonka ilmeisesti napakettu oli unohtanut ottaa mukaansa. Hännässä oli häntäluu, tai mikä lie rusto, sisällä. Itse napakettua en saanut käsiini haastattelua varten... Kohta ruokailun jälkeen palasimme kaikki leiriin hieman pettyneinä koskeen, tällä kertaa ilman sadetta. Paluureissua helpotti se, että nyt tiesimme mitä kautta pääsimme kuivin jaloin suon yli. Päätin lähteä kelluntarenkaalla alavirtaan. Mika ja Jussi seurasivat. Jussi koukutti ennätysharrinsa, 54 cm. Mika puolestaan koukutti ja vapautti 3*46- ja 2*45-senttiset harrit. Pamputin 51-senttisen savukalaksi eilisen kaveriksi, lisäksi vapautin 48-, 47-, 46-senttiset harjukset. Kaikki laittoivat lisäksi muutamat pienemmät uimaan. Ja normaaliin tyyliin Jussi tumpeloi parit. Kaikenkaikkiaan mainio kalastushetki. Ja tätähän tänne oltiin tultu hakemaankin. En aio vaatia rahoja takaisin. 
Kellurengaspönö
Suurharjus haavissa
Jussin 54-senttinen ennätysharjus
Päivänkorento sormella
Otimme loppuillan rennosti. Mika yritti väkisin. Eikä onnistunut. Me Jussin kanssa onnistuimme... Koko tämä kalareissu on pelastettu jo tällä päivällä. 2.7.2008 Heräsin ensimmäisenä. Amatöörit vielä kuorsasivat, teltta täristen ja heiluen. Nautin aamupuurot, -mehukeitot ja -myslit rauhassa, sällien noustessa ylös vasta oltuani valmiina sotaan. Hitaimpien saatua vihdoin syötyä laitoin kelluntavarustuksen päälle. Läksimme Mikan kanssa alavirtaan, Jussin lähtiessä vieläkin alemmaksi. Karkuutin kaksi ja onnistuin tumpeloimaan ohilyönneillä muutaman. Alempana Jussi koukutti 54-senttisen, uusien harriennätyksensä. Palasimme leiriin nauttimaan graaviharjusta ja varrasleipää / näkkäriä. Se oli edelleenkin jumalaisen makuista. Jumalaisharrin jälkeen valuimme kaikki jälleen alavirtaan. Mikan ja Jussin kalastaessa alempana, koukutin ensin yhden 47 cm harrin, vapauttaen sen, sitten siirryin poikien luokse siikatuikeille, jossa Jussi ensitöikseen katkotti siialla perukkeensa. Siiat, joita ei ollut ilmeisesti kuin muutama, ehkäpä vain pari hassua, ryhtyivät tuikkimaan vieressämme. Jumalattoman suuri selkäevä ja pyrstö nousten ja hitaasti häviten ne imaisivat päivänkorentoja pinnalta, aiheuttaen vapinaa ja tärinää vieressä seuraaville kalastajille. Olin jo liki varma, että tältä reissulta palattaessa minun ei tarvitsisi miettiä mihin vanhainkotiin Jussin voisi jättää, niin jännittyneellä ilmeellä Jussi tuikkeja katsoi - pelkäsin sydänkohtauksen iskevän minä hetkenä tahansa... 
Harjus rimpuilee
... mutta rimpuilu ei auta
Lentävä lappalainen
Lentävä lappalainen on pudonnut
Iso harjus lähtee takaisin kotiin
Kohta tarjoamaani perhoon nappasi jättisiika, terävä selkäevä pintaa viistäen. "Kahen kilon siika! Jumalauta, mikä mötkö!" Jättisiika molski hetken pinnassa tyypilliseen siian tapaan, vasen kylki, oikea kylki, vasen kylki, oikea kylki pinnalla ja lopulta se karkasi. Vitutus oli aikamoinen, kyseessä oli selkeästi suurin siika, jonka olin koskaan nähnyt. Elävänä. Mutta ketä K-kaupan Väiskin kala-altaalla olevat lötköt kiinnostavat? Sain samasta paikalta vielä 44 cm harrin ja useita yrityksiä siioilta mutta eivätpä siiat vaan osanneet. Jussi sentään kesytti 57-senttisen siian suolakalaksi. Mika väsytteli 52-senttisen harrin heti perään, vapauttaen sen syömään niitä lukuisia ohi lipuvia päivänkorentoja... Siirryimme lopulta leiriin valmistamaan maailman parasta harrisoppaa. Ja sehän maistui ja päälle maistui vielä mukillinen valkoviiniä. 
Kahen kilon siika
Leuhkat eväät
Aurinko hävisi mustan pilven taa ja tunturilla satoi jotain mustaa... Sitten tapahtui jotain aivan yllättävää: pohjoinen taivas sinertyi täysin, eteläisen ollessa täydessä umpipilvessä. Jussi kömpi telttaan ja ryhtyi kuorsaamaan, Mika ja minä puolestamme läksimme kalaan alavirtaan. Aktiivisen huiskimisen tuloksena siika 44 cm, harri 40 cm ja Mika sai haavittua myös 40-senttisen lurjuksen. Pieniäpä olivat... Palasin leirille tuikkimistiheyden harvettua olemattomiin ja keittelin kuumat kupit ja toisenkin heti perään. Mika palaili hetken päästä tyhjin käsin. Tuikkinut siika pisti miestä vituttamaan... miehelle oli kasvanut iso siika-apina selkään. Ja sekös pisti sivulliset hirnumaan... Kärvistelimme tunnin verran parin näkäräisen kanssa ja vaivuimme vihdoin tiedottomaan tilaan, Jussin kuorsaus suojanamme ja turvanamme. 3.7.2008 Normaalien aamumysli-puuro-mustikkasoppien jälkeen lähdimme taas leiriltä alavirtaan. Nykäisin siinä sivussa parit harjukset, kokoa 46, 47, 48, 44 senttiä. Lyhyen session jälkeen palasimme leiriin syömään graavisiikaa ja näkkäriä. Palasimme sen jälkeen takaisin joelle. Jokunen tuikki näkyi päävirran loppuliu'un oikealla puolella. Asetuimme siihen parkkiin ja ryhdyimme viskomaan sinne. Jonkun ajan päästä napsahti Mikalle siika, ja yllättäen ilmoille kajahti: "Kahen kilon siika! Jumalauta mikä mötkö!". Ja useampaan kertaan. Mika sai siika-apinansa pois selästään. Pituutta sillä oli 57 cm. Ei huono suolakalaksi. Ja Jussi tumpeloi siikatuikkinsa kanssa, samalle kalalle parikin kertaa. On se kaikkien tumpeloiden päällikkö. Sitten Mikalla taipui vapa ja harjus oli lirissä. Melkein heti perään Jussin vapa nyrjähti mutkalle ja samalla omaa perhoanikin vietiin. Kaikilla kolmella kala kiinni samaan aikaan. Trippel huk! Tämän taistelun hävisin, Jussin kalan ollessa 52-senttinen, Mikan 50-senttinen harrin, minun joutuessa tyytymään nafti nelikymppiseen harjukseen. 
Ja taas pääsee harjus kotiin
Viskoimme vielä tovin, sitten Mika ja Jussi palasivat leirille, Mika suolasi kalan ja Jussi kävi uimassa. Tartutin ja väsytin sillä aikaa mötkäleen, joka tuntui ennätysluokkaa olevalta harjukselta. Se osottautui pitkän väsytyksen jälkeen kuitenkin 'vain' 48-senttiseksi. Olipas vahva jässikkä. Viskoin jonkun aikaa tyhjää ja kirosin auringon piiloon menoa ja tuulen yltymistä. Päätin valua alavirtaan päin, paikkaan, jossa viimeksi näimme siikoja. Aurinko paistoi eikä hönninkäisiä näkynyt, joten riisuin paidan ja aloin ottamaan aurinkoa perhovapa kourassa. Kepitin yläosattomissa ensin 52 cm harrin, hieman alempaa 41 cm siian ja lopuksi vielä mainion 55 cm harrin. Aurinko hävisi huntupilvien taakse ja ilma viileni. Paita oli pakko laittaa päälle. 
Toinen lentävä lappalainen
Vedenalaiset purjeet
Harjuksen sivuprofiilin palanen
Kahen kilon siikahan se siellä
Brokeback Mountain
Palasin leiriin ja ryhdyin säätämään pussimuonasta syötävää muistuttavaa muhennosta ja nautin sen kanssa hiukan valkoviiniä. Ja sitten vähän lisää viiniä... Tuuli nousi ja alkoi hytisyttämään. Ja aurinko paistoi taas tyhjältä taivaalta. Kylmä. Ja hyttysiä oli nyt miljoona. Per kuutiometri. Onneksi kaukaisuuden ääni etelästä lämmittää... 4.7.2008 Normaalit aamutoimet ja -puurot, sitten sääolosuhteiden määrääminä päätimme laittaa pupanahkat päälle ja suunnata "Kääkkäkoskille". Taivas oli liki pilvetön mutta tuuli oli ikävän kylmä. Kerrassaan täydellinen vaelluspäivä. Pakkasimme mukaan trangian, kaasuputelin ja polttimen sekä kuivamuonapussit lusikoineen mieheen. Talsimme hyvän matkaa ja pääsimme joen rannalle. Kahlasimme sivuojan yli saareen ja löysimme itsemme aarniometsästä. Vihreitä pajuja, miestä korkeampia, maata pitkin kasvavia, käppyräisiä, kerrassaan vituttavaa kasvustoa. Hiki virraten pääsimme päävirran puolelle, huomaten olevamme hieman syvällä kohdalla. Vielä muutama askelpari ylävirtaan, siellä olisi kahlauspaikka. Mika voitti pitkällä tikulla ensimmäisen heittovuoron kosken niskalta. Kahluumatkan aikana Jussi huusi jotain mitä en kuullut. Jatkoin matkaa hetken ja käännyin katsomaan ja kysymään että, "mitä?". Samassa huomasin syyn: Jussin Akubra-lätsä oli lähtenyt virran vietäväksi. Eikä Jussi voinut kuin katsoa... Läksimme Jussin kanssa alavirtaan etsimään, mutta etsintä oli toivotonta... Mika kalasti silläaikaa niskaa. 
Mika Kääkkäkosken niskalla
Kääkkäkosken ylin koski
Kävelimme Kääkkäharjun kosken loppuun eikä lätsästä näkynyt liertäkään... Kahlasin loppuliu'un keskelle ja paiskoin perhoa ylävirtaan. Sainkin pienen 30-senttisen iskemään mutta siihen se jäikin. Palasin ylävirtaan ja keskellä koskea, erään pienen rantalahdelman vierellä pysähdyin nähtyäni vedessä hahmon - taimen? Vai oliko sittenkin hauki? En nähnyt hahmoa kunnolla, kunnes pyrstön edessä oleva iso evä paljasti pedon: haukihan se. Seurasin koskipedon touhuja hetken. Se lipui hitaasti koskelle päin, sitten kääntyi, palasi rantaan ja lähti lipumaan alaspäin rannansuuntaisesti. Yhtäkkiä se teki jotain omituista. Se nosti naamansa vedenpinnan yläpuolelle ja "haukkasi" ilmaa. Sitten se sukelsi ja päästi usean ilmakuplan ryppään veteen. Mitähän hittoa sekin luuli tekevänsä? Palasin ketunpesän kohdalle ja huomasin Jussin ylempänä etsimässä lätsäänsä. Kahlasin vielä ylävirtaan samalla kalastellen eikä näkynyt Jussin kotsasta vieläkään mitään. Palasimme ketunpesän kohdalle molemmat ja odottelimme hetken. Päätimme kuitenkin mennä kosken niskalle syömään. 
Tunturitirpan pesä
Kosken niskalla Mika oli jo tulossa meitä vastaan. Päätimme palata kosken niskalle murkinalle. Siinä keittoveden kiehumista odotellessa viskoin niskamonttuun perhoa hetken, koukuttaen siitä yhden alle kolmekymppisen. Toistaiseksi pienin harjus. Tuuli ei ainakaan suosi, paleltaa... Lusikoimme kuivamuonat nassuun ja kalastukseen pettyneinä kahlasimme takaisin leiriin. Yhteistuumin siirryimme kikkelinkutistuskeikalle. Veden lämpö oli 12 astetta, joten kutistusasteen saa jokainen päätellä siitä. Toimituksen jälkeen olimme siinä kunnossa, että paikallisissa naistentansseissa olisi ollut menekkiä. Lahkeeseen tosin olisi joutunut laittamaan fylliä. Ja matka paikalliseen oli häiritsevän pitkä... Sitten odotimme vain tuulen tyyntymistä. Aurinko paistoi suoraan telttaan sisälle ja tuuli oli aikamoinen eikä hyttysiä mailla halmeilla, joten siirryin ottamaan aurinkoa telttaan pimppasilleni, Mikan ja Jussin siirtyessä suolakalan ja snägän hotkimiseen. Toivottavasti jättävät mullekin... Tuota valkoviiniä on vielä vähän... Mika ja Jussikin siirtyivät lopulta tuulen suojaan, minä edelleen otin aurinkoa absidissa yläosattomissa, odotellen parempaa ilmaa. Sitä ei tullut koskaan sinä päivänä... 5.7.2008 Tuulee... Käännyin makuupussissa ympäri ja näin mieluisia valveunia etelän hedelmistä. Päätin, että nousen myöhemmin, juuri nyt en halunnut... Heräsin pari tuntia myöhemmin ja vetkuttelin edelleenkin ylösnousua. Lopulta vastahakoisesti mahan kurniessa jouduin kömpimään ylös. Tuulee... ja taivas umpipilvessä. 7 astetta "lämmintä". Aamupala-askareiden jälkeen ihmettelimme ensiksi tunturimaailman menoa. Sitten emme tehneet mitään. Kalastelu jäi vähiin. Yhden näihin oloihin minimaalisen harrin sain kotikoskesta. Mika sai alempaa 47, 42-senttiset harrit ja kiloisen liman kokoa 12 olevalla pintaperholla. Ihme kun ei ottanut haukea ruokakalaksi... Siitä mainitsinkin useasti, olisi jotain syömistä... Hyi olkoon, pelkkä ajatuskin limapäivällisestä sai oksennuksen kurkkimaan kurkun yläpäähän... voita meillä ei ollut ylimääräistä kiloa yhtä pulikkaa varten... 
Luupää ja pala ruohoa
Naamio paistaa veden läpi
Loppuilta kului nyppylän takana tuulensuojassa paskaa jauhaen, hikistä konjamiini- ja viskitilkkaa nautiskellen. Lämmitti sekin hiukan. Sormet jäätyivät. Varsinainen jäätuuli... Pari tuikkia näin koskessa. Normaalisti olisin saattanut singahtaa vapa ojossa, mutta ei tänään... Tänään minulla särki päätä. En olisi antanut kenellekään. Tuuli oli tehty jäästä... 6.7.2008 Tuulee... Viivyttelin ylösnousua kunnes kuulin molempien kanssakalastajien nousseen ylös. Aamutoimien aikaan kello oli yli 10. Lämpöä riitti kokonaiset 8 astetta. Ja tuuli viilensi ihoa... Aurinko tuli esiin mutta tuuli nousi ja pilasi alkupäivän. Tuulesta huolimatta läksimme alavirtaan kalalle. Jussi ja Mika menivät alemmas, jäin vielä ronkkimaan alavirran ylempää osaa. Koukutin hetken päästä tulisen harrin ja sain väsytellä sitä tovin. Sitten se nirhaisi siiman kiveen ja meni menojaan. Perukkeen kärki oli kuin hauen jäljiltä... ja pieni epäilys heräsi kalamiehen mielessä... Ohitin Mikan ja Jussin. Eivät olleet nähneet evääkään. Asetuin hyvään heittopaikkaan ja viskasin pyydön veteen. Koko alue oli kuin kuollut. Päivänkorentoja lipui siellä täällä mutta kaloja ei ollut. Nostin perhon ylös ja viskasin uuteen paikkaan. Schlurps! Kala kiinni! Vapa nyki kuin siellä olisi ollut siika. Kala ei näyttäytynyt vaan jumputti ja yritti karata avomerelle. Se ei hyppinyt kuten harjus vaan jumputti ja nyki. Sitten se nousi pintaan, pyörähti, näytti palan itsestään ja vajosi taas alas. Aivan kuin sen pyrstö olisi ollut pyöreäpäinen? Ei hemmetti, limatuubi? Ei kai taas!? Tämä se vielä puuttuisi... Olihan Mika eilen koukuttanut jo yhden pintaperholla. Ja mikä se äskeinen kala oli ollut? Sitten se tuli lähemmäksi ja pääsin näkemään sen. Huhhuh, oli se sentään harjus, eikä hassumman kokoinenkaan, olisikohan vaivainen puolimetrinen? Sain sen lopulta väsytettyä ja hinattua haavin suulle. Makoisannäköinen paistiharri, 48 cm. Tuuli ei aikonut lämmetä eikä varsinkaan laantua joten päätin hetken päästä palata takaisin leirille. Fileoin harjuksen ja kun olin valmis, saapuivat Jussi ja Mika takaisin. Mika oli koukuttanut 46-senttisen harrin suolakalaksi. Jotenkin alkoi jo tuntua siltä, että graaviharjusta ehkä syötäisiin joka päivä. Ja jos ei joka päivä, niin ainakin joka ilta. Seuraavaksi asialistalla oli siis ruokailu. Paistoin harrin ja Jussi teki muusin, Mika myös itselleen. Nautimme maukkaan harri-pottumuusiannoksen oluen ja valkoviinin kera. Ruokailun jälkeen piipahdimme vielä lyhyesti kalalla näkemättä evääkään, poislukien koukuttamani n. 30-senttinen harjus. Palasimme eritahtia leirille juomaan kuumat juomat. Sitten odottelimme ja toivoimme ilmojen muuttumista. Etenkin tuulen. Mika ei jaksanut vaan lähti koettamaan onneaan. Jussin kanssa kärvistelimme leiriharjulla loppuillan siihen saakka kunnes Mika palasi yhden vaivaisen tärpin rikkaampana hyttysten valloittamalle harjulle. Nautimme kupilliset jos toisetkin kuumaa ja ihan pikkiriikkisen maustettua juomaa jäisessä tuulessa. 
Romman yö
Keskiyöllä tyyntyi täysin ja odotukset huomisesta alkoivat nousta. Kalastukseen käyttämäni sukkahousut, leggins-tyyppiset, vetelivät liki viimeisiään. Ehkä ne huomisen vielä kestäisivät. Teltassa roikkui varakappale, joten huolia ei ollut. Makuupussia varten varaamani kahdet parit olivat vielä priimakunnossa molemmat. Mikäs reissumiehen on reissussa olla kun on välineet kunnossa... Makuupussi oli jäisen kylmä. Lämmitin sitä pitkän tovin ennenkuin upposin kokonaan sen sisuksiin. Jussi kuorsasi, joten uskalsin nukahtaa... ennen nukahtamistani pyysin hiljaa itsekseni, etteivät sopulit hyökkäisi joukottain tuulen mukana kimppuu. Toivottavasti en näkisi niistä painajaisia. 7.7.2008 Tyyntä!! Kiven taakse tuulen suojaan oli kerääntynyt harrille syötävää... 
Harjukselle ois taas häpsiskäkkiäisiä tarjolla
Syöksyimme intoa täynnä alavirran suuntaan, jossa näkyikin useita pintakäyntejä. Päästyämme pelipaikoille alkoi tietenkin heti tuulemaan. On se ihmejuttu... Tuuli häiritsi kalastusta mutta asentopaikallamme oli ajoittain tyyntä ja siellä pystyi kalastamaankin siten, että kalastaminen tuntui mukavalta. Tuuli ei ollut mitenkään kova mutta se ei pitänyt hetkeäkään taukoa... 
Harrisuvanto
Siinä oli tuikki! Heitin kohdalle. Nousi! Hylkäsi... Heitin uudestaan. Nousi! Hylkäsi... Heitin kolmannen kerran. Selkäevä vilahti viimeisen kerran ja perho lipui hylättynä alavirtaan... Siirryimme kotikoskelle ja huono kalastus senkun jatkui. Viime hetkillä iski sentään pikkustriimeriin 47-senttinen harri. Mika kalasteli samaisen kosken niskalla ja onnistui koukuttamaan sieltä 49, 46, 46, 44, 43, 40, 40 -senttiset harrit. 
Päivän ruokakala
   
 
Aurinko ei enää lämmittänyt. Viima oli jäinen. Tunsin oloni silti lämpimäksi. Syy oli jossain aivan muualla... 8.7.2008 Liepeet lepattivat. Sitten tyyntyi. Luonto kutsui nestemäiselle retkelle. Ja taas tuuli jatkoi repimistyötään... Päätimme aamupalan syötyämme lähteä ylävirtaan, vastarannan kautta, suon halki... Jussi yllättäen kieltäytyi ja jäi leirivahdiksi. Matka näytti kartalta katsottuna suhteellisen helpolta. Ja sitähän se olikin, ojaa ja muutamaa viidenkymmenen kilometrin levyistä suota lukuunottamatta. Matkan suunnittelu vain vaati hieman aikaa ja kesken kaiken pähkäilyä, keskellä suota. Hetken aikaa kalastimme paikassa, jossa kukaan muu ei ollut koskaan kalastanut. Lohi ei syönyt... 
Paikka jossa ei kukaan TAATUSTI ole ennen kalastanut
Jatkoimme matkaa. Kartta oli onneksi hyvä ja sitä oli kahta sorttia, isossa koossa ja pienemmässä, ja kartasta näki, että suota piisasi. Mutta sen näki toki ilman karttaakin. Sen haistoi. Ojentelimme käsiä suoriksi tuohon ja tuohon suuntaan, yrittäen vakuuttaa toisillemme, että juuri tuo suunta olisi se paras suunta. Pääsimme lopulta molemmat selvyyteen siitä mihin suuntaan uskallamme lähteä henkemme uhalla rämpimään. Järvien välistä pääsimme yllättäen kuitenkin kovaa, joskin ajoittain muhkuraista maastoa pitkin. 
Kumpuraista ja kovalta näyttävää maastoa, mutta...
Saavuimme yllättävän vähäisellä hienmenetyksellä haluamaamme kalastuskohteeseen ja sovimme, että minä menen ylävirtaan ja Mika alavirtaan ja että pidämme ruokatauon alavirran suunnassa olevalla jokilampareella. Tärkeä komento, jonka annoin Mikalle oli, että ottaa ruokajuomat ja laittaa ne lähelle kyseistä lamparetta johonkin kylmään odottamaan kohtaloaan. Siirryin ylävirtaan päin tutkaillen varovasti virrassa tapahtuvaa liikennettä. Mitään ei näkynyt, joten ryhdyin siirtymään alavirtaan päin. Virta syveni selkeästi eikä pohjaan enää nähnyt -- muutama metri ylempänä hiekkapohja loisti vain alle metrin paksuisen vesikerroksen alla. Suvannossa oli hiljaista, itikoiden ininä ainoana häiriötekijänä. Siihenkin oli jo tottunut eikä se häirinnyt yhtään. Yhtäkkiä keskellä suvantoa, nenän edessä, syntyi rengas, joka oli selkeästi ison harrin aiheuttama. En ehtinyt edes harria sanoa kun kala oli jo siirtynyt kymmenen metriä alemmaksi ja aloittanut siellä tuikkimisen. Mittasin siimaa ja roiskaisin perhon hieman hätäisesti tuikin yläpuolelle. Tärppi! Ja irtosi saman tien... toistin heittoliikkeet ja odotin kunnes tärppäsi. Ja johan niin teki. Mutta kala irtosi saman tien. Tämähän syö miestä! Viskasin vielä muutaman kerran kunnes perho alkoi uppoamaan välittömästi veteen iskeydyttyään. Päätin vaihtaa perhon. Se olikin hyvä päätös, sillä ilmeisesti jo ensimmäinen kala oli saanut koukun katkeamaan. Eipä ihme ettei tarttunut... Mielessä kävi se pahin pelko - olisiko se pintaperhohauki seurannut minua tänne asti... pyhä vihani vihernieriää kohtaan alkoi saada lisää höyryä... Jatkoin tassuttelua Dressman -askelin alavirtaan, risukon haitatessa hidastettua kävelyä. Jäin välillä aina väijyasemaan pehmeälle suopohjalle, yrittäen pysyä pystyssä mättään heiluessa jalkojen alla. Sitä tuntee olonsa orvoksi täydessä hiljaisuudessa, itikoiden inistessä korvissa ja nenässä, suon hyllyessä jalkojen alla ja pelon siitä, että mätäs pettää koko ajan ollessa mielessä. Ja taustalla pyörii lisäksi ajatus: 'jos nyt kaadun tai horjahdan niin tuo harjus häviää suotorpeedon lailla kolmen kilometrin päähän piiloon vieden kaikki lajikumppaninsa mukanaan ja sulkee vielä ison suunsa moneksi hetkeksi'. Vapisevin jaloin tärisin suomättäällä joen reunalla ja tuijotin veden pintaa... liikkumatta kuin seita. Siinä on tuikki! Ylävirran puolella. Liian kaukana... piti siirtyä lähemmäksi... varovasti, älä täristä rantapenkkaa! Siinä, taas! Alaspäin siirtyneenä, nyt enää kolmen metrin päässä... liian lähellä, kirosin ahneuttani siirryttyäni turhaan ja huonoon heittopaikkaan... taatusti heitto saa sen pakenemaan, ajattelin... ja heitin silti. Ja sehän pakeni. Jäin seitana seisomaan paikalleni tyrmistyneenä ja vajosin ajatuksiini. Kohta yllätyksekseni isomus palasi, alavirtaan päin, tuikkien. Vai liekö ollut toinen kala... siinä se kuitenkin nyt oli, aivan nenän edessä! Ujutin perhoa sen kulkureitille uskaltamatta tuskin liikahtaa... se näki varjoni ja pakeni kuin suo-ohjus... palaamatta enää takaisin... Talsin saamattomana ja pettyneenä alavirtaan päin ja mutkan takanahan Mika olikin kahluuasemissa. Jäin ylävirran puolelle ronkkimaan Mikan koukuttaessa tuikkivan isomuksen, väsyttäen sitä hetken ja noituen kuin lappalainen kun se karkasi. Läksin Mikan ohi alavirtaan katsomaan koskea ja sen keskellä olevia peilipaikkoja. Matalia olivat ja tyhjän näköisiä. Ei eväkään vilahtanut... Kevyen testailun jälkeen palasin takaisin Mikan luo syömään pussimuonaa. Norjalaisten hapanimeläkananpoika on parasta mitä voi syödä kahluuhousut jalassa. Kylmä olut siivitti kananpojan liitoa vatsanpohjalle. Ei tarvinnut moittia Mikaa ruokajuomien lämmittämisestä.
Mika tarjoilee tuikkivalle harrille
Siimat pihalle vaikka koivet on jäässä
Hiljainen suvanto
Lappalaisen kukkeja
Sapuskoinnin jälkeen laskeuduimme kosken ohi suvannolle ja jäimme harjun päälle tutkimusasemiin. "Ei siellä mitään ole." "Tuikki!" "Täh?! Missä?!" "No tuossa!" 
Siima ulkona muttei toivoakaan kalasta
Kirkasta, kirkasta...
Siirryimme seuraavalle suvannolle. Ajattelin mennä pissille. Kaivoin jo pissivälinettä kahluuhousujen suojista esiin, kun.. Tuikki! Toinen! "Siinä on tuikki, miksi et heitä?", huusin Mikalle kaivaessani edellämainittua välinettä esiin selkä joelle päin. Ei hemmetti, tumpelo ei saanut perhosiimaa luistamaan ja kaiken lisäksi onnistui sotkemaan perhosiiman pajuun. Kuka meistä nyt ei oikeasti osannut? Sain tärkeät hommat toimitettua ja pissivälineen piilotettua kiihkeiden lappalaisten katseilta ja siirryin kahlaamaan nähtyäni tuikin. Mutta tämä paikka oli nähty... Siirryimme risukossa alaspäin ja asetuimme jälleen tuikkiväijyyn. Kas, tuossa on yksi! Mika oli kohdilla ja ryhtyi roiskimaan perhoa kalan nenän eteen. Omalla kohdallani ei liikkunut ketään... Lopulta Mika onnistui koukuttamaan 49-senttisen harrin. 
Harri rimpuilee
Harri rimpuilee
Harjus rimpuilee
Harri rimpuilee
Harri rimpuilee
En edelleenkään ollut nähnyt ketään... Lompsimme alavirtaan, josta vihdoin sain koukutettua omalta kohdaltani reissun virallisen pallit-pois-padasta -kalan - 43-senttinen tuikista koukutettu harri iski kosken alimmaiselta niskalta. Mitäs erehtyi vilauttelemaan selkäeväänsä. Päästin sen toki kasvamaan. 
Tämäkö muka hillasuo? Ja paskat!
Parit lakkakukat
Harjuksen pesäniska
Romman suvantoa
Törmäsin alavirtaan kävellessäni leiriläisiin. Mika saapui leiriin hetken päästä ja joimme sumpit ja kehuskelimme toisillemme saaduilla kaloilla. Ja virnuiltiin Mikan tumpeloimisille. Jatkoimme sumpin juonnin jälkeen alavirtaan ja kalastelimme kaikki hyvännäköiset montut ja virrat, näkemättä sen suuremmin mitään. Palasimme lopulta hiki valuen ja hyttysiä täynnä leirille. Jussi oli karkuuttanut päivällä saaren alta ison ja koukuttanut kotikosken yläosasta ensin 57- ja heti perään 54-senttisen ja lukemattoman määrän pieniä. Mistähän se ne pienet oli löytänyt? Taisivat papparaisen pienet olla niitä 45-senttisiä... Ja hyvähän se on retostella niille, jotka lähtivät ottipaikkaa edemmäksi kalaan... Mika palasi vielä kosken niskalle koukuttelemaan harrin lurjuksia... 
Harri takasin
Yllättävän pieni harjus? Kyllä!
Tyytyväisinä päivän aikaansaannoksiin päätimme napostella aimoannokset näkkäriä graaviharjuksella voideltuina. Ja päälle parit lasilliset valkoviiniä, kala kun oli läsnä. Päivän päättävä mutta virallinen tiedotus: uusi hyttyssukupolvi oli syntynyt... ja niitä oli nyt satamiljoonainen määrä eiliseen verrattuna. Se varmaankin tietää hyvää kalastukselle... 
Iltahönniäinen
9.7.2008 Aamupalan jälkeen siirryimme ylävirtaan siikojen tuikkipaikalle. Siis Jussi ja minä. Mika kahlasi tutulle paikalleen kosken niskalle, paikkaan, jossa tuntui olevan kovastikin kalaa aina kun siihen kalalle meni. Siis Mika meni. Jostain syystä en itse tuntenut minkäänlaista halua kalastaa kyseisellä paikalla, tiedä sitten mistä sekin johtui... Jussi siinä kerran tai kaksi piipahti, suhteellisen pallittomana takaisin palaten...paitsi tietysti eilispäivänä. Asetuin parkkiin siikojen tuikkialueelle jonkin matkaa kosken niskalta ylöspäin ja räpylöillä pidin itseäni virrassa paikallaan. Oli helppoa yrittää pysyä paikallaan kun näki pohjassa kiven tai ruohomättään, joka on erilainen kuin muut pohjan kivet tai ruohomättäät. Sellaisen selkeästi erottuvan pohjaesineen kun otti kiintopisteeksi ja koetti pysyä sen yläpuolella niin kalastus oli helpompaa. Aikaisemmin en ollut tajunnut kuinka fiksua pohjassa olevan kiintopisteen käyttö on, olin vaan kellunut ja koittanut rannassa olevien pensaiden avulla pysyä paikallani. Eihän siitä yleensä mitään tullut, hetken päästä huomasit olevasi valunut alavirtaan kymmeniä metrejä... Matalalla vedellä ja polaroidit naamalla homma onnistui helposti, eikä tilannetta yhtään vaikeuttanut kristallinkirkas vesi... Mutta kaloja ei näkynyt. Saavuttuani paikalle, siis. Sitten välittömästi havahduttuani kelluntarenkaan paikallapysymisen teknisistä ihmeellisyyksistä yksi tuikkasi aivan vieressä. Mutta siitä kalasta ei näkynyt evääkään sen jälkeen. Jonkun ajan päästä yksinäinen siika ryhtyi tuikkimaan heittomatkan päässä. Se hävisi näkyvistä useita kertoja ja ilmestyi likimain yhtä monta kertaa taas liki samalla paikalle, jossa se ensimmäistä kertaa oli tuikkinut. Tai mistä sitä tietää oliko se ollut juuri se yksi ja sama siika. Seurasin tuikkimisia ja sitten aivan kuin salamaniskusta tajusin, että paikalla oli useita siikoja. Niitähän oli hemmetti vieköön joka puolella! Viskoin niille perhoa aina kun jossakin tuikki vilahti. Heti kun olin valmiina heittämään vasemmalle kymmenen metrin päähän nousi tunturien hidas tappajavalas siitä kymmenen metrin päässä, täysin päinvastaisessa suunnassa minne edellinen oli oletettavasti menossa. Ja jos erehdyin siihen suuntaan kääntämään heittosuunnan niin se vasemmalla ollut teki samanlaiset hidatetut evän heilautukset. Jos joku on hermostuttavaa ja ärsyttävää, niin hitaasti tuikkiva tunturisiika, juuri siellä minne et voi tai et ehdi heittämään. Joskin se on myös yksi mahtavimmista näkymistä. Kun iso siika nousee hitaasti kuin sukellusvene pintaan, näyttää selkäevänsä, vajoaa pinnan alle hitaasti kuin jättiläisvalas... pyrstö heiluen kuin hidastetussa videokuvassa... se nostaa kiihkon perhomiehelle, kiihkon, jota ei voi selittää. Se kiihko on jotain muuta kuin mikä nousee taimenen tai harjuksen tuikkimisesta. Se on selittämättömän kuuma kiihko. Vanha tunturin sanonta: Kun tunturisiika tuikkaa niin etanakin on nopea kuin salama. Mutta miksi ne eivät ottaneet minun perhooni? Sitten jokin molskahti kovaäänisesti yläpuolellani. Käännyin reaktionomaisesti, nostin siiman vedestä ja heitin pitkällä siimalla korkean kaariheiton pysäytystekniikalla vielä näkyvän tuikin etupuolelle, ylävirtaan päin. Ja samantien se harjus oli kiinni! Tiesin sen harriksi jo tuikin äänen perusteella. Väsyttelin vahvan ja painavan 54-senttisen tunturiharrin ja päästin sen lyhyen elvytyksen jälkeen kasvamaan. Tarkoituksena kun oli koettaa tältä reissulta saada siika ruokakalaksi. 
Siian tuikki
Siikojen tuikkiminen jatkui. Niille ei vain kelvannut perho yhtä helposti kuin harrille, ei todellakaan. Kauan sai perho lillua vedessä ennenkuin se tyhjää pyytäneenä joutui uuteen paikkaan. Useiden yritysten jälkeen yksi sentään lopulta antautui 44-senttiseksi graavikalaksi. Karkuutin lisäksi vielä kolme siikaa, osaamattomuuttani... Väliajalla piipahdimme hiekkaisessa saaressa katsomassa pikkukaloja ja jahtaamassa rannikkohaukea. 
Parit Rommaenon pikkukalat
Rommaenon limainen väijjykala
Melkeen kahen kilon siikahan se siellä, graavitoimenpiteitä odottamassa
Palasimme kaikki leirille nälän ajamina. Tämänkertainen menu koostui nuudelista ja jauheliha-katkarapu-sienisekoituksesta. Kyllä sillä seuraavaan ruokahetkeen selviäisi... Ruokailun jälkeen palasin takasin. Kun pääsin pelipaikalle alkoi tuulemaan, kuinkas muuten. Tuskaisen yrittämisen jälkeen päätin palata takaisin rannalle. Pienen sauhujuomatilkan jälkeen olikin aika ottaa oikoasento... 
Romman auringonlasku
10.7.2008 Siirryimme aamupalan jälkeen ylävirran puolelle. Ilma oli kerrassaan mainio. Täysin tyyni, aurinko ei porottanut eikä ollut liian kuuma, pilviä alkoi kuitenkin keräntymään taivaalle. Kalaa oli pinnassa ylävirran puolella kohtalaisesti, tuikkeja näkyi tasaiseen tahtiin muttei mitenkään suuren hätsingin malliin. Sain tartutettua 50-senttisen harjuksen, sen jälkeen toisen 50-senttisen ja välissä karkuutin yhden, varmaankin 50-senttisen, ja varmistin kolmoisvoiton vielä yhdellä tasan puolimetrisellä tunturiharrilla. Olivatkohan kaikki 50-senttiset harrit tulleet tänne johonkin hemmetin pituusbileisiin? 
Niskakalastaja
Leirikoskessa vettä piisaa vieläkin
Ja taas harri rimpuilee
Parasta A-luokkaa
Ja taasko se laskee sen pois?
Jatkoimme ylemmäs seuraavan kosken loppuliu'ulle, nähden matkalla tuikin siellä ja toisen täällä. Jokunen siika oli liikenteessä ja aina tuikin nähdessämme huusimme toisillemme ääni väristen, "Tappajahai", "Kato tota isoa selkäevää!", "Kauhee valas!", "Ei helevetti!!", "Näitsää?! Hirvee siika!", "Tää on taivas!" ja tottakai se pakollinen, "Jumalauta mikä mötkö"... Kahlasimme reiden puoliväliin asti hieman upottavaa joenpohjaa pitkin ja saimme takaheitolle näin hyvää tilaa. Onneksi pohjalla oli tasaisia kiviä, joiden päälle pystyi astumaan, ettei jalka jäisi jumiin joen pohjaan. Ja siikajuhlat olivat valmiina alkamaan. Niitä oli kaikkialla. Päivänkorentoja oli sitäkin enemmän. Yläpuolelleni oli virta muodostanut hitaan akanvirran ja pinnalla lillui niitä kuolleina ja elävinä. Ja valtavat selkäevät nousivat pintaan ja hävisivät pinnan alle ärsyttävän hitaasti. Pyrstö sivulle löysästi väpättäen ne katosivat korento kitusissaan veden alle kuin aaveet... Seisoimme parinkymmenen metrin päässä toisistamme ja molemmille riitti heitettävää. Mutta eivät ne jokaiseen tarjolleviskottuun ottaneet. Ja jos ottivatkin niin eivät ne haaviin asti selvinneet. Molemmat karkuutimme parit siiat mieheen. Mielessä kävi, että olisiko syynä rautakangen sukulaisenakin tunnettu Sage, ja olisiko pehmeämmällä mutta hitaammalla vavalla saanut siiat paremmin haavin perukoille... Molemmilla meillä oli Sagen kepit käytössä. Ja sitä pahinta laatua: XP... Kuittasin ajatelmat kuitenkin paskapuheena ja koukutin heti perään ison siian ja väsytin sen lyhyen taistelun jälkeen tutustumaan pappiini. 55-senttisestä digipuntarin mukaan 1550 g painaneesta siiastahan saa hyvän paistokalan. Siikoja tuli ja meni mutta mitenkään hyviä perhoja emme ilmeisestikään osanneet esille laitella. Mika tartutti kuitenkin lopulta 52-senttisen graavisiian, joka digipuntarin mukaan painoi 1325 grammaa. Sain vielä raahattua haaviin 46-senttisen siian sekä 49-senttisen harjuksen, Mikan koukuttaessa parit reilu-nelikymppiset siiat. Palasimme tyytyväisinä takaisin leiriin perkaamaan siiat ja syömään. Siinä välissä nautittiin toki pienet näkäräiset. 
Ja taas ne hemmetin kahen kilon siiat on täällä!
Hönninkäisiä jokunen Mikan selässä
Kerrassaan mainio kalapäivä, taas kerran. 11.7.2008 Herätys klo 10 tasan. Aamutoimia suorittaessamme huomasimme hauen pesiytyneen nälissään perkuurannallemme. Sillehän piti antaa sapuskaa kun kihu ja lokit, nuo "suuret tunturien saalistajat", eivät osanneet puhdistaa paikkaa kalapaloista, joita alkoi jo olemaan maastossa vähäisestä tappotahdistamme huolimatta suhteellisen paljon. Viritin kepinnokkaan siianruodon ja ryhdyin ruokkimaan ystäväämme, joka hoitelee talvella harri- ja siikakantaa pienemmäksi ja samalla suuremmaksi. Hyvin kelpasi siianruoto vihernieriälle. Muistelin kuinka syöttelimme taannoin Harrijoella kotihaukia samaan tyyliin... nälkäisiä ne olivat täälläkin. Onneksi ei tarvinnut mennä uimaan maha alaspäin... 
Hauen ruokintahetki: kepin päässä siianruoto ja hauki väijyy jo
Jussin kanssa nyppylän päältä seuratessamme Mika kalasteli kotikoskea hetken ja sai koukutettua reissun ainoan mitallisen taimenen. Minä ryhdyin sillaikaa valmistelemaan harjuksen tyhjentämistä täyttämistä varten. Sottaista hommaa... 
Reissun ainoa mitallinen taimen
, joka sekin pääsi kasvamaan
Ja tarvikkeemme ovat....
Lusikalla saa lihat kalasta irti parhaiten
Harjus on nyt tyhjä
Saatuani sottahommat suoritettua ja täytettäväksi tarkoitetun harrin säilöttyä alkomahoolilla (juomaksi kelpaamatonta, huom.) täytettyyn minigrippipussiin, päätimme Mikan kanssa palata eilisen kosken loppuliu'ulle. Päätös ei pitänyt, sillä matkalla ylös jouduimme hätsinkiin, josta voi vain unelmoida. Isoa siikaa oli pinnassa joka puolella ja tasaisesti. Hitaan ärsyttävästi ne taas nousivat ylös ja hävisivät jos vieläkin hitaammin alas. Nyt niillä oli myös muunlaiset tuikit mielessä, aina ei evä enää puolta minuuttia viivähtänyt pinnalla. Mutta kalaa oli ja sitä oli riittävästi. Olimme paratiisissa. Koukutin kaikkiaan 18 siikaa joista 8 karkasi. Suurin haaviin asti joutunut oli 51-senttinen ja pienin 41 cm. Mika ei osannut tänään: 3 siikaa ja lisäksi yksi karkuutus, lisäksi kaikki alle 50-senttisiä. Ei osannut mies vaikka kalastimme suht lähekkäin ja kalaa oli kummallekin tarjolla. Mutta sitten kävi juuri niin kuin aina käy, eli varma voitto valui sivu suun viime hetkillä. Mika koukutti keskivirrasta mahtisiian. Väittäisin jopa että tuurilla. - "Kahen kilon siika!"
- "Jumalauta mikä mötkö!" Mutta onneksi sain sentään useammin. 
Siiat tuikkimassa
Päivänkorentopato
Siian tuikki
Ja keskellä Rommaa pönöttää mies
Kävimme vielä lopuksi alkuperäisen suunnitelman loppuliu'ulla, jossa siikoja oli kyllä liikenteessä mutta kai se paras vire meiltä oli jo lähtenyt... 
Siiat 65 cm ja 57 cm
Palasimme leirille kuulemaan, että Jussi ei ollut saanut koko päivänä mitään. Paistoimme sika-siikaa paistinpannulla kahdesti ja makasimme selällämme maha pinkeänä. Kyllä, tämä on taikajoki. 
Viimeinen ilta Rommaenolla
Rommalla on hienoa olla
Illalla tyyntyi...
12.7.2008 Kopteri oli liki tunnin myöhässä. Onneksi meillä oli odottaessa seuraa. Hiirulainen juoksenteli ympäri maastoa ja etsiskeli sapuskaa. 
Kotihiiri käytävänsä varrella tauolla
Pallokorva
Lentokuvaa Rommaenosta
Ilmakuvaa
Ilmakuvaa
Lyhyeltä tuntuneen lennon jälkeen olimme taas sivistyksessä, hieman haikeana, ainakin minä. Olisin mielelläni viipynyt paikalla toiset pari viikkoa, tosin juomapuolesta olisi joutunut tekemään kauppaa kopterikuskin kanssa, sillä sauhujuomaa ei todellakaan enää ollut. Ehkä siihen kylkeen jonkun oluttölkin ja hätätapauksessa vähän ruisleipää ja voita... Saatuamme tavarat autoon hävisi tuo kaikki haikeus. Mielessä oli vain se, että päässiä nyt sinne saunaan... Ostimme Kilpis K-kaupasta saunajuomaa ja leipää & hedelmiä kainaloon ja Ylläkselle yöksi ja... SAUNAAN! Saunan jälkeen paistoimme makkaraa ja nakkeja pihan kodassa, sitten siirryimme paikalliseen nauttimaan tuplasavuporohampurilaisen ja oluen, lisäksi pakollinen hot shot reissun päätösjuomaksi. Sitten iski uupumus, kuten aina reissun päättöpäivänä tuntuu käyvän. Jäimme kuitenkin vielä hetkeksi paikalliseen, tyrkylle... Paikallisbaarissa olikin paikalla eräs tamperelainen munahaukka, joka oli selvästi iloissaan, kun "kolme komeaa miestä" oli saapunut tyrkylle. Silmäpeliä piisasi, kaikille meille tunturista palanneille... Läksimme kuitenkin viimeiset oluet juotuamme täysin uupuneina nukkumaan välittämättä etelästä lusthin pithon saapuneesta naaraasta. Ikäväähän se olisi ollut törmätä samaiseen munahaukkaan Mansen yössä, Seurahuoneella, syksymmällä... Uni vei mennessään pienen viskin jälkeen... 13.7.2008 Aamulla kiitolentoon saunan ja suihkun jälkeen, suuntana Pello, jossa ST1:llä joimme kahvit, sitten kohteena Tornio, taas kahvit, ja äkkiä matkaan. Kiire kotiin on, kahdesta syystä: pitää päästä huoltamaan ja pakkaamaan reissukamat kesän toista reissua varten ja toinen syy on erittäin mukava ja mieltä lämmittävä eikä kuulu teille. Ennen Oulua sain tiistaina alkavan reissun reissukaverilta tekstiviestin: "Nå nu lovar det ukkosta till Kilpisjärvi varje dag maanantaista torstaihin, i fmi-sääpalvelu pärkkele. Det blir mielenkiintoista väder, jo."
Päästään nähtävästi kesän toiselle reissulle märkiintymään heti alusta lähtien... Mika etupenkillä kommentoi, "Nyt on jonkinlainen kalastuskrapula, tuollaisen kalastusreissun jälkeen on vaikea asennoitua ja löytää motivaatiota kalastaa". Olin hieman samaa mieltä, mutta jouduin kommentoimaan, että tiistaina alkava reissuun riittää motivaatiota vaikka kuinka paljon. Oulussa oli satanut jo kolmatta viikkoa... Pysähdyspaikkana toimi enää Zeppelin, jossa pudotimme Jussin pois kyydistä. Pai pai, papparainen!
Kommentit (9)
Powered by Compojoom comment 4.1.8
|
Kiitoksia mahtavaa luettavaa.
Hakaa Sulo Tiaisen tunturihomostelutarinat mennen tullen.