|
Sivu 4 / 4
Päivä 11
15.7.2010
Heräsin 4 minuuttia ennen kissan pierua. Edellisvuonna aloitetttavaksi päätetty ja nyt aloitettu 'Projekti H65' kiilsi silmissä. Se iso harjus olisi nyt saatava...
Potkin Mikan hereille juuri sillä hetkellä kun kissa pieraisi. Olin valmis matkaan sekunnin kissan pierun jälkeen. Mutta tämä mies vaan tuhersi ja sääti saamatta mitään aikaan ja kaiken osaamattomuutensa jälkeen kävi vielä vääntämässä kuningaspultin, ihan kuin vaan täydentääkseen odotukseni tuskan. Tämä mies kulutti TUNNIN saadakseen itsensä lähtökuntoon. Olisi voinut herättää minut vaikka varttia ennen paskalle menoaan... Uskomattoman hidas kalalle lähtö... Maailmankaikkeuden hitain kalamies, sanon minä!
Se odottamisen tuska... jos olet ilolla matkassa ja kalankiilto silmissä etkä pääse sinne minne olisit menossa, mikä voi olla tuskaisempaa?
Puolessa välissä matkaa ryhdyin kiroamaan aurinkolasieni perään. Eivät olleet kaulassa eivätkä kalahatussa. SAATANA! Ne putosivat sinne rantaan lähtötohinassa! Tämäkin vielä!
Totesin ja hyväksyin tappioni. Varmaan ovat rannalla leirissä. Jos eivät niin vakuutus korvatkoon Oakleyn polaroidit, uutuuttaan kiiltävät. Hetken päästä osuin sormillani aurinkolasien niskahihnaan aivan kuin vahingossa. Siinähän ne roikkuivat, lähes irti mutta silti mukana matkassa. Huh...
Pääsimme matkaan ja hetki alkurynnistyksen jälkeen oli vuorossa kirottua tunturisuota: hopeanväristä pajua, korkealle kasvavaa "vaivaiskoivua", hyvin sammalella naamioitua rakkaa sekä ämpäreittäin vettä. Siellä mihin astuit vaikka et ollut edes suunnitellut moista, siellä oli sitä vettä. Ja sen paikan vieressä. Hiki tuli pelkästä seuraavan askeleen siirtomahdollisuuksien ajattelusta. Mutta maastokengillä siitä lopulta pääsi läpi. Hien valumisen kustannuksella.
Alun hiostumisen jälkeen pääsimme kovalle pohjalle, jota pitkin oli melkoisen helppo tallustella. Kehaisin vielä kerran tai parikin Mikaa tämän suunnattomasta lähtönopeudesta. Ato Boldon ja Fernando Alonso ovat alottelijoita mitä lähtönopeuteen tulee. Oltaisiin jo varmaan perillä jos herra ei olisi päättänyt lukea aamun lehteä ja nauttia kolmen ruokalajin kiireetöntä aamupalaa...
Miesmetsä, Jussi-metsäksikin monesti kutsuttu, oli vastassa. Joki oli pienimuotoinen mutta sen kapeat hitaasti virtaavat suvannot nostattivat odotuksia. Ja edessä oleva pitkä ja kapea suvanto näytti jumalaiselta. Se oli syvä kuin Mariaanien hauta. Reunalla seistessäni mieleni teki ottaa vaatteet pois ja hypätä tuohon hytisyttävään syvyyteen... mutta ajatus siitä isosta harrista sai moiset nautinnot siirtymään taka-alalle.
Kävelin hitaasti alas jokea ja eteen tuli leveä suvanto, johon vettä tuli kahdesta pikkujoesta. Toisessa virtaus oli hitaampi ja sen puoleinen osa suvantoa oli todellakin kuolleen näköinen: ruosteen väristä levää koko lahti täynnä. Ja matalaltakin se näytti. Mutta kristallinkirkas vesi oli ennenkin aiheuttanut syvänäköhäiriöitä matkailevalle kalamiehelle...
Kaivoin välineet esiin ja viritin ottiperhon kuosiin ja aloin piiskaamaan vettä lempeästi. Mutta kaikesta yrityksestä huolimatta matkaileva kalamies jäi ilman saalista. Jatkoin alavirtaan ja juttelin hetken Mikan kanssa, joka oli edennyt edelläni jo hieman pidemmälle. Päätimme pitää leirin suvannon alapäässä ja tulla siihen paikkaan kun nälkä porsaan nuotiolle ajaa.
Koskialueen alku oli kapea ja pienien taskujen muodostamaa kuohuränniä. Uskoin, että siinä ei olisi mulkunmittaista pidempää mutta silti päätin ronkkia ojaa eteenpäin. Onneksi edessä oli jyrkkä mutka ja sen kohdalla jyrkkä rinne, joten tyytyväisenä lopetin koskikalastuksen lyhyeen ja siirryin valvontatehtäviin rinteen päälle. Sieltä näki erittäin hyvin alhaalla olevalle joelle. Jos siellä olisi jokin elävä ollut niin sen olisi kyllä helposti nähnyt. Mutta ei siellä ketään ollut....
Laskeuduin rinteen jälkeen joelle ja kuljin uomaa alaspäin. Pajukkoa piisasi. Ja hyttysiä.
Hiljaista. Pelkäsin koko joen olevan kuollut. Tyhjä.
Pääsin vihdoin pajukon ohi, huomasin toisen puolen olevan paremmin käveltävissä, ainakin kauempana joesta oli harjua ja hiekkaa. Liki kuivin jaloin pääsin joen yli, käyttäen hyväkseni padoksi muodostunutta kivirivistöä. Tämä vastaranta oli todella selkeästi helpompaa käveltävää. Kiersin aluksi joesta poispäin koska siinä oli niin helppo kävellä. Huomasin hetken päästä, että joki on jo aika kaukana. Palasin hieman vaikeampikulkuista pajukkoa pitkin takaisin joen varteen.
Edessä oli pieni suvanto. Siellä oli hiljaista.
Toinen suvanto. Edelleen hiljaista. Suorastaan kuolemanhiljaista.
Sitten edessä näkyi herkullinen laguunimainen suvanto. Korkean pajukon läpi sen näin. Jopa yllättävän helposti pääsin laguunin reunaan, huolimatta kolmen metrin korkuisista tunturipajuista. Mistä näitä pajuja oikein tulee?
Siirryin laguunin poukaman lasku-uoman viereen kasaantuneen pienen pienen harjun päälle väijyasemaan. Kah, siinä alhaallahan muljustelee isompi taimen! Melkein jopa mittakala? Jähmetyin. Viritin. Laukaisin. Perho osui kaverin viereen ja kaveri imaisi perhon suuhunsa samantien. Ja irtosi. Pettyneenä ja hieman kiroillen vedin siimaa käsin pois vedestä, ajatuksena kuivata perho. Kala kuitenkin näki upoksissa olevan perhon, jota näkymätön voima veti siitä itsestään poispäin ja kala yllättäen päättikin hyökätä uudelleen. Ja kaikessa suuruudessaan se onnistui tavoitteessaan. Kiinni oli! Mutt ei... eihän tämä ole ollenkaan oikeaa kokoluokkaa!
Tuskissani lappasin siimaa sisään vasemmalla kädelläni samalla toivoen että kala irrottaa otteensa perhosta. Juuri silloin siihen viereen ilmestyi mörkö. Kahden kilon taimen. Vähintään. Jumalauta! Koukussa oleva kala näytti silakalta sen vierellä! Nyt tammukanpentu irrotat ottees siitä mun perhosta! Mutta eihän se irrottanut. Ei vaikka kirosin ja uhkasin tappaa sen. Sitten se veti itsensä rantapöheikköön ja irtosi. Kiitin pikkutaimenta ja kirosin samantien sen kaikkiin helvetteihin, jonne kalat joutuvat - irrotessaan pikkutaimenen leukaperistä koukku päätti kietoutua välissä olevaan ainoaan pajunoksaan. Ja lujasti.
Ihme!! Se iso taimen oli vielä paikallaan. Joku ihmeellinen sukulaisuusuhde juuri irronneen pikkutaimenen kanssa piti sen paikallaan. Siinä ne olivat molemmat kylki kyljessä kiinni. Kala, jonka olin saanut koukutettua ja kala, jonka olisin halunnut koukuttaa. Olin törmännyt samaan ilmiöön tosin aikaisemminkin. Yritin repiä huomaamattomasti perhoa irti pajunoksasta. Ne, jotka olivat lyöneet vetoa onnistumiseni puolesta menettivät rahansa. En uskaltanut nousta ylös koska hahmoni näkyminen olisi saanut sen suuren taimenen pakenemaan Markkinaan asti. Lopulta nykäisin niin, että siimanriekaleet sinkoilivat.
Kädet vapisten kokosin uuden perukkeen repeytyneen tilalle. Siihen kului lähemmäs tunti. Siinä ajassahan se iso kala oli jo päässyt Markkinaan...
Mika tuli paikalle vastarannalle juuri kun olin saanut tuskaisesti tuherrettua uuden perukkeen paikalleen ja yhdessä kalastelimme aluetta, kumpikin omalla puolellamme jokea. Hetken päästä Mika saapui laguunille, jossa edelleen odottelin sen ison kalan palaamista Markkinasta. Jonkin aikaa yrittäen Mika päätti laittaa uppoperhon siiman päähän. Ilmeisesti ei nähnyt hänkään sitä isoa kalaa...
Ja kohta taipui vapa ja kuului hiljainen huuto: "Nyt on iso". Olin siirtynyt penkan takana hieman alemmaksi ja hieman kateellisena katselin taipunutta vapaa. Jos se perkele nyt sen ison oli koukuttanut! Onneksi... kala oli iso, mutta onneksi se ei ollut SE iso... 45-senttinen taimen se joka tapauksessa oli ja haavin pohjalle se päätyi. Ruokakala. Se oli hyvä.
Ruokakala
Mika kaikkosi pajukon keskelle hoitelemaan taimenen ruokakuntoon. Jatkoin kalastusta toivoen sen ison ilmestyvän paikalle. Tiesin sen kuitenkin tuijottavan Markkinan sillantolpan juuren vieressä kauhistuneena joen yli meneviä auton varjoja. Urhoollisesti yritin kuitenkin. Turhaan...
Mika suuttui Jussimetsälle ja jätti lopulta kesken, palaten ylävirtaan. Näin kaukaa kuinka miestä syötiin. Pajukko on julma ja mies suuresta koostaan huolimatta niin pieni ja voimaton.
Mikan kadottua jatkoin jonkin aikaa kalastusta ja odotusta laguunin rannalla kunnes kärsivällisyys kohtasi rajansa. Poistuin ylävirran suuntaan suvannolle. Sain sieltä koukutettua uesammankin taimenenpennun. Kaikki olivat kuitenkin liian pieniä. Yhden kauniin taimenen onnistuin koukkaamaan, suoraan tuikilta, mutta sekin oli naftisti alle 40-senttinen.
Palasin leiripaikalle ja siellä oli vuorossa ruokatauko. Savustimme saaliskalaa risunuotion kuumuudessa. Savustuspussi on oiva väline tällaisella reissulla. Suolaa hieman kalan sisuksiin ja pussiin, pussin suu kiinni ja odotusta hetki. Odottaessa voi juoda vaikkapa yhden purkkioluen.
Taimenen pentunen
Tunturikeittiö ja ruoka-ainekset
Paluu alkoi säätämällä paluureittiä. Selkeästikään samaa reittiä ei kannattanut mennä? Mika oli jo asiaa miettinyt savustustauolla. Kartasta tajusimme, että toista kautta tosiaankin säästää aikaa, varmaankin vähintään tunnin. Vaikkakin siinä ehkä kärsii jalkaterämukavuudessa. Rakkaa näytti rinteellä kartan mukaan piisaavan. Tuuli oli ikävästi sivumyötäinen ja hyttyset ja mäkärät hyödynsivät kävelijöiden ruumiin tuoman tyvenen. Naamaan koski. Äänettömät mäkärät pitivät julmaa tök tök tök ääntä.
Tunturissa on tyynellä säällä parasta pyrkiä vastatuuleen....
Mutta leiriin paluussa on se hyvä puoli, että Stroh tarjoaa pelastuksen. Ei väliä onko mies kuollut vaiko puolikuollut, pelastus on varma. Ja niin oli nytkin.
Ja kaiken päätteeksi Mika kuorsasi ennen kuin edes ehti telttaansa.
Ja makuupussi oli täynnä jääkalikoita... Onneksi sukkahousut pelastivat, jälleen kerran...
Päivä 12
16.7.2010
Karmea kupla!
Tuulee...
Ja sataa...
Ja sataa...
Ja sataa...
Vähän välillä tuulee...
Sääliksi käy etelän ihmisiä, helteineen ja huurteisine oluineen...
Keskipäivä. En jaksanut nousta ylös. Jussi ja Mika jaksoivat ja ryhtyivät maanittelemaan minuakin ylös. Sanoin, että menkää pois.
Ja sataa..
Ja sataa...
Ja sataa...
Kävin syömässä ja puhkaisemassa uuden kuplan. Juuri kun ajattelin kalalle lähtöä päälleni siirtyi iso kupla, josta sinkosi tonnikaupalla nestettä. Tunturi-Esterin kosto. Jätin kalalle menon väliin.
Ja sataa...
Ja sataa...
Tuuli oli yllättäen rauhoittunut ja se nosti hieman tunnetta ylös. Väijyin tilannetta jolloin voisin siirtyä kalastusasemiin. Mutta sade ei antanut siihen mitään mahdollisuutta...
Pojat saapuivat puoleltaöin leiriin litimärkinä. Jussi oli saanut taimenen, Mika kaksi samanmittaista harjusta. Ainoastaan harjukset olivat mittakaloja. Ja nekin vain niukasti. Ja Jussia aivan silminnähden vitutti, eikä taimenen saaminen paljoakaan naamassa näkynyt...
Taimen
Sumuisen ankeaa
Telttakaveri
Nautimme rommilla ja hyttysillä maustettua teetä ja lopulta siirryimme hyttysten valtaamiin telttoihin...
Päivä 13
17.7.2010
Aamiaiset naamariin ja tikkana ylävirtaan kalalle, sillä viimeistä päivää vietiin.
Matkalla ylös narutin 46-senttisen pikkuharrin ja heti sen perään vielä pienemmän, naftisti yli 40-senttisen harrin, jonka päästin kasvamaan mittaamatta. Tuuli oli jälleen seuranamme. Päästyäni tuulensuojaan jouduin odottamaan hetken. Tuikkejakaan tosin ei näkynyt. Odotin. Sitten alapuolellani vilahti iso tappajahain evä. Siika! Jumalattoman kokoinen!
Asetuin aloilleni ja heitin pyydön veteen. Eikä aikaakaan kun siika oli kiinni. Sain sen suht nopeasti haaviin ja mitattuani päästin sen kasvamaan. Syvyyksiin lipui tasan puoli metriä lihaksikasta Lapin siikaa.
Siika 50 cm
Jatkoin yrittämistä, josko se jumalattoman kokoinen nyt ottaisi. Olihan tuo äskeinen iso, muttei niin iso kuin se, joka kävi näyttäytymässä. Vai oliko Lapin odotukset saaneet miehen mielen sekaisin? Oliko siinä vain yksi siika jonka nähtyään mies päätti että siinä on ennätyssiika, vähintään kolmekiloinen? Oliko mittaustuloksissa mukana viimeisen kalapäivän lapinlisää?
Aika kului nopeasti ja siiat kävivät harvakseltaan noukkimassa helppoa ruokaa veden pinnasta. Sitten perhoani vietiin. Taistelin tovin koettaen pitää varani ettei siika pääse riuhtomaan leukaperiään irti. Sentin lajitoveriaan pidempi siika oli törmännyt voittajaansa. Julistin kuitenkin molemmat voittaneeksi päästämällä tämänkin pullean pojan takaisin kasvamaan.
Käväisimme leirissä syömässä.
Ruokailun jälkeen menimme Jussin kanssa leirin alapuolelle, vaikka tiesimme, että siellä ei ole kalaa. Tai ainakin siellä on vähemmän kalaa kuin muualla. Joitakin tuikkeja siellä näkyi mutta meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Olimme täysiä turisteja.
Ampiaisenpesä on hiukan alttiina tulvalle
Oli aika palata leiriin ja laittaa kamat kuivumaan.
Illalla kertasimme kulunutta: Mika yritti saada ennätyskalaansa, tai edes sitä lähelle, mutta ei onnistunut, lähellekään. Minä jäin siikatavoitteistani selkeästi, liki seitsemän senttiä. Harjustavoitteet olivat korkealla myös. Suurin odotuksin aloitettu 'Projekti H65' oli alkuepisodiltaan suuri pettymys. Olisin ollut tyytyväinen edes ennätykseni paranemiseen, mutta lähellekään sitä en päässyt. Ainoa, joka ennätystään paransi, ja tuplasti, oli Jussi. Liekö se syynä se, että Jussi oli ainoa, joka koko reissun aikana ei maistanut pisaraakaan alkoholi? Ei, se ei voinut olla syy!
Me emme Mikan kanssa vaan osanneet. Ensi kerralla otamme mukaan tuplasti lisää Strohia.
Päätimme jatkaa Projekti H65:tä ensi vuonna. Ehkäpä jossain muualla...
Lisäksi päätimme, ketkä yhteen ääneen ja kuka itsekseen, että tämä paikka oli nyt nähty. Ainakin tällä porukalla...
Päivänkorento
|
Reissuraportit 
Siinähän sitä taas oli... Mahtirapsaa kerrakseen. Taas on poltetta kasvatettu ensikesää odotellessa.
Kiitos sanoo Jamo (nimi muutettu)
Jamo